Rakkaat

Rakkaat

tiistai 29. lokakuuta 2019

Ilmojen halki...

... käy lentäjän tie!

Ja tapahtuipa eräänä päivänä, että tätiratsastajan pahin painajainen tapahtui (tai no ei ihan pahin, onhan noita kauhuskenaarioita ollut pahempiakin mielessä!)! Oli kuulas syksyinen sunnuntaipäivä, kun tätiratsastaja sai kuningasidean setämiesratsastajan nähtyään, että lähdetäänpäs maastoon, kun vielä pystyy ennen lumentuloa. Hepat olivat saaneet pakoreaktioita tarhoissaan, kun joku siivosi aidanvierustoja raivaussahalla, joten alkulämmittelyt oli suoritettu ja turhat pöllöenergiat purettu, myhäilivät pahaa-aavistamattomat ratsastajat (Jaskalla oli ollut pari vapaata). Ei muuta kuin huomioliivi niskaan ja menoksi! 

Mukavasti alkoi matka, lumihiutaleita leijaili heppasten päälle hiljalleen ja molemmat, Jaska ja Leevi vaikuttivat rauhallisilta ja normaaleilta, eivät samanlaisilta säikyiltä jäniksiltä, kuten viime kerralla. Tästä rohkaistuneina täti-ja setämiesratsastajat päättivät, että mennään se ns. rauhallinen laukkapätkä ja metsän kautta takaisin, että innostus ehtii siinä kivasti laantua ennen kotiinpäin tuloa. Näin tehtiin. Ravissa oli havaittavissa pientä innostusta, mutta kuuliaisesti pollet malttoivat odottaa lupaa laukata. Sitten kun lupa heltisi, lähdettiinkin melko ärhäkästi laukalle, kuten formulat lähtöruudusta! Leevi heitti muutaman ilopukin ja Jaska paahtoi täysiä intoa täynnä kuin ilmapallo. Ihme kyllä, Jaska reagoi pidätteisiin toivotulla tavalla eikä tätiratsastajasta tuntunut, että on vain matkustaja vaan ihan kuski (räikkönen tosin)! Mutkan takaa tulikin yllättäen vastaan pysäköity auto ja hevoset antoivat vauhdin alas ja auto ohitettiin kävellen. Sen jälkeen oliskin ollut vielä virtaa pinkoa, mutta koska tie lähestyi loppua, katsottiin parhaaksi kävellä. Hevoset katsoivat parhaaksi mennä ns. nöpöhölkkää ja korskua kuin kuumimmat kilpurit ikään, koska heidän mielestään hurvittelu jäi kesken...

Iloinen postaus alkavan loman kunniaksi jokunen päivä sitten...
Metsään päästyään oli setäjatätimiesratsastajien toiveissa, että kopukat siitä rauhoittuvat, kun polulla pitää vähän katsoa, ettei kompastu tai törmää puuhun. Kattia kanssa! Sanotaanko näin, että melko räjähdysherkkää oli meno, varsinkin kun polun viereen oli ilmestynyt halkopinoja ja kohta olikin taas se paha auto tiellä! Hieman alkoi jo tätiratsastajaakin ärsyttämään moinen kohkaaminen, mutta rauhallisesti hengittäen täti pyrki pitämään narut löysällä ja vain välillä vähän jarruttelemaan, ettei ole jatkuvasti ohjat kireällä, mikä voi ex-ravurille tarkoittaa pyyntöä vauhdin lisäämisestä... 

Tielle päästyään alkoivat pollet jo hieman rauhoittua ja siinä sitten iloisesti turisten käppäiltiin löysin ohjin, kun yhtäkkiä Jaska säikähti jotain (ei selvinnyt koskaan, että mitä!) ja otti melko ilmavat sivuttaisliikkeet ja siitä seurasi fysiikan lakien mukainen väistämättömyys eli tätiratsastajan satulasta suistuminen! Mätkistä vaan! Kaikki kävi niin äkkiä, ettei täti kerennyt kissaa sanoa, eikä toisaalta ollut kissat ihan ekana mielessä kyseisellä hetkellä...

Mitä sitten tapahtui, kun täti ja isänmaa kohtasivat? No, Jaska säikähti tietenkin sitten sitä ja lähti eteenpäin. Seuraava ohjelmanumero oli eukon perässä raahaus, koska Jaska arvatenkin säikähti seuraavaksi perässä raahautuvaa, kiroilevaa tätiä ja lähti pakittamaan paniikissa ja vauhdilla! Tätiratsastaja pyöri maassa kuin sika vartaassa ja puri hampaita yhteen karjuen, että pysähdy perkele ja ptruu ptruu ja kas! Hevonen pysähtyi! Täti kömpi pystyyn ja sai rauhoiteltua hätääntyneen hevosparkansa, kohta Jaska pystyi jo laskemaan päätään alas pyynnöstä ja niin oli aika kavuta takaisin satulaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut taluttaminen, mutta a. Jaska oli ns. herkillä ja b. tätiratsastajan polvessa oli ikäviä tuntemuksia, hylkääntyi vaihtoehto taluttaminen melko pian!

Takaisin kyytiin ja pystyttiin vielä pysähtymään kuvien ottoa varten!
Tätiratsastaja on aiemmin uumoillut, että jos tulee maastossa alas satulasta, ei varmasti pääse sinne enää takaisin, koska ei ole jakkaraa. Mutta kummasti sitä vaan pääsi, kun vähän pidensi jalustinhihnaa. Jaskakin seisoi nätisti paikallaan ja matka jatkui toinen jalustin 3 reikää pidempänä (ei viitsinyt alkaa sitä räpläämään siinä enää, koska you never know...). Loppumatka mentiin Leevi edellä ja pari kertaa Jaska sai pienimuotoisen hermoromahduksen, kun takajalat vähän upposivat tai liukastuivat suomaastossa. Plus että pyllyn päällä oli havunneulasia! Onneksi edessä oli panssariajoneuvo nimeltä Leevi, eikä Jaska päässyt vauhtiin. Lopulta päästiin takaisin tallille suurinpiirtein ehjinä...

Näkyykö kurat?
Onneksi mukana oli Jaskan luottokaveri Leevi, joka yhdessä setämiesratsastajan kanssa katsoi silmä pyöreänä erikoista ja yllättävää ohjelmanumeroa ja jähmettyi lähinnä suolapatsaaksi. Setämies seurasi tilannetta mykistyneenä, tuskin uskalsi edes hengittää! Ilman kaveria Jaska ei ehkä olisi pystynyt rauhoittumaan niin nopeasti, jos ollenkaan! Ja onneksi Jaska on opetettu myötäämään paineelle, silläkin oli varmaan osuutta asiaan, että ymmärsi pysähtyä, kun ei muuten päässyt paineesta (eli tädin perässä raahautuvasta ruhosta eroon).

Narut kireällä!
Huh. Setämiesratsastaja kehui, että hyvin piti täti kiinni, vaikka tilanne oli näyttänyt melkoisen hurjalta! Yhdessä vaiheessa täti ehti miettiä, että jääköhän tässä ihan jalkoihin kun tuli suunnanmuutoksia, onneksi ei kuitenkaan, sitten olisikin käynyt pahemmin. Kotona löytyi alushousuista kourallinen hiekkaa ja lehtiä, vaatteet olivat kurassa, mutta ehjät! Nyt vääntyi vain polvi (tietenkin se pari vuotta sitten leikattu) ja vuosiloma vaihtuikin sairaslomaksi. Polvi on kuin pieni pallo eikä taivu, mutta kyllä sillä justiinsa kävelee. Muu kroppa on kuin nuijittu pihvi, lonkassa komeilee hieno mustelma, varmaan ensikosketus maahan tullut siihen kohtaan... Täytyy vain toivoa, ettei mitään isompaa mennyt rikki. Ainut mikä saattoi hieman  säröillä, on tätiratsastajan psyyke. Ei varmasti ole ihan heti asiaa maastoon yksinään! Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että Jaskaan voi luottaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta sen näkee sitten, kun ollaan tositoimissa... Tiedoksi vaan, että ei muuten paina ihminen mitään, kun hevonen päättää lähteä, vaikka se älykääpiö roikkuisi ohjaksissa. Onneksi suitset pysyivät päässä eivätkä ratkenneet mistään!

Vähän kuraa pöksyissä! Ja niiden sisällä!
Parista asiasta tätiratsastaja on kuitenkin ylpeä ja iloinen: hevonen ei päässyt karkuun, vaikka kyyti soratiellä oli aika karua selällään mennen, tätiratsastaja kapusi takaisin kyytiin eikä ollut paniikissa ja vammat jäävät vähäisiksi, mahdollisuudet pahempaankin olivat olemassa! Kunhan tuo kinttu tuosta tokenee, pitää kavuta selkään, mutta ei ehkä ihan ekana maastoon... Karsinassa kaiken jälkeen Jaska töykki hellästi tätiratsastajaa turvallaan, ihan kuin se olisi yrittänyt sanoa, että sori, ei ollut tarkoitus... 

Jaska-parka ihan hämmentyneenä lenkin jälkeen.

Sori, ei ollut tarkoitus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti