Tiptap

Olipa kerran pieni ja pörröinen poni, jota kaikki suuret hevoiset tulivat joukolla ihmettelemään.

Syksyn satoa

Pitkä syksy on vihdoin taittunut ja säätila muistuttaa etäisesti talvea. Ainakin lunta on piisannut. Tätiratsastaja malttoi parannella leikattua polveaan jopa neljä viikkoa (kepeillä piti könkätä kolme viikkoa) ja hetimiten piti kavuta Jaskan selkään. Kylläpä olikin jännittävää! Tuntui suorastaan, ettei ole ikinä ratsastanut ja kaikki taidot olivat kadonneet. Jaskakin aisti ratsastajan jännityksen ja meinasi olla hieman täpinöissään, mutta tilanne raukesi onneksi rauhanomaisesti, kun täti muisti hengittää! Käyntiä piti mennä, mutta kun nyt kerta oltiin lähdetty, niin pitihän sitä raviakin vähän kokeilla. Varsin perunasäkkimäinen suoritus, kun ei uskaltanut keventää. Huh. Alkuun ratsastuskerrat olivat sangen lyhytkestoisia ja rauhallisia, taisi mennä monta päivää ennenkuin täti tohti kokeilla laukkaa. Yllättävää kyllä, polvi ei ole ratsastuksesta sen suuremmin ärtynyt, paitsi valmennuksesta, joka saattoi ehkä olla hieman liian rankka rupeama nahistuneelle kanankoivelle...

Edellisestä ratsastuskerrasta 4 viikkoa!
Lääkäri ei varmaan olisi antanut lupaa, mutta kysyttiinkö siltä?

Jaska ja muhkea kaula.

Uusia tuulia

Jaskalla on nykyään uusi vuokraaja ja yhteistyö on lähtenyt oikein mukavasti käyntiin. Hieman säälin, kun vuokraaja meni valmennukseen ja joutui melkoiseen rääkkiin (hihi, täti oli salaa helpottunut, kun pääsi kuin koira veräjästä!), mutta hyvin sujui! 

Olipa kerran suuri, punainen pallo. 

Maastoilut ovat jääneet sattuneesta syystä nyt väliin, kun ei uskalla ottaa riskejä, että Jaska säikähtää jotain ja tätiratsastaja päätyy ottamaan geologisia näytteitä maaperästä. Tai että pitäisi jalkautua jossain mahdottoman kaukana eikä sitten rampana pysyisi messissä, kun vauhko koni teutaroisi ympärillä. Jospa joku päivä, saatiin taannoin tilsakumitkin alle niin on jopa teoreettinen mahdollisuus pysyä pystyssä.

Tätiratsastaja muikeana, kun on päässyt taas ratsastuksen makuun!

Narunpyöritystä

Käytiin pikkuporukalla katsomassa Tampereella Vepsän hevoskoulutusta. Oli aika vaikuttavaa ja hirveä inspiraatio iski taas narunpyöritykseen. Eikun kokeilemaan. Jaska osasi näköjään edelleen kaikki jutut, hieman joutui muistuttamaan parissa kohtaa. Toisella kertaa otimma rekvisiittaa mukaan ja palloa meni Jaskan yli ja ali ja pressu niskaan ja pressun ali. Nääh, ajatteli Jaska, liian helppoja. Välillä on kiva tehdä jotain muuta kuin ratsastaa, pysyy mieli virkeänä.

Tää siedättäis nyt hevosta.
Jaska on oikein kuuliainen narunpyöritystapaus.

Kukkuu! Kuka se sieltä kurkistaa?

Pikkujoulut

Talliporukan perinteiset pikkujoulut pidettiin pari päivää sitten. Tänä vuonna tätiratsastaja sai loistoidean ohjelmanumeroksi: tehdään Uhrin kanssa katrilliesitys! Siitäkös Uhri innostui ja heti rataa suunnittelemaan, täti valikoi musiikkia. Hyvissä ajoin eli kaksi viikkoa ennen esitystä alkoi armoton treeni ja vähän kyllä huolestutti, kun:

* Jaska ei sietänyt Sebaa lähellä ja nakkeli niskojaan aina kun kohdattiin

* Tätiratsastaja unohti, mihin pitää mennä

* Uhri unohti, mihin pitää mennä

* Ajoitukset olivat ihan keturallaan, kun Jaska ampaisi laukan jälkeen reipasta ravia päätyyn kuin telkkä pöntöstä kun Seba oli vasta siirtymässä raviin uralle

* Hevoset pelkäsivät kaiuttimia

* Hevoset pelkäsivät musiikkia

* Ratsastajat menettivät hermonsa hevosiin, jotka pelkäsivät kaiuttimia ja musiikkia

* Musiikki ei osunut sitten yhtään kohdalleen (ihan kaksi biisiä, toinen alkaa kun laukataan)

Jaska the Jouluponi

Että siitä lähdettiin! Pikkujouluja edeltävänä päivänä asennettiin vähän joulunauhaa suitsiin (ihan vaan että jos pelkäävät niitäkin!) ja mentiin ohjelma läpi. Täydellisesti! Kaikki osui nappiin eivätkä polletkaan pelänneet koristeitaan, joten hyvillä mielin kantaesitystä odottamaan!

Suuri päivä koitti ja pientä jännitystä oli selvästi ilmassa, kun tungettiin vähän lisää joulunauhaa heposiin. Ihan kätevää olisi opetella letittämään häntää ennenkuin väsää sinne koristeita... ei ihan salonkikelpoista, mutta menetteli.

Spektaakkelin kantaesitys.

Itse esitys meni kohtuuhyvin, ajoitukset toimi, musiikki oli vähän myöhässä ja Jaska oli aika menollaan (suom. jyrä!), mutta oikein tyytyväinen saa olla suoritukseen treenimäärä huomioon ottaen. Spektaakkelin jälkeen otettiin jouluisia kuvia heppasista ja mässäiltiin herkkuja. Oikein kiva päivä, meillä on kyllä ihan paras talliporukka!

Toivottavasti lumi pysyy maassa, että on heppojen mukavampi pönöttää tarhoissaan. Ja toivottavasti ei tule mitään hirmupakkasia, ettei täti jäädy pystyyn ja Jaska kerää höpöenergiaa itseensä. Mukavaa joulunaikaa, ensi vuoteen!

Ruskaa pakkasella

Ihana syysaurinko ja Pörrö-Jaska 

Syksyn satoa

Eli omenoita! Niistä Jaska tykkää ja tätiratsastaja onkin jakanut armaansa kanssa noita punaisia, mehukkaita herkkupalleroita jopa siinä määrin, että Jaskan mielestä tätiratsastajalla on aina kädessään omenaa ja kerran koni ahneuksissaan jo haukkasi hampaillaan kalvakkaa kämmenselkää! Prrkl! Ei sattunut, hämmästytti lähinnä!

Leevi ja Jaska maastossa lempipuuhassaan eli syömässä.
Hyvin ollaan saatu opetettua pojat ottamaan hiukopalaa aina matkan varrella.
Eikä ollut edes vaikeeta opettaa! Mehän ollaan siis suorastaan hevoskuiskaajia!

Tässähän onkin ehtinyt vierähtää melkoinen tovi sitten viime runoilun... 

Tätiratsastaja on nyt ravihevosen omistaja!
Meni ostamaan osuuden JYP-raviliigan varsasta, hiihaa!
Juliane De Veluwe, olkaa hyvät.

Laidunkausi loppui, pollet siirtyivät säännölliseen elämään ja nukkumaan sisälle laiskanlöpseästä kesäpollesta alkoi kuoriutua jälleen virtava ja pörröinen poku. Laidunkauden lopulla tamma kävi miehelässä ja ruunapojat viettivät varsin seesteistä elämää ilman draamaa, kunnes tokavikana laidunpäivänä tamma saapui riiuureissultaan takaisin ja epäjärjestys laskeutui hetkeksi maan päälle. Jaska oli nimittäin ollut sitä mieltä, että tämä nainen on hänen ja muilla eunukeilla ei ole sitten mitään asiaa naikkoseen! Kukkopojan tavoin oli polle ilmaissut mielipiteensä, eikä muilla ollut siihen vastaan panemista. Ja niin laskeutui taas sees ja Jaska vietti vielä yön mielitiettynsä kera rapsutellen ja muuten vaan nyhjäten, kuten ujostelevat teinit. Tamma oli ilmeisesti päättänyt myös olla uskollinen Jaskalle, eikä ollut antautunut pelehdintään maksullisen kumppanin kera, joten jos keväällä alkaa masu somasti pyöristymään (muustakin kuin ylensyönnistä) ei isäehdokasta tarvitse kaukaa hakea... (ja siinä vaiheessa alankin kyselemään eläintohtorilta, että mitenkä meni ruunaus noin niinku omasta mielestä!). 

Jaska ja Leevi tekivät tuttavuutta keppareihin. Pojat toimivat myös kepparityttöjen talutusratsuina oikein mallikelpoisesti (kyllä oli tytöillä hymy herkässä!).
Jaska oli heti hyvää pataa kepparin kanssa, mutta Leeviä alkoikin jännittää ja
sen piti mennä setämiesratsastajan selän taakse pakoon moista petoa!

Pitää vähän maistaa huulilla, kuten asiaan kuuluu hevosten tutustuessa!

Pörheyttä havaittavissa

Sekä sisäistä, että ulkoista laatua. Jaskahan alkoi vaihtamaan karvaa jo elokuussa ja kasvatti nopeasti itselleen soman pörröturkin. Pään sisälläkin tapahtui pörhistymistä, johtunee liiasta vapaa-ajasta ja ruuan tarjoilusta turvan eteen. Silloinhan sitä ehtii keräämään pöllöenergiaa korvien väliin oikein kivasti! Muuten ei haittais yhtään, kivahan se on, että hevonen liikkuu omalla moottorillaan, mutta jos liike suuntautuu väärin (eli esim. sivulle laukatessa, jolloin tulee kyllä hienoa laukkaväistöä, mutta kun ei pyydetty!) tahi ylenpalttisena ympäristön kyttäämisenä, jolloin jalat menevät solmuun ja koko koni on mutkalla ja ratsastajasta tulee matkustaja kuskin sijaan, niin silloin ei ole enää yhtään kivaa. 

Ihan kuulkaa hypättiin eikä jännittänyt vaan oli kivaa!

Onneksi tilanne on tässä syksyn mittaan hieman tasaantunut, vaikkakin se unelias, ihana maastolöppänä onkin enää muisto vain...

Täällä sataa, satuitko huomaamaan?
Ootko tosissas, että jätät mut tänne yksin sateeseen?
Haloo pirkko! Siis oikeesti!
Eikä mulla ole edes loimea! Hevoseläinrääkkäystä! 
Haepa ämpärillinen omenia, niin jätän tän tähän!

Moi, olen Jaska. Tämmöinen tavallinen korvaton, talvikarvassa oleva suomenhevonen.

Moi! Olen kebabeläin! KVG jos et tiedä, mikä se on.

 Treeniä treeniä

Ollaan käyty muutamat kouluvalmennukset ja pari kertaa hypätty ihan omaksi iloksemme. Jaskalla kävi myös hieman parempi ratsastaja, joka pitää meille cr-(eli istunta) valmennusta. Alkuun oli vaikeaa, kun koko hevonen oli eri suuntiin kierossa, mutta arvatkaapa, näyttikö vähän eri hevoselta, kun paketti suoristui ja Jaska löysi niin sanotusti keskivartalonsa ja alkoi kulkemaan kuin paraskin koulupolle! Kylläpä siinä silmä lepäsi ja epätoivo iski, kun tätiratsastaja tajusi, että sehän on ihan helppoa, kun ratsastaa vaan suoraksi ja ehkä vähän sisäistuinluuta vasten ja vähän tonne merkkiä ja aavistus ehkä ulkoreidellä ja sisäpolvella ja korvanlehdellä suuntaa tuonne ja ranteet lukkoon tai löysäksi ja mielikuvituspallo kaksi senttiä pään päällä vasemmalle ja älä vaan pieraise, ettei mene fengsuit syrjälleen! Herranmunjee että on vaikea laji! Kaikki näytti niin eleettömältä ja ihan kuin ratsastaja ei olisi tehnyt mitään ja silti tapahtui ihan ällistyttävä muutos. Että mitä ihmettä se oikein teki siellä? Voodootako? Silmäkääntötemppuja? Kertokaa heti mulle niin teen perässä! Että miksi tuo vähän parempi ratsastaja näytti kuin nukelta Jaskan selässä, kauniilta ja hauraalta, ilmekään ei värähtänyt ja asento pysyi samana kuin olisi pysäytyskuvaa katsonut? Tätiratsastaja taasen on kuin perunasäkki, yhtä muhkurainen ja epämuotoinen ja velloo ties mihin suuntaan. Hmph. Ehkäpä salaisuus piilee siinä! Siis perunassa!

Lähtötilanne.

Mainitsin kyllä (se oli vitsi!), ettei mulla mene läheskään noin kauan päästä tohon samaan (eli täydellisyyttä hipova muoto ja peräänanto) ja toinen otti vielä ihan tosissaan! Että ei kai, kun tää hevonen on sulle tuttu. No vissiin päästään samaan. Ei edes sinnepäin. Mutta tuupa kattomaan, jos haluat nähdä miten monesta eri kohtaa kierossa olevaa hevosta ratsastetaan, niin siinä oon ihan ekspertti! Parasta on, ettei tämä tätönen edes tajua hevoisensa olevansa tästä vino tonne ja tosta tänne. Eikun mennä puksutetaan vaan eteenpäin ja sitten kiristellään hammasta, kun ei suju. Huoh. 

Tässä vaiheessa (eli alkumetreilä) tätiratsastaja oli jo menettänyt toivonsa,
että ei tosta mitään tuu,
eihän tuo hevonen osaa edes kävellä suoraan ja kauniisti!

Tätiratsastajat ovat siitä jännä laji, etteivät ne ihan pienestä masennu ja anna periksi. Ehei! Tätiratsastajat ovat sitkeitä kuin ääsmarketista ostetut pihvit ja käyvät terrierin peräänantamattomuudella ongelmien ja haasteiden kimppuun. Rräyh! Ja niinhän siinä sitten kävi, että edellispäivästä valaistuneena ja kovin inspiroituneena tätiratsastaja päätti kokeilla, että toimiiko se suoraksi ratsastus muka oikeesti. Ja arvatkaa mitä! Toimi! Vuokraaja oli todistamassa sitä ihmettä, että Jaska tanssi ravia pehmeästi jousilla itseään kauniisti kantaen ja kädelle höyhenenkevyenä! Eikä vaan niitä kuuluisia neljää askelta vaan jopa pari kokonaista pääty-ympyrää! Ja uudestaan! Ja toiseen suuntaan! Ja mikä laukka! Ihan kuulkaa valui pieni kyynel poskelle (mikä johtui kyllä enemmän siitä, että tädin silmät ovat vedolle arat kuin mielenkuohusta)! Ei sen nyt ehkä ihan niin hienosti mennyt kuin eilen, jos halutaan viilata pilkkua, mutta lähestulkoon, 89-prosenttisesti kuitenkin!

Tässä vaiheessa tätiratsastaja oli ihan haltioissaan ja ilmoittamassa ratsukkoa
herra ties mihin gp-luokkiin, koska sehän osaa kantaa itseään ja on niin nättiä niin nättiä että!

Että oli kuulkaa ehkä parasta ratsastusta tältä tädiltä ikinä! Ja valitettavasti hetkeen ei tule uusintaa, kun elämän telomaan polveen piti asentaa uusi ristiside, jotta muuten väistämätön sohvaperunoituminen ei tapahtuisi vaan tätiratsastaja voisi edelleen jatkaa aktiivista elämää ratsastuksen, jääkiekon, sählyn ja yleisen sähellyksen parissa... Onneksi vuokraaja pitää Jaskan liikutuksesta (niisk) huolta ja ehkäpä vielä tämän vuoden puolella pääsee tätöinen itsekin selkään fiilistelemään... Johan tässä saa ihminen vieroitusoireita, kun ei ole moneen päivään päässyt nuuhkimaan heppatuoksua ja upottamaan sormia talvipörröön, nyyh! Onneksi kotoa löytyy terapiakissa ja kaksi terapiaturrea. Tällä hetkellä on todellakin sohvaperunamainen olo, oikea kotisohvien kuningatar, rosamunda, kun ei tolla turvonneella pökkelöllä, jota myös jalaksi kutsutaan, pääse mihinkään. Mutta, kuntoutusta odotellen, motivaatio on ainakin ihan h**vetin kova! Vapise Jaska!

Tyytyväisyyttä tihkuva ratsukko. Jaskaa lainaten erään valmennuksen jälkeen:
kyllähän mä olisin parempi, jos sä et olis niin huono!

Seuraavassa rainassa elävää kuvaa estehyppelystä. Sattui hassusti, kun Jaska näytti siltä, että menee lävistäjällä olevan esteen ohi, mutta ei sit mennytkään vaan ponnisti ihan älyn kaukaa ja tätiratsastajan äänitehosteet menivät täysille (hihi)! Mutta pääasia että mentiin yhtämatkaa yli! Molemmilla oli kuitenkin kivaa ja Jaska on kuin koiran röhkiväpossulelu laukatessa, vähänkö söpö, iik!

Päästiinpä poseeraamaan vähän taitavammalle kuvaajalle.
Jaska tiesi heti, miten homma menee ja miten pitää olla.

Aika kiva kuva, eikö?
Vahingossa onnistuin stailaamaan väritkin kohdalleen!

Hyvää ja kaunista syksyä, nauttikaa ruskasta pakkasella (huono, tiedän hihihi!)!

Ei tää laukkaa!

Näin mennään tien yli kohti vaaroja!

Huusi tätiratsastaja

Kun uljaalla hevoisellaan yritti ottaa ns. kolmitahtista askellusta (ihan oikeesti ja vapaaehtoisesti! mitätäälläoikeintapahtuu?) toisen puten perässä hiekkatiellä. Ehei. Setämiesratsastaja laukkaili pollellaan hienosti edellä, mutta Jaska oli vissiin sitä mieltä, että vauhti on niin hidas että ihan hävettää. Eikä siis laukannut. Ravasi kyllä ja melkoisen pontevalla takapotkulla, ettei tätiratsastajan tarvinnut enää edes keventää. Riitti, kun seisoi jalustimilla ja nautti tuulen tuiverruksesta hiuksissaan. 

Mennäänkö ohi jooko? Saako mennä? Jooko?

Eipä autoilija hiljentänyt. Ehkä hän haluaa hirven tuulilasiinsa? Onneksi Naskali & Leevi ovat liikennevarmoja polleja. Jäis nimittäin joku rimpulahirvi kakkoseks.

Jaa, auto. Juuri jaksan kääntää korvaani ääntä kohti.

Vedet silmistä kirvoittava vauhti ei kuitenkaan ollut vielä edes hurjaa. Hölkkää, sanoisivat asiaan vihkiytyneet raviukot, mutta ratsain ja maastossa vauhti oli ihan tarpeeksi rivakkaa ex-maastokammoiselle tätiratsastajalle. Onneksi tilanne oli koko ajan hansikkaassa, eikä tapahtunut kuten silloin kolme vuotta sitten (aina se vauhko tätiratsastaja palaa siihen, melkoisen traumatisoiva kokemus siis! toim. huom.) että polle riistäytyy ihan käsistä. Jarrut toimivat (no hivenen viiveellä) ja onneksi edessä oli kuuliainen luottoratsu, mikä menee just mitä pyydetään, eikä lietsoudu pillastuksiin. Ei edes menty ohi (vaikka kerran oli vähän yritystä, kun kilpailuvietti iskostui hetkeksi Jaskan kupoliin!) ja ohjaus toimi (viittaan edelliseen) eli mentiin takaisin ns. selkään hölkkimään. Ravattiin jopa kaksi kertaa pitkä pätkä ja arvatkaapa, oliko tätiratsastaja onnensa kukkuloilla? No oli!

Eka ravipätkä suunnitteilla. Jaska oli aika virtava, mutta kuitenkin ns. lapasessa.

Hiihaa, me juostaan!

Rento poku korvat tötteröllä!

Maastoiluhan alkoi kovin lupaavissa merkeissä, kun Jasumus-Orhimus oli säikkynä kuin jänis kentälle mentäessä. Siinä tätiratsastaja sitten manaili piruja mielessään, että tommosella hermoheikollako sitä nyt sitten pitää lähteä itseään tappamaan liikenteen ja puiden sekaan. Onneksi Jaska kokosi nopeasti itsensä ja laski turvan maahan ihan omaehtoisesti (ei syödäkseen vaan rentoutuakseen! - jännittynyt hevonen ei laske päätään alas! toim. huom.). Siinä tädykän sydämen pamppaillessa Jaska ikäänkuin todisti, että chillaa hei vähän senkin vauhko bööna af, mä oon ihan rela. On se hassu kopukka!

Mitä! Ai me päästetään TOI edelle? Minkä takia, kysyn vaan? Nimim. Jaska.

Kohti uusia pettymyksiä?

Lenkin varrella kohdattiin autoja ja tätijasetämiesratsastajien onneksi hevoset viittasivat päristelijöille kintaallla ja lähinnä korvallaan seurasivat suurempia hevosvoimia. Horsmaa ahdettiin turpaan aina puskan kohdalle sattuessa. Saattoipa jäädä Jaskan suupieleen tuppo ns. pahan päivän varalle roikkumaan.

Omnomnom.

Otanpa tästä puusta huikopalaa. Naps. 
Lenti muuten komeassa kaaressa taaksepäin, onneksi setämiesratsastajan poku oli hidas :D

Suurin järkytys Jaskalle oli, kun erään talon pihassa kaksi koiraa riemastui nähdessään suuria kavioeläimiä. Koirat eivät pelottaneet, mutta auta armias, kun pusikosta nousi pinkkipaitainen täti huutaen vähintään yhtä kiihkeästi kuin turrensa. Jaska seisahtui kuin vetämättä jäänyt seinäkello ja käänsi toisen korvansa jo tulosuuntaan enteillen 180 asteen käännöstä. 

Kauhea säikähdys. Käänsin korvani pakosuuntaan.

Onneksi täti-ihminen ei äitynyt suurempiin kevätjuhlaliikkeisiin ja Naska sai hillittyä pakoviettinsä. Hyvä niin, koska säikähdys tapahtui juuri, kun ratsukot olivat ylittäneet tien ja äkkikäännöksen seuraukset olisivat voineet olla vähintääkin epämiellyttäviä (auto, rekka, katujyrä, panssarivaunu... you name it!). Tätiratsastaja toimi viisaasti, kuten kunnon hevosnaisen kuuluukin: löysää naruihin ja kannnustusta etiäpäin ja hirrween paljon kehuja, kun polle liikkui haluttuun suuntaan. Valovuosia sitten kauhun kangistama täti olisi vetänyt narut niin tiukalle kuin haukkareista lähtee ja suorastaan pakottanut hevosen kääntymään tai peruuttamaan omalla toiminnallaan, paniikin lietsomisesta puhumattakaan! Mutta nytpä tätöinen oli cool as cucumber. Onkotämäedesmahdollista? Mitatkaa äkkiä tätiratsastajan kuume! Ottakee syränvilimi! Varmistakaa henkinen tila! Aivosähkökäyrä kehiin asap!

Hautausmaalla on PUNAISIA kukkia!

Helppoo, sanoi Jaska, kun risuesteen yli käveli.

Kypäräkamera messissä

Rauhalla on ollut jo monta kertaa tarkoitus ottaa elävää kuvaa kypäräkameralla maastoilusta. Tiedättekö sillein kivasti että hevon kaula ja pää siinä etualalla keikkuu ja maisemat kivasti vaihtuu. Alkuviikosta lähdettiin oikein kolmen ratsukon voimin tallin lähelle pikkumetsään. Jaska etunenässä ja tammat perässä. Lenkki meni oikein mukavasti ja tätiratsastaja oikein muikeili mielessään, miten kivaa matskua nyt tulee juutubeen laitettavaksi ja vanhoille päiville muisteltavaksi. 

Mitä hirviä tuolla? Ihmetteli tätiratsatajan jälkikasvu, kun bussilla ohi huristeli" 

Tammat ja naiset kuvissa!

Kauhea pettymyksen kanahäkki, kun tietomasiinalla avasi datan: kamera kuvaili juu kivasti puita ja teitä yms yms ja vilahtihan ne Jaskan korvatkin siellä pari kertaa, kun tätsy katseli alaspäin. Hieman yläkanttiin oli siis suuntima. Onneksi asian sai korjattua seuraavana päivänä, kun tätiratsastaja teki siippansa kera uuden suuntauksen (sehän näyttää ihan alaspäin! no niin pitääkin! daa! asia koetestattiin siten että täti istui tuolilla kuin satulassa ja demonstroi kädellä heppansa kaulaa!). Ja kyllä tätiratsastaja tiesi, kamera oli juuri oikeassa asennossa, jotta saa katsella hevoisensa kaulaa ja korvia sekä suusta roikkuvaa horsma/oksatuppoa sekä vähän maisemaa. Kylla me tätiratsastajat tiedetään! (armas siippa laittoi kerran kypäräkameran lätkäpeliin itselleen. Ekat minuutit oli ihan jees, mutta sitten vähän tärähti isomman pelurin kera ja loppufilmi olikin sitten jäähallin katosta thihi!)

Ai mikä bussi? Sori, ei jaksa nyt hätääntyä kun on horsmaa tarjolla.

Sattuipa muuten somasti, että juuri silloin, kun tätsyllä oli kypärä (kameroineen) päässä hevoista laitumelta hakiessa, Jaska tuli kuuliaisesti portille! Pääsääntöisestihän hänen suuri heinämahaisuutensa on pitänyt noutaa juurikin sieltä laitumen perukoilta. Kiitos Paskelotti!

Nauttikaa pollen niskanäkymistä kuin tätiratsastaja ikään!

Citykoni!

Sivistyksen pariin

Tätiratsastaja-Rauhallahan oli tunnetusti ja itsensä paljon esiintuoma maastoilukammo. Eli vapaasti suomennettuna: kuolemanpelko. Tämä näkyi esimerkiksi siten, että Rauha haaveili ja puhui paljon maastoilusta, että pitäis ja pitäis, mutta kun olisi sitten oikeasti pitänyt, niin jopas alkoikin löytyä syitä, miksi ei voi. Siis mennä maastoon. Suurin syy taustalla lienee kuitenkin oli se maastokammo eli halu elää. Koska maastoillessa voi kuolla vaikka kuinka monella tavalla ja monta kertaa. 

Näinhän se menee: kun yhtä menee hakemaan, niin koko lauma tulee.
Jos tulee.
Ja se yksi tietenkin viimeisenä.
Jos saa pirttihirmulta luvan.

Fiktiivisiä esimerkkejä tavoista kuolla maastoillessa:

1. Hevoinen voi pillastua toistaiseksi tuntemattomasta tai tunnetusta syystä ja lähteä kiikuttamaan tätiä hurjaa vauhtia esim. tielle ja ratsukko jää tukkirekan ruhjomaksi tai syöksyä valtavien g-voimien saattelemana päin puuta, jolloin molemmilta katkeaa vähintään kaula ja muita tarpeellisia ruumiinosia puun lisäksi tai sitten koni voi hulluuspäissään holtittomasti kaahottaessaan sivuaskelin suistua syvään ojaan tädin päälle, jolloin täti rusentuu kuoliaaksi ja hukkuu kuoliaaksi ja aortta repee ja aivot tulevat pihalle haljenneesta kallosta. Että näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.

2. Takaa- tahi vastaantuleva autoilija ei huomaa pientä ja söpöä ratsukkoa ja ajaa sen päälle, koska aurinko paistoi silmiin tai kännykässä oli jotain mielenkiintoista, naapuri vilkutteli ja piti vilkuttaa takaisin tai lintu oli kakkinut just siihen kohtaan tuulilasia, jossa ratsukko olisi näkynyt tai kuski oli vaan niin kännissä tai halusi tehdä pahaa ratsukolle/itselleen/koko maailmalle. 

3. Jne. Got the point?

Tai. Sitten on tietenkin sekin mahdollisuus, että mitään dramaattista ei tapahdu ja ratsukko palaa ehjänä ja varsin muikeana kotiin. Mutta tätä vaihtoehtoahan ei worstcasescenario-ajattelumallia harjoittava tätiratsastaja tietenkään voinut uskoa. Paitsi nyt.

Rauno-kaivuuterrieri.
Ei liity sitten millään tavalla tekstiin,
mutta oli niin hassu mudan peittämän nokkansa kanssa.

Citymaasto

Jaska ja Rauha läksivät kylille eli citymaastoon Vuokraajan ja Sipsi-mummon kanssa. Urhea Sipukka oli mörönsyöttinä ja Jaska varmisteli perähevosena. Niin sitä kuulkaa vain mennä lompsittiin pitkin asutusalueita kaviot asfaltilla kipikopittaen, tuli vastaan mopoa ja pyöräilijöitä, ambulanssi ja monta muutakin autoa, suojateitä (Sipsi säikähti kerran valkoisten viivojen päällä, että se tippuu sinne väliin, hih!) ja lopulta oltiin jopa marketin takapihalla. Välillä poikettiin metsään ja otettiin jopa pari pätkää ravia, eikä mitään kiihtymistä tapahtunut Jaskan osalta. Pari kertaa tuli pieni säpsähdys, kun kuusiaidan takaa kuului ääniä ja joku setä käynnisti ruohonleikkurin ratsukoiden takana (huomaavaisesti sammutti koneen siksi aikaa, kun mentiin ohi!!!). Ja kerran piti kävellä hyvin taipuneena puistonpenkin ohi, koska siinä päällä oli sanomalehti! Väkeä kertyi kadunvarsille hymyämään ja pienet tyttöset olivat varsin innoissaan, kun törmäsivät näinkin uljaaseen näkyyn. Säätiedotuksen lupaamia ukkosmyrskyjäkään ei tullut, joten tätiratsastaja hikoili turhaan takin alla. Sade alkoi vasta, kun pollet olivat karsinoissaan riisuttuina. 

Siinä sitä patsastellaan marketin kulmilla kuin kuka tahansa rohkea ratsukko.
Tätiratsastajakin hymyilee kilpaa auringon kanssa, niin kivaa oli!

Miten ihmeessä

Mitenkä tämä citymaastoilu sitten oli mahdollista monikammoisen tätiratsastajan osalta? Suuri kiitos kuuluu Vuokraajalle, joka on Jaskan kanssa käynyt vaikka missä ratsastelemassa eikä Jaska ole suurempia pelkotiloja näyttänyt. Hyvin siis siedätetty! Juuri sen vuoksi Rauhakin uskalsi luottaa mielitiettyynsä eikä edes ymmärtänyt jännittää. Hieno fiilis ja suuri yhteenkuuluvuuden tunne valtasi tätiratsastajan lenkin jälkeen. Ajatella, että jo näin kolmen vuoden jälkeen uskaltaa luottaa omaan hevoseensa! Vautsi, enpä olis uskonut, että näin pian (hihihi). Taisipa olla niin, että edesmenneen Santun kanssa meni suurinpiirtein sama aika, ennenkuin luottamus alkoi olla tosiasia. On tää laji vaan niin hieno!

Ihan paskaa, sanoi Vuokraaja, kun siivoili hevon tuotoksia kadulta.
Mutta mitäpä sitä ei ratsastajan maineen vuoksi tekisi!
Tärkeintä on sopu ja iloiset immeiset!

Ja onhan tässä taas kehitytty muillakin saroilla: valmennuksessa saatiin tehtyä kymmenen metrin laukkavoltit molempiin suuntiin! Valmentajalta tuli kehuja, miten Jaska otti hienoja kokoavia askelia ennen volttia ja miten laukka on ylipäänsä kehittynyt valtavasti. Pitkä matka on tultu siitä, kun maneesissa samaan aikaan olevat ratsukot käskettiin toiseen päätyyn ja olemaan hipihiljaa, kun tätiratsastaja laukkasi Jaskalla tönkkönä kauhusta ja hirveetä vauhtia ja hevonen vinossa kuin tätiratsastajan omenapuu. Mutta onneksi kehityksen suunta on eteenpäin eikä taaksepäin, jotain on varmaan silloin tehty oikein!

Sipsi-mummon näkövinkkelistä.
Huomaa tummat pilvet tätiratsastajan yllä!
Ettei nyt vaan sattuis mitään...

Kunkkarit ohoi

Tätiratsastaja syventyy nyt euforoimaan kokemaansa. Oikeasti tätiratsastaja alkaa pakkaamaan, kun kuninkuusravireissu häämöttää huomenna! Toivottavasti ei sada koko aikaa ja jos sataa, niin olis edes lämmin. Ja jos ei oo lämmin, niin toivottavasti edes voittaa totossa. Ja jos ei voita, niin olis ees hyvää olutta. Ja jos se on pahaa, niin ei olis matöfakin darra. Ja jos on darra, niin ainakin on ollut hauskaa! Son moro!

Elävää kuvaa elikkäs totistusaineistova laukkavoltista:

Vihdoinkin juoksua metsässä!

Ehkä paras paikka katsella maailmaa. 

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle...

...mutta suuri askel tätiratsastajalle. Viime viikolla, kun lähdettiin poikain eli Leevin ja setämiesratsastajan kanssa maastoon, tapahtui ihan kummia. Me nimittäin otettiin Jaskan kanssa juoksuaskelia ja nimenomaan suunniteltuja eikä mitään tahatonta pakokäyttäytymistä. Siis ihan muina ratsukoina r-a-v-a-t-t-i-i-n. Ja kun kerran makuun päästiin niin kohtahan me jo LAUKATTIIN! Pyynnöstä! Ja ihan vaan sen verran, että sen laukaksi tunnisti. Mutta kuitenkin!!! Jaska oli niin rennonletkeä menopeli, että löysin ohjin saattoi tätiratsastaja nauttia hitaan vauhdin huumasta ja olla onnesta soikeana. 

Koska:
* Jaska ei lähtenyt kuin nappi housusta
* Tätiratsastaja määräsi vauhdin ja suunnan
* Sama pätkä juostiin toistamiseen, eikä silloinkaan tapahtunut mitään dramaattista
* Tätiratsastaja ei kuollut
* Jaska ei kuollut
* Kukaan osallistujista ei kuollut

Ihan sairaan siistiä! Jiihaa! 

Siinä sitä ravataan!

Loppulenkki menikin tätiratsastajan euforoidessa kokemaansa universumin toisella laidalla Jaskan lönkötellessä pitkin ohjin vailla ohjausta. Ai sitä auvoa, mikä suorastaan pakahdutti tätiratsastajan. Luottamus hevoseen kasvoi kertaheitolla potenssiin kymmenen ja mikä omituisinta, tätiratsastajahan alkaa tässä nyt suorastaan odottamaan, että pääsisi taas maastoon vähän hölkälle! Oho!

Setämiesratsastaja taltioi tätiratsastajan huippuhetket (sekä mahdolliset viimeiset hetket, kun eihän sitä voinut tietää, miten käy!)

Pillipiipari

Laitumelta haku on aina oma ohjelmanumeronsa. Viime kesänä Jaska tuli portille, jos ei nyt vauhdilla, niin ainakin määrätietoisesti, kun sitä vihelteli. No, tänä kesänä Jaska ei tod! tuu portille, vaikka Rauha kuinka viheltelisi. Ei. Sieltä laitumen perimmäisestä nurkasta se kurkkii heinän lomasta ja jatkaa tärkeintä tehtäväänsä eli keskikehon rakennusta. Muiden laidunten hevot kyllä tulivat pillipiiparia kohti laukaten! Eipä siinä muu sitten auta kuin lähteä tarpomaan kohti ratsua. Puolivälissä matkaa pari muuta pollea hoksaa, että tuohan aikoo varastaa Jaskan, joten ne ryhmittyvät Paskelotin lähietäisyydelle muka syömään, mutta visusti tarkkaillen lähestyvää tätiä. Noin kymmenen metrin päästä Jaska ikäänkuin huomaa, että ai, kato, sä tulit mua hakemaan! En yhtään huomannut! (tätiratsastajan huom. valehtelija!) No, tulenpa sitten sun luo kuten kunnon ratsun kuuluu. Riimut päähän naps ja kohti kaukana horisontissa siintävää porttia. Paitsi, että vartijat ovat blokanneet tien keskittämällä ruhonsa suoraan kulkureitille. Muka vahingossa; ai kato miten kiva ruohotupas tossa! Hmmm. Onneksi Rauha-täti on varustautunut piiskalla, jota heiluttelemalla (juuri sopivasti, ei hosumalla!) saa aikaan vastentahtoista sivuttaisliikehdintää vartijahevosten taholta. Tässä vaiheessa se viimeisinkin lauman jäsen keksii lähestyä pikkuryhmittymää. Possujunamaisessa muodostelmassa täti tuo sitten koko lauman portille kylmä hiki hiusrajassa helmeillen katastrofia (eli jonkun hevon hampaita Jaskan pehvastoon) odottaen... Onneksi portilla posse ymmärtää jättäytyä hieman takavasemmalle, jolloin täti ja Jaska sujahtavat ulos kuin paska lokista. Huh. Ja huh. 

Jaska ja toverit. Jaska ei ole nukahtanut, vaikka siltä näyttää.
Se haistelee.

Tällä logiikalla ja laskukaavalla ensi kesänä on sitten odotettavissa hevosen kalastelua pitkällä siimalla, koska viime kesänä- tuli portille, tänä kesänä- ei tule portille, mutta ei lähde karkuun, ensi kesänä- ei anna kiinni vaan lähtee karkuun? Toivottavasti jatkumo ei ole tämänsuuntainen. Senpä vuoksi aloitin oitis vihellykseen ehdollistamisen: vihelsin ja tuuppasin sokeripalan pollen suuhun. Kertaa kaksi. Pitää huomenna kokeilla toimiiko eli juokseeko uljas möhömahani portille vihellyksen kuultuaan sokeripalan toivossa. Kerron sitten myöhemmin miten kävi.

Valmennusta

Oli taas oikein mukava valmennus. Hienoja laukannostoja ja Jaska oli oikein odottavainen ja kuuliainen eikä Rauha-tätikään jäykistellyt vaan pysyi rentona ja mukavana. Oikein kieli keskellä suuta tehtiin toisen ratsukon kanssa tehtäviä eikä edes törmätty kertaakaan! Valmentaja tokaisi, että hienosti suoriudutte näin vaikeasta tehtävästä ja pystytte jopa väistelemään toisianne! Edistystä! Onneksi sanoi sen vaikea tehtävä vasta, kun olimme sen suorittaneet, koska jos oltais etukäteen tiedetty, että vaikeaa on luvassa, ei siitä olis mitään tullut. Koska vaikeaa! Kyllä Jaska on oikea kultakimpale! Pusi pusi!

Tätiratsastaja: aika kivat nää reisisuojaimet, ei kastunut!
Jaska: ihan kuin kiinnostaisi, krooh pyyh.

Tältä näyttää tätiratsastaja, kun se keskittyy.
Ja tältä näyttää harrasteputte, kun se EI keskity.

Äly ja väläys

Käytiin Uhrin kanssa kesäraveissa. Takaisintullessa Uhri innostui, että kato tuolla on noita varsoja! (oli vasikoita)
Hetken kuluttua uusi innostunut bongaus: noi on varmaan sonneja, kun niillä on niin isot sormet! 

Uhri: miksi otit maneesin pohjasta kuvan?
Tätiratsastaja: no ajattelin, kun siinä oli niin kivoja kavion kuvia.
(yrittänyt sammuttaa kameraa ja ottanut kuvan!

Uhri innoissaan: hei kato, täällä on mennyt niitä antilooppeja!

Tätiratsastaja löysi juuri oikean raaputuspisteen ja Jaska naatiskeli.