Kisahuumaa!

Tallin koulukisat eli LIHIS

Takana on siis meidän ihka ensimmäiset koulukisat! Tapahtuma oli erittäin hienosti järjestetty, kiitos siitä tallin kisa-aktiiville! Oli oikea koulutuomari ja yleisöä! Sen verran venytettiin sääntöjä, ettei kuolainrajoituksia ollut, joten mentiin hackamorella. Ja tuomari rakasti blingblingiä, joten lähes kaikki koristelivat hevosensa parhaimpansa mukaan! Jaska tuntui (taas) nauttivan yleisöstä, herra oli niin ylväs ja tärkeä, mutta kuitenkin rauhallinen. Ja mikä tärkeintä, heppa toimi kuin ajatus ja saatiin melko ehjä rata suoritettua kaikkine askellajeineen! Voitimme oman luokkamme (helppo c 2:2000), prosentit 65,682 ja 144,5 pistettä ja sekös sai Rauhan suupielet venymään korviin! Tuomari kehui hyvää ja positiivista tunnelmaa tapahtumassa, mikä ei vissiin ole itsestään selvyys niinkin tärkeässä lajissa kuin kouluratsastus. Meidän tallilla on kyllä hyvä henki ja loistava porukka! Sen takia tämä harrastus tuntuu vielä paremmalta!
Ja arvatkaa, kuka odottaa innolla seuraavia kisoja? No kaikki!

Jaskan kisalook, blingiä piisaa!

Olenko minä nyt söpö?

Pitäähän sitä tätiratsastajan mätsätä pollen kanssa! 

Peräpäätä unohtamatta!

Tästä se lähtee, huomatkaa tätiratsastajan tiukka ilme!

Vauhtia riitti! Puolivälissä rataa tuli mieleen, että ainiin, ne kulmat!

Tuomarin kommentit: tahdikas, energinen suoritus :D

Ja "tarkkaa ratsastusta".

Aah, nyt se on ohi! Tätiratsastaja voi hengittää!

Palkintojen jako.

Kunniakierrokselle.

Luokan pääpalkinto :D

Matti(sika) sai erityismaininnan hienosta silinteristä!

Ruusuke.

Ja vielä koko suoritus. Eihän se ihan gp-tasoa ole, mutta kyllä me Jaskan kanssa ollaan tyytyväisiä, kun muistettiin rata, eikä mitään kardinaalimunauksia tullut!

Valoa kohti!

Vinokas



Alkoi tässä kevään mittaan pikkuhiljaa mennä yksi asia toisensa jälkeen vihkoon. Jaska puski kuin jäänmurtaja aina vaan oikealle ja olikin sitten ihan vatun kivaa ratsastaa ja yrittää tehdä mukamas hienoja koulukiemuroita, kun evo (etvaanosaa). Sitten alkoi jäkitys. Eli Jaska ruuvasi jalkansa syvälle maneesin hiekkaan eikä hievahtanutkaan, vaikka kuinka annoin ensin heikompia ja sitten vahvempia signaaleja, että hop hop eteenpäin! Ei. Ei minkäänlaista vastakaikua. Kuin olisi mennyt yhteys poikki. Wlan ei käytössä. Syntax error (commodore64-sukupolvi tietää kyllä hihi!). Asiaahan piti alkaa selvittelemään ja kun hevonen ei kuitenkaan vaikuttanut kipeältä, niin aloin jälleen katsella tuota uskollista satulaani vähän tarkemmin. Itse asiassa vinossa istumisen tunne oli palannut ja huomasin sen ihan omin pikku simmuin, kun kaverini kävi ratsastamassa, että sä muuten istut ihan vinossa. Satulaseppä paikalle ja eihän siinä avaruusfyysikko tarvinnut olla, kun saattoi todeta selvän vinouden penkissä. Kiva. Uutta penkkiä sitten vaan etsintään (hyvästi äidin perintörahat!). Onneksi Jaska on sen mallinen, että sille on helppo löytää satula ja parin viikon kuluttua olikin uusi saddle koeajossa. 

Jos suljen silmäni....

Uusi istuin

Ai että, miten erikoista olikin istua suorassa! Ja huomata että konikin puksuttaa (ainakin välillä) suoraan, eikä puske koko ajan sinne v*tun oikealle! Mutta jumitus jatkui edelleen. Siis totaalistoppi. Ja yritäpä nostaa laukkaa!  Moinen toiminta meni Hänen Herkkyydellään tunteisiin ja piti ihan protestiksi pukittaa. AAAAARGGGH! Valmennuskin tulossa ja kaikkee! Kehtaa mennä tommosella maahanliimatulla luuskalla mihinkään! Äkkiä piti keksiä jotain ja tidii! löytyihän se ratkaisu: kannukset ja raippa! Oli kuulkaatten ihan eri puusta veistetty hevoinen, kun oli kannustimet mukana! Raipalla riitti höyhenenkevyt kosketus kertomaan, että liiku (perkele)! Kannuksilla taas muistutus vain tarvittaessa, kyllä muuten löytyi liikettä eikä mulla mennyt hermo. Hyvillä mielin siis kohti opetussessiota!

Sessio meni hyvin, harjoiteltiin semmoista perusratsastukseen kuuluvaa käsitettä kuin puolipidäte (josta olen kyllä kuullut, mutta kuka sitä nyt käyttää?!). Ihan uusi maailma aukesi taas kerran, kun sain säädeltyä Jaskan kuuluisia menohaluja ja ratsastettua niitä takajalkoja paremmin käyttöön. Eihän se toki vielä kaunista ollut (vaikka näinkin itseni ihan kyyrana, kun samalla piti istua ryhdikkäästi koko tunnin ajan, siis omg oli rankkaa!). No, tuli sieltä muutama aika ryhdikäs askel, kun oli vuorossa laukannostot ja Jaska otti vähän kierroksia, oli oikeaoppisesti perse alhaalla ja etupää menossa ylämäkeen. Tuli semmoinen tunne, että tässähän istutaan ruutitynnyrin päällä ja tää räjähtää ihan kohta! Pari nostoa olikin astetta pinkeämpiä ja tulihan sieltä se pukkikin, kun saatoin koskettaa konin mielestä turhankin ponnekkaasti sillä kannustimella, kun pelkkä lantiolla "kuiskaus" olisi nähtävästi riittänyt. Mutta eihän sitä kaikkea pysty muistamaan, kun piti muistaa se ryhti ja kädet ja lavat ja jalat ja varpaat ja suunta ja maa ja valuutta ja ilmota nimes ja minä vuonna solmittiin Pähkinäsaaren oravien rauha! Vähemmästäkin menee tätiratsastajan pasmat sekaisin. Lopputulos oli kuitenkin hyvä ja tästä lähin mä teenkin sitten koko ajan niitä puolipidätteitä ja te kaikki pyörrytte, kun näette, miten tätiratsastaja on rantakunnossa kesällä! Nih! Olen suorastaan hylje kesällä!

Kivaa, kun menee hyvin!

Kas näin lähtee karva ja karva lähtee näin

Jos sama tahti karvanlähdön suhteen jatkuu, on hevoseni kalju tossa toukokuun tienoilla! Tammikuussahan karvakato alkoi antaa merkkejä itsestään ja siitä lähtien on karvaa pöllynnyt kiihtyvällä tahdilla. Alkukeväästä Jaskalla oli joku ihme hormonimyrsky, mutta nyt se on ollut aika raukeaa pollea. Eräänä päivänä mentiin kentällä, kun aurinko porotti ja koni oli läkähtyä, vaikka ei tehnyt juurikaan mitään. Maastoon ei olla vieläkään saatu aikaiseksi mennä. Kyllä täytyy nyt ryhdistäytyä asian tiimoilta, kunhan tuo pahin peilijää antautuisi! Kato, jos tulee niin paha tilanne, että pitää jalkautua, niin eihän tuolla pysy kukaan kaksijalkainen pystyssä ilman nastoja! Olishan se tietysti näky, kun tultais kohti tallia vauhdilla minä Jaskan tukassa roikkuen ja lumipölly vaan tulisi kengistä! Hiihtoratsastusta ilman ratsastusta ja suksia! 

Kriisistä kriisiin kuljen kevein askelin

Kevät onkin ehtinyt jo pitkälle. Tätiratsastaja on ollut jokseenkin kiireinen työn sekä vapaa-ajan aiheuttamien velvoitteiden takia, ettei raapustus meinannut nähdä ikinä päivänvaloa. Tai sitten olen vaan laiska. No enivei, mikään ei juurikaan ole muuttunut: polle on ohentunut sekä karvan että vatsan suhteen, maastossa ei olla vieläkään käyty, vaikka tiet ovat jo sulaneet ja ratsastus on sitä sun tätä riippuen:

a) Jaskan mielialasta 
b) tätiratsastajan mielialasta 
c) säästä 
d) planeettojen asennosta 
e) hyllyvän massan eli tätiratsastajan asennosta 
f) niinkuin koff 
g) kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä

Nyt menee niin putkeen....

Eli on ollut hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Ja pelkkiä päiviä. Uusi satula (Bates Innova + Sprenger bow balance jalustimet, jotka sisältyivät diiliin!) on ollut tosi hyvä! Meikätädin laardiahterikin mahtuu asettumaan siihen paremmin kuin edelliseen ja alkutotuttelun jälkeen osaan jopa välillä istua kuin ratsastaja konsanaan! Valmennuksiin ollaan menty aina "eimeosataenäämitääneiedeslaukata"- mentaliteetilla, kun Jaska on edeltävinä päivinä kieltäytynyt kaikesta yhteistyöstä eikä ole ymmärtänyt mitään apuja tai pyyntöjä ja Rauha-tädin ohut hermo on ollut katkeamispisteessä. No kas kummaa, kun joku komentaa kentän reunalla, alkaa tapahtua ( eli täti alkaa ratsastaa!). Laukka nousee kuiskaamalla. Jaska taipuu kuin spagetti ja ravaa itseään kantaen notta täti voi kuvitella jälleen olevansa vähintäänkin kyyra eikä pomppiva perunasäkki. Mutta voi sitä pilvilinnojen romahdusta, kun valpan jälkeen mennään omatoimisesti tekemään muka niitä samoja juttuja, mitkä eilen meni niin täydellisesti. Kattia kanssa, sanoi mummo, kun kissalla persettään pyyhki. Mikään ei onnistu, ei lähde käyntiin ravi tai laukka, ei taivu hevonen, ei pysy täti asennossa vaan jalustimet karkaavat kuin sonnilauma aidan kaaduttua. Ei ole helppo laji, ei. Ja kaikkihan johtuu vain ja ainoastaan siitä, että minä, Rauha(ohuthermo)-täti en osaa. En osaa istua. En osaa pitää käsiä. En osaa pitää jalkoja. En osaa hillitä hermoja. En osaa puolipidätteitä tai myödätä. En ole tarpeeksi nopea. Jaskahan tekee juuri niin kuin sitä pyydetään ja olen tullut siihen tulokseen, että silläkin on aika ohut hermo, koska jos pyyntö ei ole täsmällinen, se menee ns. tiloihin eikä osaa enää mitään, koska sen aivokapasiteetti on kovin rajallinen ja jos tulee kaksi samanaikaista ja ristiriitaista pyyntöä (joita tämä epätasainen täti viljelee jatkuvasti kuin siemenenheittokone), sille tulee oikosulku ja syntax error ja systeemi ylikuumenee. Psssht. Ja sit menee (se ohut) hermo. Molemmilta.

Krooh.Pyyh,

Ja sit se kuolainjuttu. Pääasiassa ollaan menty hackamorella (eli suussa ei ole rautaa). No, kokeiltiin taas normikuolainta (koska eräässä valmennuksessa Jaskalle ei mennyt läpi mitkään pidätteet ja sotanorsu vaan rynni menemään) ja sehän meni erittäin vaihtelevasti: yhdessä valmennuksessa Jaska keekoili pää pystyssä ja suuta aukoen (lopussa sentään rentoutui ja meni jees), toisessa taas kuin normaali hevonen. Yksi Ratsuttajakin kävi ( on käynyt ennenkin Jaskaa ratsuttamassa alkutaipaleella). Olin jo etukäteen ihan masentunut, että mitä jos Jaska meneekin superhienosti peräänantonyökyssä koko session (mikä tarkoittaa sitä, että mä en osaa mitään) jolloin se tarkoittaa sitä, että mä vaan kiusaan sitä ja lopetan koko lajin. Mutta ei hätää, Jaska ei pettänyt mua! Samanlaisena jännittyneenä, suuta aukovana pahvikirahvina pinkoi menemään puoliammattilaisen alla kuin tämmöisellä tätiharrastajaratsastajallakin!  Vaikka Ratsuttajalla on satavarmasti vakaa käsi ja ei vedä suusta kuten minä! Viimeisellä viisiminuuttisella Hänen Hermostuneisuutensa suvaitsi rentoutua hetkeksi, kun Ratsuttaja oli hokannut jonkun vasen käsi-oikea jalka-tyyppisen jutun, jolloin he saavuttivat nirvanan. Okei. Mun kvanttifysiikan ja hienomekaniikan taju ei ihan riitä muuttamaan omaa ratsastusta pienen vivahteen verran, jotta hevosella olisi tuki ja paino siellä tai täällä ja sitten on hyvä. Noup. Tulin siihen tulokseen, että jos se kuolain aiheuttaa noin paljon ahdistusta, voimme jatkossakin mennä ilman. Ja arvatkaapa, oliko Paskelotti hyvä seuraavana päivänä, kun mentiin hakkiksella? No oli! Niin rento ja tyytyväinen polle, että oksat pois! Mitä mä sitä kiusaan, jos kuolain aiheuttaa epämukavuutta ja kireyttä, kun ei olla mihinkään koulukisoihin (siis virallisiin) tähtäämässä! Mä haluan vain, että Jaskalla on hyvä olla ja se voi luottaa, etten tuota sille tarpeetonta kipua. Piste. Kokeillaan joskus jotain kuolainta, mutta jos ei toimi, niin ei toimi.

Jotain positiivistakin

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Jaska on palannut takaisin estehyppelyn ihmeelliseen maailmaan! Edellisen mahalaskun suorittanut Uhri uskaltautui kokeilemaan, miten käy, jos laitetaan puomi tolppien väliin. Siis maahan. No hyvinhän siinä kävi! Jaska hyppäsi varmuuden vuoksi reilusti, ettei vaan tolpat käy Hänen Saaliseläimyytensä kimppuun, mutta heppa suoritti pienet hyppelyt korvat hörössä ja mieluusti! Pidettiin homma helppona ja mukavana, jotta kaikille jäisi hyvä mieli ja siitä olisi sitten hyvä jatkaa harjoituksia. Saapa nähdä, milloin Ohuthermo-Rauha uskaltaa edes harkita esteiden yli hyppelyä hevosellaan. Ehkä saa aika paljon viiniä virrata hanasta, ennenkuin se hetki koittaa...

Kohti kisoja

Meidän tallilla on huomenna koulukisat! Ja me osallistutaan! Jee! Treenit aloitettiin aikalailla vajaa kuukausi sitten eli hyvissä ajoin, hihi. Minähän en ole koskaan ikinä tätä ennen ratsastanut minkäänsortin koulurataa lävitse, koska en ole ymmärtänyt niistä kirjaimista ymsyms yhtikäs mitään. Jaskasta nyt puhumattakaan. Onneksi Uhri auttoi meitä ja huuteli reitit ja ohjeet ja päästiin tositreenin makuun. Kisat piti olla ulkokentällä, mutta kevät päätti toisin, joten olemme maneesissa. Eihän siinä muuta, mutta joudumme kääntämään kentän ns. toisinpäin, jotta tuomari mahtuu sisälle (koska tila on rajallinen). No, tänään treenattiin sitten "uuteen suuntaan" ja mä unohdin heti, mihin piti mennä ja mitä piti tehdä, vaikka tehtävät olivat sinällään samat, vain toisesta suunnasta katsottuna. Laukkalävistäjätkin olivat menneet tähän asti kohtalaisesti, mutta nythän me tultiin eri suunnasta, joten ei päästy ihan uralle asti, kun polle rikkoi raville (koska täti selässä jollain toiminnallaan sen aiheutti). Mutta jospa se siitä. Valmistaudumme tosimielellä kisoihin, joten kävin ostamassa hienoja blingruusukekuminauhoja Jaskan tukkaan ja hienot bling-hanskat itselle. Tarkoitus on näyttää mahdollisimman hienolta, suoritus on sitten sivuseikka. Kisat ovat lähinnä treeniä koulutuomariksi harjoittelevalle sekä oikeisiin kisoihin treenaaville ratsukoille, joten koristelu on sallittua ja kuolainrajoituksiakaan ei ole. (Oikeissa kisoissa ei tod. loistettaisi kuin joulukuusi tai mentäisi hackamorella.) Mutta eihän me ollakaan menossa oikeisiin kisoihin! Mulla on kainona toiveena vain se, että saan Jaskan siirtymään oikeisiin askellajeihin edes lähellä sitä kohtaa, missä piti. Ja että mentäis edes oikeaan suuntaan (mikä voi olla haasteellista, koska rata on kääntynyt ympäri). Mutta tänään viimeistelytreeneissä Jaska oli oikein reipas (kannukset!!!) toisin kuin eilen, kun en saanut konia edes ravaamaan (ei kannuksia!). Jaska oli viettänyt siestaa sillä välin, kun Rauha-täti puursi hiki päässä hoitotyötä. Saapa nähdä, missä asennossa planeetat ovat huomenna. Sillä on suuri merkitys meidän suoritukseen!

Tuijotukisa :D

Rati riti ralla

Tuli talvihalla...

Tätiratsastaja on laittanut kannustimet!
Ja hei, onhan mulla ratsastussaappaatkin!
Nyt on meinaan niin pro-meininkiä, että! 

Pakkasella ratsastus pitäisi kieltää laissa ihmisrääkkäykseen perustuen.

Menen tallille vahvasti kerrospukeutuneena. Ylensyöneet sorsatkin liikkuvat sulavammin. Puunailen pakkasen pörhistämää pollea hanskat kädessä. Ensimmäinen käsien jäätyminen koittaa, kun letitän harjaa paljain käsin, toinen varusteita laittaessa, kolmas kavioita putsatessa. Haaveilen saunasta. Riisun toppahousut ja takin, vaihdan sukat, koska jalassa olevat ovat jo ihan märät. Ohuempi takki päälle ja ratsastuskengät kuomien tilalle. 

Jaskakin oli pukeutunut sään mukaan. 

Könyän uljaan ratsuni kyytiin, vaatekerrokset kinnaavat hieman vastaan, mutta onneksi ruhoni sopeutuu pian tönkköyteen. Aloitan hanskat kädessä. Virhe. Nimettömät ovat turtuneet enkä tunne enää ohjia käsissä. Vaihdan tilalle rukkaset, sulaminen alkaa pikkuhiljaa, mutta ohjat luistavat koko ajan liukkaan rukkasen pinnasta. Reisissä tuntuu pientä nipistelyä. Kyllä ne siitä lämpenevät, kun otetaan vähän ravia. Juu, kyllä tässä jo alkaa lämmin tulla. Mutta. Silmät alkavat vuotamaan heti, kun vauhtia on enemmän kuin halvaantuneella etanalla. Yritän räpytellä puolisokeana vettä silmistäni, koska ei huvita irrottaa otetta turhaan ohjista, kun ne just sattuu pysymään hetken käsissä. Silmävesi valuu vissiin nokkaan, koska sekin alkaa juosta. Siis räkää. Pakko niistää sillein miehekkäällä tavalla. Komeassa kaaressa lentääkin räät! Sijoittuisin varmaan korkealle räänniistopituuskisassa! Osa limasta saattaa jäätyä naamalle, mutta onneksi posket ovat niin jäässä, etten huomaa. Ei niitä hiihtäjiäkään hävetä, vaikka kunnon puikot roikkuu haistimesta!

Hetkinen, hevonen. Et kai sä vaan naura mulle?

Hetken aikaa onkin ihan hyväkivajees ratsastaa, kunnes varpaani lakkaavat olemasta. Yritän heilutella niitä henkiin huonolla menestyksellä. Alistun kohtalooni ja haaveilen saunasta. Niisto. Pyyhin loput hihaan. Korjaan ohjat sadannen kerran. Räpyräpy, silmät vuotavat edelleen, onkohan kyynel jäätynyt poskelleni? 

Kyllä nauran. Hahaha.

Alastulo on aika jännää, kun ei tunne jalkateriään. Yritän valua sulavasti alas satulasta, ettei kovin tärskäytä. Se nimittäin tuntuu erittäin ikävältä, voin kertoa. Taluttelen Jaskaa vaappuen kuin ankka, koska varpaat. Komeat räkäjarrut on Jaskan turvassa. Otan niistä kuvan. Omistani en viitsi.

Räkäjarrutko? Sinuna en ehkä puhuis mitään.

Polle talliin ja loimi niskaan. Vaihdan kengät. Sukkia en enää viitsi vaihtaa, koska molemmat parit ovat märät. Plus mulla ei edelleenkään ole mitään tuntoa nilkkojen alapuolella. Haaveilen saunasta. Pistän vähän lisää nuttua  ja paksumman takin. Jälleen liikehtiminen muistuttaa enemmän humalaista pingviiniä kuin ihmisen kävelyä. Vihdoin saan kelkottua pounin ulos. Naapurin tamma esittää komeat kevätjuhlaliikkeet Jaskan saapumisen kunniaksi ja melkein saa Jaskan mukaan iloitteluun. Onneksi jalat pysyivät maassa tällä kertaa. Jäykin sormin saan riimunnarun lukon auki.

Vääntäydyn autoon ja ajelen syväjäädytettynä kotiin. Kotona laitan kädet kuuman veden alle sulamaan, varpaat alkavat pikkuhiljaa ilmoittamaan elonmerkkejä. Kivuliaalla tavalla. 

Haaveilen kesästä.

Jaska ihan kuutamolla.

Tanssin askelin

Miehistä pullistelua

Jaska on selvästi kesähevonen. Tai ainakin parhaimmillaan silloin tätiratsastajan mielestä, koska sen pään päällä roikkuu teksti "peace & love". Polle on kesällä tyyni kuin järven salaperäinen peilipinta kesäyöllä, kun ilma ei värähdäkään eli seisoo. Jaska on kesällä vähän semmoinen "kaikki käy"-hevonen eikä juuri mikään saa sitä kiihtymystilaan. Sen puolesta maailma voisi vaikka romahtaa ympäriltä, kunhan vain hänen ruokapöytänsä eli laidun säästyy ultimaattiselta tuholta.

Jaska the alpakka.

Mutta toisin on näin kevään kynnyksellä. Aistit ovat ylivirittyneet maksimitasolle, jolloin voi ja pitää reagoida kaikkiin asioihin ISOSTI! Esimerkiksi johonkin mystiseen peloittavaan juttuun ulkona. Siis turvallisten sähkölankojen eli tarhan ulkopuolella. Ja sitten sille kamalalle hevosilla herkuttelevalle asialle pitää pörhistellä uudestaan. Ja uudestaan. Teletapit jee jee.
Sit pitää myös elvistellä tammalle naapuritarhassa ja asettaa pienimuotoinen kärmesnäyttely esille. Ja keikaroida kuin mikäkin auervaara kaula paksuna niin orhina että. 
Ratsastettaessa pitää myös tehdä erikoisia kevätjuhlaliikkeitä tai kieltäytyä välillä tekemästä yhtään mitään. 

Ei oo kesä ei.

En osaa sanoa, mistä moinen käytös johtuu. Veikkaan vahvasti lisääntyvää valon määrää, mikä pistää olemattomat hormonit hiukkaskiihdyttimeen ja sen seurauksena herneaivot ihan sekaisin. Tai sitten sillä iskee haamusärky palleihin. Tai siis sinne, missä ne joskus killuivat. Ja se tekee elämisen sietämättömän kevyeksi. Mene ja tiedä. En voi kysyä, kun en puhu hevosta.

Yksi askel eteen ja kaksi taakse

Tammikuu oli taukoa valmennuksista, joten treenit jäivät Rauha-tätiratsastajan omalle vastuulle ja sehän ei tunnetusti edistä kumpaakaan, ei tätiä eikä hevoista. Kunhan puksutellaan menemään. Onneksi tallikaveri on välillä käynyt ratsastamassa kopukan ruotuun. Ollaan menty vaihtelevasti satulalla ja ilman, maastakäsin ja trailia eli erilaisia tehtäviä. Suureksi hämmästyksekseni sain juuri pari päivää sitten todeta pitkän tauon jälkeen, että onneksi sentään ne asiat on jääny Jaskan mieleen! Saatiin avattua "portti" (eli tolppien välissä juoksutusliina) molemmista suunnista ja sujuvasti peruuteltiin törppöjä pujotellen ja neliön ympäri ja kaikki muukin  kävi Jaskalle. Jopa ravista vou-pysähdys! 

Jaskan talvivarustukset kintuissa.

Maastoilu sen sijaan on jäänyt ihan minimaalisen vähälle. Syitä siihen löytyy monia!
- on pimeää
- on liukasta (ihmiselle, jos se joutuu vaikka jalkautumaan kesken lenkin jostain syystä!)
- on kylmä
- tätiä jännittää, kun ei olla käyty pitkään aikaan
- hevosta jännittää, kun ei olla käyty pitkään aikaan
- suurin osa maastoreiteistä on talvella moottorikelkkareittejä, eikä sinne saa mennä ratsastelemaan
- että syitä kyllä löytyy, kysy vaan multa, jos et ite keksi!

Jaskan talvivarustukset naamassa. Vois melkein letittää ton parran.

No. Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä teki sitten niin maan kauhiasti mieli lähteä kiertämään harjoitusrataa ainaisen maneesissa vääntämisen sijaan (kenttäkin on ollut pääosin käyttökelvoton lumen puutteen takia). Ei muuta kuin polle pihalle ja täti selkään. Mentiin pari kierrosta kentällä ihan vaan testimielessä, että voiko täällä ulkona noinniinku edes olla. Kyllä voi, korvat lörppönä polle tallusteli ja siitä rohkaistuneena sitten ohjasin uljaan ratsuni kohti suurta seikkailua. 

Nöyrä piirakka.

Tehtiin matkaa noin puolisen kilometriä, kun Jaskalle tuli virtapiikki. Ihan kuin joku olisi tökännyt siihen aimo satsin piriä perberiin, siksi äkisti polleni käytös muuttui villiksi. Aluksi Jaska yritti vaan lähteä hölkälle, mutta määrätietoisesti kerroin sille, että juuei, me kävellään. No, koska hänen suuri ahdistuneisuutensa ei saanut toteuttaa viettiään, piti alkaa nostelemaan sitä piriperberiä vähän ilmaan. Että puks vaan, tosta saat, kun en saa tehdä mitä haluan!. Rauha-täti otti zen-moodin käyttöön ja naureskeli vaan pomppivalle kyydille. Seuraava peliliike Jaskan taholta oli, että jos mä tästä lähden vähän äkkiä, niin toi urpo tuolla kyydissä ei ehdi edes kissaa sanoa, kun ollaan kadottu horisonttiin. Mutta zen-Rauhapa kerkesi sanoa enemmän kuin naukueliön, hän ehti sanoa että (sensuroitu) koni, sä (sensuroitu) tapat meidät vielä! Ja siihen tipahtivat kuulkaa zenit kuin paska perseestä. Yhden ohjan pysäytys sai Jaskan sen verran seisahtumaan (ennenkuin ehti edes lähteä mihinkään) että Rauha-täti katsoi parhaaksi jalkautua ennenkuin jää 600-kiloisen möhkäleen alle metrisen ojan pohjalle, koska konimus oli alkanut tekemään myös sivuttaisliikkeitä kohti tien reunaa kiukuspäissään.

Kukaan ei usko, että olin juuri äsekn tuhma,
kun otan tämmöisen söpistelyilmeen!

Siitä sitten apostolinkyytiä takaisin tallille. Meni ihan hyvin, kun piti kyynärpäätä koko ajan Jaskan kaulalla, ettei se helvetin sotanorsu jyrää yli suuressa kiihtymystilassaan. Päästiin jo lähemmäs tallia, kun herra keksi, että hänen takanaan on satavarmasti tappaja. Jaska kiepsahti ympäri katse tiukasti kohti tulosuuntaan ja puhalsi kivasti kaikki räät meitsirauhan naamalle. Kiitos. Sen jälkeen meno muistuttikin enemmän joutsenlampibalettia kuin kävelyä. Jaska ei vaan kertakaikkiaan voinut kävellä eteenpäin, koska tappaja puolimetrisine kulmahampaineen oli varmasti sen takana. Niinpä teimme matkaa iloisesti pyörien. Ja joka pyörähdyksellä päästiin ainakin metri lähemmäs turvaa elikkä tallia. Hetken kuluttua Jaska sai vihdoin itsensä hallintaan ja alkoi laskea päätään paikalla seistessään. Tämän jälkeen loppumatka sujuikin taas kuin kesällä. Vain kärpäset puuttuivat. Mentiin kyllä uudestaan kentälle ja käppäiltiin siellä muina ratsukoina eikä kukaan yrittänyt tappaa enää Jaskaa. Huoh.

Parin päivän päästä mentiin uudestaan radalle. Varustuksena tällä kertaa naruriimut ja taluttaja. Jaskallahan ei ollut luonnollisesti mitään ongelmaa kävellä siellä. Ilmeisesti hevosen logiikalla ihmisen kanssa on turvallista kävellä, koska sapelihammastiikeri syö ensin sen hitaan ihmisen ja sillä välin avuton pikku saaliseläinhevonen pääsee pakenemaan.

Mikäs tässä, aurinko paistaa ja kaikki on okei!
Ja syöttikin on mukana, tsihihii!

Sitten oli valmennus

Tosiaan pitkän tauon jälkeen oli valmennusta. Alkuhan oli ihan hanurista, kun Jaska kyseenalaisti kaikki pyynnöt, mitä vain keksin esittää. Mutta kun saatiin asiat keskusteltua hänen suuruutensa kanssa, alkoi homma luistamaan. Viimeisenä tehtävänä oli laukata uraa pitkin ympäri maneesia valitsemassaan suunnassa. Koska oikea suunta on meille helppo, valitsin tietenkin vasemman kierroksen, missä Jaska on punkenut ruhoaan uralta sisällepäin ja mennyt ihan mutkalla. Kiitos Valmentajan tehtävien, tällä kertaa ei ollut tietoakaan mutkittelusta vaan porhallettiin menemään pitkin uraa kolme kierrosta varsin kelvollista laukkaa ja ai että oli kivaa!!! Kaiken taistelun jälkeen oli aika palkitsevaa, kun saatiin niinkin huikea onnistuminen!

Rasti seinään: laukataan vasemmassa kierroksessa suoraan!

Hevoskuiskaaja

Ystäväni lähti eräänä päivänä mukaan tallille ammentamaan itseensä hevoshajua ynnä muita terapeuttisia ainesosia. Vakaa aikomuksemme oli lähteä maastoon ja ystis olisi ollut turvanamme maassa eli syöttinä petoeläimille. Aluksi kuitenkin kentälle testaamaan arvon pollen mielenlaatua. Ja se kävikin aika nopeasti selväksi: tappaja oli jälleen palannut maisemiin ja Jaska ryntäsi portista sisään kuin heikkomielinen. Moinen käytöshän ei Rauhalle käynyt, joten otimma uudestaan pari kertaa ja kolmannella kerralla ryntäys oli niin voimallinen, että hevonen pääsi irti! Helvetin hyvin menee! Nyt ei kerinnyt edes sitä kuuluisaa kissaa sanoa. Ohja meni tietenkin heti ensitöikseen jalan alle, mutta kuin ihmeen kaupalla ei katkennut vaikka pienimuotoista temmellystä tapahtuikin! Onneksi Jaskan luottofrendi Leevi oli samaan aikaan tullut kentälle, joten polleni kurvasi heti toista kaviokasta kohti lähikontaktiin. Leevi ei tosin arvostanut näinkin äkillistä lähentymistä ja ilmoitti mielipiteensä vinkumalla ja nostamalla etustaan. Jaska viittasi moisille vihjeille kintaalla ja jäi siihen kaverin luokse hengaamaan ja antoi (onneksi) ottaa itsensä kiinni tosta noin vaan. 

Mikäs tuolla? Onkohan se vaarallinen?

Sen jälkeen olikin taas pörinää korvien välissä ja vähän päästä piti tehdä äkkikäännöksiä tappajaa hämätäkseen. Hyvä puoli tässä on, että ystis sattuukin olemaan vähän kokeneempi hevoskäsittelijä ja saikin Jaskan rauhoittumaan kotvan päästä. Sitten Rauha täti kyytiin ja vähän sulkeisia kentällä. Aina silloin tällöin tuli jos jonkinmoisia asiaankuulumattomia liikkeitä kuten pukkisarjaa tai muuta niskurointia (koska ihminen käveli jossain tai kuului ehkä joku ääni tai tuli haju sieraimeen), mutta loppujen lopuksi ratsastus sujui hyvin. Tosin kieltäydyin jyrkästi maastoilusta moisella kahjolla, koska siellä olisi taas kuitenkin alkanut sen päiväinen poukkoilu taluttajasta huolimatta, että oltais taas päädytty ojan pohjalle kerroksittain ja kuoltu kaikki sinne. Että kiitti, mulle riitti ihan tää rodeo tässä. 

Päivän fiilikset.

Että semmoista se lähestyvä kevät tekee hevoselle. Onneksi nää hankalat hetket ovat kuitenkin ohimeneviä ja lyhytkestoisia, pääosin Jaska on kuitenkin edelleen se sama mukava ja nöyrä itsensä. Minkä toinen itselleen voi? 

Voi kun olis kesä ainainen...

Ilman satulaa on jo ihan jees- juttu, no problem!

Rauhallista joulua!

Jouluntoivotukset!

Olenko minä nyt tonttu?

Jaskalla on ollut vähän leppoisampi joulunalusaika, kun polle sai rokotukset ja Rauha-täti kävi sukuloimassa. Viiden päivän laiskottelu näytti yllättäen tehneen hyvää Jaskalle, koska tikittävän aikapommin sijaan tätiratsastajan alla olikin äärimmäisen herkkä ja kuuliainen ratsu! Tätiratsastajakin oli rentoutunut ja täynnä positiivista latausta, mikä tietenkin heijastui samantien polleen. Mikäs siinä oli ratsastellessa kevyesti ja pehmeästi liikkuvan hörökorvan kanssa, ja mikä parasta: sama fiilis on jatkunut useamman päivän ajan!

Tänään, aatonaattona tehtiin vielä kevyt treeni ja Jaska pääsi viettämään joulua ja mun joululahja Jaskalle on pari vapaata (no sen verran iski hellämieli, että laitoin iltakauroihin pari kuivaa leipää, oho!). Kävipä vielä niin, että yllätysvieras tupsahti tallille porkkanapussin kanssa. Oli kuulemma tullut vaan vastustamaton halu tuoda Jaskalle herkkuja! Jaska kiitti aluksi tarjoamisista kääntämällä valtaisan ahterinsa in your face, kuten sanotaan, kun karsinan ovi avattiin. Onneksi yksinkertainen kavioeläimeni tajusi aika pian, että Hänen suurta hevoisuuttaan häirittiin kesken heinien mutustamisen hyvän syyn takia ja niin pääsi pääsi suomipolle rouskuttelemaan porkkanoita (kunhan ensin näytti, että osaa luopua niistä, meillä ei opita kerjäämään ja syömään sormia!!!). No, kerran taisi yllätysvieraan sormet jäädä hampaiden väliin. Vahingossa! Koska sormet=porkkana. Eikö?

Hyvää joulua kaikille ystäville, niin kaksi- kuin nelijalkaisille!

Onpa vaikeeta

Tonttu ja poro?

No on!

Kauheeta vääntämistä, väkinäistä pusertamista ja tätiratsastajalla on posket verillä, kun ei v*ttu mikään onnistu! Jaska (paska) punkee oikealle, kaatuu vasemmalle, menee just päinvastaiseen suuntaan kuin olisi tarkoitus (kyllä, jopa takaperin, kun Raivo-täti tahtois mennä eteenpäin!!) ja kaikki on niin säätänän vaikeeta. AAARGHHH! Koin olevani maailman paskin ratsastaja ja ruoskin itseäni ja ripottelin tuhkaa päälleni. Siitäs sain! 

Suomenhevosvoimat liikkeellä.

No, onneksi Valmentaja meni pollukan selkään ja totesi heti alkuun, että satula on muuten ihan kamala: kippaa oikealle ja ahdistaa edestä, että eihän tällä voi edes ratsastaa! Jaska-parka, ei ole kuulemma ollenkaan reilua sille, kun ratsastaja on kierossa kuin savolainen imurikauppias! Jaska sai kuitenkin kehuja yritteliäisyydestään sekä hyvästä asenteesta. Koin pakahduttavaa ylpeyttä! Helpottavaa, sillä onhan se parempi niin, että satula on ihan paska ja hevonen hyvä kuin toisinpäin. Satula on kuitenkin vähän helpompi vaihtaa parempaan! Voihan hevosenkin vaihtaa parempaan, mutta se olis melko vaikeaa, koska Jaska on maailman paras heppa! Ja rakkain! Ainakin mulle.

Kaveria ei jätetä... nälkäiseksi.
Jaska on herrasmiehenä työntänyt heinäkaukalonsa naapurin tammalle.
Kaukalo on sittemmin poistettu, koska Jaska piti sitä vapaa-ajan aktiviteettileluna ja
aiheutti maneesissa olijoille erinäisiä sydänkohtauksia kolistelullaan!

Problem solved 

Minähän en epäsopivalla satulalla ratsasta. Ainakaan tietoisesti eli pääsin taas kokeilemaan ilman satulaa ratsastamista (jo kolmannen kerran!). Aloitimme jälleen liinassa ja sitten kaveri päästi meidät ihan irti! Olin ihan että jos tässä nyt vähän kävellään. Noo, vähän kutkutteli kokeilla ravia. Eikun ravaamaan. Hienosti meni kolmikaariset ja pysyin jopa mutkissa kyydissä. Rohkeutta uhkuen ilmoitin juhlallisesti, että jos kokeilisin yhden pääty-ympyrän verran sit sitä laukkaa. Taisi mennä useampi kierros molempiin suuntiin, kun oli niin kivaa ja meni niin hyvin! Vähänkö oli voittajaolo! Ja lämmin (oli nimittäin reilusti pakkasen puolella!), ilman satulaa ratsastaessa on kuin olisi auton penkinlämmitin jäänyt täysille eli ei palele ahteria, päinvastoin!

Me oltiin irti! Eikä kukaan kuollut! Jeeee!

Olin jo valmistautunut ostamaan uuden satulan, mutta onneksi selvittiinkin vain toppauksella, Jaska oli suoristunut sitten viime toppauksen eli ei ihme, että satula vei vinoon! Ja oli kuulkaa pikkuisen eri tuntu perberissä, kun sai istua suorassa satulassa, ei tarvinnut koko ajan vääntäytyä ihme mutkalle ollakseen kutakuinkin keskellä. Ihme homma, niin pienestä kii.

Ootteko kuulleet hevoskeilauksesta?
En mäkään, mutta tältä se näyttää.

Kieltäytyminen ja mustelmat

Oltiin estevalmennuksessa (est = ennensatulantoppaamista). Ei sujunut. Jaska oli nyrpeänä, eikä halunnut ylittää ristikkoa ravissa. Touhu alkoi muistuttamaan enemmän keilaamista kuin estehyppelyä. Muutama viikko sen jälkeen Uhri yritti hypätä Jaskalla. Eipä mennyt sekään ihan putkeen: pari kertaa ylisuuri loikka miniristikon yli ja sen jälkeen totaalikieltäytyminen ja lähes kaatuminen esteen päälle. Uhri suistui kaulan yli puomien ja tolppien sekaan ja ohjat jäivät kiinni tolppaan. Minä messusin herranjumalaa ja näin jo sieluni silmin, kuinka Jaska vauhkoilee ympäri maneesia tolpan kanssa katkoen kaikki jalkansa ja kaulansa ja vaikka mitä! Mutta onneksi hevoiselleni on siunaantunut sen verran järkeä herneaivoonsa, että kaiken dramatiikan jälkeen se jäi vain paikalleen ihmettelemään kaaosta, minkä oli itse aiheuttanut. Huh! Jaska selvästikin järkyttyi ja oli tekemistä, että saatiin se menemään edes maassa tolppien välissä olevan puomin yli. Eipä ollut järkeä jatkaa. Onneksi Uhrikaan ei loukkaantunut sen vakavammin, toinen käsi sai pari komeaa mustelmaa ja tuplasi kokonsa. Ei kuulemma tarvii käydä edes salilla, että saa haban kasvamaan! Pohdimme syytä moiselle hyppyhaluttomuudelle ja tultiin siihen tulokseen, että epäsopiva satula (toivottavasti) oli kaiken pahan alku ja juuri. Toppaaja sanoi, että on hevosia, jotka ovat niin herkkiä, että eivät suostu mihinkään, jos joku on huonosti. Ja on hevosia, jotka eivät välitä ja sitten kipeytyvät kunnolla. Jaska kuuluu ilmiselvästi ensimmäiseen ryhmään!

Taivas varjele mitä sieltä tulee!

Valoa kohti

Reippain mielin valmennukseen vähällä treenauksella (koska satulaongelma!) ja lopputulos oli mitä mainioin, kunhan ensin saatiin Rauha-tädin tappiinsa viritetty kireys ja yliyrittäminen ensin laukaistua! Valkku sanoi, että Jaska on niin mun peili, että jos vähänkään olen kireänä ja asenteella "nytperkeleonnistuuvaikkaväkisin" niin Jaska on yhtä kireänä eikä tasan mikään onnistu. Mutta kun Rauha rentoutuu ja muistaa hengittää niin Jaskakin rentoutuu ja kappas, kun me osataan taas! Ja on kivaa! Eli, jos on jo valmiiksi huono päivä ja sieraimessa majailee palkokasvi, on turha mennä Jaskan selkään hampaitaan kiristelemään. Palaute on välitön: haista ite! 

Jaska näyttää kieltä, koska Rauha-täti on kireä.

Söpistelyä ala Jaska ja Rauha <3

Kuvaussessiot

Tallinpitäjän ehdotuksesta keräsimme itsenäisyyspäivänä (-17C!!!!) kaikki tallin suomenhevoset samaan kuvaan. Tosin yksi jouduttiin kuvaamaan erikseen, kun ihmiset eivät riittäneet (liitettiin poku jälkikäteen samaan kuvaan). Meinasi käydä vähän jännäksi touhu, kun polleja alkoi tulla joka suunnasta kentälle! Jaska kasvoi ainakin kymmenen senttiä (mitattiin toppauksen yhteydessä ja tulos 152 cm hokit jalassa eli noin 150cm ilman kenkää, melkein poni!!!) ja alkoi höristellä sinne sun tänne. Eikä jalat pysyneet paikallaan ja yrittipä tuo ketku vielä potkaista lähintä kaveria hanuriosastolle kiljumisen kera. Vetäydyimme siis turvallisuussyistä hieman takavasemmalle ja saatiin kuin saatiinkin kuvat otettua. Mikähän orisyndrooma Jaskaa vaivaa, kun pitää alkaa elvistelemään isommassa porukassa? Session jälkeen pyysin tallikaveria nostamaan mut selkään tadaa! ilman satulaa siis taas! Ja ihan kuin oltaisiin aina menty ilman satulaa, niin vaan laukat ja ravit meni hienosti ja ai että kun oli taas kivuus huipussaan ja hyvä lämmin hellä arsella oli olla! Kyllä se taas tästä hyväksi muuttuu!

Kaikki tallin suomenhevoset kuvassa itsenäisyyspäivän kunniaksi.
Tuli ihan kylmät väreet, kun oli niin juhlallinen olo!
Vai johtuikohan se sittenkin pakkasessa seisoskelusta...

Mina olen uksisarvinen taruolento, enko olekin!

Mistä on hyvät ratsastajat tehty?

Kanelista, sokerista...?

Joo ja tähtipölystä ja kuutamolla paistetuista jäniksen jäljistä. Mikä sitten tekee ratsastajasta hyvän (ja mikä on hyvä ratsastaja?)? Ratsastuskilometrit? Putoamisten määrä (penskana uskottiin legendaan, että pitää tippua sata kertaa, että on hyvä ratsastaja)? Maailmanluokan hevonen? Lahjakkuus vai ihan vaan moukan tuuri?

Tosiratsastajat venyttelevät ennen valmennusta.

Hyvällä ratsastajalla on ainakin (järjestys epämääräinen):

- kokemusta (eli paljon ratsastuskilometrejä takana)
- hyvä ryhti
- hyvä tasapaino
- vatsalihakset, joille Ronaldokin olis kateellinen
- rytmitaju
- joustavat lonkat (pyörivät siis ympyrää kuin helikopterin lavat)
- joustava lantio
- joustava selkä
- joustavat kädet
- joustavat jalat
- joustava mieli
- jäntevä kroppa

Täältä löytyy varmasti jotain
syötävää. Kyllä suomenhevonen
tietää selviytymisniksit!

- rento kroppa (samaan aikaan jäntevyyden kanssa)
- yliluonnollinen kehon hallinta
- rohkeus
- nöyryys
- huumorintaju
- äärettömän hyvä fyysinen kunto
- peräänantamattomuus
- kehittymättömyyden sietäminen
- halu kehittyä kaikesta kehittymättömyydestä huolimatta
- hyvä kylmänsietokykky
- hyvä lämmönsietokyky
- hyvä väsymyksen sietokyky
- zenmäinen rauhallisuus eli lehmän hermot
- nopea reaktiokyky
- tavoitteellisuus
- kyky hengittää säännöllisesti
- kyky ennakoida kaikkea maan ja taivaan väliltä hermostumatta mistään
- teräksinen perse ja genitaalit
- hyvä mielikuvitus
- hyvä tai ainakin kehityskelpoinen hevonen
- yhteistyökykyinen hevonen
- no, hevonen (oma tai lainasellainen!)
- hyvät valmentajat
- hyvä talli
- kiva talliporukka
- rahaa
- hyvä satula
- hyvät hanskat
- hyvät ratsastushousut
- hyvät ratsastuskengät ja ylipäänsä kaikki varusteet
- kypärä, jossa on vähän blingiä
- pettymyksen sietokyky 
- kyky nauttia nanosekunnin onnistumisesta ainakin viikon ajan
- rakkaus lajiin
- (hevos)hulluus
- itsekriittisyys
- usko tulevaan
- usko parempaan
- usko itseensä
- usko hevoseen
- rehellisyys
- tosiasioiden myöntäminen (evo=etvaanosaa)

Miten meni? Teinkö hyvin? 
Kyllä varmaan, koska oon niin söpö!

Ihan näin muutaman hyvän ratsastajan ominaisuuden mainitakseni. Ja kun tarkastelen listaa, ei hirveän montaa rastia tule. Tai, no onhan mulla hevonen, hyvät valmentajat, hyvät varusteet, hyvä talli ja superkiva talliporukka, mielikuvitusta riittää, huumoria ja rytmitajuakin löytyy ja ainakin kyky nauttia niistä nanosekunnin onnistumisista! Ratsastuskilometrejäkin on takana aika monta, mutta olen alkanut ratsastamaan vasta edellisen heppani, Santun aikana. Sitä ennen vaan istuskelin selässä ja naatiskelin vailla mitään tavoitteita.

Kulunut viikko on ollut oikein tehokas valmennusten osalta: oli istuntavalmennusta ja kahden eri valmentajan sileät (ei siis hypätty vaan hinkattiin menemään pitkin maneesia). Kaksi eka kertaa kokeilin Jaskalle taas kuolainta ja melko hyvin meni, ei ainakaan pukitellut tai suuremmin protestoinut, kuten keväällä, kun sudenhampaat vaivasivat. Valitsin kuitenkin hackamoret (eli ei rautaa suussa) kahteen viimeiseen valppaan, koska jollain tavalla Jaska tuntui jännittyneeltä kuolaimen kanssa ja aukoi mun makuun liikaa suutaan. Pitää jatkaa maltillista opettamista uudestaan kuolaintuntumaan.

Tuli talvi. Ja pakkanen. Ja kiva valo.
Ja sit joku pilaa kuvan, kun toinen on niin söpönä (taas).

Viimeisin Valmentaja oli armoton: pisti meidät raukat tekemään avoja (eli avotaivutusta, jossa hevonen kulkee ns. kolmella uralla etuosa sisällä) ja sehän oli ihan kauheaa, koska:
* mä en osaa
* Jaska ei osaa
* teen väärin
*Jaska tekee väärin
* ihan kauheeta vääntämistä

Paitsi, että me osattiin kuitenkin! Ei ihan joka kerta eikä joka toinenkaan, mutta muutama hyvä pätkä (eli ehkä metri tai jopa kaksi) mentiin ihan oikeaa avoa! Vautsi! Tästä on hyvä jatkaa!

Seuraavana päivänä keskityttiin taivuttamiseen (eli hevonen on taipunut ympyrän kaaren suuntaisesti) ja tätiratsastajan kehonhallintaan. (Tätiratsastaja loihti pollelle hienon tuplalettikampauksen irtopisteiden toivossa!) Sepä olikin mielenkiintoista. Tätiratsastajan keho tahtoo väkisin kääntyä väärään suuntaan. Ja mielellään kahteen eri suuntaan eli jos katse olis tonnepäin niin vähintään lantio olis sitten ihan vastakkaiseen suuntaan. Ja eihän se hevorukka silloin ymmärrä taipua vaan pikemminkin se jäykistyy ja jännittyy (koska ei voi käsittää, mitä toi epämääräisesti hyllyvä ihmismassa tuolla selässä oikein tarkoittaa) ja tuloksena on niska jäykkänä, pää korkealla, kaula jännittyneenä väärään suuntaan vinokas hevonen. Huoh. (psst. mun on vaikeampi kääntyä pyörälläkin toiseen suuntaan ja sama luistimilla!)

Tätitratsastaja sai luonnollisesti erittäin hyviä ohjeita Valmentajalta ja !tadam! ihme tapahtui: hevonen taipui, oli rento (saattoipa myödätäkin) ja ainakin neljä askelta mentiin niinkuin piti! Siis niin siistii!!! Pari mutkaa ja haastetta oli toki matkan varrella, kuten se, että tätiratsastaja ei erottanut oikeaa kättä vasemmasta, käänsi ruhoaan aina väärään suuntaan, meinasi välillä vähän hermostua (koska hevolla hirtti aika ajoin kaasu kiinni eikä se totellut kuuliaisesti mun hentoja vatsalihaspidätteitä, hmph) ja kädet vatkasivat kuin tiputanssissa konsanaan, vaikka niin kuvittelin pitäväni niitä rennosti paikallaan (tallikaverin ottama video paljasti karmaisevan totuuden). Kantapäät nousevat ylös tuon tuosta, reisi ja polvi puristuvat satulaan, lantio ja jalka kääntyi väärään suuntaan tai ei ollenkaan, perskannikat jännittyivät, painopiste oli päin persettä (kuten sen tavallaan pitääkin olla, mutta väärin meni sekin!) katse on tiukasti kohti maata tai hevosen niskaa tai omaa kättä (kun sen pitäisi olla sinnepäin, mihin ollaan menossa) eikä niitä vatsalihaksiakaan tahtonut löytyä, lonkkaan iski kramppi, alaselkä (ruoto ja lihakset) oli ihan finaalissa, unohdin aika usein hengittää eli rentoudesta ei ollut tietoakaan, ryhti oli kuin quasimodolla ja olin sanotaanko 98 prosenttisesti myöhässä, kun olis pitänyt pidättää, myödätä tai pyytää lisää vauhtia. Eikä se tietenkään yhtään helpottanut, että hevonen oli notkea kuin betoniporsas. Ja että se ratkaisi kaikki epämukavuudet tai ymmärtämättömyydet nostamalla pään ylös, jäykistämällä kaulan ja lisäämällä vauhtia!

Kun kaikki on päin lootuksen kukkaa.

Silti päällimmäinen fiilis valmennuksesta oli kuitenkin hirrween hyvä ja olin ihan sikatyytyväinen! Jaa, miksi, voisi joku kysyä. No siksi, kun pystyin vaikuttamaan (aina silloin tällöin, kun ns. paketti oli kasassa) hevoseeni ja sain niitä hyviä nanosekunnin pätkiä eli oltiin Jaskan kans vähän niinku vainulla, että miten tän homman pitäis mennä!! Eli meillä on kaikesta huolimatta toivoa! Mä voin oppia joskus ratsastamaan edes keskinkertaisesti ja Jaskasta voi tulla joskus tasainen, helposti ratsastettava ratsu. Tai sitten ei. Hevonenhan on yhtä hyvä kuin sen ratsastaja. 

Hassu Jaska! Kasvattanut talvikarvan kolikonkuvien mukaan :D
Nimim. Kyllä täällä tarkenee

Eli vaikka saisin huippuhyvän kopukan alle, olisi meno todennäköisesti aika samanlaista räpellystä ja vatkausta kuin tänään. Koska hevonen on yhtä hyvä (eli huono) kuin ratsastajansa. Tähän tulokseen tultiin setämiesratsastajan kanssa, kun seurattiin hänen tyttärensä valmennusta sen jälkeen, kun setämies oli mennyt mitenkuten epätasaisen tasaisesti oman tuntinsa ensin. Tyttärellä hevonen oli tietenkin rento ja myötäili minkä kerkesi ja tarjoili peräänantoa. Setämiesratsastajalla hevonen oli aluksi laiska ja laukan jälkeen yli-innokas, peräänannosta ei ollut tietoakaan saatika myötäilystä. Tai sitten se oli vaan moukan tuuria, eikä taidoilla ollut mitään merkitystä, kuten setämiesratsastaja tokaisi.

Tärkeintä ei ole se, mitä osaa, vaan se, että näyttää söpöltä!

Ehkäpä se onkin vain tuuria, kun onnistuu. Taivaankappaleet ovat juuri oikeassa asennossa juuri oikealla hetkellä ja silloin vain liidellään höyhenenkevyesti symbioosissa, ollaan yhtä ja koostutaan samoista atomeista hevosen kanssa! 

PIRRRR!! Herätys todellisuuteen.

Hyvä siitä tulee. Tärkeintä on se, että on kivaa yhdessä!
 Sydänsydänsydän!

Psst! Ratsastin Jaskalla toisen kerran ilman satulaa siis niinku ikinä! Tällä kertaa pouni ei panikoinut heti ensi metreillä, kuten silloin joskus sata vuotta sitten, kun eka kertaa pönötin ilman penkkiä kyydissä. Mentiin tallikaverin avustuksella liinassa (ihan vaan sen takia, että jos se saa sätkyn ja mä tipun, niin koni ei lähde kuin telkkä pöntöstä koheltamaan pitkin maneesia). Ravattiin ja jopa laukattiin! Vitsi oli siistiä, varsinkin kun istuinlämmitin oli päällä ja toimi oikein oivasti. Ainoa ongelma on, että meidän jakkarat on liian matalia, jotta pääsisin omatoimisesti kyytiin, tästä vähän jo setämiesratsastajallekin vihjailin. Että vink vink!

Siinä sitä vaan laukkaillaan ilman satulaa!