Hän syntynyt on vauhti kallossaan

Lainaratsu

Kävin pikku reissussa siipan kanssa (rokkaamassa Tallinnassa) ja Jaskalle piti keksiä liikuttaja siksi aikaa. Koska. Liian monta vapista tekee heposta höpön. Talliltahan löytyi oitis sopiva uhri (http://sebastinas.blogspot.fi/). Sama henkilö, jonka usutin hyppäämään ristikkoluokan tallin kisoissa. Uhrilla on siinä mielessä harmillinen tilanne, että hänen hevosensa on pitkällä saikulla leikkauksen vuoksi, joten ajattelin tietenkin armeliaasti, että olisi varmaan kiva ratsastaakin välillä eikä vaan pyöriä tallilla koristeena. No diili syntyi siis ja yhteistyö näytti toimivan hienosti, joten hyvillä mielin rokkaamaan! 

Uhri & Jaska

Uhri olikin ratsastanut Jaskalla ja hyvin oli mennyt. Kunhan selätti ensin pari ongelmaa. Kuten kuolaimeen puremisen, lapa edellä puskemisen ja muuta pientä. Mutta sen jälkeen oli kuulemma ollut oikein kivaa ja hienoa! Viikonloppuna olis ollut the Valmennus, mutta sattuneesta syystä en pystynyt osallistumaan, mutta kävikin niin onnellisesti, että Jaska pääsi toisen tallikaverin kanssa! Hänen hevosellaan oli tullut vähän jalkaprobleemia, joten jälleen jalona ihmisenä tarjosin sijaiskärsijäksi Jaskaa. Hyvin oli mennyt valmennus, lukuunottamatta pientä kuumenemista laukassa ja kaveriratsukon rodeoesityksen jälkeistä samaistumista kyseiseen touhuun. Vaan onneksi ratsastaja oli hereillä, eikä ns. tilannetta päässyt syntymään. 

On se helppoa kun osaa.

Jaska oli päässyt vielä irtojuoksemaan seuraavana päivänä, joten polle oli saanut purkaa kevätenergiaansa oikein huolella! Kiitos tallikamuille!

Yksi, kaksi, aja!

Sitten tulikin taas Rauha-tädin vuoro ratsastaa parin vapiksen jälkeen. Tarkoituksena oli saada pouni kulkemaan hienosti itseään kantaen (vähän niinkuin Kyra ja Matador). Työskenneltiin pääty-ympyrällä, koska maneesissa oli vähän ruuhkaa ja mentiin ravia. Ja koska Jaska on aiemmalta ammatiltaan ravihevonen, niin raviahan se osaa mennä. Kuten ravuri. Elikkäs kovin vauhdikkaasti ja pää korkealla turpa kohti horisonttia ja selkä notkolla. Kun pitäisi mennä rauhallisesti ja niska korkealla ja turpa kohti maata selkä pyöreänä.

Raveissahan on käytössä volttilähtö, eli hevoset pyörivät aikansa ympyrää ja käskyn saatuaan lähtevät (toivottavasti) ajosuuntaan niin maan perusteellisen kovaa. Mulla alkoi hiipiä mieleen epäilys, että ympyrällä ravatessaan Jaska koki taantumisen raviaikoihin ja luuli jälleen olevansa volttilähdössä. Koska vauhti vaan kiihtyi, kun hänen ravihevoisuutensa odotti maagista kuulutusta: YKSI, KAKSI, AJA! Sen verran epätasaista oli meno, aina kulmasta ulospäin tullessa vauhti kiihtyi mystisestä syystä (volttilähtö?) ja kulmiin tullessa vauhti laantui. Kivahan siinä on sitten poukkoilla kyydissä mukana ja yrittää saada aikaiseksi jotain ylimaallisen hienoa. 

Eikä muuten laukattu, koska 
a. Jaska pyrki siihen askellajiin tuon tuosta ilman lupaa
b. mulla loppui kunto kesken
c. Jaskakin oli aika ryytynyt, mutta olis silti jaksanut/halunnut
d. en hirvinnyt, koska alla oli räjähtävää materiaalia

Löysin rantein.

Ne pienet hetket

Ei se treeni kuitenkaan ihan hukkaan mennyt. Ravattiin semmoiset nelkyt minuuttia ja siitä ajasta mentiin, kuten oli tarkoitus, ainakin puolen minuutin ajan. Yhteenlaskettuna siis ainakin kierroksen verran oli meno oikeanlaista. Mutta tiedättekös, kun ne on juuri niitä hetkiä, kun tuntuu siltä että osaa jotain, hevonen kuuntelee ja on niin saatanan hieno että! Siis ne sekunnit! Ai vitsi, että olin taas ylpeä, kun onnistuttiin (?)! Hetken aikaa. Sitten iski totaalimorkkis, koska tajusin, että enhän mä vittu osaa ratsastaa. Kun kaikki muut saa Jaskan lähes samantien niin hienoon muotoon ja kulkemaan kuin keiju ja mulla vaan tuntu, että väkisin tässä väännetään, että saadaan edes nuo pienet hetket. EVO. Eli et vaan osaa.

Se pieni onnistumisen hetki!

En tiedä, mikä mättää. Onko se kevät, mikä aiheuttaa höpinää Jaskan töppösiin. Vai onko vika yksinkertaisesti vain siinä, että olen niin huono. Mä haluaisin, että touhu olis rentoa ja mukavaa, mutta voin kertoa, että rentous ja ajoittain mukavuuskin oli kaukana siitä! Tosin ei konikaan ole aikoihin ollut noin virtava, joten ehkä osasyynä on kuitenkin kevään aiheuttaman virtapiikki hevoisessa. Mene ja tiedä, mutta minähän en anna periksi!

Toinen sekunti!

Laukkatreeni

Sijaisratsuttaja kävi. Ehdotin sille että pidäpä laukkatreenit, jos se vähän auttais Jaskan päänsisäiseen ahdistukseen. No, Jaska sai laukata. Ja paljon. Mutta kun mikään ei riitä. Jaska olis halunnut laukata lisää! Ja ehkä vielä vähän siihen päälle. Rauhottui se onneksi lopussa ihan kauniiseen raviin ja kantoi itseään ja oli kevyt kädelle. Eli esitti taas sitä Jaskaa, mitä se parhaimmillaan osaa olla. Toisin sanoen: superhieno ja kaunis ja komea ja laadukas ja maailman paras Jaska!

Kokeillaanpa taas vaihteeksi jotain muuta eli länkkäriä ja zen-meininkiä. Auummm. Raauuhaa. Soooo. Josko sillä sais taas vähän energiatasoa alas...

Elävää kuvaa ravitreeneistä:

Ps. Ei muuten ihan heti lopu Jaskalla kunto kesken! Onko se hyvä juttu? Hmmm....

Kevät keikkuen tulevi

Jaska tankkaa aurinkoenergiaa!

Jalat solmussa

Miten meni puomitreenit? No, jos ihan rehellisiä ollaan niin meni ihan päin veetä. Tai ei päästy oikeastaan edes treenaamaan niitä puomeja. Jaska tuntui aluksi ihan kivalta. Sitten otettiin vähän ravia ja ajattelin vaihtaa suuntaa. Siihen loppui se kivuus. Jaska menetti itsehillintänsä, mikä näkyi jalkojen epäkoordinaationa, jolloin kävely muistutti paikallaan laukkaamista, ravaaminen muistutti paikallaan laukkaamista ja esmes voltin (siis pieni ympyrä maata pitkin, ei ilmassa!) tekeminen muistutti laukkapiruettia, mikä sekin on lähes paikallaan laukkaamista. Jaskan päähän mahtui siis vain yksi asia: laukkaaminen. Ja sekös pisti jalat solmuun ja ratsastamisen mahdottomaksi. Siinä aikansa koikkelehdittuaan neljällä vasemmalla jalalla alkoi homma olla jo aika räjähdysherkkää kumpaiseltakin ja niinhän siinä sitten kävi että Rauha koki välikuoleman ja sen tilalle tuli Rauhan alterego Raivo! Eli tätiratsastajalla hirtti kiinni ja huolella. Veti niin maan perusteellisesti huuruun. RÄYH! 

Jaska esittelee muotojaan

Kun tilanne eskaloituu yllämainitun kaltaiseksi, on suotavaa ratkaista se jotenkin. Rauhallinen ja määrätietoinen ratsastus ja periksiantamattomuus olisi tietenkin se paras vaihtoehto. Mutta kun sekä hevonen että täti ovat jokseenkin raivokkaassa mielentilassa eikä kumpikaan ymmärrä toista, on parasta viheltää peli poikki ja tehdä jotain ihan muuta. Siispä hyppäsin alas ja mentiin maastakäsin puomeja, saihan siinä kivasti liikuntaa itsekin ja kummasti laantui aggressiot siinä juostessa, molemmilta. Juoksutin Jaskan vielä liinassa ja sekin meni yllättävän hienosti ottaen huomioon sen luupähän patoutuneen kevätenergian määrän! Päästiin siis kuitenkin jonkunlaiseen hyvään lopputulokseen vaikka alkuperäinen tavoite eli puomitreenit menivätkin ihan reisille. No, semmoista sattuu. Pääasia, että askellajit olivat kuitenkin tallessa jossain mielen sopukassa ja jalatkin tottelivat päätä, eikä näyttänyt siltä, että joku paikka olisi kipeä. 

Sovussa jälleen <3

Mutta mitenkäs sitten tästä eteenpäin? Ajatus ratsastaa keväthurmiossa kekkuloivalla ratsun raakaversiolla ei tuntunut ihan kuningasidealta, vaan pakkohan se on kammeta itsensä leijonan luolaan eli selkään vaan. Mentiin siis ihan käyntiä parin lepo(lue työ-)päivän jälkeen ja palauteltiin mieliin länkkärijuttuja ja yritettiin olla rennosti. Muutaman kerran Jaskan jalat kokivat pakonomaista tarvetta kiihdyttää vauhtia, mutta hengittelin vaan syvään ja ajattelin että ehei, eipä juosta. Kumma kyllä telepatia toimi ja jalat palasivat ruotuun. 

"Hanki"treeniä

Ravuri bongattu!

Kaveri oli rohkea ja lupautui lähtemään Jaskalla pellolle hankitreeniin. Minähän en kertakaikkiaan voinut edes harkita moista aktiviteettia. Koska jos ajatuskin aiheuttaa perhosia vatsaan, olisin siirtänyt tunteen kaakkiin ja oltais molemmat oltu pellolla paskajäykkänä pelosta ja sehän olis taas mennyt tappeluksi, kun toinen haluaa juosta ja toinen ei. Eli siis apuvoimat käyttöön! Hankeahan oli niinkin paljon, että sitä riitti melkein nilkkoihin asti! Oli sitä paikoin ehkä hitusen enemmän ja kyllä se sai Jaskan puuskuttamaan, kun aikansa lumessa tarpoi. Jaska oli sitä mieltä, että pelto olis muuten oiva paikka laukata ja pari kertaa yrittikin ovelasti lähteä kolmitahtista, mutta onneksi teräshermoinen kaverini sai pidettyä tilanteen hallinnassa. Pellon jälkeen mentiin vielä kiertämään rataa ja siellä Jaska alkoi pöyhkeilemään oikein toden teolla kuin paraskin hevosmaailman Freddie Mercury, mutta onneksi rauhoittui sitten ihan normaaliksi hevoseksi ja päästiin ehjin nahoin pois. 

Ai mitenniin ei voida laukata?

Ja sitä laukkaa

Rohkaisin mieleni ja menin sitten ratsastamaan seuraavana päivänä ajatuksella, että ei saa menettää hermojaan eikä antaa periksi, vaikka polle olisikin vähän virtava. Tallikaveri lähti mukaan henkiseksi tueksi. Jaska oli rauhallisen oloinen käynnissä. Sitten ravia ja heti meinasi alkaa venkoilemaan, mutta Rauha vaan keventeli ihan muina täteinä ja jatkoi ravaamista, vaikka Jaska ei ollutkaan ihan heti askelilla. Toimi! Suunnanvaihto ja taas pienimuotoista protestointia, mikä ei kasvanut sen suuremmaksi mielenosoitukseksi. Henkinen tuki ehdottikin sitten, että jos meinaat laukata, niin tee se sillein kohtuu pian ettei kerkeä alkaa odottamaan sitä ja pöröilemään. Vinkki osoittautui hyväksi: Jaska ei kerennyt pyrkimään omia aikojaan laukalle vaan olin nopeampi ja ehdin pyytää.

Väsynyt, mutta onnellinen Jaska

Otettiin laukkaa ja voi jumalaare, kun lähti muuten polle aika reippaasti! Me laukataan ympyrällä, koska siinä Jaska jaksaa kantaa paremmin itsensä, mutta ratsuttaja on mennyt välillä suoraa uraa pitkin irroittelumielessä (ja aika lujaa!). Jaska meinaskin lähteä pinkomaan kohti maneesin toista päätä eka kaarteesta ja hetken mietin että mitenkähän tää rautakanki kääntyy ja jääköhän toi henkinen tuki kohta alle. No kääntyihän se eikä kukaan jäänyt alle. Siinä aikamme laukkailtiin reippahasti ja meno alkoi tasaantua. Nopea suunnanvaihto pienen kävelyn jälkeen eikä heppakaan ollut enää yhtä innokas. Reipas toki edelleenkin, mutta ei ollut semmoinen fiilis, että ollaan ihan siinä ja tässä, lähteekö tää homma käsistä. Arvatkaapa, oliko rento ja tyytyväinen polle sen jälkeen, kun oli vihdoin saanut LAUKATA! Ja mä olin jälleen euforisessa tilassa! Käytiin radalla jäähylenkillä (molemmat kävellen) eikä ollut minkäänlaisia kukkopojan elkeitä näkyvissä! Jaska vaan löntysteli ihan lahnana. Että kai se kevät pistää ruunankin hormonit hyrräämään ja saa aikaan vipinää kintuissa ja pääkopassa! Kengittäjän sanat lohduttivat hiukan: se on hyvän hevosen merkki, kun on keväällä virtaa. Selvä pyy, sanoi manninen varista.

Onks näin hyvä?

Liikkuvaa kuvaa laukasta:

Saapa nähdä, miten hommat tästä taas etenee. Vieläkö Jaskalla on höpinää töppösissä? Pystyykö Rauha hillitsemään itsensä? Milloin on seuraavat puomitreenit? Näihin saadaan vastauksia ihan lähiaikoina, siihen asti hei sun heiluvilles!

Paistaa se päivä risukasaankin. Ja hevoseen.

Oikeinpäin, väärinpäin

Puksutusta

Tätä haetaan! Ratsuttajalta se käy.

Mitäpä me? Rauha ja Jaska. No, mitäpä tässä. Kovasti oon yrittänyt löytää sisäisen kyyrani ja saada Jaskan kulkemaan oikeinpäin. Ei sillä, ettäkö armas polleni kulkisi jotenkin väärinpäin kuten jalat taivasta kohti tahi kyljellään tai takaperin, kuten rapu (kulkeeko ravut takaperin?). Oikeinpäin kulkeminen tarkoittaa suurinpiirtein ja tislatusti sitä, että hevoinen kantaa itsensä (tuokin kuulostaa aika idiootilta, niinkuin minä, kohtuu pienikokoinen tätiratsastaja jaksaisin tuota 600 kilon lihamöhkälettä kantaa, daa!) tasapainoisesti paino enemmän taka- kuin etujaloilla, asettuen niinsanotusti ratsastajan alle (mieluummin alle kuin päälle!! Toisinpäin juttu ei oikein toimisi). Tässä haetaan siis ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että hevonen työskentelisi takajaloillaan ja nousisi edestä, menisi vähän niinkuin ylämäkeen mutta ilman mäkeä. Olisi höyhenenkevyesti avuilla eli kuolaimella ja pohkeiden välissä. Käyttäisi oikeita lihaksia ja kestäisi kymmeniä vuosia ratsuna. Koska se kulkee oikeinpäin. Ja kaikenkaikkiaan ratsastus näyttäisi kauniilta ja vaivattomalta, olisi samaan aikaan voimakasta, mutta herkkää. Täsmällisesti ajoitettua ja tahdikasta. Harmonia suorastaan tihkuisi suorituksesta ja tapahtumaa seuraavat itkisivät vuolaasti onnen kyyneleitä todistettuaan jotain niin ylimaallisen ihanaa näkyä!

No onpa vaikeeta!

Huomaatteko eron? Se ON vaikeeta! Stana!

Tähän nirvanaan päästäksemme meidän pitää Jaskan kans fiksata ihan muutama pikkuasia.
Eli korjataan nämä:
a. Jaska ymmärtää, mitä tarkoittaa pidäte
b. mä ymmärrän, mitä tarkoittaa pidäte
c. Jaska ymmärtää, mitä tarkoitetaan pohkeella missäkin tilanteessa
d. mä ymmärrän, milloin missäkin tilanteessa annetaan pohkeita
e. Jaska kuuntelee istuntaa
f. mä opin istumaan
g. Jaska oppii kävelemään ja juoksemaan, silloin kun pyydetään
h. Jaska oppii pysähtymään pyydettäessä
i. Jaska oppii kääntymään haluttuun suuntaan pyydettäessä
j. Jaska löytää tasapainon
k. mä löydän tasapainon
l. Jaska oppii kulkemaan suoraan
m. mä opin ratsastamaan


Näistä on hyvä lähteä liikkeelle. Sitten kun yllämainitut pikkuseikat ovat hallinnassa, voidaan alkaa tekemään erilaisia tehtäviä, kuten kävely, pysähdys, ympyrä, ravi, laukka ja mitä näitä nyt on. Täsmällisesti! Sen jälkeen voidaan alkaa hakemaan sitä oikeinpäin kulkemista ja vähän parempaa ratsastusta. Ja tahtia sekä tempoa! Ykskaks ykskaks! Ai että, miten tulee kuulkaa olemaan hienoa, kun päästään siihen pisteeseen! Joskus kymmenen vuoden päästä, ehkä. 

Väärinpäin!

Tällä hetkellä meno on vähän samanlaista, kuin autoa ajavalla mummolla, jonka kaasujalka olisi saanut epileptisen kohtauksen ja auto nykisi eteenpäin välillä hilijoo ja välillä kovvoo. Ja sit se auto pysähtyis ihan tykkänään eikä millään lähtis liikkeelle. Koska sen kytkinjalka on kyllästynyt ja lähtenyt kahville. Eli siis hetkittäin mennään oikeinkin kivasti, ainakin kolme-neljä askelta ja sitten tulee taas mystinen tahtirikko elikkäs kiihdytys. Tai hidastus. Tai pää nousee ylös, koska Jaskalle tulee taantuma kupoliin ja se on taas olevinaan raviradalla, jossa juostaan eri asennossa kuin maneesissa. Mutta silti, niitä hyviäkin hetkiä on, oikeesti! Ja mä oon ihan sikakiitollinen joka sekunnista! Koska, se tarkoittaa sitä, että jompikumpi meistä on tajunnut jotain oikein tai ehkä jopa molemmat (myös vahingon mahdollisuus otetaan huomioon!)! Ajatella, mikä symbioosi: mä pyydän, sä teet! Ah tätä auvoa!

Näytän paremmalta ilman tätiratsastajaa!

Onneksi on valmentajat, ratsuttajat, tallikaverit ja hooteenetti (sarkasmia, huom.)! Mun taktiikkana on kaapia jokaiselta ne parhaat neuvot ja vinkit ja survoa ne päänsisäiseen blenderiini ja saada aikaan vihreää limaa... eiku siis toimiva kombinaatio, jolla meistä, Rauhasta ja Jaskasta tulee maailman paras ja kaunein ratsukko!

Estekisat

Tallilla järkättiin pienimuotoiset estekisat, jossa oli jokaiselle sopiva luokka. Kivaa! Jaskallahan on hypätty about 10 kertaa sen elämän aikana, tossakin luvussa voi olla vähän ilmaa. Ja mähän en oo hypännyt sillä mitään. Ravipuomeja ollaan menty kerran ennen kisoja! Olisin voinut taluttaa Jaskan puomien yli, mutta minäpä olin hurja ja ilmoitin meidät puomiluokkaan! Eli ravata puksutettiin puomien yli (laukkaamisen jätin suosiolla väliin, koska tod. näk. Jaska olis kompastunut niihin!) ja niin vaan kuulkaa suoriuduttiin eka kisoista! Tapu tapu! Valmistauduin kisoihin asiaankuuluvasti tekemällä Jaskalle hienon kampauksen, koska mun mielestä se oli ehkä jopa oleellisempi asia kuin itse suoritus! Tärkeintähän on se, että näyttää hyvältä! 

Ei saa häiritä, kun mä meikkaan!

Onnelliset estekisaneitsyet!

No, menestyksekkään puomiluokan jälkeen tallikaveri sai kunnian mennä Jaskan kanssa ristikkoluokan eli esteradan, jossa oli pikkiriikkisen pieniä esteitä (siis maahankaivettuja, kuten meillä ratsupiireissä tavataan sanoa alle metrisistä esteistä!). Tallikaveri oli toista kertaa Jaskan selässä, edellisen kerran oli joskus loppukesällä noin viis minsaa. Mielenkiintoa lisäsi vielä se, että Jaskalla ei tosiaan oo kovinkaan paljoa hyppyjä takana, joten yhtään ei voinut tietää, juokseeko se esteiden läpi, kaatuuko se, kieltäytyykö se kertakaikkiaan menemästä niiden yli vai juokseeko se päin seinää, kun kuumuu niin ettei mitään järkeä! Tuli vähän semmoinen olo, että työnsin kaverin kuvaannollisesti bussin alle (hihi, juu, kuule hyppää vaan, hyvin se menee, kjeh kjeh!). Tarkoitus oli mennä pääasiassa ravissa, jotta ei lähde hanskasta ja suoda Jaskalle mukavan rauhallinen ensikosketus esterataan. Melko mukavasti he suoriutuivatkin radasta, jokainen este ylitettiin ja vieläpä oikeassa järjestyksessä ja oikeasta suunnasta! Kaunista se ei ollut ja esteetkin oli tosiaan niin vaatimattomia, ettei Jaskan oikeastaan tarvinnut edes hypätä. 

Videossa ensin meidän vaatimaton räpellys puomien yli ja sitten tallikaverin lämmittelyt sekä oikean esteradan suoritus!

Mutta tästä on hyvä aloittaa treenaamaan esteitä! Siis tallikaveri hyppää, minä en (ainakaan vielä). Santun kanssa pääsin vähän estehyppelyn makuun ja joskus kaukaisessa tulevaisuudessa (kun ylemmän listan kohdat on saatu rastitettua!) voin minäkin hypätä Jaskalla. Huomenna onkin puomitreenit, että ei tää pelkkää puhetta oo! Niistä Jaska tykkää, kun joutuu miettimään, mihin ne kinttunsa oikein sijoittaa, ettei kamppaa itseään. Ja sittenhän se olis taas väärinpäin, huoh. 

Tässä vähän mallia mun estehyppelytaidoista kera Santun (rip <3 ). Ehkä on parempi, että Jaska harjoittelee jonkun kanssa, joka osaa. Koska muuten lopputulos voi olla...eh.. tämmöinen :D

Semmottista. Eipä tässä siis ihmeempiä.
Ps. Ollaan myös laukattu!

Jaska ja the esteratsastaja sekä the puskatäti!