Psyykkausta

Kerro kerro kuvastin... Jaska vähän ihmetteli, kun häntä tuijotti toinen HEVONEN!

Attitude

Voittajafiilis. Tiedättehän. Se euforinen tunne, kun olet ylittänyt itsesi ja oman mielesi asettamat rajoitukset ja tehnyt sen, mitä olet päättänyt. Jokainen voi saavuttaa voittajafiiliksen, eikä sen teon tarvitse olla mitään suurta ja hienoa. Se voi olla myös pientä ja matalaa. Jotain, mikä ei toisen mielestä edes ole mitään. Esimerkiksi vaikka esitelmän pitäminen. Tai pystysuoran kallion laskeutuminen köyden avulla (been there, done that!). Tai vaikka ihan vain hevosella ravaaminen. Lähtökohta on, että tekee jotain siis PÄÄTTÄÄ tehdä jotain, mikä vähän jänskättää ja selviää siitä hengissä! Mä päätin ja tein. Ja mulla on just nyt sellainen voittajafiilis! 

Tässä tehdään länkkäriä ja yritetään ravata rennosti. Länkkäri ok, rento ravaaminen ei.

Mentaalivalmennus eli psyykkaus

Aloitin eilen itseni psyykkaamisen. Jaa mitä varten? No sitä varten, että nyt Rauhan pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa ihan oikeasti ratsastamaan. Rohkeasti. Järjenääni kävi nimittäin ratsastamassa kentällä ja antoi palautetta mulle. Että pitää vaan tehdä, ei sitä ikinä  muuten ikinä opi. (Siis kumpikaan!) Kyllähän Jaska kipitti kaverin alla ja tarjoili laukkaa yms yms, mutta koska ystis on teräshermoinen tapaus, ei se aiheuttanut hänessä sen kummempia mielenvavahduksia. Että hän vaan teki ja pyysi ja joskus Jaska jopa vastasi kutsuun. (Ja VOU-käsky oli toiminut kun alkoi olla liikaa vauhtia! toim. huom.)

Järjenääni, minä ja Jaska.

Katsokaas, kun tässä on pikkuhiljaa päässyt kehkeytymään semmoinen tyhmä juttu, että joka kerta kun yritän ravata Jaskalla niin polle kiihdyttää vauhtiaan ja muuntuu hallitsemattomaksi kapineeksi (ei oikeesti, mutta siltä se tuntuu) ja tästä syystä (tai koska olen jo valmiiksi jännittynyt) koen epämiellyttävän läikähdyksen jossain vatsan seudussa (kohta kutsuu maneesin seinä tätiä, pläts) ja tahtomattani kehitän rautakangen persiiseeni ja sitten hevonen jännittyy, koska se on niiiiin herkkä ihmisen mielialojen tulkitsija ja omaksuja. Siis ihmisen peili. Ja sitten se kipittää yhä enemmän, ihan hirvenä. Eli pää pilvissä ja alakaula pulleana, selättömänä, kuolaintuntuman kadottaneena. Koitapa hiljentää ex-ravurin vauhtia ottamalla ohjista vähän tiukemmin kiinni. Ei toimi. Been there, done that. No mut, tämän seurauksena mä jännityn lisää, koska olen mielestäni menettänyt tilanteen hallinnan ja sen vuoksi kiristän ohjia. Ja saatan puristaa pohkeella. Ja polle vaan pistää pökköä pesään, koska se on siinä uskossa, että ahaa, nyt olemme jännän äärellä ja koska hevonen on pakoeläin, se pakenee jänniä asioita. Koska muuten joku syö sen. Selviytymisvietti, you know. Ja silloin, kun on jännää, hevonen ns. poistuu paikalta. Se ei voi sille mitään, koska parasympaattinen hermosto. Jaska siis juoksee ns. alta pois eli haahuilee vailla mitään kontaktia ratsastajaan. Hirveen kiva kierre on nyt sitten kehkeytynyt. Ja ihan siitä syystä, että se lentäminen sinne maneesin seinään vaurioitti mun itsetuntoani ratsastuksen saralla. Ettei nyt vaan sattuis mitään. Koska muhun sattui, ihan aikuisten oikeesti. Olisin voinut vaikka kuolla! Härregud!

Yksikorvainen valopää.

No, kuten olen jo monen monituista kertaa omin silmin todistanut, ei se Jaska ihan päätäpahkaa lähde mihinkään sinkoilemaan, onpahan vain vähän hätäinen ja kiireinen, mutta rauhoittuu kyllä, jos se saa mahdollisuuden siihen (eli ratsastaja ei istu paskajäykkänä selässä ohjia paniikinomaisesti kiskoen, vaan antaa tilaa juosta ja rohkaisee kulkemaan eteenpäin rennosti istunnalla pidättäen). Helppoo, eikö? Juu, että siltä pohjalta aloitin itseni psyykkaamisen, että nyt ei muuten sitten jännitetä yhtään, vaan ollaan Tyyni ja Rauha, vaikka mikä olisi. Piste.

Vasta hetki sitten tämä kaveri veti pierupukkia liinan päässä ratsastuksen jälkeen.
Taisi olla vähän painetta korvien välissä.

Aloin siis tekemään mielikuvaharjoituksia onnistuneista suorituksista ja siitä mahtavasta fiiliksestä, kun kaikki menee jees. Picture it: Jaska ravaa rennosti itseään kantaen ja minä vain ratsastelen hymyssä suin. Kaikki menee hienosti, minä osaan ratsastaa ja hevonen osaa olla ratsu. Näin. Ai miten ihana kuva! Päätin, että tää tunne säilyy, tapahtui mitä vaan. Tähän asti mun pää on täyttynyt lähinnä worst case scenario-tyyppisillä kuvilla, että mitä kaikkea voi tapahtua hevosen kanssa. No, vähän heikompilahjainenkin voi kuvitella, miten semmoiset mielikuvat sitten vaikuttavat suhun, kun pönötät paniikissa siellä konin selässä. Eivät ainakaan helpota rentoa tekemistä, voin kertoa. Koska koko ajan pelkää, että milloin:

a. hevonen sinkoaa tuntemattomasta syystä päin maneesin seinää ja mä vammaudun tai kuolen
b. hevonen kaatuu mun päälle sinkoillessaan ympäri maneesia/kenttää/maastoa ja mä kuolen 
c. lentokone voi rysähtää maneesin katon läpi ja me kuollaan (tallin lähellä on lentokenttä, joten ihan mahdollista!)
d. hevonen vauhkoilee itsensä syvään ojaan tiellä ja mä kuolen sen alle 
e. maastossa voi tulla karhu vastaan ja hevonen pudottaa mut kyydistä ja pelastaa itsensä katoamalla horisonttiin ja mä kuolen kaks kertaa (koska putoan ja karhu syö mut) 
f. hevonen sinkoutuu auton alle ja me kuollaan molemmat ja auton kuljettaja ja kyydissä olevat puoli sukua  kuolee 

Ja niin edelleen. Että kyllä niitä tapoja kuolla tai vähintään vammautua riittää hevosten kanssa touhutessa. Tässä oli vaan nää todennäköisimmät vaihtoehdot. Että kivaa ratsastusta vaan mullekin!

Lisäpsyykkausta jouko turkan tapaan

Matkalla tallille olin vielä täysin hyvien mielikuvieni vallassa, mutta sitten alkoi se vitun pelko hiipiä taas vatsanpohjaan. Silleesti salakavalasti, etten huomaisi. Mutta hähää, olinkin tarkkana ja päätin psyykata itseäni vähän lisää, jotta pelko kutistuisi olemattomiin ja voisin talloa sen liiskaksi kuin torakan. Kruntsista. Huusin itselleni, että vitun arka jänis, osta saatana itelles keppihevonen, vitun luuseri! Ja nauroin päälle joukoturkkamaista hohotusta. Hah hah hah hah hah. HAH! (Onneksi taitoin matkaa yksin) Vähemmästäkin on varmaan saanut hullun paperit kouraan: M1-lähete, tos noin ole hyvä. Mutta tiättekste mitä? Vittu toimi! Häh häh hää! In your face, bitch! Pelko hävisi vikisten takavasemmalle ja saavutin seesteyden. Että mä olin niin täynnä itteeni, kun pääsin tallille. Siis niinkuin hyvällä tavalla. Hyvä kun mahduin egoni (mikä tähän mennessä on niin monesti kutistunut rusinaksi tallilla) kanssa ovesta sisään! Kaakki kuntoon ja täti selkään. Ja maneesiin. Ja hommiin. Jaska oli ihan messissä! 

Ei parta pahoille kasva. Talvi on tulossa, mikäli hevosta on uskominen.

Ja kuinkas sitten kävikään

Lempeä silmä.
Se on tärkeä ominaisuus hevosessa.

No hyvin! Hyvä fiilis säilyi ihan  ratsastuksen loppuun asti. Siis itsevarmuus ja rauhallisuus. Ja mehän muuten ravattiin! Eihän se ollut niin kaunista katseltavaa kuin Ratsuttajan toimesta, mutta silti. Eikä kertaakaan tullut edes pientä pelon läikähdystä vatsaan. Ei, vaikka Jaska oli vähän kiireinen ja halusi juosta vähän enemmän ja vähän kovempaa. Mutta ei, mä olin vaan kato ihan pro ja Rauha ja rento ja annoin välillä löysää ohjaa, kun Jaskalla oli kiire. Eikä se lähtenyt lapasesta tahi sinkoutunut seinään. Enkä mä kuollut! Jipii! Tapu tapu! Niin siistii! Ja käynnissä ajoittain polluxi jopa ihan omaehtoisesti myötäsi niskasta ja astui alleen muutaman sekunnin ajaksi, kun muistin että munhan piti olla kyyra. Siis se kyrklund, vähän parempi tätiratsastaja. Heti tuli muuten ryhtiä sekä tätiin että polleen. 

Ne oli kuulkaa hienoja sekunteja ne!

Me, myself and Jaska.

Kerrankin molempien päät mahtui samaan kuvaan,
(Ei sillä, että Jaskalla olis jotenkin iso pää...)