Kehitystä vai sattumaa?

Hyvä hetki. 

Melko hyvä

Sanoi valmentaja hikisen session jälkeen. Tai siis valmentaja-ressu hytisi kylmästä keskipisteessä, kun tätiratsastaja pukkasi huolella soijaa teepaitasillaan ja Jaskakin näytti siltä kuin olisi juuri noussut järvestä. Mutta siis melko hyvä, mikä tarkoittaa tätiratsastajakielellä huippusuoritusta! Olin siis maireana kuin lottovoittaja ja ihan syystä. Mikä kirvoitti kehut valmentajan huulilta? No. Mentiin kuolaimella jo toisena päivänä peräkkäin, eikä pään viskelystä ja valtaisasta protestoinnista tahi jännittymisestä ollut tietoakaan vaan polle hyväksyi tuntuman (ainakin välillä) ja joskus jopa hakeutui kohti kuolainta. Tätiratsastajan käsi oli rennompi kuin aikaisemmin eikä siten häirinnyt herkkäsieluista hevoistaan. Tämäkin johtunee kasvaneesta luottamuksesta ratsua kohtaan. Että ei se ole koko ajan lähdössä lapasesta vaan kuuntelee ja odottaa, mitä siltä pyydetään. Ehkäpä tätiratsastajan kehonhallinta ja istunta ovat parantuneet sekä apujen käyttö täsmentynyt. Ehkäpä. Tai sitten kaikki oli vain sattumaa ja Jaska meni vahingossa hyvin. Vaihtoehto sekin. Yhteistyö oli kuitenkin hyvää ja polle hallinnassa. Valmentajan sanoin: nythän sä pystyt jo ratsastamaan sitä! Vau! 

Toinen hyvä hetki.

Ja kolmas.

Touhu ei ole enää koko ajan vimmaista eloonjäämistaistelua ja paniikinomaista suorittamista vaan rentoa tekemistä. Valmentaja muisteli kaiholla niitä hetkiä, kun sai tätiratsastajan laukkaamaan epätoivoisista vastusteluista huolimatta. Eipä siinä ihmeitä tehty, koska täti oli niin paniikissa ettei se nähnyt tai kuullut mitään eli ohjeita oli ihan turha antaa. Entäpä nyt? Nykyisin tätiratsastaja pystyy ajattelemaan ja vaikuttamaan hevoseensa jopa laukassa! Tätiratsastaja on jopa niinkin etevä, että se pystyy muuttamaan vaikka istuntaansa kesken laukan! Eikä se mene enää katatooniseen tilaan, jos polle vaikka säikähtyy ja ottaa pienen sivuloikan tai spurtin. Ehei! Tätiratsastaja vain jatkaa kyyrana tehtävää ja pystyy kuuntelemaan ohjeita ja jopa noudattamaan niitä - ainakin joskus.

Voiko tätä edes todeksi uskoa?
Superonnistuneen valmennuksen jälkeen
oli helppo hymyillä!

Kuolain

Miksi kuolaimella? No siksi, että tätiratsastaja todisti omin silmin kuinka ratsuttaja sai Jaskan kulkemaan kuin paraskin koulupolle vailla vastustelua ja epämukavuutta. Siis kuolaimella. Pakkohan sitä oli sitten itsekin kokeilla ja kokeilusta jäi varsin positiivinen vaikutelma. Eihän se toki niin hienosti mennyt kuin pro-tason ratsasastajalla, mutta tuli sieltä kuitenkin ne neljä hyvää askelta ja täti oli taivaissa! Eka valmennus (oli kaksi valppaa peräkkäisinä päivinä) meni jopa niinkin hyvin, että valmentajakaan ei ollut nähnyt Jaskan menevän siinä kuuluisassa peräänannossa niin pitkää pätkää kerrallaan! Voitte kuvitella, miten tätiratsastaja oli onnessaan! Ei meinannut naama riittää, kun niin leveästi hymyilytti! 

Jaska vaahtokylvyn jälkeen. Kylläpä muuten polle nautti pesusta!

Paras palkinto ikinä!

Että semmoista. Nyt on selvästi hyvä kausi ja kehitys on mennyt eteenpäin harppauksin! Mutta jokainen maalaisjärjellä varustettu tollo tietää, että ylämäen jälkeen on alamäki eikä mikään ole pysyvää, mitä tähän lajiin tulee. Tänään oli superhyvä, huomenna voi olla, että koni on autuaasti unohtanut kaiken siihen asti oppimansa ja mistään ei tule mitään! Siinäpä se ilo piileekin, kun koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Forrestin Gumppia lainatakseni: hevonen on kuin suklaarasia, et koskaan voi tietää, mitä sieltä tulee! Paitsi toedennäköisesti sieltä tulee suklaata, koska suklaarasia... Paskempia aikoja odotellessa tämä tätiratsastaja nauttii nyt hyvästä fiiliksestä ja hymyilee ärsyttävän onnellisena tyyliin minäpä sain nostettua laukan käynnistä, mitäs sä oot tehnyt tänään?

Muikeana.
Paitsi Jaska, joka on ihan finaalissa.

Ja mitä tapahtuikaan sen jälkeen, kun Jaska oli käynyt vaahtokylvyssä?

Hieman elävää kuvaa valmennuksesta: