Joululahja

Kuumakalle

Juuri, kun luulin, että nyt menee muuten putkeen kuin mummo magneettikuvauksessa, tulikin (taas kerran, eikä tod. viimeisen!) takapakkia. Nimittäin ravi. Voi ravi ravi. Alkuun ravaa ihan jees. Sitten pikkuhiljaa alkaa mutkien oikominen suoraksi ja jälleen vanha kunnon volttilähtöefekti eli lapa edellä, pää ulos ja alakaula pullollaan kaarteesta ulos. Yksi - kaksi - aja! Juu. Mutkun ei. Jaska vaan painaa kädelle ja kipittää ns. alta pois. Ja herranjestas, jos yritän mennä harjoitusravia eli istua pönötän penkissä eli satulassa ilman suunnitelmallista tahdissa ylös-alas poukkoilua, sekös vasta saa pikkupollen kehkeilemään jänniä mielleyhtymiä luupäässään: 
a. looginen päätelmä: ravin jälkeen tulee laukka
b. kun toi istuu alas, se nostaa kohta laukan
c. olis kivaa laukata
d. laukkalaukkalaukkalaukka jne forever!

Me, myself and Jaska!

Mulla on se ongelma, että mä en osaa myödätä mun käsillä tarpeeks, vaan tahtomattani ajaudun vetokisaan Jaskan kanssa ja on aika helppoa päätellä, kuka on häviäjä tässä kisassa, jossa ovat vastakkain alle 100-kiloiset ja reilusti yli 100-kiloiset. Eli mitä enemmän pidän painetta, sitä enemmän kaviokas painaa vastaan ja kiihdyttää vauhtia. Koska sille on opetettu niin ravuriaikoina. Ratkaisu ongelmaan on hellä ja joustava käsi ja höyhenenkevyt tuntuma suuhun. Kuulostaa varmaan yhtä selkeältä kuin lampunvaihto-ohjeet tanskaksi. Ja sitä se just onkin. Kyllähän mä TIEDÄN, mutta kun aivot ja kroppa eivät toimi ihan aina symbioosissa. Ja onhan se varsin epäloogista, että kun vauhti kasvaa niin pitäis antaa löysää. Ehei! Silloinhan ihminen vaistomaisesti ottaa vähän tiukemmin kiinni. Ainakin hevosen suuhun menevistä naruista, koska olemme äidinmaidossa imeneet sen opin, että hevonen hiljentää tahi jopa seisahtuu, kun vedetään naruista. 

Poronsarvet? Oikeesti? Just.

Oppiä ikä kaikki

Mutta Rauhapa onkin kovasti oppivainen yksilö ja jälleen kaoottista ravikaahailua seuraavana päivänä Hän ottikin ohjaimet hellästi käsiinsä, kuin pienet hennot tipuset, jotka rusentuvat, jos puristaa liikaa. Jaska kiitti ravaamalla kohtuullisen rauhallisesti eikä painanut vastaan ja tipuset säilyivät hengissä! Jee. Sama käynnissä: hento ote ohjiin kuin keskosvauvalla elämään ja ratsastin istunnalla sekä jalalla. Hevonen kiitti jälleen myötäämällä niskasta ja astumalla alle. Eli suomeksi: kävelee kivannäköisenä ja ryhdikkäästi kuten ratsun kuuluu ilman kiirettä. Bueno! 

Jaska oli niin rento, että päätin ottaa laukat (edellisenä päivänä laukka ei ollut vaihtoehto!). Eka nosto oli rauhallinen, laukattiin kivasti rullaten kolme kierrosta pääty-ympyrällä ja melko hallittu siirtyminen käyntiin. Toiseen kierrokseen sama juttu, paitsi jouduin jo pyytämään (!) vähän lisää laukkaa, ettei ihan kesken lopeta. Laukan jälkeen tajuntaani iski tietoisuus siitä, että ensimmäistä kertaa en jännittänyt laukkaamista ja kertakaikkiaan nautin siitä! Vähänkö siistiä! Parhaat laukat tähän mennessä Jaskalla!!

Kuva otettu 24.12.15. Aika jouluinen keli.

Tallikaverit ovat varmaan jo lävitse kyllästyneitä mun hehkutuksiin, kun laukkaan hepallani kaksi minuuttia! Pyydän anteeksi ja kiitän kannustuksesta! Mutta kun se on oikeesti aika ***** iso juttu mulle sen kesäisen ilmalennon vuoksi, jossa olisin voinut vaikka kuolla tai ikuisesti vammaantua! Kyse ei ole siitä ettäkö en osaisi vaan siitä, että pystyn luottamaan siihen alla pinkovaan ennalta-arvaamattomaan saaliseläimeen. Ja nyt, vihdoinkin! alkaa olla ne hetket, kun särkynyt sieluni alkaa eheytyä. Koska tämä fantastinen laukkaaminen tapahtui jouluaaton aattona, olin vakuuttunut siitä, että Jaska halusi antaa mulle joululahjan etukäteen! Ja mä tietenkin palkitsemaan sitä naapurin porkkanalla (kysyin luvan!). On se vaan niin hieno hevonen, sanat eivät riitä kertomaan ja niin edelleen. 

Ja kyllä mä tiedän, että niitä takapakkeja tulee vielä miljoonittain. Mutta nyt mä nautin niin täpöllä tästä hetkestä ja tunteesta! Se vahvistaa mua ja Jaskaa, joten bring it on, bitch!

Vaaratilanteita ja kuinka niistä selvitään

Koska olin hurmioituneessa tilassa laukasta, lopetin ratsastuksen aikalailla siihen kiittääkseni ja palkitakseni Jaskaa. Otin sitten siinä jouluisia kuvia (rekvisiittana tonttulakki) kun yhtäkkiä kaksi muuta maneesissa ollutta hevosta saivat hepulin. Oli kiitolaukkaa ja pierupukkia ja pudonnutta ratsastajaa (jolle ei käynyt onneksi kuinkaan!). Ja mitä Jaska? No ekaksi tietenkin säikähti, että mitätäällänyttapahtuu!!??!!! Mutta koska mä, Rauha, en lähtenyt mukaan säikähtymään (en kerennyt, koska yritin saada puhelinta taskuun ettei tipu maahan!), joten hevoseni päätti sitten jäädä siihen mun vierelle hengaamaan, kun yksi nelistää irrallaan ympäri maneesia (aika nopeasti sekin onneksi pysähtyi ja rauhoittui!). Kun tilanne oli ohi, alkoi Jaska laskea päätään ihan omaehtoisesti (sille on siis opetettu, että kun laskee pään alas, on rento!) eli ihan selvästi se rauhoitteli itseään ja näytti mulle, että ei tässä mitään, mä oon ihan cool. Pointsit Jaskalle! Jatkettiin sitten ihan muina heposina ja täteinä kuvien ottamista :)

Raskasta joulua! 

Joulukorttikuvia

Näin joulun tienoilla on kiva ottaa jouluaiheisia kuvia rakkaista eläimistä. Tunnelmallisia kuvia kissasta ja joulupalloista. Ja kahdesta koirasta ja joulupalloista. Ja kahdesta koirasta ja kissasta ja... No voidaan unohtaa ne joulupallot. Kun sais noi elukat edes katsomaan kameraan yhtäaikaa. Tai edes samaan kuvaan. Tai... No. Unohdetaan tunnelmalliset joulukuvat. Tulihan niistä sentään kuvia.

Näin helppoa on saada tunnelmallinen joulukuva kahdesta terrieristä ja kissasta. NOT!

Tärähtänyt?

Ens vuonna kopsaan netistä idylliset joulukuvat.

Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa ja viettää joulu pois välistä, että pääsee taas pollestelemaan.