Ei tää laukkaa!

Näin mennään tien yli kohti vaaroja!

Huusi tätiratsastaja

Kun uljaalla hevoisellaan yritti ottaa ns. kolmitahtista askellusta (ihan oikeesti ja vapaaehtoisesti! mitätäälläoikeintapahtuu?) toisen puten perässä hiekkatiellä. Ehei. Setämiesratsastaja laukkaili pollellaan hienosti edellä, mutta Jaska oli vissiin sitä mieltä, että vauhti on niin hidas että ihan hävettää. Eikä siis laukannut. Ravasi kyllä ja melkoisen pontevalla takapotkulla, ettei tätiratsastajan tarvinnut enää edes keventää. Riitti, kun seisoi jalustimilla ja nautti tuulen tuiverruksesta hiuksissaan. 

Mennäänkö ohi jooko? Saako mennä? Jooko?

Eipä autoilija hiljentänyt. Ehkä hän haluaa hirven tuulilasiinsa? Onneksi Naskali & Leevi ovat liikennevarmoja polleja. Jäis nimittäin joku rimpulahirvi kakkoseks.

Jaa, auto. Juuri jaksan kääntää korvaani ääntä kohti.

Vedet silmistä kirvoittava vauhti ei kuitenkaan ollut vielä edes hurjaa. Hölkkää, sanoisivat asiaan vihkiytyneet raviukot, mutta ratsain ja maastossa vauhti oli ihan tarpeeksi rivakkaa ex-maastokammoiselle tätiratsastajalle. Onneksi tilanne oli koko ajan hansikkaassa, eikä tapahtunut kuten silloin kolme vuotta sitten (aina se vauhko tätiratsastaja palaa siihen, melkoisen traumatisoiva kokemus siis! toim. huom.) että polle riistäytyy ihan käsistä. Jarrut toimivat (no hivenen viiveellä) ja onneksi edessä oli kuuliainen luottoratsu, mikä menee just mitä pyydetään, eikä lietsoudu pillastuksiin. Ei edes menty ohi (vaikka kerran oli vähän yritystä, kun kilpailuvietti iskostui hetkeksi Jaskan kupoliin!) ja ohjaus toimi (viittaan edelliseen) eli mentiin takaisin ns. selkään hölkkimään. Ravattiin jopa kaksi kertaa pitkä pätkä ja arvatkaapa, oliko tätiratsastaja onnensa kukkuloilla? No oli!

Eka ravipätkä suunnitteilla. Jaska oli aika virtava, mutta kuitenkin ns. lapasessa.

Hiihaa, me juostaan!

Rento poku korvat tötteröllä!

Maastoiluhan alkoi kovin lupaavissa merkeissä, kun Jasumus-Orhimus oli säikkynä kuin jänis kentälle mentäessä. Siinä tätiratsastaja sitten manaili piruja mielessään, että tommosella hermoheikollako sitä nyt sitten pitää lähteä itseään tappamaan liikenteen ja puiden sekaan. Onneksi Jaska kokosi nopeasti itsensä ja laski turvan maahan ihan omaehtoisesti (ei syödäkseen vaan rentoutuakseen! - jännittynyt hevonen ei laske päätään alas! toim. huom.). Siinä tädykän sydämen pamppaillessa Jaska ikäänkuin todisti, että chillaa hei vähän senkin vauhko bööna af, mä oon ihan rela. On se hassu kopukka!

Mitä! Ai me päästetään TOI edelle? Minkä takia, kysyn vaan? Nimim. Jaska.

Kohti uusia pettymyksiä?

Lenkin varrella kohdattiin autoja ja tätijasetämiesratsastajien onneksi hevoset viittasivat päristelijöille kintaallla ja lähinnä korvallaan seurasivat suurempia hevosvoimia. Horsmaa ahdettiin turpaan aina puskan kohdalle sattuessa. Saattoipa jäädä Jaskan suupieleen tuppo ns. pahan päivän varalle roikkumaan.

Omnomnom.

Otanpa tästä puusta huikopalaa. Naps. 
Lenti muuten komeassa kaaressa taaksepäin, onneksi setämiesratsastajan poku oli hidas :D

Suurin järkytys Jaskalle oli, kun erään talon pihassa kaksi koiraa riemastui nähdessään suuria kavioeläimiä. Koirat eivät pelottaneet, mutta auta armias, kun pusikosta nousi pinkkipaitainen täti huutaen vähintään yhtä kiihkeästi kuin turrensa. Jaska seisahtui kuin vetämättä jäänyt seinäkello ja käänsi toisen korvansa jo tulosuuntaan enteillen 180 asteen käännöstä. 

Kauhea säikähdys. Käänsin korvani pakosuuntaan.

Onneksi täti-ihminen ei äitynyt suurempiin kevätjuhlaliikkeisiin ja Naska sai hillittyä pakoviettinsä. Hyvä niin, koska säikähdys tapahtui juuri, kun ratsukot olivat ylittäneet tien ja äkkikäännöksen seuraukset olisivat voineet olla vähintääkin epämiellyttäviä (auto, rekka, katujyrä, panssarivaunu... you name it!). Tätiratsastaja toimi viisaasti, kuten kunnon hevosnaisen kuuluukin: löysää naruihin ja kannnustusta etiäpäin ja hirrween paljon kehuja, kun polle liikkui haluttuun suuntaan. Valovuosia sitten kauhun kangistama täti olisi vetänyt narut niin tiukalle kuin haukkareista lähtee ja suorastaan pakottanut hevosen kääntymään tai peruuttamaan omalla toiminnallaan, paniikin lietsomisesta puhumattakaan! Mutta nytpä tätöinen oli cool as cucumber. Onkotämäedesmahdollista? Mitatkaa äkkiä tätiratsastajan kuume! Ottakee syränvilimi! Varmistakaa henkinen tila! Aivosähkökäyrä kehiin asap!

Hautausmaalla on PUNAISIA kukkia!

Helppoo, sanoi Jaska, kun risuesteen yli käveli.

Kypäräkamera messissä

Rauhalla on ollut jo monta kertaa tarkoitus ottaa elävää kuvaa kypäräkameralla maastoilusta. Tiedättekö sillein kivasti että hevon kaula ja pää siinä etualalla keikkuu ja maisemat kivasti vaihtuu. Alkuviikosta lähdettiin oikein kolmen ratsukon voimin tallin lähelle pikkumetsään. Jaska etunenässä ja tammat perässä. Lenkki meni oikein mukavasti ja tätiratsastaja oikein muikeili mielessään, miten kivaa matskua nyt tulee juutubeen laitettavaksi ja vanhoille päiville muisteltavaksi. 

Mitä hirviä tuolla? Ihmetteli tätiratsatajan jälkikasvu, kun bussilla ohi huristeli" 

Tammat ja naiset kuvissa!

Kauhea pettymyksen kanahäkki, kun tietomasiinalla avasi datan: kamera kuvaili juu kivasti puita ja teitä yms yms ja vilahtihan ne Jaskan korvatkin siellä pari kertaa, kun tätsy katseli alaspäin. Hieman yläkanttiin oli siis suuntima. Onneksi asian sai korjattua seuraavana päivänä, kun tätiratsastaja teki siippansa kera uuden suuntauksen (sehän näyttää ihan alaspäin! no niin pitääkin! daa! asia koetestattiin siten että täti istui tuolilla kuin satulassa ja demonstroi kädellä heppansa kaulaa!). Ja kyllä tätiratsastaja tiesi, kamera oli juuri oikeassa asennossa, jotta saa katsella hevoisensa kaulaa ja korvia sekä suusta roikkuvaa horsma/oksatuppoa sekä vähän maisemaa. Kylla me tätiratsastajat tiedetään! (armas siippa laittoi kerran kypäräkameran lätkäpeliin itselleen. Ekat minuutit oli ihan jees, mutta sitten vähän tärähti isomman pelurin kera ja loppufilmi olikin sitten jäähallin katosta thihi!)

Ai mikä bussi? Sori, ei jaksa nyt hätääntyä kun on horsmaa tarjolla.

Sattuipa muuten somasti, että juuri silloin, kun tätsyllä oli kypärä (kameroineen) päässä hevoista laitumelta hakiessa, Jaska tuli kuuliaisesti portille! Pääsääntöisestihän hänen suuri heinämahaisuutensa on pitänyt noutaa juurikin sieltä laitumen perukoilta. Kiitos Paskelotti!

Nauttikaa pollen niskanäkymistä kuin tätiratsastaja ikään!

Citykoni!

Sivistyksen pariin

Tätiratsastaja-Rauhallahan oli tunnetusti ja itsensä paljon esiintuoma maastoilukammo. Eli vapaasti suomennettuna: kuolemanpelko. Tämä näkyi esimerkiksi siten, että Rauha haaveili ja puhui paljon maastoilusta, että pitäis ja pitäis, mutta kun olisi sitten oikeasti pitänyt, niin jopas alkoikin löytyä syitä, miksi ei voi. Siis mennä maastoon. Suurin syy taustalla lienee kuitenkin oli se maastokammo eli halu elää. Koska maastoillessa voi kuolla vaikka kuinka monella tavalla ja monta kertaa. 

Näinhän se menee: kun yhtä menee hakemaan, niin koko lauma tulee.
Jos tulee.
Ja se yksi tietenkin viimeisenä.
Jos saa pirttihirmulta luvan.

Fiktiivisiä esimerkkejä tavoista kuolla maastoillessa:

1. Hevoinen voi pillastua toistaiseksi tuntemattomasta tai tunnetusta syystä ja lähteä kiikuttamaan tätiä hurjaa vauhtia esim. tielle ja ratsukko jää tukkirekan ruhjomaksi tai syöksyä valtavien g-voimien saattelemana päin puuta, jolloin molemmilta katkeaa vähintään kaula ja muita tarpeellisia ruumiinosia puun lisäksi tai sitten koni voi hulluuspäissään holtittomasti kaahottaessaan sivuaskelin suistua syvään ojaan tädin päälle, jolloin täti rusentuu kuoliaaksi ja hukkuu kuoliaaksi ja aortta repee ja aivot tulevat pihalle haljenneesta kallosta. Että näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

2. Takaa- tahi vastaantuleva autoilija ei huomaa pientä ja söpöä ratsukkoa ja ajaa sen päälle, koska aurinko paistoi silmiin tai kännykässä oli jotain mielenkiintoista, naapuri vilkutteli ja piti vilkuttaa takaisin tai lintu oli kakkinut just siihen kohtaan tuulilasia, jossa ratsukko olisi näkynyt tai kuski oli vaan niin kännissä tai halusi tehdä pahaa ratsukolle/itselleen/koko maailmalle. 

3. Jne. Got the point?

Tai. Sitten on tietenkin sekin mahdollisuus, että mitään dramaattista ei tapahdu ja ratsukko palaa ehjänä ja varsin muikeana kotiin. Mutta tätä vaihtoehtoahan ei worstcasescenario-ajattelumallia harjoittava tätiratsastaja tietenkään voinut uskoa. Paitsi nyt.

Rauno-kaivuuterrieri.
Ei liity sitten millään tavalla tekstiin,
mutta oli niin hassu mudan peittämän nokkansa kanssa.

Citymaasto

Jaska ja Rauha läksivät kylille eli citymaastoon Vuokraajan ja Sipsi-mummon kanssa. Urhea Sipukka oli mörönsyöttinä ja Jaska varmisteli perähevosena. Niin sitä kuulkaa vain mennä lompsittiin pitkin asutusalueita kaviot asfaltilla kipikopittaen, tuli vastaan mopoa ja pyöräilijöitä, ambulanssi ja monta muutakin autoa, suojateitä (Sipsi säikähti kerran valkoisten viivojen päällä, että se tippuu sinne väliin, hih!) ja lopulta oltiin jopa marketin takapihalla. Välillä poikettiin metsään ja otettiin jopa pari pätkää ravia, eikä mitään kiihtymistä tapahtunut Jaskan osalta. Pari kertaa tuli pieni säpsähdys, kun kuusiaidan takaa kuului ääniä ja joku setä käynnisti ruohonleikkurin ratsukoiden takana (huomaavaisesti sammutti koneen siksi aikaa, kun mentiin ohi!!!). Ja kerran piti kävellä hyvin taipuneena puistonpenkin ohi, koska siinä päällä oli sanomalehti! Väkeä kertyi kadunvarsille hymyämään ja pienet tyttöset olivat varsin innoissaan, kun törmäsivät näinkin uljaaseen näkyyn. Säätiedotuksen lupaamia ukkosmyrskyjäkään ei tullut, joten tätiratsastaja hikoili turhaan takin alla. Sade alkoi vasta, kun pollet olivat karsinoissaan riisuttuina. 

Siinä sitä patsastellaan marketin kulmilla kuin kuka tahansa rohkea ratsukko.
Tätiratsastajakin hymyilee kilpaa auringon kanssa, niin kivaa oli!

Miten ihmeessä

Mitenkä tämä citymaastoilu sitten oli mahdollista monikammoisen tätiratsastajan osalta? Suuri kiitos kuuluu Vuokraajalle, joka on Jaskan kanssa käynyt vaikka missä ratsastelemassa eikä Jaska ole suurempia pelkotiloja näyttänyt. Hyvin siis siedätetty! Juuri sen vuoksi Rauhakin uskalsi luottaa mielitiettyynsä eikä edes ymmärtänyt jännittää. Hieno fiilis ja suuri yhteenkuuluvuuden tunne valtasi tätiratsastajan lenkin jälkeen. Ajatella, että jo näin kolmen vuoden jälkeen uskaltaa luottaa omaan hevoseensa! Vautsi, enpä olis uskonut, että näin pian (hihihi). Taisipa olla niin, että edesmenneen Santun kanssa meni suurinpiirtein sama aika, ennenkuin luottamus alkoi olla tosiasia. On tää laji vaan niin hieno!

Ihan paskaa, sanoi Vuokraaja, kun siivoili hevon tuotoksia kadulta.
Mutta mitäpä sitä ei ratsastajan maineen vuoksi tekisi!
Tärkeintä on sopu ja iloiset immeiset!

Ja onhan tässä taas kehitytty muillakin saroilla: valmennuksessa saatiin tehtyä kymmenen metrin laukkavoltit molempiin suuntiin! Valmentajalta tuli kehuja, miten Jaska otti hienoja kokoavia askelia ennen volttia ja miten laukka on ylipäänsä kehittynyt valtavasti. Pitkä matka on tultu siitä, kun maneesissa samaan aikaan olevat ratsukot käskettiin toiseen päätyyn ja olemaan hipihiljaa, kun tätiratsastaja laukkasi Jaskalla tönkkönä kauhusta ja hirveetä vauhtia ja hevonen vinossa kuin tätiratsastajan omenapuu. Mutta onneksi kehityksen suunta on eteenpäin eikä taaksepäin, jotain on varmaan silloin tehty oikein!

Sipsi-mummon näkövinkkelistä.
Huomaa tummat pilvet tätiratsastajan yllä!
Ettei nyt vaan sattuis mitään...

Kunkkarit ohoi

Tätiratsastaja syventyy nyt euforoimaan kokemaansa. Oikeasti tätiratsastaja alkaa pakkaamaan, kun kuninkuusravireissu häämöttää huomenna! Toivottavasti ei sada koko aikaa ja jos sataa, niin olis edes lämmin. Ja jos ei oo lämmin, niin toivottavasti edes voittaa totossa. Ja jos ei voita, niin olis ees hyvää olutta. Ja jos se on pahaa, niin ei olis matöfakin darra. Ja jos on darra, niin ainakin on ollut hauskaa! Son moro!

Elävää kuvaa elikkäs totistusaineistova laukkavoltista: