Rakkaat

Rakkaat

perjantai 30. lokakuuta 2015

Ylämäkialamäkiylämäkialamäkiyhdessäkulkien

Sekalaista nysväämistä

Tässähän onkin tovi taas vierähtänyt pollukan kanssa touhutessa. Eipä ole jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa monestakaan yritelmästä, mutta jotain sentään on jäänyt mieleen viikkojen varrelta.

Käytiin tässä taannoin järjenääni-Suvin kanssa maastoilemassa. Oli meillä toki Jaskakin mukana, ihan noinniinku rekvisiittana. Järjenääni ja suomenpolle muodostivat siis parivaljakon ja minä sain tyytyä apostolinkyytiin (mikä passasi mulle oikein mainiosti, kulutin kaloreita, en jännittänyt, koska luotan sentään omiin koipiini ja sain taas todistaa, että kyllä, Jaska on oiva maastopolle). Me oltiin tietenkin ajan ja kehityksen hermolla ja napsautimme sportstrackerit käyntiin samaan aikaan naps! jotta saataisiin dokumenttia siitä, missä ja kuinka lujaa ollaan oikein menty! Tulos oli suorastaan ällistyttävä: minä, jalkamiehenä (naisena!) sain käytettyä tismalleen samaan lenkkiin 600 metriä vähemmän matkaa kuin uljas ratsukkomme. Pisti vähän miettimään, että mikä tää juttu nyt oikein on. Mun viiva kartalla oli saksalaisen määrätietoinen eli ei turhia mutkia matkassa. Ratsukon viiva tai sanotaanko syherö paljasti heidän poikenneen linjalta lukemattomia kertoja eli päämäärätön vaeltelu selittänee metrieron. Tästä voimme myös päätellä jotain joko hevosen kyvyttömyydestä kulkea suoraan ilman ohjausta tai ratsastajan kyvyttömyydestä ohjata hevonen kulkemaan suoraan. Hmmm. Matkavauhti oli huikeat 5,5 km/h, ratsukolla hivenen nopeampi, koska olimma kuitennii yhtäjalkaa takaisin tallin pihassa. Ja matkaa taittui siis rapiat 5,6km.
Jaska ei ole moksiskaan, vaikka sapelihammastiikeri vaanii lähistöllä.

Mutta itse matkahan taittui hyvinkin leppoisissa merkeissä löntystellen (paitsi Jaska ei löntystele vaan kävelee ja reippaasti jolloin myös minä kävelin ja aika vatun reippaasti!). Ei ollut peloittavia yksityiskohtia juurikaan, mitä nyt hautausmaalla olevat ristit saivat aikaan kyttäysefektin (koska kyllähän ne voivat tulla päälle sieltä aidan takaa, tuumii viettieläin) ja hakkuuaukealle saapuminen nosti pollen pään ryhdikkäästi kohti pilviä (koska ehkä vaara vaanii!). Mutta kaikenkaikkiaan siis mukava päiväkävely kivassa syyssäässä (satoi ennen tallille menoa ja heti kun lähdettiin pois!). Mulle tuli hiki, hepallakin oli vähän pinta kostunut ja ratsastaja-Suvilla oli kylmä ja varpaat jäässä. Bueno!


Oli kesä oli mopo. Maastomopo.
Nysväti nysväti

Juu, no päätin sitten juoksuttaa kopukan, kun Ratsuttajan piti tulla seuraavana päivänä. Kaikki näytti hyvältä. Jälkikasvuni Teinixi suostui lähtemään tallille mukaan (!!!!! rasti seinään!). Pyysin ottamaan kuvia ja videoo meidän touhuista kentällä. Jaska käveli rauhassa about puoli kierrosta ja sitten seuraavat sata kierrosta se menikin kuin oikosulun saanut sähköjänis. Eli ihan vailla järkeä ja hallintaa. Ptruu ja soo ja (vittu pysähdy!). Minä olin Rauha enkä lähtenyt mukaan hötkyilyyn. Yritin vain olla kietoutumatta juoksutusnaruun ja odottelin josko se zen-moodi sieltä Jaskaankin joskus laskeutuisi. Pysähtyihän se sentään lopulta, mutta viritystila oli tapissa: peljästyneenä puhalsi ilmaa ulos lautasen kokoisista sieraimistaan (kuten säikähtyneet hevoset tekevät, aika pirun kova ääni muuten!) eikä meinannut jalat pysyä maankamaralla. Vihellys pilliin ja peli seis! Menimme maneesiin ajatuksella, että jos saisin edes jonkunlaisen hallinnan ja tolkun koko hommaan ja kas, alun pienen hötkyilyn jälkeen alkoi taas mennä käskyt (tai pyynnöt) perille ja Jaskakin rauhoittui suurinpiirtein. Että joo, eipä taideta kokeilla kentällä juoksutusta ihan hetkeen, polle yhdistää sen nyt johonkin pelottavaan asiaan eikä pysty eikä kykene (EPEK) toimimaan järjellä vaan antaa vaistoilleen vallan. Case closed.


Miks sä teet tommosia ilmeitä?
 Hankala ottaa kuvia, sanoi Teinix.
 Koska naamani elää omaa elämää. Six.
Tästähän kaiken järjen mukaan piti olla sitten loistavaa kuvamateriaalia. Mutta eih. Mitä teki Teinix? Joo, otti kuvia ja videoo. Kaksi molempia ja ihan alussa eli silloin kun draamankaari ei ollut vielä noussut. Tänks vaan. Kännykällä pelaaminen oli ilmeisesti mielenkiintoisempaa kuin äitinsä mahdollinen kuolema tai vähintääkin vakava loukkaantuminen villiintyneen kavioeläimen toiminnan seurauksena. Nääh. Peli 1, muu maailma 0.


Kun kaikki oli vielä hyvin.

Riekkumisen jälkeisinä päivinä olikin havaittavissa pientä lämpöä Jaskan etujalan sääressä. Ei ontumista tai turvotusta, mutta koska halusin pelata varman päälle, käytiin kävelemässä radalla, jalat ihan tukevasti maassa molemmilla. Kivastihan tuo narun päässä tulee, kerran säikähti jotain kilometrin päässä olevaa autoa ja pyörähti mun eteen. Mutta palautui nopeasti takaisin rennoksi pollexi ja raahustaminen jatkui.

Kriisistä kriisiin

Ratsuttaja ei olekaan nyt päässyt vähään aikaan koulimaan Jaskaa ihan aikataulullisista ynnä muista syistä, joten olen päättänyt alkaa kouluratsastamaan. Tein semmottisen huomion, että ohjastuntuman pitää olla höyhenen kevyt, muuten alkaa vetokisa ja kiihdytyskisa. Eli pehmeät kädet. Menohan ei ole sinnepäinkään, mitä Ratsuttajan kanssa, eikä muistuta lähimainkaan mitään kouluratsastusta, mutta mähän oon hirween, hirween tyytyväinen, kun olen saanut pollen:
Perästä kuuluu.

1. kulkemaan haluamaani suuntaan
2. kulkemaan haluamaani suuntaan haluamaani askellajia ehkä jopa vähän vauhtia säädellen
3. pollen pysähtymään silloin kun MINÄ haluan
4. ylipäätään olemme molemmat pystyneet rentoutumaan alun kipittelyjen ja jännittyneisyyden jälkeen

Eli voiton puolella ollaan! Katastrofaalisen juoksutuksen jälkeen olin vähän siinä uskossa, että kenttä on Jaskalle nyt peloittava asia, että siellä ei voi ravata. Mutta eräänä sunnuntaina menin kuitenkin sinne kentälle ratsatelemaan (no kun aurinko paistoi ja kaikkee) ja kappas, mehän ravattiin niiiiin rennosti ympäri kenttää että! Taikasana oli Rauha. Ja kevyt tuntuma ja jopa löysä ohja! Ei tullut pienelle hepalle liikaa painetta jota juosta karkuun. Olin ihan in laav! Että miten ihana ja hieno hevonen Jaska oikeesti on! Mä en vaan aina osaa ja jännitän välillä ite liikaa tai pyydän jotain mitä kumpikaan ei osaa, joten mun pitää nyt vaan ihan aikuisten oikeesti alkaa luottamaan itseeni ja Jaskaan. 
Jaska säteilee kilpaa auringon kanssa!
 Koska on niin loistava!
Eilen mentiinkin maneesissa, oli oikein törpöt (Suvi ja minä mukaanlukien) ja kaikki. Ja ai että kun me ravattiin kahdeksikkoa ja ympyriäistä ja siis mä pystyin ohjaamaan Jaskaa! Oikeesti! Se siis kääntyi sinne minne pitikin ja pysähtyi jos pyysin ja kaikkee siistii! Aluksi ravi oli tosin melkoisen vauhdikasta, mutta toisaalta sillä on niin vauhdikas liike ja edesmenneellä Santulla (RIP <3) oli taas vähän, sanotaanko, rauhallisemmat liikkeet (laiska? ehkä vähän) että se vaan tuntuu erilaiselta. Pitää siis sopeutua siihen, että varsinkin nyt, kun Jaskan koordinaatio ja tasapaino ovat edelleen vähän hakusessa tädin keikkuessa satulassa, vauhti on vähän reippaampaa. Plus, että mä en osaa ratsastaa niin tasaisesti ja hevosta häiritsemättä kuin esim. Ratsuttaja. Mutta se on nyt vaan voi voi, Jaska! Paree tottua siihen, että elämä ei aina oo niin tasaista mun kaa!

Tässä vähän liikkuvaa kuvaa meidän törpöttelystä:

https://www.youtube.com/watch?v=T2QPrW6NpBE

Länkkärivimma

Tallikaverin kanssa tehtiin päiväreissu Kokkolaan ja mentiin katsomaan länkkärikisoja! Oli ihan älyn kiva reissu ja mehän inspiroiduttiin ihan valtavasti siellä katsomossa! Varsinkin barrel racing eli laji, jossa on kolme tynnyriä maneesissa ja ne kierretään sitten niin nopeasti kuin mahdollista eli laukassa! Tosi viihdyttävää katseltavaa ja mullahan nousi tukka pystyyn, kun ulkona kuulin erään jytkysuokin ratsastajan sanovan, että oon mä tällä kerran laukannut ennen tätä. Siis mitä! Hullu! Onneksi maneesin ovet olivat auki, sillä täyteen vauhtiin päässeet dieselveturit (eli suomenhevoset) eivät ehkä ihan olis pysähtyneet siihen ovelle. Tai olishan ne pysähtyneet. Seinään.


Iloiset tädit jossain Jyväskylän ja Kokkolan välimaastossa.
Oli meillä yks länkkärivalmennuskin taas pitkästä aikaa. Yritettiin siirtää ilman ohjaksia takajalkaa sivulle. Oikealla puolella oli ilmeisesti joku hermovaurio ja pintatunto kyljestä pois, sillä sain paukuttaa aika huolella kengänkannalla Jaskan kylkeen eikä mitään tapahtunut. Vasemmalle puolelle mun tartti sitten vaan hipaista ja niin siirtyi kinttu sinne minne pitikin. Mutta oikealla puolella oli edelleen kuollutta, kaskaiden siritystä vaan kuului. 


Inspiraatiomme lähde. Tässä lassotaan vasikkaa.
Onneksi lehmälapsi oli muovia, muuten olisi ollut haastetta liikaa.

Tarkoitus olikin sitten seuraavalla viikolla treenata kyseistä asiaa. Mutta. Maneesi oli ahdettu täyteen erikokoisia ja -näköisiä ratsukoita, jotka liitävin askelin viuhahtelivat meidän ohitse, editse, taitse ja sivuitse. Ei siinä mitään, kyllä Jaska on jo tottunut että on muitakin hevosia ympärillä touhuamassa. Mutta kun maneesiin tuli myös uusi tulokas, upea musta friisiläinen ylväänä kuin kuninkaallinen, kaareva kaula pystyssä ja komeana kuin mikä. Tätä ilmestystä Jaska ei sitten käsittänyt, ei sitten millään. Naskan silmät nauliintuivat uljaaseen mustaan ja yritin mä tehdä mitä vaan, oli Jaskan katse siellä, missä uljaskin oli. Yhden ohjan pysähdyskin aiheutti sen, että Jaska pyöri ympäri kuin kompassin neula kohti pohjoisnapaa jonka virkaa toimitti uljas musta. Meni pari päivää ennenkuin hokasin (olin katsomassa kun uunituore, onnellinen omistaja ratsasti friisiä) että heureka sentään, ton hevosen normaali asento ja ryhtihän ovat samanlaiset kuin Jaskalla silloin, kun se on jännittynyt ja pelokas eli ns. pulu. Jaskan mielestä vissiin tämä toinen hevonen kertoi olemuksellaan, että nyt on jotain tosi jännää ja peloittavaa, valmistaudu pakenemaan tai taistelemaan. Ja herkkänä luontokappaleena Jaska tietenkin valmistautui pakenemaan henkensä edestä. Täytyy siis totuttaa Naska tähän uuteen hevoseen ja siihen, että se ei pelkää vaan sattuu nyt olemaan niin ryhdikäs ja komea. 
Kivasti menee. Kaksi sekuntia. Mutta hyvä alku sekin!

Ovi nousee!

Joo että semmosta. Ollaan muuten harjoiteltu tallin nosto-oven avaamista. Minähän osaan kyllä avata ja sulkea sen oven. Mutta Jaskan näkökulmasta se:

a. liikkuu
b. pitää ääntä
c. ei oo ollut ennen tossa
d. eli se on vaarallinen tai vähintäänkin epäilyttävä. 

Eli Jaskan pitää varulta vähän huolestua oven takia. Eilen päästiin jo ihan oven eteen kun avasin sen, joten kohta me sit mennään ja tullaan ovista kuin vanhat tekijät! Tässäkin asiassa mun mielestä maltti on valttia. Edetään rauhassa ja odotetaan, että hevonen ei ole pakenemismoodissa vaan rento ja lisätään sitten haastetta eli mennään lähemmäksi. Näin heppa ymmärtää että hei, mun ei tarvii pelätä tätä, kato kun mä oo sun kans ja sä oot Rauha. Se, johon voi luottaa vaikka vähän jänskättäisikin, koska Rauha ei anna tapahtua mitään pahaa Jaskalle! Jaska on Rauhan aarre, kultakimpale! Nih!

Rennon ravailun jälkeen tyytyväinen ilme. Kulta-Jaska <3


Että piis änd laav vaan kaikille ja suurta kurpitsajuhlaa itse kullekin säädylle!

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Psyykkausta

Kerro kerro kuvastin... Jaska vähän ihmetteli, kun häntä tuijotti toinen HEVONEN!
Attitude

Voittajafiilis. Tiedättehän. Se euforinen tunne, kun olet ylittänyt itsesi ja oman mielesi asettamat rajoitukset ja tehnyt sen, mitä olet päättänyt. Jokainen voi saavuttaa voittajafiiliksen, eikä sen teon tarvitse olla mitään suurta ja hienoa. Se voi olla myös pientä ja matalaa. Jotain, mikä ei toisen mielestä edes ole mitään. Esimerkiksi vaikka esitelmän pitäminen. Tai pystysuoran kallion laskeutuminen köyden avulla (been there, done that!). Tai vaikka ihan vain hevosella ravaaminen. Lähtökohta on, että tekee jotain siis PÄÄTTÄÄ tehdä jotain, mikä vähän jänskättää ja selviää siitä hengissä! Mä päätin ja tein. Ja mulla on just nyt sellainen voittajafiilis! 


Tässä tehdään länkkäriä ja yritetään ravata rennosti. Länkkäri ok, rento ravaaminen ei.

Mentaalivalmennus eli psyykkaus

Aloitin eilen itseni psyykkaamisen. Jaa mitä varten? No sitä varten, että nyt Rauhan pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa ihan oikeasti ratsastamaan. Rohkeasti. Järjenääni kävi nimittäin ratsastamassa kentällä ja antoi palautetta mulle. Että pitää vaan tehdä, ei sitä ikinä  muuten ikinä opi. (Siis kumpikaan!) Kyllähän Jaska kipitti kaverin alla ja tarjoili laukkaa yms yms, mutta koska ystis on teräshermoinen tapaus, ei se aiheuttanut hänessä sen kummempia mielenvavahduksia. Että hän vaan teki ja pyysi ja joskus Jaska jopa vastasi kutsuun. (Ja VOU-käsky oli toiminut kun alkoi olla liikaa vauhtia! toim. huom.)
Järjenääni, minä ja Jaska.

Katsokaas, kun tässä on pikkuhiljaa päässyt kehkeytymään semmoinen tyhmä juttu, että joka kerta kun yritän ravata Jaskalla niin polle kiihdyttää vauhtiaan ja muuntuu hallitsemattomaksi kapineeksi (ei oikeesti, mutta siltä se tuntuu) ja tästä syystä (tai koska olen jo valmiiksi jännittynyt) koen epämiellyttävän läikähdyksen jossain vatsan seudussa (kohta kutsuu maneesin seinä tätiä, pläts) ja tahtomattani kehitän rautakangen persiiseeni ja sitten hevonen jännittyy, koska se on niiiiin herkkä ihmisen mielialojen tulkitsija ja omaksuja. Siis ihmisen peili. Ja sitten se kipittää yhä enemmän, ihan hirvenä. Eli pää pilvissä ja alakaula pulleana, selättömänä, kuolaintuntuman kadottaneena. Koitapa hiljentää ex-ravurin vauhtia ottamalla ohjista vähän tiukemmin kiinni. Ei toimi. Been there, done that. No mut, tämän seurauksena mä jännityn lisää, koska olen mielestäni menettänyt tilanteen hallinnan ja sen vuoksi kiristän ohjia. Ja saatan puristaa pohkeella. Ja polle vaan pistää pökköä pesään, koska se on siinä uskossa, että ahaa, nyt olemme jännän äärellä ja koska hevonen on pakoeläin, se pakenee jänniä asioita. Koska muuten joku syö sen. Selviytymisvietti, you know. Ja silloin, kun on jännää, hevonen ns. poistuu paikalta. Se ei voi sille mitään, koska parasympaattinen hermosto. Jaska siis juoksee ns. alta pois eli haahuilee vailla mitään kontaktia ratsastajaan. Hirveen kiva kierre on nyt sitten kehkeytynyt. Ja ihan siitä syystä, että se lentäminen sinne maneesin seinään vaurioitti mun itsetuntoani ratsastuksen saralla. Ettei nyt vaan sattuis mitään. Koska muhun sattui, ihan aikuisten oikeesti. Olisin voinut vaikka kuolla! Härregud!


Yksikorvainen valopää.

No, kuten olen jo monen monituista kertaa omin silmin todistanut, ei se Jaska ihan päätäpahkaa lähde mihinkään sinkoilemaan, onpahan vain vähän hätäinen ja kiireinen, mutta rauhoittuu kyllä, jos se saa mahdollisuuden siihen (eli ratsastaja ei istu paskajäykkänä selässä ohjia paniikinomaisesti kiskoen, vaan antaa tilaa juosta ja rohkaisee kulkemaan eteenpäin rennosti istunnalla pidättäen). Helppoo, eikö? Juu, että siltä pohjalta aloitin itseni psyykkaamisen, että nyt ei muuten sitten jännitetä yhtään, vaan ollaan Tyyni ja Rauha, vaikka mikä olisi. Piste.


Vasta hetki sitten tämä kaveri veti pierupukkia liinan päässä ratsastuksen jälkeen.
Taisi olla vähän painetta korvien välissä.

Aloin siis tekemään mielikuvaharjoituksia onnistuneista suorituksista ja siitä mahtavasta fiiliksestä, kun kaikki menee jees. Picture it: Jaska ravaa rennosti itseään kantaen ja minä vain ratsastelen hymyssä suin. Kaikki menee hienosti, minä osaan ratsastaa ja hevonen osaa olla ratsu. Näin. Ai miten ihana kuva! Päätin, että tää tunne säilyy, tapahtui mitä vaan. Tähän asti mun pää on täyttynyt lähinnä worst case scenario-tyyppisillä kuvilla, että mitä kaikkea voi tapahtua hevosen kanssa. No, vähän heikompilahjainenkin voi kuvitella, miten semmoiset mielikuvat sitten vaikuttavat suhun, kun pönötät paniikissa siellä konin selässä. Eivät ainakaan helpota rentoa tekemistä, voin kertoa. Koska koko ajan pelkää, että milloin:

a. hevonen sinkoaa tuntemattomasta syystä päin maneesin seinää ja mä vammaudun tai kuolen
b. hevonen kaatuu mun päälle sinkoillessaan ympäri maneesia/kenttää/maastoa ja mä kuolen 
c. lentokone voi rysähtää maneesin katon läpi ja me kuollaan (tallin lähellä on lentokenttä, joten ihan mahdollista!)
d. hevonen vauhkoilee itsensä syvään ojaan tiellä ja mä kuolen sen alle 
e. maastossa voi tulla karhu vastaan ja hevonen pudottaa mut kyydistä ja pelastaa itsensä katoamalla horisonttiin ja mä kuolen kaks kertaa (koska putoan ja karhu syö mut) 
f. hevonen sinkoutuu auton alle ja me kuollaan molemmat ja auton kuljettaja ja kyydissä olevat puoli sukua  kuolee 

Ja niin edelleen. Että kyllä niitä tapoja kuolla tai vähintään vammautua riittää hevosten kanssa touhutessa. Tässä oli vaan nää todennäköisimmät vaihtoehdot. Että kivaa ratsastusta vaan mullekin!

Lisäpsyykkausta jouko turkan tapaan

Matkalla tallille olin vielä täysin hyvien mielikuvieni vallassa, mutta sitten alkoi se vitun pelko hiipiä taas vatsanpohjaan. Silleesti salakavalasti, etten huomaisi. Mutta hähää, olinkin tarkkana ja päätin psyykata itseäni vähän lisää, jotta pelko kutistuisi olemattomiin ja voisin talloa sen liiskaksi kuin torakan. Kruntsista. Huusin itselleni, että vitun arka jänis, osta saatana itelles keppihevonen, vitun luuseri! Ja nauroin päälle joukoturkkamaista hohotusta. Hah hah hah hah hah. HAH! (Onneksi taitoin matkaa yksin) Vähemmästäkin on varmaan saanut hullun paperit kouraan: M1-lähete, tos noin ole hyvä. Mutta tiättekste mitä? Vittu toimi! Häh häh hää! In your face, bitch! Pelko hävisi vikisten takavasemmalle ja saavutin seesteyden. Että mä olin niin täynnä itteeni, kun pääsin tallille. Siis niinkuin hyvällä tavalla. Hyvä kun mahduin egoni (mikä tähän mennessä on niin monesti kutistunut rusinaksi tallilla) kanssa ovesta sisään! Kaakki kuntoon ja täti selkään. Ja maneesiin. Ja hommiin. Jaska oli ihan messissä! 


Ei parta pahoille kasva. Talvi on tulossa, mikäli hevosta on uskominen.

Ja kuinkas sitten kävikään

Lempeä silmä.
Se on tärkeä ominaisuus hevosessa.
No hyvin! Hyvä fiilis säilyi ihan  ratsastuksen loppuun asti. Siis itsevarmuus ja rauhallisuus. Ja mehän muuten ravattiin! Eihän se ollut niin kaunista katseltavaa kuin Ratsuttajan toimesta, mutta silti. Eikä kertaakaan tullut edes pientä pelon läikähdystä vatsaan. Ei, vaikka Jaska oli vähän kiireinen ja halusi juosta vähän enemmän ja vähän kovempaa. Mutta ei, mä olin vaan kato ihan pro ja Rauha ja rento ja annoin välillä löysää ohjaa, kun Jaskalla oli kiire. Eikä se lähtenyt lapasesta tahi sinkoutunut seinään. Enkä mä kuollut! Jipii! Tapu tapu! Niin siistii! Ja käynnissä ajoittain polluxi jopa ihan omaehtoisesti myötäsi niskasta ja astui alleen muutaman sekunnin ajaksi, kun muistin että munhan piti olla kyyra. Siis se kyrklund, vähän parempi tätiratsastaja. Heti tuli muuten ryhtiä sekä tätiin että polleen. 

Ne oli kuulkaa hienoja sekunteja ne!

Me, myself and Jaska.

Kerrankin molempien päät mahtui samaan kuvaan,
(Ei sillä, että Jaskalla olis jotenkin iso pää...) 




torstai 1. lokakuuta 2015

Symbioosi

Onnen kukkulat

Ihan pakko hehkuttaa, kun leijuin tänään taas takaisin pilvilinnoihin! 

Menin tallille ajatuksella, että tehdään vähän länkkäriä tänään ja rentoillaan. Ilmojen haltija meinasi kuitenkin laittaa kapuloita mun rattaisiin kovan tuulen muodossa. Nooh, eipä siinä mitään. Tuumailin, että taluttelen ensin maneesissa kaikessa rauhassa ja otan Jaskan mielen haltuun ja kun polle on täysin rento, niin sitten kapuan kyytiin. Jos ei rentoudu, niin tehdään jalkaisin juttuja. 
En nuku. Olen vaan rento.
 Marssimme siis määrätietoisesti maneesiin, jossa olikin jo pari ratsukkoa. Tuuli vähän puhalteli aluskatteessa, mutta eihän Jaska edes huomannut sitä. Oli jo lähtökohtaisesti niin rentona että. Joten kipusin selkään ja tehtiin tuttuja juttuja. Vielä tuli pari ratsukkoa lisää, joten meitä oli yhteensä viisi pyörimässä siellä! Ja mitä Jaska? No ei mitään! Aiemmin se on saattanut reagoida, kun joku tömistelee laukaten sen takaa. Tänään viuhui ratsukoita sieltä täältä ohi, edestä ja takaa sekä sivulta, eikä Naskaa haitannut yhtään! Sydän! 
Kuuntelen.
Korvat olivat visusti kääntyneet mua kohti, koska heppa oli vaan ja ainoastaan mun kanssa! Toinen sydän! Oltiin lähes symbioosissa, niin täsmällisesti se teki tehtävät ja kuulosteli koko ajan, että mitä seuraavaksi. Kokeiltiin vähän uusiakin juttuja ja nekin meni nappiin. Ja mikä parasta: sekä Jaska että minä, Rauha olimme koko ajan ihan rentona ja mukavasti. Missään vaiheessa ei tullut jännittymismomentteja. Ihan parasta! Ja polle on edistynyt tossa länkkäritouhussa, aina vaan pienemmillä pyynnöillä tapahtuu. Että semmosta, kyllä elämä taas hymyilee ja Jaska on maailman ihanin hevonen! Kyllä meistä vielä jotain tulee, uskokaa pois!

Ruuhka! Osalla hevosista on ajovalot päällä.
Miten musta tuntuu, että joka kerta kun mä laitan Jaskalle länkkärisuitset, se on jo lähtökohtaisesti rento, mutta kun laitan normisuitset niin se (ehkä) kuvittelee, että mä yritän harrastaa sen kanssa jotain kuviokelluntaa (eli kouluratsastusta) ja jännittyy. Ehkä jännityn ite. Ja sit se. Ja sit mä lisää. Huoh. Kuka katkaisisi tämän helvetin kierteen? Pitäisköhän mut hypnotisoida? Ja Jaska myös... Onkohan hevoshypnotisoijia olemassa? Jos on, niin muhun saa ottaa yhteyttä! ASAP!