Takaisin satulaan

Ratsaille!

Ei ole riemulla rajaa,
kun on päästään vajaa.

Viikon verran podin loukkaantunutta jäsentäni elikkäs polveani ja heti kun saikku loppui, kampesin itseni Jaskan selkään. Piti nimittäin testata, että sattuuko siihen, jos ratsastaa, sillä seuraavana päivänä oli valmennus ja turhahan sinne on mennä itkemään ja puolivaloilla tekemään. Että testing testing. Ja olipa kiva huomata, että ei sattunut ja pystyin ihan täysipainoisesti ratsastelemaan.
Ehkä se viikko ratsastamattomuutta teki hyvää meille molemmille. Tai siis Jaskallahan ratsasti tallikaverit, mutta minä, Rauha, pääsin jollain tavalla eroon siitä jännityksen kierteestä, mikä oli päähäni kehkeytynyt jälleen viime kerroilla. Jaska oli hirmu kiva ja lunki polle, vaikka pari kertaa yrittikin esittää eräänlaisia alakoulun kevätjuhlaliikkeitä protestimielessä. Mutta. Rauhaapa ei rotestit paljoo kiinnostanut, joten jatkoin vain ratsastusta zen-tyyliin. Aummmmm. Ja kas, Jaskakin totesi, että täähän onkin ihan kivaa eikä tarvii pyristellä vastaan kuin sintti koukussa, joten oli ääääärettömän antoisa sessio. Laukat nousi täsmällisesti ja ennenkaikkea rauhallisesti ja polle sekä täti suorastaan tihkuivat tyytyväisyyttä! Hyvillä mielin kohti valmennusta siis!

Videolla laukannostot ja pätkä ravia, myös hetki, kun Jaskalla olis vähän kiire, mutta sitten tapahtuu rentoutuminen, kuin taikaiskusta, PIM!

Entäs sitten

Valmennus eli valppa, kuten meillä hevospiireissä tavataan sanoa, meni myös aika kivasti. Esitin Valmentajalle kainon toiveen, että me tässä vähänniinku pyrittäis rauhallisuuteen ja hermojen säilyttämiseen eikä mihinkään gp-tason liikkeisiin. Että vink vink. Hyvien tehtävien avulla päästiinkin tavoitteeseen, tai siis ainakin lähes ja melkein. Ihan pikkiriikkisen hieman kuumumista tapahtui loppuvaiheessa, kun otettiin laukkaa. Toisinsanoen Jaska lähti taas kuin mummo peltikatolta, mutta päästyään lempiaskellajiinsa pouni malttoi rentoutua ja hieman himmata vauhtia ja minäkin pääsin nauttimaan hirvityksen sijaan. Valmentaja kehui kovasti tätiratsastaja-Rauhaa uskalluksesta. Siistii! Hyvä mieli jäi päällimmäiseksi tunteeksi.

Sana valmennus on meidän kohdalla sinänsä väärä, koska eihän me mihinkään valmentauduta, kunhan opetellaan perusasioita, mutta mikäs sen parempi tapa tehdä sitä kuin pätevän open silmien alla. Ehkä me joskus vielä opitaan. Kummasti se vaan aina auttaa, kun joku komentaa ja valaa uskoa Rauhaan ja sitä kautta myös Jaskaan. 

Lauhkea silmä. 

Ja sitten

Seuraavana päivänä tein Jaskan kanssa maastakäsin juttuja ja juoksutin sen. Ei jaksanut ratsastaa ja oli vähän kiire ja muita tekosyitä. Naruriimut päähän ja menox. Alkujutut sujuivat oivasti ja Jaska laski päätään alas pyydettäessä kuuliaisesti ja oli rentona kuin altaan reunalle sammunut turisti etelänkohteessa. Juoksutusvaiheessa olin varautunut railakkaaseen kaahotukseen höystettynä pierupukeilla, mutta mitä vielä! Jaska ravata lompsi silmät puoliummessa ja oli suorastaan epäilyttävän raukeana. Muodon vuoksi piti toki heittää muutama laiska pukki, mutta siinä kaikki. Missä oli silmänvalkuaiset paistaen kirmaileva pakoeläin? Miksi hevonen ei pörissyt sieraimet tötteröllä ja häntä korkealla? Kuka on vaihtanut mun hevosen? Onko se kipeä? Silmä- ja käsimääräisesti tarkasteltuna ei ainakaan vaikuttanut kipeältä eli ehkä sillä oli vaan hyvä zen-päivä! Mii laik!

Toisenlainen näkökulma.

Koitti sitten päivä, kun jouduin menemään yksin (iik!) maneesiin ratsastamaan ja tietenkin kauhea tuuli paukutti aluskatetta ja viuhui nurkissa. Kaikki katastrofin ainekset olivat siis mukavasti kasassa. Alkuun rutiininomaiset taluttelut pysähdyksineen ja pään myötäyksineen ja eikun kyytiin (ensin tietenkin syvään hengitystä, puuh puuh). Mitäpä luulette, miten meni? Alkuun Jaskeli yritti taas jotain ihmepoukkoilua ravissa, mutta Rauhapa ei siitä hätkähtänyt vaan jatkoi ratsastusta suorastaan katatonisella viileydellä. Ja ihme tapahtui: Jaska rauhoittui, kuunteli ja teki, mitä pyydettiin ja mehän jopa laukattiin! Siis yksin! Kylläpä oli muuten hymy korvissa ja voittajafiilis! Tästä ei voi paremmaksi muuttua! Ai ettien että!

Paitsi että voi. Seuraavana päivänä Jaska oli alusta loppuun kiva ja säilytti malttinsa. Ja Rauha äimänkäkenä ihmettelemään, että voiko tää olla edes mahdollista! Herättäkää mut pian tästä unesta ja palauttakaa maanpinnalle ja vähän äkkiä. En vieläkään suostu uskomaan, että tämä seesteinen olotila on pysyvä, vaan pikemminkin kuin naisen mieli, häilyvä ja äkkipikainen...

Seuraavalla kerralla kävikin sitten niin, että 
a. Jaskaa ärsytti toinen hevonen, joka ohitti sen 

Söpistellään tässä!

b. Tallikaveri tuli alas korkealta ja kovaa (eli putosi tallin suurimmalta hevoselta)
(kuuluisia viimeisiä sanoja: oho, oonpas mä aika korkeella!)
c. Yksi neljästä hevosesta päästelee irrallaan maneesissa
c. Minä säikähdin ja Jaska hätääntyi
d. Kaikki muutkin säikähtivät ja hätääntyivät

Onneksi tippuneelle ei käynyt sen pahemmin. Piti kuitenkin mennä tarkistamaan tilanne. Totesin leipätyöni tuoman kokemuksen syvällä rintaäänellä (yrittäen samalla talloa maahan lennähtäneitä silmälaseja, onneksi jäi milli tilaa kengän ja kakkuloiden väliin!!), että joo, on se hengissä ja yhtenä kappaleena, emme tarvitse lanssia. Jaska oli myös kovin huolestunut ja halusi ehdottomasti päästä tutkimaan maassa lojuvaa tapaturman uhria, hellästi ja hartaasti nuuhkutellen ja kosketellen turvallaan, kunnes vakuuttui tekemästäni arviosta, että joo, on se tosiaan hengissä. Tapahtuma jätti selvästi jälkensä meihin ja pientä hätäilyä ja kuumentumista oli ilmassa. Rauha otti kuitenkin jälleen tilanteen haltuun ja niin vain tehtiin käännöksiä ja pysähdyksiä ilman käsiä eli löysin ohjin. Jätettiin laukkaamiset seuraavaan kertaan. Kun tulin alas ratsailta, Jaska laski päänsä alas ja jäi siihen hengailemaan. Se jos mikä on varma merkki siitä, että eipä paljoo jännitykset paina.

Aika kiva viikko siis, etten sanoisi. Onko tässä käynyt nyt niin, että Rauha on ymmärtänyt jotain oleellista ja yhteinen sävel pollen kanssa on jälleen löytynyt vai onko kaikki vaan sattumaa? Varmaa on se, että haasteita tulee vastaan jatkossakin, mutta ehkäpä sallin itseni nauttia nyt näistä muutamista mukavista hetkistä. Niiden avulla jaksaa taas pari paskempaa kertaa...

Ps. En muuten enää ajattele, että herranjumala sentään, mä ratsastan ilman kuolaimia vaan mennä puksutan kuten ennenkin! Ja oikeesti, ne hakkikset nyt vaan toimii paremmin, ainakin tällä hetkellä!

Ollaan niin kovin kuvauksellisia.
Mun pitäis varmaan mennä johonkin naamanhallintakurssille.

Elämä ei ole mukavuusaluetta

Visio

Mulle iski (taas kerran) huikee visio siitä, miten me Jaskan kans aletaan taas hakemaan sitä kuuluisaa rentoutta ja sitä kautta oppimista ja kuuliaisuutta ratsastuksen saralla. Alkoi nimittäin ajoittain olemaan ns. jännitystä ilmassa. Tai selässä. Siis ihmisessä eli minussa, joka kanavoi kaikki tunnetilansa hevoseensa, ihan tahtomattaankin. Ja tiedostamatta. Koska Jaskalla on ainakin kuudes aisti ellei jopa seitsemäs nk. bongaa Rauhan mielentila-aisti. 

Alkuasento.
Tätä me haetaan. Rentoutta.
Vai onkohan Jaska suorastaan nukahtanut?

Ehkä mua vähän jännittää hackamorella ratsastaminen, vaikka ei pitäisi, koska Jaska on todistetusti mennyt niin hyvin sillä. Tai sit jänskättää ne konin satunnaiset riekkumiset tässä taannoin, että milloin Se tekee taas jotain! Alkuun meneekin aina tosi hyvin, mutta sitten kun kerään ohjia ja mietin, että ottaisko vaikka ravia tossa, niin polle käy pinkeäksi ja jännittyneeksi, koska tiedostamattani teen niin itse. Ulkopuolinen ei ehkä edes huomaisi minussa tapahtuvaa muutosta, mutta Jaskapa huomaa. Koska hevosta ei huijata! Eli, tavoitteena on siis rentous ja pari kertaa ehdinkin tätä suurta visiota toteuttaa keskinkertaisella menestyksellä, kuitenkin niin että sain Jaskan rennoksi pienen henkien taistelun jälkeen ja rentoutumalla itse. Hengittäminen on muuten hyvä keino rentoutua, vähän käy ruoto jäykäksi jos pidättää hengitystä, kokeilepa vaikka omalle kohalles. Toinen hyvä keino rentoutua on ääneen nauraminen. En oo hirveesti hohottanut ääneen ratsastaessa, koska johan ne luulee että nyt se on lopullisesti seonnut, kun vaan hekottaa joukoturkkamaisesti konin kyydissä. Että hahhahhaa vaan. Onko semmoista lajia kuin naurujoogaratsastus? Jos on niin mä ilmoittaudun heti!

Kohtalon ivaa

Jaska tulee puomeille
korvat tötteröllä
vapaaehtoisen kannustamana.

Kesken suuren vision toteuttamisen Kohtalo puuttui peliin lätkätreeneissä tapahtuneen setämieheen törmäyksen ja siitä aiheutuneen polven sivuttaisliikkeen muodossa. Suomeksi siis polvi venähti ja heittäytyi toimintakyvyttömäksi. Voi v*ttujen kevät siis. Alkuun ei pystynyt edes kävelemään ja sitten kun jotenkin kykenin ontumaan, lähdin käymään tallilla  ajatuksella, että jos joku liikuttais Jaskan. Ja kalastais sen mulle tarhasta, koska polvi ei olis tykännyt mutaan juuttumisesta. Onneksi vapaaehtoinen ilmoittautui ja ratsasti Jaskalla oikein rennosti ja kivasti vailla minkäänlaisia jännitys- tai kuumumismomentteja. Leppoisasti meni ravit ja laukat ja käynnit ja kaikki. Polle oikein huokui onnellisuutta, jopa siinä määrin, että lopuksi harjatessani sitä, laski se päänsä hellästi mun olkapäälle ja oli siinä vain mun kanssa. Sinä ja minä, vain me kaksi ynnämuuta imelää. (Ei oo vielä koskaan tehnyt noin, iik miten söpöä!!!) Kiva. Siis se että hevonen oli niin hyvä. Ei kiva, että se ei oo sitä mun alla. Toisaalta hyvä, että tiedän taas, mistä kiikastaa (minusta jos jäi epäselväksi) ja sen eteen lähdetään tekemään töitä. Sanoinkin vapaaehtoiselle, että en voi enää ratsastaa ilman, että hän on paikalla henkisenä tukena ja neuvonantajana! Sori.

Hevostaitoa ja huispausta

Järjestettiin tallilla hevostaitokurssi, mikä sisälsi sekä teoriaa että käytännön harjoituksia

Ruokaa! Hevosihmiset ovat nälkäisiä. 

hevosten kanssa maastakäsin. Ja tietenkin syömistä. Etukäteen jänskätti, että mitenkähän mä ton ramman koiven kanssa pärjään, mutta onneksi tehtävät sisälsivät melko vähän kävelyä. Koska Jaska ja kaveriheppa Meku ovat ns. vanhoja tekijöitä mitä hevostaitoon tulee (ovat siis tosi taitavasti hevosia!), skipattiin niiden kohdalla alkeet ja noustiin suoraan huipulle! Meidän tehtävänä oli "säkitys". Eli hevosen totuttaminen ja siedättäminen erilaisiin asioihin ja tilanteisiin, lietsomatta sitä kuitenkaan paniikkiin (ei pukea pollea säkkiin). 

Tein itsestäni hymiön.

Minähän olen ollut aina sitä mieltä, että Jaska on tosi herkkä ja ehkä vähän säikkykin ja pikkuisen kouraisi vatsanpohjasta, kun välineitä elikkäs erivärisiä muovipusseja yms sälää levitettiin hevoisten eteen. Ammattilainen näytti ensin, miten asiaa eli hevosta lähestytään esim. rapiseva muovipussi kädessä ja kosketetaan sitä sillä. Jaskaahan kiinnosti pussi, koska siellä olis voinut olla vaikka leipää. Ei ollut. Alkuun pouni oli hieman huolestunut, kun pussilla siveltiin joka puolelta, kato, nyt värähti lihas eli on jännittynyt. Aha. En olis kyllä hokannut, koska niin pieni oli värähdys, etten edes rekisteröinyt sitä. Tai nyt se miettii, silmästä näkee. Vai niin. 

Rauha: Mites nää oikein tulikaan?
Jaska: Jaa, nyt pistit pahan.

Ja että hevosta ei saa tuijottaa (koska saalistajat tekee niin) jos se on huolestunut, mutta silti pitää nähdä se ja rekisteröidä asioita. Okei. Millä? Pulunsilmälläkö? Vaatii ehkä hieman vielä harjaannusta hevosenlukutaitoon, että näkee asioita ja ymmärtää näkemänsä. Ja sen silmän takaraivoon. Mutta silti: älyttömän mielenkiintoista! 

Säkitystä, mietiskelyä ja huispausta. Jaska oli ihan että hohhoijaa,
keksi joku parempi.

Sit pääsin minäkin silittelemään muovipusseilla sekä muilla välineillä ja mitä teki Jaska? Seisoi kuin paraskin miselangelon patsas. Ei tosin niin jäykkänä pönöttäen vaan ihan muina hevosina. Jopa silloinkin, kun sen vieressä, yläpuolella ja alapuolella huidottiin kepillä, jonka päässä oli kankaanpala! Ei edes korvaansa liikauttanut! Viime kesänä Jaska melkein istui perseelleen, kun morjestin tallikaveria eli heilautin kättä, kun taluttelin kopua. Jouduin sitten kävelemään kättä heilutellen niin kauan, ettei tullut enää reaktiota (jee, olin tehnyt ihan oikein!!). Ja nyt sen jalkoihin sai heittää muovipullon, missä oli kiviä sisällä. Tai pistää pään päälle tai silmille pussin. Ei elettäkään. Käveltiin pressun yli tosta noin vaan. Jaskasta se oli niinkin hauska, että otti toisen pressunpalan hampaisiinsa ja siirsi sen mielestään parempaan kohtaan. Mä olin ihan äimänkäkenä, että mistä toi hevonen on tommoset teräshermot kehittänyt itselleen! Mistäs mulle saatais? Täytyy häveten myöntää, etttä odotin vähintään vuoren kokoisia reaktioita Jaskalta, että se sinkoaa joka ilmansuuntaan tuiki järkyttyneenä häneen kohdistuvasta paineesta. Juuei. Hyvä Jaska, the suuri pönöttäjä!

Naama ei ole aina ihan hallinnassa.
Varsinkaan silloin jos on tajuamassa jotain suurta. Ja vielä vähemmän silloin, kun ei tajua yhtään mitään.
Jokainen voi päätellä ihan ite, kummasta tässä on kyse.

Varo, se tulee päälle!

Oli kyllä todella opettavainen ja ajatuksia herättävä päivä, oli eri vaiheessa koulutusta olevia hevosia (oria ja varsaa ja vaikka mitä) ja erilaisia (hevos)ihmisiä, erittäin mukava ja toisiamme kannustava ilmapiiri ja paljon syötävää (kaik' män!). Saa kyllä olla kiitollinen, että ollaan tuommoisella tallilla, missä saa jakaa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, saa apua ja tukea ja missä viihtyy (vähän liiankin kanssa hihi) sekä ihminen että hevonen! Tästä on taas hyvä jatkaa inspiroituneena. Tosin joudun vieläkin turvautumaan vapaaehtoisen apuun Jaskan liikutuksessa, koska polvi ei halua vielä ratsastaa. DÄÄM!

Pressu, mikä piti ottaa hampaisiin ja minkä yli piti kävellä.
Hammastelu oli ihan Jaskan omaa siedätystä.

Yllä video suolapatsaasta nimeltä Jaska ja huispauksesta.

Ps. Päivän sloganiksi nousi kurssin aikana, että "elämä ei ole mukavuusaluetta!". Niin totta! Vapise Matti, uusi nykäismi on syntynyt!

Katse samaan suuntaan. Nyt ja aina (toivottavasti).

Ilman kuolaimia, ilman jarruja?

Hammaslääkärissä

Jaskan hampaita huollettiin parisen viikkoa sitten ja samalla poistettiin molemmilta puolilta sudenhampaat, mitkä ovat saattaneet vaivata ja aiheuttaa kipua suuhun. Operaation seurauksena Jaska sai pienen kevätloman, jotta ikenet paranevat ennenkuin laitetaan suuhun rautaa. Jaska on myös purrut sen verran kuolaimeen, että yksi poskihammas on kulunut viistoksi ja siitä voi joskus tulla ongelma, jos kuluminen (eli pureminen kiinni) jatkuu. Hevosen hampaan poisto ei ole vaihtoehto tai jos on niin aika huono sellainen eli nyt pitää laittaa mietintämyssy päähän ja keksiä, millä sen puremisen saa loppumaan. Ehdottipa tohtori myös kuolaimetonta vaihtoehtoa, mutta olin ihan että juuei. Jotain jarrua pitää olla, kiitos vaan ja mä haluun elää vielä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa sitten.

Meillä on vähän kahdenkeskeistä asiaa, joten voitko häipyä.

No, Jaska lomaili ylen tyytyväisenä ja paistatteli kevätauringossa ja mä sain sitten tehtyä jotain muutakin kun en notkunut joka päivä tallilla. Koirat ainakin pääsivät eroon ylenpalttisista turkeistaan, kun otin ja trimmasin ne (kauheeta hommaa, joka kerta vannon, että ens kerralla vien trimmaajalle ja joka kerta mä kiltisti trimmaan ite, koska oon köyhä ja pihi!). Hmph.

Mä oon kuulemma lomalla, joten otan aurinkoa.

Siitä se ajatus sitten lähti

Sairasloma alkoi lähestyä loppuaan ja tallikaveri ehdotti, että kokeile Jaskalle hackamorea (tavallaan "kuolain" mikä ei ole suussa vaan eräänlaiset vivut turvan molemmin puolin enkä ole koskaan semmoisilla ratsastanut!). Olin taas ihan että juuei. Tai saat toki kokeilla, jos haluat (uskallat!) mutta mä en TOD mene muutaman seisoskelupäivän jälkeen herran selkään ilman kuolaimia! Sama kuin ajais pyörällä alamäkeen ja muistais että niin, mää tosiaan otin ne jarrupalat pois, ettei renkaat kulu. Semmosella ajatuksella heitin sitten taas Uhrin hepan selkään (eli bussin alle, hihi) ilman kuolaimia (eli ilman jarruja) ja jäin harras ilme naamalla seuraamaan tallikaverin ehkä viimeisiä hetkiä. 

Herranjestas sentään, eihän sillä ole edes kuolaimia!

Ja mitä tapahtui: Jaska oli rento ja letkeä kuin jamaikalainen muusikko, ei ollut kiire mihinkään ja kovin tyytyväisen oloinen oli polle vastoin ennakko-odotuksia! Vautsi! Uhri kysyi haluanko kokeilla, mutta en halunnut. Koska olin kauhusta jäykkänä jo pelkästä ajatuksesta ja jos siinä mielentilassa olisin kammenut itseni ratsaille, olisi Jaska oitis napannut tunteesta kiinni ja sitten siinä olisi ollut kaksi kauhusta jäykkää nisäkästä. Eli ei kiitos.

Seuraavana päivänä läksin toivonrikkaana ratsastamaan ihan perusvarustuksella eli kuolaimilla. Mutta voi pettymyksen kanahäkki: Jaska kiukutteli, ryntäili, nosteli ahteriaan eikä pidätteillä ollut toivottua vaikutusta eli vauhti ei hidastunut, päinvastoin. Karjaisin Uhrille, että hae kypärä ja tuu kokeilemaan. Sama meno jatkui. Ei hyvä. Vaihdettiin hakkikset (eli ne hackamoret) ja simsalabim! Jaska muuttui ihan eri hevoseksi: ei juossut ns. alta karkuun, ei kiukutellut ja oli taas tyytyväinen ja rento. Johtopäätös: kuolaimet ei oo nyt kuuminta hottia. Pitihän mun sitten yleisön painostuksen vuoksi mennä kokeilemaan, että mitenkä sitä nyt sitten mennään ilman kuolaimia. Ihan kävelyä tohdin mennä, kun taas jännitti. Kokeiletko ravia, kyseli Uhri. No en kokeile. Ehkä seuraavalla kerralla. Kääk.

On se niin herkkää.

Totuuden hetki

Jaska sai taas vapaapäivän, kun Rauha & kumppanit olivat heppamessuilla ihmettelemässä suuren maailman menoa. Hauska reissu ja älyttömän tyhmiä juttuja, joille piti nauraa maha kippurassa. Etsin jalustinhihnoja ja nahkaohjia. Ostin pinkit blingillä varustetut ratsastushanskat ja pinkin blingillä koristellun pipon. Ja merkkihuovan. Ja magnesiumia varastoon. Eli en siis ostanut mitään, mitä läksin hakemaan. No, kerrankos sitä naisihminen tekee heräteostoksia, tsihii.

Timangihanskat, ai miten hienot!

Oikein merkkihuopa (oli niin halpa!). Kyllä Jaskan nyt kelpaa.

Sitten koitti se päivä, kun mun piti könytä satulaan ja ratsastaa hackamorella. Tein mentaaliharjoituksia ja kuvittelin, että Jaskalla on ihan normikuolaimet suussa, ettei menis ihan liian jännäksi. Alkuun Jaska oli rauhallinen, sitten ravattiin ja Jaska oli edelleen rauhallinen. Tehtiin käynti-ravi-käynti siirtymisiä ja Jaska oli edelleen rauhallinen. Ja rento. Ja hirrweeen kiva! Ja Rauhakin oli rauhallinen ja rento ja kauheen onnellinen. En halunnut lietsoa itseäni kauhun partaalle, joten ei laukattu. Ehkä sitten joskus. Mutta yllätyin, miten herkästi polle reagoi pidätteisiin ja pohkeisiin, kun ei tarvinnut tapella kuolaimen kanssa. Siistiä!

Mummohevosen korvat pitää asentaa eteenpäin.
Jaskan korvat ovat vapaaehtoisesti höröllä.

Tallikaveri piti meille ja Uhrille & mummohepalle istuntatunnin. Jaska oli jälleen jees, sitten tuli käsky että laukataan. Eiiih! Paniikki! Armoton ope ei antanut vaihtoehtoja ja kohtahan me sitten viiletettiin laukkaa pääty-ympyrällä. Paitsi että Jaska ei viilettänyt vanhaan malliin vaan laukkaili ihan muina hevosina vailla kiirettä ja me oltiin molemmat niin maan perusteellisen rentoina. Tehtiin jopa useampi laukannosto, mikä aiemmin on ollut kovin haasteellista konin kuumumisen takia. Vaan ei ollut merkkiäkään kuumumisesta, toki odotti innokkaasti että joko saa laukata, mutta ei mitään verrattuna aikaisempiin kertoihin. Jiihaa! Arvatkaapa, oliko Rauha onnellinen, kun Jaska oli onnellinen ja me oltiin yhdessä niin ällöttävän imelän onnellisia ettei meinattu nahoissamme pysyä!

Ai poseerataan? Näinkö? Kyllä Jaska osaa!

Tästä sitten jatketaan hackamorella toistaiseksi ja jossain vaiheessa kokeilen jotain kuolainta, mutta nyt tavoitteena on rentous ja hyvä mieli eikä väkisin vääntäminen ja "tappelu". Uskon siihen, että kun heppa on tyytyväinen ja rento niin ratsastajakin on tyytyväinen ja rento. Ja kun ollaan tyytyväisiä ja rentoja, kasvaa luottamus. Ja kun luottamus kasvaa, voi oppiakin jotain. Ja sille tielle haluan lähteä Jaskan kanssa. Ja ennenkaikkea haluan, että Jaskalla on hyvä olla ja meillä on yhdessä kivaa. Koska se vaan on niin <3

Ollaan just laukattu ja niin on iloista ilmettä, että!

Laitanpa vielä liikkuvaa kuvaa, kun Jaskalla ratsastetaan eka kertoja hackamorella. Alussa on Uhri, joka kokeili kyseistä kapinetta eka kertaa Jaskalla, sitten mun ravailua ja viimoseks sitä laukkaa, ah!

Jaska kiittää ja kumartaa.