Missä mennään

Mitä? Ihan kuin olisin kuullut PORKKANAN! Oliskos sitä?
Ai pitää luopua eka. No tottahan toki!

Maastoilun ihanuutta


Siitäpä onkin vierähtänyt (luvattoman) kauan, kun tätiratsastaja on viimeksi maastoillut Jaskan kanssa (koska polvi ja muita hyviä tekosyitä). Tai ylipäänsä minkään muun hevoisen kanssa, koirien kanssa maastoilua tapahtuu päivittäin, eikä se jännitä yhtään, luonto on silloin ihan ystävä. Mutta auttakaa armias, kun tätiratsastaja tallille ajellessaan edes ajatteleekin sanaa maasto, silloin alkaa autonomisessa hermostossa tapahtua: sydän hakkaa kuin trashmetallibändin rumpali, vatsassa on umpisolmu, pupillit laajenevat, näkökenttä kaventuu, lihaksiin virtaa tuoretta, happirikasta verta, ruuansulatus pysähtyy ja elimistö valmistautuu taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Siis juokse tai pakene. (onneksi tätiratsastaja ei sentään pasko alleen kuten saaliseläin äärimmäisessä hädässä!!!)

Erään valmennuksen jälkeen.
Kukkahattutädit vapiskaa! Hevonen on viety hikisenä ulos ILMAN LOIMEA!

Hevoisellahan tämä on ihan normaali ilmiö, mikä on mahdollistanut lajin selviämisen hengissä sapelihammastiikereiden jahdatessa heikoimpia yksilöitä. Hevosella tapahtuu juuri samat edellämainitut asiat, kun se näkee jotain, mikä voi mahdollisesti syödä sen. Kuten vaikkapa moottorikelkan tai postilaatikon. Tuulessa heiluvasta roskasta nyt puhumattakaan. Konista tulee kohokas, se jäykistyy, sydän pamppailee ratsastajan pohkeeseen tuntuvasti ja tilanne on seis. Mahdollista hevosilla herkuttelevaa kohdetta pitää tarkkailla ennenkuin päätös pakenemisesta tai paikalleen jäämisestä tehdään. Jaskalla on se hyvä puoli, että sen päätös kallistuu yleensä pakenemisen sijaan paikalleen jäämiseen ja siitä matkan jatkumiseen. Mutta. Kun tämmöinen hetki koittaa, siis kun Jaska muuttuu suolapatsaaksi, käy joku painamassa tätiratsastajan paniikkinappulaa ja PIM! Autonominen hermosto. Kaikki pahimmat kauhuskenaariot vilisevät elävien kuvien tavoin tätiratsastajan silmien edessä (kuten hevosen kaatuminen syvään ojaan tädin päälle tai ryntääminen nelostielle täysperävaunurekan alle). Hevostahan helpottaa, jos selässä matkusteleva ihminen pysyttelee rennon letkeänä vaikka mikä olisi, auttaen siten saaliseläinparkaansa myös rentoutumaan. Mutta tätiratsastajapa vaan lietsoo jo valmiiksi hälytystilassa olevan ratsunsa lähes paniikkiin. Siinä sitä sitten sydämet kilpaa pamppailevat. Että bum bum bum vaan. Bensaa liekkeihin. Kiva. Että lähdetäänpä maastoon!

Tällaista seesteisyyttä tätiratsastaja läksi maastolenkiltä hakemaan.
Ei ihan toteutunut.
Onneksi Jaska käyttäytyi kun vuokraaja pääsi rataa kiertämään
(koska mukana oli pedonsyötti eli tätiratsastaja).

Koska hevosen on hyvä päästä maastoilemaan, lähtivät täti- ja setämiesratsastajat urheina hevoistensa hyvinvointia toteuttamaan. Jo matkalla tallille tätiratsastaja kehitti itselleen melkoisen paniikin (ajattelemalla sanaa maasto). Tallin pihassa ei yhtään auttanut, kun naapuri pesi autoaan painepesurilla ja sitä pollet äityivät tuijottamaan. Päästyään selkään, tätiratsastajan jalat vatkasivat kuin latinomiehen öljylanteet lambadan tahtiin, eikä satulavyön kiristämisestä tullut mitään. Onneksi setämiseratsastaja tuli hätiin. Sitten setä kapusi oman ratsunsa selkään (kunhan uljas ratsunsa ymmärsi, että ulkonakin pitää seistä paikallaan, kun ihminen asettelee kaakkia tuolin vierelle! hmph!) ja eikun matkaan. (kääk!) Jo parin metrin päästä alkoi tätiratsastajalla näkökenttä uhkaavasti kaventua ja sumentua ja hetken aikaa oli ihan hilkulla, että nytkö se perkele pyörtyy sinne selkään pelkästä jännityksestä! No, onneksi ei ja hetken kuluttua oltiinkin jo "rennosti" matkassa,tätiratsastaja pystyi jo hengittämään ja jalatkin herkesivät vatkaamasta. Huh.

Tältä sen piti näyttää...

Matka eteni rauhalliseen tahtiin vetovuoroa vaihdellen. Jos Leeville tuli ns. tenkkapoo, niin Jaska näytti hevosen mallia menemällä rohkeasti eteenpäin (suoraan pedon kitaan) ja niin sitä mentiin kohti pikkumetsää pitkin tietä, välillä lumikolan kanssa rehkivää setää, solisevaa puroa (joo, ei ollut pakkaset vielä paukkuneet) tai matkan päässä rymistelevää kaivinkonetta ihmetellen. Metsässä olikin sitten hankea, missä tarpoa. Takaisinpäin tullessa alkoi kuulua infernaalinen jylinä, mikä vain koveni ja jossain vaiheessa tuli jo vähän ikävä kuulosuojaimia. Hevoset olivat jo siinä kohtaa otettu seis ja kohta puiden lomasta näkyi, kun hornetti ampaisi taivaalle (tätiratsastaja unohti kaiken jännityksen hetkeksi, koska oli niin innoissaan nähdessään moisen kapistuksen!). Tilanne näytti jo vähintäänkin katastrofilta (koska hirveä meteli ihan oikeesti + näköhavainto metelin aiheuttajasta!), mutta mitä tekivätkään talvisodan käyneet putet? Vähän käänsivät korvaa melua kohti siinä talvisen maiseman keskellä törröttäessään. Piste. Aha. Pikkuisen pokut kyllä meinasivat kuumua hangessa kävelystä, kun heidän suomenhevoisuutensa mielestä parempi vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut mennä kiitolaukkaa. Mutta ei tällä kertaa, kiitos. Ajateltiin ihan kävellä vaan tää lenkki.

Mutta tältä se usein näyttää...

Jaska alkoi olla  jo sen verran kuumana, että pebanterin päällä olisi pizza paistunut, joten pistimmä Leevin tulpaksi eteen. Homma toimikin oikein kivasti, tätiratsastaja huuteli välillä takaa, että "nyt on paniikki, tää lähtee ihan justiinsa, en hallitse enää, mee hitaammin, no nyt se törmäs Leeviin ja säikähti - ja taas!". Asiaahan ei tietenkään helpottanut jossain pellolla horisontissa inisevä moottorikelkka, Jaskan mielestä se oli tuhatmiljuunaa kertaa suurempi uhka kuin joku hornetti, joten sille piti vähän pyllyä nostella ja niskoja nakella (Jaskan tarhan vierestä menee kelkkoja harva se päivä, eikä tunnu missään!). Tätiratsastaja yritti päästä zen-moodiin hengittämällä ja tyhjännauramisella ja muisti aina välillä laskea löysää ohjille, ettei olisi koko ajan veto päällä. Ja ilmeisesti jotain meni oikein, koska viimeiset sata metriä lenkistä meni ihan rennosti pitkin ohjin ja kaikki retkeläiset saattoivat huokaista syvään. Yleensä maastolenkin jälkeen tätiratsastaja on ollut rasittavan euforinen, mutta tällä kertaa päällimmäinen tunne oli helpotus eloonjäämisestä ja kevyt kenttänärkästys kaikesta pelokkuudesta. Siis kaikkihan meni periaatteessa ihan hyvin, eikä mitään sattunut eikä edes läheltä pitänyt, mutta silti. Ehkä nyrpeys johtui siitä, että tätiratsastajaa ärsytti, että ei hallinnut hermojaan, kuten olisi halunnut ja oli taas säikky kuin jänis koiratarhassa. Mutta tätä lisää, ehdottomasti, vannoivat täti-ja setämiesratsastajat. Kyllä ne koput siihen taas tottuu, ne sano.

Jostain kumman syystä kuvat jäi tällä kertaa ottamatta lenkin aikana.
Tallin pihassa ollaan kyllä sitten niin lunkia että.
Tätiratsastajalla on huomioliivi,
jotta on helpompi tulla löydetyksi hangesta! (hevosen alta)

Kylmät väreet

Ehkäpä muutaman viikon tauko ratsastuksessa teki tätiratsastajalle hyvää, koska sen jälkeen jotain ihmeellistä on tapahtunut. Täti pönöttää suorassa kuin seipään nielleenä (mutta ei jäykkänä, ei!), Jaska kantaa suuren ruhonsa keijukaismaisen keveästi ja muutenkin on tullut ahaa-elämyksiä ratsastamisen jaloon taitoon liittyen. Valmennuksissa on käyty ja aika kuvaavaa oli toisen valmentajan kommentti n. 3 kuukauden jälleennäkemisen jälkeen: mulla tulee ihan kylmät väreet (mentiin ravissa ja Jaska oli vissiin siinä kuuluisassa peräänannossa eikä vain kaksi askelta vaan jopa ihan pidemmän aikaa, että ei ollut ihan tädin mielikuvituksen tuotetta se!) Jes! Aika huikeeta! Jospa tässä vielä opitaan yhdessä korkean tason koululiikkeitä! Saatiin kehuja muutenkin edistymisestä ja sekös lämmitti tätiratsastajan kylmää sydäntä!

Mikä siinä muuten on, että valmennuksessa pystyy tekemään laukannostoja ihan vain lantiolla kuiskaamalla, mutta kun yksinään pösöttää menemään, ei meinaa mistään tulla mitään? Onko se juju siinä, että kun joku katsoo, on tätiratsastaja niin kyyraa niin kyraa, että. Mutta kun kukaan ei katso, ollaan niin perunasäkkiä niin perunasäkkiä, että. Nimim. kysyn vaan.

Puomi- ja estejumpan jälkeen on kiva kävellä loppuverkat luonnossa.
Varsinkin kun on kömpelö täti suden syöttinä.
Nou hätä!

Vuokraaja pääsi hyppäämään Jaskalla (ihan pikkiriikkistä ristikkoa ja paljon ravipuomeja!), ja pouni oli melkoisen innoissaan, mutta homma sujui vaikka vauhtia piisasi välillä vähän liiankin kanssa. Aika laakana meni ylitykset pari kertaa, koska Jaskan mielestä oli niinkin kivaa eikä silloin mitään pidätteitä kuunnella! Tätiratsastaja jättää suosiolla hyppelyt vielä vähän keväämmälle, ettei tuu takapakkia polven kanssa. Tähän asti toipuminen onkin sujunut suorastaan ennätysvauhtia, lihasvoimat ovat palautuneet samalle tasolle kuin terveessä jalassa (kun yleensä tässä vaiheessa lihasvoima on n. 50-60% terveeseen jalkaan verrattuna!!!!) eikä kuulemma kovin paljoa jäänyt tädin suoritukset kolmikymppisten aktiivikuntoilijamiesten tuloksistakaan! Väittäköön joku muuta, mutta kyllä tätiratsastaja on sitä mieltä, että ratsastus on varmasti ollut osasyy superkuntoutumiseen!

Kuvanottohetkellä jokin rasahti juuri
sopivasti ja Jaska ryhdistäytyi!

Mitenkähän sitä jatkossa osaa olla, kun joutuu töihin eikä pysty notkumaan tallilla enää tuntikausia? Nyyh. Onneksi Jaska on tätiratsastajan psyykelääke, millä jaksaa taas normaaliarkea. Onneksi. Seuraavaan kertaan taas!