Kuollut hevonen kaatopaikalla- hysteria

http://yle.fi/uutiset/somessa_kummastuttanut_hevosenraato_on_kaatopaikan_arkea/8009525

On se kumma, kun ihmiset järkyttyvät luonnollisista asioista, kuten siitä, että jonkun hevonen on kuollut tai lopetettu ja toimitettu hävitettäväksi kaatopaikalle ja herkkämielinen yksilö on sitten joutunut todistamaan tätä karmeaa näkyä. Siis että hevosen ruho on pötköttänyt montun pohjalla odottaen hautausta. Kyseisen kaunosielun on pitänyt ihan ikuistaa ruho ja laittaa se someen, saatteeksi vielä asiaa paheksuva teksti. Ajattelikohan tämä henkilö ollenkaan, että hevosen omistaja tulee melko varmasti kuvan näkemään ja siitä mielensä pahoittamaan? Tunsiko mielensäpahoittaja kaatopaikan toimintaperiaatteita?

Mulla on periaate, että vainajista ei oteta kuvia, oli se sitten ihminen tai eläin. Riittää, että se kuva on palanut omille verkkokalvoille ikiajoiksi. Niin kuin Santun kohdalla, aina kun ajattelen sitä, ensimmäinen ja vallitseva mielikuva on valitettavasti se, kun se makasi kuolleena karsinassaan ja kun sitä vedettiin traktorilla kohti hautapaikkaa. Uskon kuitenkin, että tämä kuva haalistuu ajan myötä ja pinnalle nousee muistikuva upeasta, kauniista ja ennen kaikkea siitä elävästä hevosesta.

Hevonen on aika iso läjä biojätettä, kun se kuolee. Onnellisessa asemassa ovat ne, joilla on mahdollisuus hävittää ruho joko hautaamalla se omalle tontille tai antamalla vaikka hirviporukalle koiran ruuaksi. Mutta ne, joilla ei tätä mahdollisuutta ole, joutuvat päätymään toisenlaisiin ratkaisuihin, kuten tuhkaukseen tai yhteishautaukseen kaatopaikalle. Johonkinhan se raato on kuitenkin laitettava, ei sitä oikein tallin nurkkaan tai tienposkeenkaan voi jättää.

Onneksi omat eläimeni ovat saaneet arvokkaan lopun; kaksi hevosta on haudattu, koira, kissa ja pupu on haudattu omaan pihaan ja yksi koira ja kissa ovat menneet yhteistuhkaukseen (koska oli talvi, eikä lapio pystynyt jäiseen maahan) ja ensimmäinen koirani taisi mennä eläinlääkärin kautta kaatopaikalle. Santun kohdalla olin jo miettinyt valmiiksi, että tarjoan sitä hirviporukalle tai vastaavalle koiranruuaksi. Valitettavasti asia meni vähän eri tavalla, mutta onneksi se pääsi haudan lepoon omaan tarhaan tallinpitäjän maille. Toinen vaihtoehto olisi sitten ollut kuljetus kaatopaikalle, mutta hankalaa se olisi ollut, jo jäykistyneen ruhon saaminen tallista ulos oli melkoinen ponnistus, saati sitten rahtaus kauemmaksi. Minulla ei olisi ollut edes kalustoa, millä sitä viedä. Henkisistä voimavaroista puhumattakaan, aika vähissä olivat ne kaiken järkytyksen keskellä!


Harmillistahan se on, kun ei se hevosrukka ymmärrä kuollessaan kasvattaa sarvea otsaansa ja laukata tähtipöly vanavedessään yli sateenkaarisiltojen kohti ikivihreitä laitumia. Ei. Siihen se roikale kehtaa jättää maallisen tomumajansa niille sijoilleen sielun karattua tähtien taakse viimeisen henkäyksen myötä.

Ketäs meitä nyt sit onkaan

Koska karvaiset perheenjäseneni ovat käyneet kovin harvalukuisiksi viime aikoina, lienee paikallaan kertoa, ketkä kaikki ovat tällä hetkellä rikastuttamassa elämääni. Eli cairnterrierit Calle Ja Rauno sekä tavallinen peruskissa Nössö, tässä lyhyt esittely niistä!

Calle

Calle on noin 6-vuotias, terhakka terrieri. Calle tuli meille pikkuista vaille vuoden ikäisenä, noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Sulo siirtyi ajasta ikuisuuteen. Olin jo päättänyt, että ollaan kesä ilman koiraa ja katsotaan sitten syksyllä uutta turrea. Ja niinhän siinä sitten kävi, että huomasin ilmoituksen uutta kotia etsivästä Callesta ja kerran meillä käytyään, päätyi silloinen omistaja myymään koiran mulle. Selvisi vielä, että vaikka Calle tuli Vihdistä saakka, oli se syntynyt täällä Vaajakoskella!

Calle kotiutui nopeasti. Asiaa auttoi ehkä se, että meillä oli kissa (Väiski) ja pupu (Puppe), jotka saivat nuoren pojan pään pyörälle. Pupua Calle jaksoi tuijottaa herkeämättä pitkiäkin aikoja häkin ulkopuolella ja voi sitä riemua, jos jänis liikahti edes vähän. Kissa opetti nopeasti, miten ollaan koiriksi. Eli pari kertaa terävä sipaisu kynnellä kuonoon ja äkkiä alkoi Calle uskomaan, että kissan päälle ei rynnätä ja kissaa väistetään, jos kissa haluaa kävellä siitä, missä koira sattuu olemaan. Pupuun totuttaminen kävi myös aika nopeasti ja niin muuttui jäniseläinkin saaliista perheenjäseneksi ja kaikki nelijalkaiset viettivät aikaansa vapaana temmeltäen sisätiloissa.

Callen suurin intohimo on PALLO. Iso tai pieni, puolikas tai reikä-sellainen (aka sählypallo) tai vaikka lumipallo. Varsinkin nuorempana ei kukaan saanut väsytettyä Callea palloleikeillä. Callen bravuuri on ison pallon haltuunotto ja kuljettaminen. Myös vinkulelut olisivat mieleisiä, mutta niiden käyttöikä jää useimmiten alle puoleen tuntiin, niin en viitsi rahojani tuhlata semmoisiin.

Calle on ystävällisyyden perikuva, hieman omapäinen mutta yleensä tottelevainen. Trimmatessa Kalevi on varsinainen Drama Queen! Sitä kiljahdusten määrää, kun hänen mielestä nyt vähän nipisti. Olenkin vähentänyt nyppimisen osuutta ja lisännyt koneella ajelua, en viitsi kiusata, kun ei kuitenkaan käydä näyttelyissä.

Vaikka Calle ei olekaan mikään sylikoira, tulee se välillä syliin hakemaan rapsutuksia (oikeastaan päivittäin) ja joskus jää nukkumaan selälleen kainaloon.


Rauno Repomies

Koska kaksi pikkukoiraa menee helpommin kuin yksi, hankittiin sitten taloon pentu! Rauno haettiin Kuopiosta ja kun tultiin pennun kanssa pihaan, meni Calle aivan sekaisin! Jo ensikohtaamisesta lähtien ovat pojat tulleet hyvin toimeen keskenään, vaikka Rauno olikin välillä melkoinen pirulainen (ja taitaa olla vieläkin!). Rane on nyt noin 4-vuotias.

Rauno onkin sitten vähän eri maata kuin Calle. Epäluuloinen, varautunut vieraita ihmisiä ja toisia uroskoiria kohtaan. Rauno kyseenalaistaa usein asioita ja närkästyy helposti, kuitenkin Rauno on sitten niin herkkis, että ei tarvitse kuin katsoa pahalla silmällä, niin Kaneli kyntää lattialla nöyränä piirakkana ja on niin pahoillaan, niin pahoillaan että. Rauno on mustasukkainen ja hakee huomiota vaikka väkisin. Rauno viihtyy sylissä ja on todella hellyydenkipeä.

Sisälle merkkailun vuoksi päädyin ratkaisuun, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni: Raunosta tuli ruuna eli pallit jäivät historiaan. Vaan kuinka ollakaan, siihen loppui lähestulkoon kokonaan sisälle kuseksiminen eikä luonteessa ainakaan vielä ole näkynyt muutosta huonompaan (tai parempaan), joten ehkäpä tuo ratkaisu oli oikea!

Rauno on myös pallon perään. Tai frisbeen. Tai minkä tahansa heitettävän lelun, paitsi kepit eivät iske. Uskollisesti lelu palautuu jalkojen juureen kerta toisensa jälkeen. Ja vielä kerran. Rauno on hyvä jäljestämään ja onpa se livistänyt kerran ison uroshirven perään ollessaan maalla kaverin luona hoidossa. Onneksi heinä oli sen verran pitkää, että Rauno hukkasi elukan ja hirvi pääsi katoamaan horisonttiin eikä Rauno päässyt tekemään sorkkaeläimen kanssa lähempää tuttavuutta. Pieni koira, iso ego!

 

Nössö

Monen vuoden tauon jälkeen meille tuli vihdoin kissa. Nössö haettiin Keiteleeltä viime vuoden elokuussa työkaverin mummolta. Ensimmäiset viikot menivät kellarissa, jonne koirille oli pääsy estetty. Pikkuhiljaa Nössö ja koirat tutustuivat toisiinsa ja eräänä päivänä kissa ilmestyikin sitten keskikerrokseen hengailemaan muun perheen kanssa. Välillä piti vielä pörhistellä ja sähistä koirille, mutta nopeasti sekin jäi unholaan ja Raunosta tulikin oiva leikkikaveri, jonka kanssa on kivaa painia. Calle suhtautuu hienovaraisemmin kissaan, joskus innostuu kuitenkin jopa leikkimään, mutta yleensä Rauno tulee sekaan ja Calle jää paitsioon.

Nössö ulkoilee valjaissa säännöllisen epäsäännöllisesti. Useimmiten tehdään pieni lenkki polulla, missä ei ole vaarana törmätä koiriin ja sitten leikitään pihassa. Välillä se kiipeää puuhun ja sitten pitää maukua, kun ei osaakaan tulla alas (no aina se on sieltä alas päässyt, milloin milläkin tyylillä) välillä pitää käydä uittamassa tassua purossa ja jahdata kaikenmaailman lentäviä pörriäisiä. Onpa se kerran napannut jopa päästäisen lenkillä! Sisällä Nössö on saalistanut kaksi kertaa hiiren!

Nössöllä ei ole leluja sisällä, koska kaksi terminaattoria tuhoavat ne alta aikayksikön, mutta toisaalta se saa sitten telmiä Raunon kanssa ja leikkiä ulkona ja katsella talvella ikkunasta lintuja häntä vispaten ja leuka väpättäen.

Nössö on kova kertomaan asioita maukumalla ja kurnuttamalla. Sylissä se viihtyy joskus, mutta ei ole mikään sylikissa.

Nämä karvakamut siis ilahduttavat elämääni tällä hetkellä, kotikatrasta ei ole tarkoitus lisätä, mutta se vähän isompi ystävä eli hevonen on vielä etsinnässä... Mutta siitä sitten enemmän joskus toiste.

 

Kun elämä potkii päähän

Ei niin hyvää huomenta.

 

Perjantaiaamuna, 17.4. seitsemän aikaan kuului ovelta itsepintaista koputusta (meillä ei ole ovikelloa, vaan kaksi terrieriä hoitavat ovikellon virkaa). Olin vielä nukkumassa, mutta mieheni päästi vieraan sisälle. Ystäväni ja tallikaverini Suvi tuli istumaan sängylle ja arvasin heti, että nyt on tapahtunut jotain kamalaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kyse oli hänen hevosestaan, Hemmosta. Vähänpä tiesin.

 

"Nyt on tapahtunut jotain ihan kamalaa, Santtu on kuollut yöllä!!"

 

 

Epäusko. Siis mitä vittua! Ei kyyneleitä. Ei huutoa. Täystyrmäys ja hiljaisuus. Ei voi olla totta. Ei saatana. Ihan perseestä.

 

Tietenkin halusin tallille. Halusin nähdä kuolleen hevoseni, jotta asia muuttuisi todeksi. Jättää jäähyväiset. Yhdessä lähdettiin, en olisi pystynyt ajamaan, onneksi sain Suvilta kyydin. Matkalla muutama varoituksen sana, voi näyttää pahalta ja sitten kun otetaan karsinasta pois, et mene sinne katsomaan.

 

Tallilla.

 

Sydän hakkaa, hervoton olo. Menen karsinaan katsomaan Santtua. Siellä se makasi oikealla kyljellään, selkä ovea vasten. Jalat tönkkönä. Silmä auki, tyhjä katse. Kylmä. Silitän turpaa, ei tunnu yhtään Santulta. Nyt tuli itku. Mun rakas on kuollut. Mutta ei Santtu ollut enää siinä, joku ruho vain. Otin sakset ja leikkasin jouhia muistoksi.

 

Ensimmäinen huoli oli, että mihin Santtu haudataan. Tallinpitäjä sanoi, että siihen se haudataan omaan tarhaan, ei sitä lähdetä mihinkään viemään. Helpotus. Mutta miten sen tuolta karsinasta saa pois? Autolla, liinoilla, rautakangella ja voimalla. Ei ollut kaunista katsottavaa, mutta pakko oli saada tehdä jotain.

 

Eikä se ollut edelleenkään enää Santtu.

 

Kotona.

 

Itken lattialla ja koirat tulevat hädissään lohduttamaan, tiesivät, että nyt on jotain pahasti pielessä, ihanat. Teki mieli huutaa. Mutta aloin imuroimaan, sitähän voi tehdä samalla kun itkee.

 

Punaviini.

 

Vedettiin Suvin kanssa sen päiväiset liiskat, selailtiin hevosten myynti-ilmoituksia ja käytiin tilannetta läpi. Puhuminen helpottaa. Ja itkeminen. Ja nauraminen. Niin ja tietenkin punaviini.

Sanoin keväällä Suville, että sit kun pidetään Hemmon hautajaisia, juodaan niin paljon viinaa, että ei pystytä kävelemään. No, sama päti Santun hautajaisissakin.
 

Seuraavana aamuna herääminen ei tuntunutkaan niin pahalta kuin odotin, kai sitä vain hyväksyi hiljaisesti tapahtuneen, mitäpä sitä muutakaan voi. Ja kai sitä oli vielä niin sokissa.

Onneksi oli tukiverkkoa ja käytännön asiat sujuivat kaikesta kamaluudestaan huolimatta hyvin. Kiitos siitä tallinpitäjille ja Suville.
 

Ei mennyt niin kuin kuvittelin.

 

En ollut kuvitellut hevosesta luopumisen menevän näin. Santun piti olla kesän yli laitumella ja kävelykuurilla ja katsoa, tuleeko siitä etujalasta vielä käyttökelpoista. Juuri olin vuoden päivät kuntouttanut hankkarivammaa ja oltiin päästy jo kivasti laukkailun makuun, kun jalka reagoi uudestaan. Pettymys oli sanoinkuvaamaton ja tiesin, että luopuminen voi olla edessä syksyllä.

 

Nyt pääsin tavallaan helpolla, minun ei tarvinnut tehdä sitä raskainta päätöstä rakkaan ystävän lopettamisesta, eikä minun tarvinnut elää niitä raastavia aikoja, kun viimeinen päivä lähestyy. Ei tarvinnut jättää jäähyväisiä. Olisin kyllä pussaillut Santtua vielä enemmän edellisiltana, jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen yhteinen hetkemme.

 

 

 

 

Viikko ennen Santun kuolemaa menetin läheiseni yllättäen äkillisen sairauden myötä. Reilu viikko Santun kuoleman jälkeen lemmikkipupumme Puppe kuoli, tätä olin jo jonkin aikaa ounastellut, mutta pieni yllätys oli sekin. Paljon surua pienen ajan sisällä. Sietokyky oli koetuksella. Ja elämänhalu aika hakusessa. Tai oikeastaan elämänilo, halua elää kyllä on! Mutta melko tyhjänpäivänen olo, Santtu oli niin iso osa mun elämää, mun psyykelääke ja elämäntapa.

 

Eipä paljon kiinnosta mikään.

Whatever.

Ihan vitun sama.

Aika rankkaa. Mutta elämä on.

 

Mummo lumessa.

 

Pikkuhiljaa pitäisi kerätä ihmisen mielen rippeet ja jatkaa eteenpäin. Niin kuin se kuuluisa mummo lumessa. Kiinnostua jostain. Hevosharrastusta haluan jatkaa eli nyt pitää vain löytää uusi hevonen. Se psyykelääke. Helpommin sanottu kuin tehty! Kai se helmi sieltä vielä kohdalle osuu.

 

 

 

 

 

Jonain päivänä katson Santun kuvia tuntien iloa ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistämme. Ilman surua.

 

Voi kunpa saisin vielä kerran tuntea ihanan tuoksusi ja lämpimän puhalluksen niskaani ja vielä kerran pitäisit turpaasi olkapäälläni, pehmeästi ja kevyesti. Tuuppaisit vähän vauhtia turvallasi kun talutan, kuulisin hörinäsi kun odotat jotain herkkua. Upottaisin palelevat sormeni paksuun talvikarvaasi, lämpimään. Laukkaisin ilman satulaa. Saisin vielä hetken rakastaa sinua, Santtu, Tähti-Santeri, Kultapantteri, Pantteri.

 

 

Ihan helvetin ikävä.