Rakkaat

Rakkaat

torstai 24. joulukuuta 2015

Joululahja

Kuumakalle

Juuri, kun luulin, että nyt menee muuten putkeen kuin mummo magneettikuvauksessa, tulikin (taas kerran, eikä tod. viimeisen!) takapakkia. Nimittäin ravi. Voi ravi ravi. Alkuun ravaa ihan jees. Sitten pikkuhiljaa alkaa mutkien oikominen suoraksi ja jälleen vanha kunnon volttilähtöefekti eli lapa edellä, pää ulos ja alakaula pullollaan kaarteesta ulos. Yksi - kaksi - aja! Juu. Mutkun ei. Jaska vaan painaa kädelle ja kipittää ns. alta pois. Ja herranjestas, jos yritän mennä harjoitusravia eli istua pönötän penkissä eli satulassa ilman suunnitelmallista tahdissa ylös-alas poukkoilua, sekös vasta saa pikkupollen kehkeilemään jänniä mielleyhtymiä luupäässään: 
a. looginen päätelmä: ravin jälkeen tulee laukka
b. kun toi istuu alas, se nostaa kohta laukan
c. olis kivaa laukata
d. laukkalaukkalaukkalaukka jne forever!

Me, myself and Jaska!
Mulla on se ongelma, että mä en osaa myödätä mun käsillä tarpeeks, vaan tahtomattani ajaudun vetokisaan Jaskan kanssa ja on aika helppoa päätellä, kuka on häviäjä tässä kisassa, jossa ovat vastakkain alle 100-kiloiset ja reilusti yli 100-kiloiset. Eli mitä enemmän pidän painetta, sitä enemmän kaviokas painaa vastaan ja kiihdyttää vauhtia. Koska sille on opetettu niin ravuriaikoina. Ratkaisu ongelmaan on hellä ja joustava käsi ja höyhenenkevyt tuntuma suuhun. Kuulostaa varmaan yhtä selkeältä kuin lampunvaihto-ohjeet tanskaksi. Ja sitä se just onkin. Kyllähän mä TIEDÄN, mutta kun aivot ja kroppa eivät toimi ihan aina symbioosissa. Ja onhan se varsin epäloogista, että kun vauhti kasvaa niin pitäis antaa löysää. Ehei! Silloinhan ihminen vaistomaisesti ottaa vähän tiukemmin kiinni. Ainakin hevosen suuhun menevistä naruista, koska olemme äidinmaidossa imeneet sen opin, että hevonen hiljentää tahi jopa seisahtuu, kun vedetään naruista. 
Poronsarvet? Oikeesti? Just.
Oppiä ikä kaikki

Mutta Rauhapa onkin kovasti oppivainen yksilö ja jälleen kaoottista ravikaahailua seuraavana päivänä Hän ottikin ohjaimet hellästi käsiinsä, kuin pienet hennot tipuset, jotka rusentuvat, jos puristaa liikaa. Jaska kiitti ravaamalla kohtuullisen rauhallisesti eikä painanut vastaan ja tipuset säilyivät hengissä! Jee. Sama käynnissä: hento ote ohjiin kuin keskosvauvalla elämään ja ratsastin istunnalla sekä jalalla. Hevonen kiitti jälleen myötäämällä niskasta ja astumalla alle. Eli suomeksi: kävelee kivannäköisenä ja ryhdikkäästi kuten ratsun kuuluu ilman kiirettä. Bueno! 

Jaska oli niin rento, että päätin ottaa laukat (edellisenä päivänä laukka ei ollut vaihtoehto!). Eka nosto oli rauhallinen, laukattiin kivasti rullaten kolme kierrosta pääty-ympyrällä ja melko hallittu siirtyminen käyntiin. Toiseen kierrokseen sama juttu, paitsi jouduin jo pyytämään (!) vähän lisää laukkaa, ettei ihan kesken lopeta. Laukan jälkeen tajuntaani iski tietoisuus siitä, että ensimmäistä kertaa en jännittänyt laukkaamista ja kertakaikkiaan nautin siitä! Vähänkö siistiä! Parhaat laukat tähän mennessä Jaskalla!!


Kuva otettu 24.12.15. Aika jouluinen keli.

Tallikaverit ovat varmaan jo lävitse kyllästyneitä mun hehkutuksiin, kun laukkaan hepallani kaksi minuuttia! Pyydän anteeksi ja kiitän kannustuksesta! Mutta kun se on oikeesti aika ***** iso juttu mulle sen kesäisen ilmalennon vuoksi, jossa olisin voinut vaikka kuolla tai ikuisesti vammaantua! Kyse ei ole siitä ettäkö en osaisi vaan siitä, että pystyn luottamaan siihen alla pinkovaan ennalta-arvaamattomaan saaliseläimeen. Ja nyt, vihdoinkin! alkaa olla ne hetket, kun särkynyt sieluni alkaa eheytyä. Koska tämä fantastinen laukkaaminen tapahtui jouluaaton aattona, olin vakuuttunut siitä, että Jaska halusi antaa mulle joululahjan etukäteen! Ja mä tietenkin palkitsemaan sitä naapurin porkkanalla (kysyin luvan!). On se vaan niin hieno hevonen, sanat eivät riitä kertomaan ja niin edelleen. 

Ja kyllä mä tiedän, että niitä takapakkeja tulee vielä miljoonittain. Mutta nyt mä nautin niin täpöllä tästä hetkestä ja tunteesta! Se vahvistaa mua ja Jaskaa, joten bring it on, bitch!

Vaaratilanteita ja kuinka niistä selvitään

Koska olin hurmioituneessa tilassa laukasta, lopetin ratsastuksen aikalailla siihen kiittääkseni ja palkitakseni Jaskaa. Otin sitten siinä jouluisia kuvia (rekvisiittana tonttulakki) kun yhtäkkiä kaksi muuta maneesissa ollutta hevosta saivat hepulin. Oli kiitolaukkaa ja pierupukkia ja pudonnutta ratsastajaa (jolle ei käynyt onneksi kuinkaan!). Ja mitä Jaska? No ekaksi tietenkin säikähti, että mitätäällänyttapahtuu!!??!!! Mutta koska mä, Rauha, en lähtenyt mukaan säikähtymään (en kerennyt, koska yritin saada puhelinta taskuun ettei tipu maahan!), joten hevoseni päätti sitten jäädä siihen mun vierelle hengaamaan, kun yksi nelistää irrallaan ympäri maneesia (aika nopeasti sekin onneksi pysähtyi ja rauhoittui!). Kun tilanne oli ohi, alkoi Jaska laskea päätään ihan omaehtoisesti (sille on siis opetettu, että kun laskee pään alas, on rento!) eli ihan selvästi se rauhoitteli itseään ja näytti mulle, että ei tässä mitään, mä oon ihan cool. Pointsit Jaskalle! Jatkettiin sitten ihan muina heposina ja täteinä kuvien ottamista :)
Raskasta joulua! 
Joulukorttikuvia

Näin joulun tienoilla on kiva ottaa jouluaiheisia kuvia rakkaista eläimistä. Tunnelmallisia kuvia kissasta ja joulupalloista. Ja kahdesta koirasta ja joulupalloista. Ja kahdesta koirasta ja kissasta ja... No voidaan unohtaa ne joulupallot. Kun sais noi elukat edes katsomaan kameraan yhtäaikaa. Tai edes samaan kuvaan. Tai... No. Unohdetaan tunnelmalliset joulukuvat. Tulihan niistä sentään kuvia.


Näin helppoa on saada tunnelmallinen joulukuva kahdesta terrieristä ja kissasta. NOT!

Tärähtänyt?
Ens vuonna kopsaan netistä idylliset joulukuvat.


Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa ja viettää joulu pois välistä, että pääsee taas pollestelemaan. 

lauantai 19. joulukuuta 2015

Vieläkö on villihevosia?

Kopoti kopoti

Ratsastusvalmentaja antoi tässä taannoin meille kotitehtäviä. Että tehdään niitä väistöjä ja taivutuksia, ravataan maltillisella tahdilla ja laukataan. No, väistöjä ollaan tehty. Taivutuksia ollaan yritetty tehdä. Ravattu on juu, tahti on tosin saattanut olla ajoittain hieman rytmihäiriömäinen. Ja sitten ollaan myös laukattu. Ei paljon, mutta laadukkaasti, sanoisin. Ja lähes joka kerta se on vielä yhtä jännittävää. Tai ei siis se itse akti eli laukkaaminen vaan siihen pääseminen. 
Koska:
a. Jaska alkaa aikansa ravattuaan vimmatusti odottaa käskyä siirtyä seuraavaan askellajiin eli siihen kolmitahtiseen ja silloin pollen pää pompsahtaa kohti taivaita ja selkä notkahtaa kohti maata
b. Jaska ei millään malttaisi enää odottaa, joten se varmuudeksi kiihdyttää vähän tahtia siinä ravissa pää edelleen pilvissä
c. Jaskasta tulee kuuro sekä istunnalle että ohjastuntumalle unohtamatta pohkeita eli lyhyesti yhteenvedettynä hevoseltani puuttuu sekä hidastavat että kääntävät avut
d. Apujen puuttumisen vuoksi pää pilvissä pinkova puluni muistuttaa lähinnä eteenpäin puksuttavaa höyryveturia
e. Kulmissa Jaska tulee varulta ns. lapa edellä eli turpa ulos, kaula sisään ja volttilähtö on valmis ja tästä on hyvä lähteä vauhdilla
f. Kävely ei ole vaihtoehto
Jaska voi olla myös rento!
Tästä kaikesta edellämainitusta seuraa se, että Rauhalta menee hermo. Vetää ns. huuruun. Ja huurussa ei voi ratsastaa rennosti, ehei. Vaan kädet suorana ja jäykkänä, hampaat irvessä leukaperiä kiristellen jalat omia valintojaan tehden pönöttää (entinen) Rauha kuuman pollen kyydissä. Ja sydän. Se lyö BUM BUM BUM! Että nostapa tästä sitten laukka, tuntuu muuten ihan kuningasajatukselta, kokeilkaa vaikka! Vähän sama kuin menisi katsomaan sytkärillä, onko tankissa bensaa. Juu.
Käännän vähän korvaa tonnepäin. Koska ääniä!
Hiukkaskiihdytin

No, koska olen jo monen monituista kertaa ihan omin silmin todistanut, että näennäisen kuuma Jaska ei kuitenkaan lähde kuin nappi housusta horisonttiin kun siltä pyydetään laukkaa, olen siis rohkaissut mieleni. Muutaman reippaamman ensilaukka-askeleen jälkeen se rauhoittuukin siihen laukkaamaan ihan muina polleina ja laskee nätisti raviin, kun pyydetään. Silti juuri sillä hetkellä, kun pitäisi laukata, tulee olo, että onkohan tää nyt kuitenkaan ihan viisasta.

Eka suuntaan laukka lähtee yleensä ihan ookoo, eli siirrytään sulavasti laukkaan, kuten ratsupiireissä on tapana. Mutta se toinen suunta aiheuttaakin sitten aina erinäisiä jännitysmomentteja, koska Jaska tietää, että suunta vaihtuu ja kohta saa taas mennä. Ja kun on niin intopiukeana, ei taas millään malttaisi. Mutta kun. Rauha-täti on sitä mieltä, että homman on oltava hallinnassa ennenkuin aletaan laukkaamaan. Ja hommahan on hanskassa silloin kun hevonen kuuntelee apuja, reagoi niihin oikealla tavalla ja malttaa odottaa että mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän tilaan pääseminen onkin sitten osoittautunut välillä melko haasteelliseksi, mutta olen onneksi huomannut itsestäni sen, että en ajaudu enää aivohalvauksen partaalle, jos Jaska alkaa muistuttaa hiukkaskiihdytintä. Ei, olen vaan ihan muina puskatäteinä siellä selässä ja kuvittelen itseni jälleen kyyraksi. Ja loppujen lopuksi ollaan päästy laukkaamaan toiseenkin suuntaan! Huh. 

Vaan kylläpä se laukkaaminen on mukavata! Nyt olen pystynyt jopa keskittymään omaan istuntaani, kun siihen vauhtiin on alkumomenttien jälkeen päästy. Ja kykenen havainnoimaan myös ympäristöä en siis ole enää joka kerta sokissa, kun laukkailemme! Edistystä! Ja joka kerran jälkeen olen onnellisuuden vuoren huipulla ja hymyilen kuin haljennut nauris! Silti odotan sitä hetkeä, kun ei tarvitse yhtään enää jännittää tai erikseen edes ajatella laukkaamista jotenkin erikoisena asiana. Samaa fiilistä haen kuin Santulla aikanaan! Ja varmaan sitten aikanaan kaipaan näitä hetkiä, kun koen saavuttaneeni jotain suurta ja mahtavaa! Miksi ei voi saada kaikkea heti, nyt ja aina? 
Villi ja vapaa?

Hevonen on irti!

Syksyllä liinassa juoksutus alkoi käydä hieman hallitsemattomaksi ja olenkin sitä taitavasti vältellyt. Tähän asti. Nyt oli kuitenkin jo vettä virrannut sillan ali sen verran, että rohkenin taas kokeilla, miten se sujuu. Alkuun meni ihan jees, mutta sitten kun pyysin raviin, päätti Jaska säikähtää ovella jotain ja siitä alkoi iloinen pukkilaukkairrottelu! Sitten, kun höyry oli pihahtanut päästä ulos, kykeni Jaska taas ottamaan vastaan signaaleja keskiöstä eli Rauhalta (Maa kutsuu, huhuu!) Ja loppu menikin oikein mukavasti. Seuraavaksi (rumpujen pärinää!!!) päästin Jaskan IRTI! Tää oli ihan ennalta suunniteltu juttu, koska halusin testata, pystyykö hevoseni hillitsemään itsensä vapauden koittaessa vai sinkoileeko se pitkin seiniä hullunkiilto silmissään kuin surmanajaja konsanaan. No, siihenhän se jähmettyi niille sijoilleen ja koirana seurasi mun perässä, kääntyi ja pysähtyi täsmällisesti ilman aikomustakaan villiintyä. En kylläkään antanut yhtään painetta tai aihetta vauhkoontumiseen, vaan tarkoituksella halusin pitää Jaskan mielentilan ns. alhaalla ja luoda miellyttävän sekä rennon kokemuksen irtiolemisesta. Ja taisin onnistua! Tässä pieni videonpätkä nopeutettuna "irtojuoksutuksesta":




keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Mulla on unelma

Ja se on kohta totta!

Tässähän on päässyt vahingossa käymään niin, että olen alkanut laukkaamaan Jaskalla! Mä tiedän että hevosmieliset ystäväni ovat tuskastuneena pureksineet kynsiään seuratessaan mun nysväämistä Jaskan kanssa. Että miten niin et uskalla laukata, kyllähän sä osaat ratsastaa. Ja kyllä sun täytyy. Meinaako tuo kävellä tolla lopun elämänsä? AARGH!
Elekee hötkyilkö immeiset!
Kyllä me opitaan, hitaasti mutta varmasti!

Juu, kyllä osaan ratsastaa. En tiedä, miksi olen niin kovasti pelännyt. En vain ole ollut valmis. Tässä iässä on vissiin kehittynyt jonkinlainen eloonjäämisvietti, mikä ei kuuntele järkeä. Mutta katsokaas, kun nyt mä olen valmis!


Ollaan laukattu ja sen huomaa tädin naamasta!
Olen siis saanut kerättyä itseluottamukseni rippeet ja uskaltanut laukata!!!!! Ja voi ettien että, miten hyvä fiilis! Tätiratsastajalla meinaa kuule ratsihousut pyöriä jalassa, kun on niin kivaa. Suorastaan infernaalisen mahtavaa! Parasta tässä on se, että Jaskakin tuntuu vihdoin ymmärtävän, että se on ihan ookoo laukata, vähän niinkuin arkipäiväinen juttu, mitä kaikki ratsut tekee eikä mikään superkliimaksi kerran kuussa, jolloin puretaan kaikki patoutumat. Ei, laukkaaminen on muuttunut (lähestulkoon) askellajiksi muiden seassa. Eihän se koskaan ole lähtenyt ns. lapasesta laukassa (paitsi silloin kerran harjoitusradalla, mutta se oli vahinko!) vaan laukannut rauhallisesti, mutta innokkaasti. Ja alkuun vauhdikkaasti, koska vauhtihan tunnetusti korvaa puuttuvan tasapainon ja voiman. Mutta onhan sillä hieno, iso ja pyörivä laukka, jumankekka kun päästään joskus valovuosien päästä kokoamaan sitä siinä, sit on muuten hienoa menoa!
Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain...
Mutta siis me laukataan! Vähän, mutta silti LAUKATAAN! Mullahan oli tavoitteena aloittaa laukkailu joskus ensi kesän keskiviikkona, koska en halunnut luoda turhia paineita itselleni (jotka välittömästi siirtyivät hevoseen, kun vaan ajattelinkin laukkaamista) vaan olla ready mentaalisesti. Ravihan ei oo enää mikään ihme juttu vaan ihan normaalia (mitä se ei ollut vielä jokunen aika sitten!).


Jaska päästelee häntä suorana Ratsuttajan kanssa!
Tänään siis (jälleen kerran, hih) rohkeasti ja vähemmän jännittäen nostin laukan oikeaan kierrokseen. Hienosti meni ja ravi löytyi heti pyynnöstä. Sitten vasen kierros. Jaskalle oli vissiin tankattu kengurubensaa, sen verran pompotti alkuun eli tasajalkahyppy-hyppy-loikka-laukka. Hetken siis kesti, että ratsuni sai kinttunsa järjestykseen noston jälkeen (ei ollut mikään yllätys vaan se on sille vähän haastavaa toi nosto). Voisin sanoa, että lähti kuin mummo peltikatolta! Mutta mähän en edes säikähtänyt sitä vaan rauhassa odottelin, että polle ottaa itsensä haltuun ja sit vaan nautittiin! Hyvä minä! Hyvä Jaska! Hyvä ME!

Hyytelötäti
Purista perseellä (sanotaan Raimo Vormiston äänellä).

Viime viikolla, kun laukkasin eka kertaa (sitten loppukesän) voin tunnustaa, että jalkani muuttuivat hyytelöksi ja unohdin kokonaan, miten ylipäänsä ratsastetaan, kunhan keikuin mukana. Ehkä menin jonkinlaiseen sokkitilaan ja vain elämää ylläpitävät toiminnot olivat käynnissä. Jaskaa taisi jännittää ihan yhtä paljon (koska symbioosi!) ja parin hassun kierroksen jälkeen se puuskutti kuin olisi juossut ravistartin. On se vaan ihmisen peili tuo hevonen!

Laukan jälkeenhän Jaskalle voi jäädä päälle joko a. menovaihde, jolloin kävely ei ole vaihtoehto tai b. mukavan rento fiilis, jolloin voi tehdä mitä vaan, vaikka kävellä. Vaihtoehto b. tuntuu olevan nykyisin (onneksi) se joka osuu kohdalle. Tosin viimeistään silloin, kun antaa pollelle pitkät ohjat, loppuu teputtaminen ja kuumuilu siihen paikkaan, ymmärtää tietysti että työt on nyt tehty, viisas elikko kun on.
Laukkaharjoituksia.

Oltiin valmennuksessakin viime viikolla kahden muun ratsukon kanssa. Varoittelin asiaankuuluvasti opettajaa etukäteen siitä, että Jaska on ratsukoulun eskarissa ja kuumenee kun ei ymmärrä, vähän niinkuin lapsi joka saa itkupotkuraivarit, kun ei saa neliskanttista palikkaa pyöreään reikään. Noh, hyvinhän me siellä sukkuloitiin muiden seassa, tehtiin väistöjä, taivutuksia sekä kolmikaarisia kiemurauria ja osa noista jopa ravissa! Sitten koitti meidän vuoro laukata. Jaska oli siinä vaiheessa jo hyvin lämmitelty ja meinasin jo, että en voi laukata, koska hevonen on niin menollaan ja itseäni jännittää ihan piip paljon. Ope ei ottanut säälittävää piipitystäni huomioon vaan käski napakasti. Ja minä tietenkin kilttinä tyttönä tein mitä käskettiin. Tuloksena oli open suun auki loksauttava kaunis ja hallittu laukka (oletuksena oli vissiin ex-ravurin sekamelska ympäri maneesia ilman rattia ja jarruja!) ja mä olin niin ylpeä meistä molemmista ja onnellinen että meinasi itku päästä, ilosta! Saatiin kotiläksyksi harjoitella kaikkia juttuja mitä tehtiin sekä laukkaamista.
Häntäkin on jo laskeutunut alas!

Yksinkin voi mennä

Tässä taannoinhan oli se karmea kerta maneesissa, kun oltiin yksin ja Jaska oli ihan kuin peura ajovaloissa. Alkuun ajattelin, että ei tod mennä enää yksin maneesiin, ehei. Vaan kun ei se elämä sillä tavalla mene, että aina on joku seurana. Ja niinpä tartuin härkää sarvista ja määrätietoisin askelin talutin uljaan ratsuni tyhjään maneesiin. Ilman ennakko-odotuksia. Kuha ollaan ja jotain tehdään. Mutta Jaskaahan ei tietenkään peloittanut mikään, joten siinäpä sitten iloisesti ratsasteltiin pitkin ja poikin. Ja sama homma parin päivän päästä uudestaan! Johtopäätelmä: Jaska ei pelkää yksin maneesissa. Aina. Joskus ehkä, koska se a. kuulee jotain pelottavaa b. näkee pikku-ukkoja ja mörköjä c. sillä on vaan semmoinen päivä d. mulla on vaan semmoinen päivä e. taivaankappaleet ovat väärässä asennossa.


Omnomnom. 
Näin se menee. Aina on joku syy. Joskus se ei ihan aukene mulle, mutta Jaska ei ole vittuillakseen pelokas tai hankala, ei niillä aivoilla kehkeillä mitään monimutkaisia hähää- teenpä tänään näin ton tädin kiusaksi. Ei, sen tehtävä on olla hevonen ja mun tehtävä on ymmärtää sitä hevosena. Okei, ihan aina en ymmärrä, mutta en silti rankaise sitä pelkäämisestä vaan pyrin itse olemaan se kuuluisa Rauha (tosi helppoo! no ei oo!) Ja tähän mennessä tämä tie tuntuu oikealta, molemminpuolinen luottamus on kasvanut rusinasta ainakin perunaksi! Ja se on kuulkaa paljon se!
Karvanoppa <3