Rakkaat

Rakkaat

lauantai 28. marraskuuta 2015

Laukkaa ratsu reima!

Katsaus menneeseen
Nanosekunnin myötäys koska muistin olla kyyra!


Tässähän onkin vierähtänyt melko tovi sitten viime päivittelyn, vähän ollut kiireenpoikasta ja kauheesti aamuvuoroja, joten iltaisin on vähän ollut Rauha-täti väsy, kun töiden jälkeen on käyttänyt koirat lenkillä, mennyt tallille ja sitten kotiin. Johan siinä kerkee parikolme tuntia ihmetellä että täälläkö sitä asutaan ja olikos täällä muitakin, oliko mulla lapsi?, ennenkuin höyhensaaret kutsuvat. Ei ole juurikaan ollut vapaa-ajanvietto-ongelmia. Jos jollakulla tuntuu olevan liikaa luppoaikaa ja /tai rahaa, suosittelen ostamaan hevosen: sitten ei riitä enää vapaa-aika eikä rahat ja töihinkin on kiva mennä, koska muuten ei olisi mitään tsäänssiä pitää hevosta. Vaan eipä ehdi turhia murehtimaan ja märehtimään ja luontaisenkaltaista psyykelääkettäkin on tarjolla vaikka kuinka kavioeläimen muodossa! Kyllä elämä hymyilee! Paitsi viime maanantaina, jolloin mun lääke taisi olla plasebo, koska silloin eniten vitutti kaikki...

Tässä esmes kuinka Jaska on yssin maneesissa ja säikähtyy olemattomia:



Pikkujoulut

Vietettiin tallin pikkujoulut tässä yhtenä lauantaina. Oli glögiä ja torttua, piparia, sipsiä, suklaata, makkaraa ja vaikka mitä herkkua. Pidettiin tietovisa ja jaettiin lahjoja. Tehtiin heppojen kanssa eräänlainen tehtävärata, joko maastakäsin tai ratsastaen ja oli mukavata! Vähän mietin, että miten Jaska suhtautuu yleisöön maneesissa, mutta ei huolen häivää; rata meni oikein mallikkaasti ja lopuksi saatiin runsaat aplodit. Jaskan ryhti oikein koheni, kun se tajusi, että Hänelle taputetaan! Siis, voitinko minä tämän lähdön-ilmeellä patsasteli hevoseni siinä kaikkien ihailtavana ihan kohokkaana :D Hassu!

Meidän suoritus ja lopussa Naskelin reaktio suosioon:




Niin mikä sitten meni pieleen?

Juu, Jaskan kanssahan ollaan edistytty silviisiin huimasti, että nykyään sillä voi ravata jo ihan ilman ylinopeussakkoja eikä välitöntä kaatumisvaaraakaan ole ihan joka hetki. Toki välillä on ollut vähän haastavampaa... 
Löysin ohjin mennään tittidii!

Ympyräisten kokoakin voi säädellä ja jos vauhti tuppaa tietyissä maneesin kulmissa kiihtymään, käännän pokun pienelle voltille, jolloin se yleensä hidastaa (koska muuten kaatuisi) ja silloin se kantaakin itsensä oikein mukavasti ja musta tuntuu ihan siltä kuin osaisin muka ratsastaa! Myöskään muut hevoset samaan aikaan maneesissa eivät ole Hänen Herkkyydelleen enää haitaksi, päinvastoin! Surullisen kuuluisana viime maanantaina olimme ihan kahdestaan maneesissa ja mä olin ihan että jee! nyt on tilaa vaikka mihin koukeroihin ja jos oikein hyvältä tuntuu, niin sitten laukataan, hih ja jeij! No. Ei tuntunut. Eikä laukattu. 

Koska: 
a. Jaskassa oli jännitettä enemmän kuin suurjänniteverkossa 
b. Kävely ei ollut vaihtoehto 
c. Jaska, the Laumaeläin, oli virittänyt selviytymisviettinsä tappiin, koska hän oli yksin, vailla lauman turvaa ja täten alttiina tulla syödyksi, joten pakomoodi oli vahvasti päällä
d. Minäkin siitä sitten jännittymään alitajuisesti vaikka tajuisesti yritin olla Rento(akankaali), Jaskan vika! 
Sehän sitten pisti Rauhan mielen "vittuuntunut"-tilaan ja sama moodi jatkui illalla, kun ei edes lätkätreeneissä osannut mitään. Olin ihan paska ja maailman huonoin kaikessa. Ihan turhaa, lopetan kaikki ja alan sohvaperunaksi, siitäs saatte!


Voidaanko juosta kuvaajan päälle? 
No, seuraavana päivänä oli maneesiin ahtautunut meidän lisäksi kolme muuta ratsukkoa, joten Jaska oli rentoa pollea, ravailtiin ja kiemurreltiin eikä jännittäytymisestä tietoakaan ja käynnissäkin Jaska antoi ratsastaa eli pystyin säätelemään vauhtia ja antamaan väistöpohkeita ilman, että tuloksena oli päätön eteenpäinkaahotus. Ehei, Jaska suoritti kuten kunnon hevosen kuuluukin ja pysyi rentona! Ai että oli mukavaa taas omistaa hevonen!

Laukkaa!!


Iloiset laukkaajat!
Seuraavalle päivälle olinkin ovelana kettuna sopinut teffit Kukka-hevosen kanssa maneesiin, (ettei Jaskan tarvitse yksin olla siellä varpusten tai kottikärryjen syötävänä). Ihan vaan siltä varalta, että jos tapahtuisi semmoinen ihme, ettei kukaan muu eksyisi tallille samaan aikaa(aika epätodennäköistä, mutta hei! mahdollista!). Siellä sitten taas ravailtiin niin mahdottoman rennosti, jopa laiskasti, etten sanoisi ja mieleeni alkoi hiipiä ajatus laukkaamisesta (normi juttu kaikille ei-traumatisoituneille ratsastajille!). Ja siitä se ajatus sitten lähti! Kerroin kahdelle muulle ratsukolle, että tarvitaan vähän tilaa tähän toiseen päätyyn (koska ohjaustehostin saattaa olla jarrujen lisäksi hieman epäkunnossa). Ensimmäinen nostoyritys käynnistä. Tulos: kaahotusravia ja Rauhan jalat heittäytyivät veteliksi, koska jännitti. Sain onneksi henkistä tukea ja pari käytännön vinkkiä ja kas! niin nousi laukka ja siinä sitä sitten mentiin pääty-ympyrällä kolmitahtista ilmavirran aiheuttamat kyyneleet silmistä valuen! Jaska oli jopa ohjattavissa ja laskeutui raviin, kun pyysin! Vau! Sitten vähän kävelyä tai siis kuumuneen pollen teputtelua ja ehdottelua, että joko mennään, joko? Ja sitten mentiin toiseen suuntaan laukaten. Ehkä hieman reippaammin kuin äsken. Jouduin jopa menemään ympyrän sijasta suoralla uralla, koska ei pystynyt kääntämään ilman että oltais menty nurin. Mutta antaisin kuitenkin arvosanan 6 suoritukselle, Jaska kaikesta kiuas-efektistään huolimatta suostui vaihtamaan askellajin raviin ja siitä käyntiin, joten ei ihan huonosti mennyt! Ja arvatkaapa, kuka oli innoissaan! No molemmat! Olin niin pakahtua onnesta, että! Ja Jaskakin oli hirrween, hirrween tyytyväinen! Tästä se lähtee, veikkaan että alkuun ilmenee tuota kaahailua, mutta eiköhän se siitä tasoitu, kun tulee rutiiniksi. Kunhan mä vaan uskallan!
Intopiukkana, kun on just laukattu!
Huomaa uudet suitset!

Ynnä muuta


Uudet suitsimet! Meksikolaiset
(been there, done that!)
Jaskahan on pikkuisen innostunut juoksutettaessa (päätöntä pukkipierulaukkaa vailla mitään kontrollia), joten en ole sitten liiemmin viime aikoina sitä juoksuttanut. Nyt oli kuitenkin vähän kiire (koska piti ehtiä naisten kauneusiltaan enkä kerennyt ratsastaa!) joten menimmä maneesiin (Kukka oli myös in da house!) varustuksella suitset (uudet, meksikolaiset, joista tykkään ihan älyttömästi! Jaskakin taitaa tykätä, sillä on myös uudet kuolaimet: Visionin sylinterikuolain, toimii!) ja juoksutusliina.

Taluttelin kaikessa rauhassa, pysähtelin ja pyysin päätä alas eli myötäämään. Sehän onkin Jaskan bravuuri (jos ei ole suurjännitetilassa): pienellä alaspäin suuntautuvalla merkillä ohjista Jaska laskee pään alas ja on rento. Sitten otettiin ravia (eka kerta kun sain Jaskan ravaamaan siten, että itse juoksen vierellä!!) muutaman kierroksen verran (koska mua paleli) ja voi ettien että miten hienosti meni, Kukan rastastajan mukaan Jaska suorastaan liiteli siinä mun rinnalla. Tein myös testin että onko hepo läsnä: kävelin reippaammin -> Jaska käveli reippaammin, kävelin hitaasti -> Jaska käveli hitaasti,  pysähdyin -> Jaska pysähtyi. Eikä merkkiäkään mistään kuumumisesta! Jes! Olimme siis samalla aaltopituudella ja Naska-kulta seurasi vaan mua eikä karsinanaapuria Kukkaa, joka innoissaan laukkaili narun päässä. What a feeling!  On se vaan niin ihanata, sanat eivät riitä kertomaan! 

Oli muuten hauska juttu yks päivä: selkä oli vähän väsynyt ja menin kyykkyyn sitä venyttämään ennen kuin nousin ratsaille ja Jaska siinä vieressä laski turpansa lähes maahan ylähuuli pitkälle venyttyneenä :D Nousin seisomaan ja menin uudestaan kyykkyyn ja Jaskan ylähuuli perässä! Venyteltiin yhdessä, vähänkö söpöä, ihq! Mä en niin kestä! Sydänhearthymiökertaatuhat!
Ai mikä venytin?

lauantai 7. marraskuuta 2015

Jos metsään haluat mennä nyt...

...Niin takuulla yllätyt
Pari päivää sitten oli
pakkasyö ja kuuraa maassa.
Ollaan harrastettu pollemaastoilua lähinnä siten, että minä kävelen, hevonen kävelee ja Suvi istuu. Suvi ei turhia jännitä, joten pollekaan ei sitten kehkeile mitään paniikkioireita huvikseen. Maastolenkit ollaan tehty ihan kävellen, syystä että: 

a. Jaska saa rentoutua
b. Jaska ei riistäydy kiitolaukkaan
c. Mä en juokse (ellei karhu tai muu vastaava eläämää uhkaava tekijä jahtaa mua!)
Ei ihan ekana uskois, että on 5. marraskuuta! 

Hyvälle reitille päästäksemme pitää ylittää autotie kolmesti ns. ojan kautta. Nämä kohdat sujuvatkin hienosti, Jaska ylittää ojan eikä esim. lankea polvilleen sen pohjalle, koska "mihin se maa hävisi?" (seuraa siis mihin astuu, bueno!) tai käänny ojan edessä 180 astetta ja katoa horisonttiin, koska epek (ei pysty ei kykene). Ei. Meidän Jaska se vaan rennosti hypähtää tahi ottaa askeleen pohjan kautta ja kas, oja ylitetty. Tänään löydettiin ihan uusi polku ja lävitse uteliaina täti-ihmisinä ohjasimme pahaa-aavistamattoman luontokappaleen kohti suurta tuntematonta. Ihan hyvin meni. Tosin alkumetreillä Jaska havaitsi epämääräisen mustan levyn polun vieressä ja hypähti tasajalkalaukalle joidenkin metrien ajaksi. Tilanne hallinnassa. Sitten tuli jo vähän isompi syvänne, mutta siitäkin polle suoriutui kunnialla ja ampaisi onnellisena raviin, koska sai ilmeisesti kimmokkeen juoksuaskeliin ponnistaessaan ojan pohjalta. Mutta pian olivat hevonen ja ratsastaja yhteisymmärryksessä matkan suunnasta sekä vauhdista. Takaisinpäin tullessa ojan pohjalta ponnisti melkoinen totilas, niin komeaa passagea veti parin henkäisyn verran!  
Tässä ollaan vielä ns. turvallisilla vesillä ja hevonenkin
osaa jo kävellä kompastumatta joka toisella askeleella.
Löytyihän sieltä vielä yksi polku, mikä kuiskaili meille kutsuvasti kuin seireeni. Mun takaraivossa piipitti pieni ääni, että huhuu! muistaakseni tänne ei kannata mennä, koska maaperä on niin soinen. Tallikaveri oli joskus aiemmin kertonut, että missä kannattaa ratsastaa ja missä ei. Tää oli just sitä missä ei- osastoa, kuten tulimmekin pian huomaamaan. Mutta minähän viittasin kintaalla moisille takaraivopiipityksille. Nuuhkittiin autuaana Suvin kanssa sammaleen ja ties minkä suopursun tuoksua, kun tavanomaisen klipetiklopetin sijaan alkoikin kuulua maiskis muiskis ynnä muita imuttelun ääniä. Polku alkoikin olla astetta liian pehmyt noin 600 kiloiselle kaviokkaalle ja vähän siinä alkoikin Jaskalla jalka upota syvemmälle maan uumeniin kuin oli tarkoitus. Jollain tietoisuuden tasolla ymmärsimme toki, että juuri näillä main saattaa olla suo siellä ja vetelä täällä, mutta silti muutos tuli aika puun takaa. Eipä siinä muuta kuin menopeli ympäri ja takaisin etsimään kantavaa pohjaa. Emme uponneet suohon, mikä on hyvä, koska mä en niin kestäis, jos mun pitäis soittaa tallinpitäjä tahi pelastuslaitos hätiin, apua! Kiva olis lukea lehdestä, kuinka (rivien välistä luettuna: hölmöt) ja vielä pahempaa KESKI-IKÄISET!!!! naiset saattoivat hevosparan hengenvaaraan seikkailunhalunsa takia. Onneksi pelastuimme täpärästi!
Sinne katoavat horisonttiin perkele. Jaskalla on vähän reipas toi käynti
 ja minä koitan parhaani mukaan lyllertää perässä.

Turvat

Meillä on turvajärjestelyinä maastolenkeillä Jaskalla aina riimut suitsien päällä ja mulla naru mukana, jos tulee tilanne että pitää nappaista koni kiinni. Eipä noita tilanteita juurikaan ole tullut, mutta hei, olisko sit kivaa, kun tarttis ottaa hepo narunjatkoksi eikä sitä narua oliskaan? No ei. Tänään sit ihan siinä kävellessäni hokasin, että ajatella, jos mun pitäis kytkeä polle salamannopeasti kiinni, mitenkähän kävis. Voin kertoa: huonosti. Jos nimittäin oikeesti onnistuisin kriisitilanteessa (siis sekunnin sadasosissa) nappaamaan kaakin narun päähän, kuristuisin. Koska tämä kätevä emäntä ei jaksa kanniskella jotain narua kädessä, kun heiluukin ikävästi ja kaikkee, joten senhän voi laittaa kaulan ympäri vähän niinkuin kivan huivin, silleen tosta lenkistä läpi ja noin. Että semmoinen turvajärjestely, kaiken varalta.
Kuva on kuvituskuva, ei liity tekstiin (paitsi turvan osalta).

Jaska ihan selvästi tykkää näistä kävelylenkeistä. Sillehän on varmaan eri eksoottista joutua kävelemään polulla, missä on juuria ja kaatuneita puita. Alkuunhan se meno onkin melkoista kopsuttelua ja liukastelua, koska neljä jalkaa, haloo! Mutta askellus paranee matkan edetessä ja hevosen tajutessa, että kato, mähän voin astua tän juuren viereen tai yli, niin mä en liukastu tai kompastu ja siistii, tän puunrungon yli pääsee siis nostamalla kintut ihan massua vasten. Tämän seurauksena viimeistä tienpätkää tallille mentäessä tasaisella tiellä oli yksi lätäkkö, johon Jaska kompastui ja oli melkein nokallaan. Kun ei se tasainen tie kehoita heppaa olemaan hereillä, toisin kuin ihanantuoksuinen syysmetsä menninkäisineen ja taianomaisesti kiemurtelevine polkuineen. 

Mikä siinä muuten on, että hautausmaan kohdalla Jaska jännittyy ja pistää vähän rivakammin töppöstä toisen eteen? Sama viime kerralla, polle ei saanut silmiään irti risteistä ja muusta asiaan kuuluvasta kalmistorekvisiitasta ja oli kävellä päin puuta. Ehkäpä kummituiset puhuu sille. Tai sitten Jaska can see dead people. Mene ja tiedä, ei kertonut meille.
I can see dead people!


Lopuksi pieni kevennys. 

Miksi jänis on turvaton?

Koska sillä ei ole turpaa. 

Ehhehe ehhehe. 
Ollaan me treenattu tämmöisiäkin tällä viikolla!
Pujoteltu muun muassa törppöjä etu-ja takaperin.
Ei oo muuten ihan helppoo toi jälkimmäinen, kokeile vaikka ite!