Rakkaat

Rakkaat

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Kattia kanssa!

Mitä kissa?

Kattuska on käynyt Kattilassa vähän harvemmin nyt, kun on ollut välillä huono sää tai ei oo vaan ehtinyt. Mutta eipä tuo turhia ulos mongu, lähtee kyllä heti ovelle häntä pystyssä mouruten, jos kysyy, että lähdetkö ulos. Mutta muuten tyytyy osaansa sisäkattina. Viimeksi kun hengailtiin pihassa ihan muina kissoina, oli Nössö napannut jo itselleen evästä. Hyvä niin, sillä kovin nirsoksi on katti heittäytynyt, ei se ihme ole, jos pitää henkensä pitimiksi alkaa jo metsästämään myyriä. Mutta kai se hyvää oli, ainakaan mitään ei jäänyt jäljelle.



Sä et nääkään mua!

Kissa vähän provosoi koiria, juoksee kurnuttaen viehkosti hurttien nenujen edestä ja sitten kaikki kolme säntäävät suuntaan x vauhtia y. Kissa pakenee yleensä nojatuolin taakse ja hyökkäilee sitten sieltä pahaa-aavistamattoman terrierin kimppuun! 

Karkeakarvaiset sohvaperunat

Kivaa on muuten mennä sohvalle ajatuksella, että katonpa vähän telkkaa. Yleensä siitä tulee kilpajuoksu turreja vastaan, koska nekin haluavat sohvalle ja tietenkin juuri samaan aikaan! Siinä sitten on sylintäydeltä koiria eikä telkkaa pääse edes avaamaan, ennenkuin ne ovat sitä mieltä, että nyt on hellitty ja rapsutettu tarpeeksi. Yleensä Rauno jää vielä sylikoiraksi, kun Calle asettuu penkin alle. Pitäähän sitä pieniä helliä, saahan siinä itsekin osakseen suurta välittämistä!

Nössö keskittyy leikkiin, Rauno poseeraamiseen.

Mun pitäis trimmata noi turjakkeet, mutta rehellisesti sanottuna ei ihan hirveesti nappaa ajatus. Mutta pakko kai se olis. Tai ainakin ne pitäis pestä. Tai kammata. Tai... no cairninhan kuuluu olla luonnollisen näköinen jo rotumääritelmän mukaan. No nämä yksilöt ovat sitä ihan varmasti! Oikeat rotumääritelmän perikuvat!


Raunon mielestä puussa saattais olla orava! Callen mielestä ei.


Strömssöössäkö? No ei ihan!

Kun Jaskalla meni kuppi nurin


Pörröriimu. Nyt ei hierrä.
Niin se vaan menee, että aina ei ihan mene. Siis kuten on suurissa kuvitelmissa suunniteltu. Että superoppija-Jaska tekisi joka kerta vain paremmin ja hienommin ja oppimiskäyrä olisi pelkästään nousujohtoinen. Noup. Jos joku oli nousujohtoinen, niin Jaskan vitutuskäyrä. Ja sitten veti huuruun. Siis hevosella. Ja perä nousi eli Jaska heitti pukin. Ihan tosta noin vaan ilman ennakkovaroituksia. Huh! Nej men härregud! Onneksi selässä oli Ratsuttaja enkä minä! Silmät pyöreänä ja lävitse äimistyneenä ihmettelimme, että noh noh, mikäs pollelle nyt? Onko sillä joku ötökkä hännäntyvessä? Sattuuko siihen? Kun ei polle osannut enää kävellä tai ravata, ihme kepulointia vaan meni niin päädyttiin sulkemaan pois fyysiset viat ja juoksutettiin Jaskaa. Liikkui hyvin ja rennosti (thänk gaad!) ja kaikki näytti olevan taas ookoo. Eikä löytynyt ainakaan mitään oravaa suurempaa hännän seudusta, joten ehkäpä sillä vaan meni kuppi nurin. Siitä seuraa kysymys, että miksi? No ehkä siksi, että Jaska pääsi laukkaamisen makuun ja innostui siitä niin kovin, että ravaaminen ei tullut enää millään muotoa kysymykseen, kävelystä nyt puhumattakaan. Kai sitä vähemmästäkin hermostuu, kun ei saa tehä mitä haluu. 
Että pitäkää tunkkinne, perkele!

Uuteen nousuun

Koska polle kävi kuumana kuin hellankoukku viime ratsutuksessa, sain ohjeet juoksuttaa sitä pari kertaa ennen seuraavaa opetussessiota. Ja minähän juoksutin, ihan piiska kädessä ja kaikkea. Tallikaveri oli mukana maneesissa neuvomassa ja kuvaamassa. Kun Jaska meinasi laukata laiskasti huusimme yhteen ääneen napakasti että JAP JAP! Ja kas, polle laukkasi pontevammin! Juoksutus sujui siis kuin unelma ja olin hirveen hirveen tyytyväinen.
JAP JAP!
Tämäkö on sitä narunpyörittämistä?

Sitten käytiin maastossa siten, että kaveri meni selkään harjoittamaan kadonneita syviä vartalon lihaksiaan ja minä olin jalkamiehenä eli naisena. Olimme hurjalla päällä ja lähdettiin itseluottamusta uhkuen ERI paikkaan lenkille, jossa pitää ylittää TIE (asfaltti!!) ja OJIA! Että, mitähän tästä oikein tulee. Järki-ihmisenä varustin hepan suitsien lisäksi riimulla, että jos tulee joku TILANNE niin saan otettua sen narun päähän kiinni. No ei tullut tilannetta, autoja meni ja yksi marjanpoimijakin nähtiin, epäilyttävän näköinen pakastin lepäsi metsän siimeksessä (jota en halunnut tutkia lähemmin etten vain löydä jotain ruumista tms.). Ojan ylikin Jaskis pääsi kun katsoi ensin tarkkaan, että miten minä sen teen. Että kiva ja rento lenkki lukuunottamatta muutamaa hirvikärpästä, jotka (mun ja kaverin onneksi) laskeutuivat Jaskan pyllerön päälle kaivautuakseen turkin uumeniin. *puistatus*


Traktorinmunia ihmettelemässä.
Kaukana suuressa maailmassa!
Me ei tykätä hirvikärpäsistä, phyi!
No, taas juoksuttamaan ja nyt kentällä. Toinen tallikaveri oli tällä kertaa katsomassa, miten suoriudutaan (henkisenä tukena). Sivuohjat oli taas aluksi niin löysällä että ei mitään järkeä, joten tallikaveri sitten laittoi niitä vähän kireämmälle.  Sillä tavalla kireälle, että Jaskalla meni eka pakki päälle ja sit kun pääsi eteenpäin niin heti isompaa vaihdetta silmään. Vruuum! Siinä meni heppa pierulaukkaa niin että koin olevani karusellissa. Taas meni vähän pipo kireälle pollukalla, ei millään pystynyt hillitsemään itseään. Mutta minä pystyin! Olin kuin suolapatsas siinä ympyrän keskellä (kauhusta kankea?) ja vakaalla, rauhallisella äänellä pyysin että sooo, raaaviiii ja käyntiii. Juu, ihan ok, polle kyllä hiljensi ja näin, mutta oli silminnähden vielä ihan muissa sfääreissä kiihtymystilansa takia. Pikkuhiljaa se taisi kuitenkin hokata, että nää narut ei sit näköjään löysty, vaikka juoksen kovempaa ja kykeni vihdoin yhteistyöhön ilman erinäisiä kevätjuhlaliikkeitä. 

Hymyile!

Henkinen tuki ehdotti, että mitäpä jos antaisit sille vaan lisää vauhtia, kun se tekee noin. Mä ehdotin että mitäpä jos en, koska tiedän, että se saisi pollen vaan entistä enemmän paniikkiin ja sitten se olisi vielä hankalampaa saada rauhoittumaan. Ja minut myös! Että mieluummin mennään sitä askellajia ja niin kovaa kuin minä pyydän, näin saamme molemmat kokea onnistumisen iloa! Mutta hyvä että oli yleisöä, yksin olisin varmaan mennyt ihan puihin ja juossut lähimpään pusikkoon pelkäämään. Nyt vain törötin lähes paikallani ja säilytin malttini. Olinko vähän ylpee itestäni, olinko!

No sitten uusi yritys

Ratsuttaja saapui jälleen ja ehdotin, että mennään maneesiin tällä kertaa, jos saatais vaikka yksi onnistunut kerta ilman ylimääräisten ärsykkeiden laukaisemaa vöyhkäilyä tähän väliin. Ja kas kummaa, Jaska oli ihan jees, teki hyvin eikä pahemmin ryysinyt, laukan jälkeenkin pystyi ravaamaan ja kävelemään eli ihan nappisuoritus! Tulimme siihen tulokseen, että olemme nähneet nyt rajan. Eli kuinka paljon painetta Jaska kestää ja milloin on liikaa. Jälleen tulen siihen päätelmään, että hiljaa hyvä tulee ja vähemmän on enemmän. Opetustilanteen jälkeen kaikki olivat taas tyytyväisiä ja voiko enempää toivoa? No ei voi.

Onko tässä tulevaisuuden totilas?
Oonko vähän nättinä?


Seuraavana päivänä olikin niin mukavan aurinkoista, että päätin lähteä vähän tielle köpöttelemään. Siis ratsain. Ja ai että, miten tuntui hyvältä, kun Jaska löntysteli löysin ohjin vailla kiireen häivää ja mä olin ihan että jes, suotta jännitin tätäkin. Että eihän tässä oo mitään. Siinä auringonpaisteessa ihailin maisemia ja hymyilin. Niinpä niin! Käännyttiin takaisinpäin ja Jaska oli sitä mieltä, että nyt juostaan. Ja mä olin tietenkin sitä mieltä että nyt ei muuten juosta vaan kävellään. Ja päädyimme vähän niinkuin kompromissiin: kolme askelta kävelyä ja neljä juoksua, taas neljä kävelyä ja viisi juoksua. Stop. Kävelyä, juoksua ja stop. Aloin jo aistimaan pientä hermostuneisuutta pokussa ja arvelin, että nyt ei tarvita enää paljoa, kun lähtee lapasesta. Lehahtava lintu tai heilahtava oksa riittäisivät laukaisemaan korskuvan ruunan kiitoon. Ja aistin myös itsessäni pientä jännitystä, poissa oli rentous, joten laskeuduin alas pilvilinnoista ja talutin loppupätkän tallille. Ja jälleen tuli rentous, molemmille. Otettiin siinä kävellessämme vähän selfieitä ja videoo. Ja taas oli hyvä mieli. Kyllä se siitä. Mun oli tarkoitus pestä polle, mutta en sit viitsinytkään. Joku toinen kerta sit, kun on tullut hiki. Jaskalle siis. 


Siis mä en niiiin jaksa näitä kuvia!

Mikä toi on? Nuuhnuuh!



Ainiin, vielä pakko kertoa eräs hassuus, mikä tapahtui maneesissa. Siinä kaikessa rauhassa väänsimme länkkäriä, kun kuului vihellystä ulkoa. Okke, joku tulossa sisään, nou hätä, Jaska on tottunut siihen että ovesta ramppaa porukkaa eestaas. Mutta kun. Se onneton hevoinen siellä ulkopuolella AIVASTI ja sitähän me emme odottaneet! Siispä säikähdyimme ja laukalle siirryimme, mutta vain ihan muutaman hetken ajaksi, koska sanoin VOU. Ja sehän tarkoittaa sitä, että pitää pysähtyä. Kyllä Jaska sen tietää!







tiistai 22. syyskuuta 2015

Beibisteps

Varasuunnitelma b

Mun piti mennä tänään kiertämään rataa polluxin kanssa, mutta suunnitelma meni ns. vihkoon. Koska a. hevosessa oli vikaa ja b. minussa oli vikaa. Syytän kissaa! Nih!

Hevoinen oli jännittynyt kuin pinkeäksi viritetty viulunkieli, pelkäsi yhtä kentän nurkkaa (taluttelin sitä aluksi ihan vaan huvikseni) ja koska peloitti, niin ei nähnyt tai kuullut mitään ja silloinhan voi vaikka kävellä ihmisen päälle. Koska ei näe eikä kuule. Voi myös pyörähdellä ympäri ja sinkoilla ilmansuuntiin, koska mörköjä. 

Ihminen oli jo valmiiksi väärällä tuulella, koska pääsi tallille liian myöhään, kissakin oli kussut vessalaatikkonsa viereen joten veti vähän huuruun. 

Kirppislöytölänkkärisuitset testissä. 
Huono yhdistelmä siis kaikenkaikkiaan. Vidduundunud täti ja tuntemattomasta syystä herkistynyt hepo. Teimmepä sitten maastakäsin harjoitteita ja pönötettiin sekä teputeltiin siellä pahassa nurkassa, missä oli mörköjä. Ja kyllähän sieltä alkoi taas löytyä rento heppa, kun itse saavutin mielenrauhan (sen jälkeen kun poltin käämini hevosen käveltyä mua päin, olin jo potkaisemassa Jaskaa kinttuun, kun valaistuin. Pim! Ole Rauha niin hevonenkin on Tyyni.). Näin. Vaan eipä nuolaista ennenkuin tipahtaa. Siinä iloisesti morjestin tallikaverille heppaa taluttaessani ja Jaskahan reagoi käteni heilautukseen kuin olisin vetänyt sitä haravalla päin näköä. Että terve! Jouduin sitten heiluttelemaan noin kierroksen verran, jotta äkillinen käteni toiminta lakkasi häiritsemästä hänen hevoisuuttaan (tämä on ns. siedätystä!). Tallikaveri liittyi myös joukkoon heiluttelemaan kättään, joten näytimme varmaan aika fiksuilta. Veturimiehet heiluttaa. Ja heppatädit. Ja ne, joilla on pakkoliikkeitä.

Kävin sitten selässä testaamassa, että toimiiko tuo polle ollenkaan. Ja toimi se, eikä jännittynyt tahi poukkoillut. Teki niinkuin pyydettiin ja rennosti. Melko lyhyeen lopetettiin, kun kellokin oli jo ruoka-aika (hevosen, ei mun). 

Että aina ei mene kuten on suunnitellut, joutuu menemään tilanteen mukaan ja improvisoimaan ja siirtymään varasuunnitelmaan d. Beibisteps ja vielä takaperin! 

Ja onpa muuten eri hyvä, ettei menty sinne radalle. Siellä asustaa kuulemma kolme hirveä. Siinä olis muuten saanut taas täti kyytiä, jos niihin oltais törmätty. Muutkin hepat olivat olleet vähän hermona, joten liekkö hirvet käyneet näyttäytymässä ja järkyttämässä pumpulissa kasvaneita kaviokkaita. Vaikea sanoa. Tai ehkä niistä vaan tuli hajua, mikä sai pienen ponin tolaltaan. Josko sitten seuraavalla kerralla päästäis vähän köpöttelemään tielle. Tai jotain ihan muuta. Tai siltä väliltä. 


Saiskos tästä kivat pidennykset?




keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Käymme yhdessä ain', käymme aina rinnakkain...

Apua, meillä on paha kallistuma!
(anteeks, tosi huono vitsi)

Jaskalla on ongelma. Nimittäin koordinaatio- ja tasapaino-ongelma. Jalat meinaa mennä aina välillä vähän solmuun, koska onhan se nyt ymmärrettävästi eri vaikeaa hallinnoida kaikkia neljää raajaa yhtäaikaa, varsinkin kun tuo aivokapasiteetti ei hevosella mikään suuren suuri ole (ei kerrota niille, ettei hummille tuu paha mieli, hys!). Välillä uljaalla ruunallani siis vaikuttaa olevan kaksi vasenta jalkaa. Eikun neljä. Eiku... No, pointti lienee tehty selväksi.

Taas omenaylläri vaivanpalkaksi!
Ihana toi mun Rauha-täti!
Asia ilmenee siis ihan silviisii, että kun Jaska juoksee ympyrällä, alkaa maan painovoima vetää puoleensa kohti keskipistettä (eli minua! koska olen ympyrän keskellä eli maailman napa!). Polle on siis kallistunut (onneksi ei pulu, ehhehe ehhehe!) ja arvatkaapa, auttaako se yhtään asiaa, jos siellä polleparan selässä keikkuu vielä (reilusti) alle sata kiloa hötkyvää tätiä. No ei auta, koska sitten käy niin, että siinä on kallellaan sekä polle että täti. Ja tarpeeksi kun kallistuu, niin sitten voi pian maa kutsua. Ja sitähän me emme halua, koska a. siinä voi sattua ja b. se olis ihan v*tun noloa! Hei daa! 

Tästä syystä olen saanut ohjeistuksen harjoittaa hevoseni tasapainoa juoksuttamalla sitä liinassa. Eikä ole kyse nenä-tai pöytäliinasta vaan pitkästä narusta, jota hevoisen käsittelyssä käytetään, jota kutsutaan liinaksi. Ja jotta treeni olisi tehokkaampaa, tulee hevonen varustaa juoksutusvyöllä ja sivuohjilla, jolloin polle saa kätevästi siinä samalla juostessaan hakea sitä kuuluisaa ja salaperäistä kuolaintuntumaa. Helppoa kuin heinänteko (paitsi tänä ns. kesänä taisi olla kaukana helposta sekin homma!). 

Kuulostaa yksinkertaiselta, eikö? Mutta kun. Eka se polle pitää saada kulkemaan siinä ympyrällä ihan itekseen ja ihmisen pitäisi pyöriä siinä keskellä ettei naru kierry ympärille, voi tulla muuten kohtuu tukalat paikat. Toki siitähän pääsis niin, että polle vaan käskystä vaihtaisi suuntaa naps ja vyyhti olisi taas auki! Mutta niin, siis eka polle kävelemään ympyrälle. Check. Sitten ravia. Kyllä, se ravaa, mutta alkaa kovasti suuntautumaan kohti keskustaa, joten pitää toimia. Tosi hevosnaisellahan olisi toisessa kädessään juoksutuspiiska, mutta mullapa ei ollut. Siispä lähestyin määrätietoisin askelin aina hevosen lapaa jotta se väistäisi ulommaksi. Ja näin tapahtui. 

Sitten laukkaa (Jaskahan on niin viisas, että se osaa sanoja, kuten ravi, laukka, vou, soo, pruu jne.) Mutta aina ei huvita (ja taas olisi piiskasta apua!), joten pitää keksiä jotain muuta. Minäpä keksin! Kehonkieli! Olisiko tämä ns. hevosviittomaa? Videolla havainnollistuu mainiosti, kuinka saan Jaskan laukkaamaan yksinkertaisesti laukkaamalla itse vieressä :D Piti olla oikein hillitty ja hienovarainen, sillä reaktio oli tosi voimakas ja jos minä olisin "laukannut" kuin testosteronin kyllästämä sonni kevätlaitumella, olisi Jaskakin varmaan lähtenyt semmoiselle laukalle, että Rauha-täti olisi vetänyt kyntöojaa maneesin pohjaan narun, anteeksi, liinan perässä raahautuessaan! Ja koska mua niin kovin nauratti meidän yhteinen laukkaaminen, päätin jakaa sen sitten muillekin. Voisikohan tästä kehittää jonkinlaisen hevostanssin (vrt. koiratanssi)? 

Alla linkki videoon:



lauantai 12. syyskuuta 2015

Ravia!

Edistystäpä hyvinkin


Länkkärin rentouttama pouni.
The Ratsuttaja kävi taas alkuviikosta kertomassa Jaskalle, kuinka sitä oikein ollaan ratsuna. Että miten mennään hiljoo ja kovvoo, mutta sen selässäolijan pyynnöstä. Ja osasihan se! Oikein oivasti meni jälleen mussukkani, vaikka kuulemma on kovinkin eteenpäinpyrkivä, ehkä jopa hieman kuuma (toi helpottaa mua muuten ihan säätänän paljon! NOT!), mutta silti ihan hallittavissa oleva kaviokas kuitenkin. Olen pikkuhiljaa tulossa siihen tulokseen, että hevosellani on enemmän intoa kuin älyä (kuten omistajallaankin!), mutta hyvällä tavalla siis tietenkin! Toinen kun vaan on niin kovasti oppivainen yksilö ja haluaa yrittää, mutta kun se vanha tausta siellä pikkiriikkisten hevosen aivojen perukoilla vielä puskee pintaan menohaluna eli kun on tottunut siihen että kun juostaan niin juostaan kovaa, niin se moodi on melko haastavaa kytkeä pois päältä ja kanavoida yli-innokkuus oikeaan paikkaan eli perseeseen (siis takajalkoihin). Mutta hiljaa hyvä tulee, ratsutuksen tahti on kuitenkin jokseenkin maltillinen, joten turha odottaa, että heppa muuttuisi heti kuin taikaiskusta. Suunta on kuitenkin oikea! Ratsuttaja on eri taitava ja saa hevosen kulkemaan hienosti, tasaistahan meno ei tietenkään vielä ole aina vaan pieniä tahtirikkoja tulee tuon tuostakin, mutta annettakoon se anteeksi potentiaaliselle kouluratojen ruusukehaille. Onhan se vielä niin kovin raaka ratsu (mikä on vihreä ja puksuttaa ympäri kenttää?). Olen erittäin mieltynyt Ratsuttajan otteisiin ja tapaan käsitellä ja kouluttaa hevosta. Tiukka, mutta lempeä. Vaativa, mutta ymmärtävä. Järkevä ja todellinen hevosen ystävä! Mistä näitä Helmiä oikein tulee? Jos olisin kirkkoon päin kallellaan, tunnettani kuvailisi ehkä parhaiten sana siunattu. Mutta kun en ole. Joten olen onnellinen. Iki-sellainen. 


Moi. Olen Jaska. Tämmöinen perusjantteri.
Jaskalla on aikas hyvä laukka jo nyt, vaikka tasapainoa ja voimaa (sieltä perseestä) toki puuttuu. Mutta silti! Olen aina suorastaan äimistynyt, kun katson, kun hevoseni laukkaa kepeästi ja ponnekkaasti ja olen jopa näkevinäni pienen liitovaiheen (=kaikki jalat ilmassa yhtäaikaa hetkellisesti), mikä ei ole mikään itsestäänselvyys kaikilla suokeilla, varsinkaan ex-ravureilla. Mutta lepuutan mieluusti silmiäni, kun Jaska ja Ratsuttaja työskentelevät, on se niin siistii! Typertynyt hymy naamassa törötän kentän reunalla.

Mun vuki!

Heippa kuusi!
Piti mennä seuraavana päivänä tallille, mutta eräs setämies tuli ja kaatoi meidän pihasta semmoisen 40-metrisen kuusen, niin piti jäädä savottaan (olkapääni, se vammautunut, ei tosin arvostanut rehkimistäni). No eipä vapaapäivä pahitteeksi ole (ainakaan mulle) ja seuraavana päivänä polle olikin intopiukkana portilla, kun menin hakemaan sitä sisälle puunattavaksi. 

Menimmä kenthälle länkkäriajatuksella. Eli treenattiin käynnissä pysähdyksiä, pikkuympyriäisiä ja peruutusta. Olin vaikuttunut! Koska VOU-pysähdys oli aikalailla just eikä melkein. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Peruutuskin alkoi sujua (ei niin hienosti kuin länkkäopella) ja pyörimiset menivät lähes ilman käsiä, vähän näytin ohjalla että tuohon suuntaan, kiitos, kinttua kylkeen ja avot!

Typerä kuvakulma.
Ja ihan tarkoituksella!
Sitten ajattelin, että ravataanpa vähän. Ajattelin! Ja tjong! Joku veti sekin kireälle, hevosen alakaula pullahti esiin ja pää kohosi pilviin ja polluxi muuttui kovin pyrkiväksi. Että joko saa juosta, joko? No eipä ravattu. Mun pitää oikeesti kohta alkaa meditoimaan tai jotain, eihän tästä tuu hevon paskaa! Jatkettiin kylmän tyynesti harjoituksia käynnissä ja siihen oli tyytyminen, pollekin rentoutui ja oli taas mukava oma itsensä. Tallikaveri sanoi, että kyllä mun pitää jossain vaiheessa alkaa ravaamaankin, muuten nousee kynnys. Kyllä. Jossain vaiheessa. Nyt ei ollut se vaihe.

Jossain vaiheessa

Harmi, kun kesälomakin loppui, enkä pääse enää joka päivä tallille, koska joudun toteuttamaan "kutsumustani" (kutsumus, my ass! Rahan takia sitä töitä tehdään!). Eli taas vapis pollelle, koska (vitun) iltavuoro. Kävin mentaaliharjoituksen kotona, että seuraavalla kerralla ihan aikuisten oikeesti ravataan. Ja sillä mielellä sitten tallille. Lähtökohdat olivat mitä parhaimmat! Olin valmis taistoon. Itsensä mukavaksi levännyt polle bongasi minut ja hörisi kovaan ääneen! Sydän! (Ensin en ollut ihan varma, että höriseekö se ihan oikeasti, kun turpa väpätti, mutta sitten tulikin jo ihan kunnolla ääntä.) Höhöhöhööö. Ai että miten ihana tunne, kun sydämesi valittu noteeraa sinut lempeästi Parasta elämässä (tai ainakin melkein)!

Korvani nääs lerputtaa!
Sissus saatana näitä ötököitä!
Päätin mennä maneesiin, kun pihalla on niin kamalasti inhoittavia öttiäisiä, jotka lentävät silmiin ja purevat kypärän alta ja kiusaavat mun polleparkaa. Siispä sisälle, vaikka sää oli mitä kaunein. Tallikaveri tuli varmistamaan, että pysyn suunnitelmassani (kerkesin jo käytävällä uhota, että nyt muuten ravataan, heh). Alkuun kävelyä ja tuntuman hakemista. No, ei välttis ollut ihan niin tuntumalla kuin Ratsuttajalla, mutta kelvatkoon. Sitten siirryimme raviin. Ja mitä tapahtui? No ei mitään! Tai siis polle ravasi ja siirtyi käyntiin, kun pyysin. Sitten se olisikin taas halunnut juosta, mutta mepä käveltiin taas rauhoittelumielessä ja vasta sitten taas raviin. Sitten tehtiin siirtymiä, käynnistä seis ja käynnistä raviin ja ravista käyntiin. Siirtymät ravista käyntiin eivät olleet ihan niin sujuvia kuin olisin halunnut, mutta (epäilemättämuttakun) toisaalta, kyseessähän on kuuma poku (kipikipi), niin voinen katsoa sormieni läpi muutaman epämääräisen luisuminen. Lopuksi vielä käveltiin ja kas! sieltähän alkoi tulla ihan selkää käyttöön ja kevyttä etupäätä ja sitä tuntumaa! Tapu tapu! Hyvä minä! Fanfaari! Töttöröö! Että olikin hymy herkässä ja voittajaolo! 

Luppakorva! Ravistus!
Pollekin huokui tyytyväisyyttä ja rauhaa, joten palkitsin sen parilla (luomu)omenalla. Ja rapsutuksilla just siitä oikeasta kohdasta, jotta Jaska sai myös venytellä ylähuultaan (venyttely on tärkeää!). On se kyllä ihana hepo. Onnellisuuteni ehtymätön lähde. Johan tässä sydän pakahtuu, ah ja voih!




Mikä toi keltainen piste on? Ufo?
Jaska sädehtii kilpaa auringon kanssa :)          
Ihanuuden ruumiillistuma!

perjantai 4. syyskuuta 2015

Ja taas on kaikki niin ihq!

Asennevamma

Mietin tässä aamupäivällä, että mitenkäs se alku oikein menikään Santun kanssa noin niinkuin omasta mielestä. Ja siinähän se tulikin, nimittäin ei sekään nyt alkuun mennyt ihan kuin strömssöössä, oikeastaan aika kehnosti ottaen huomioon, että olin aina ihan kauhuissani, kun menin yksin tallille etteinytvaansattuismitään- mentaliteetilla. Ja siitä se vaan kuulkaa lähti, vuosien työn tuloksena oli niin kova luotto hevoseen ja tiesi jo etukäteen mitä se milloinkin tekee. Mutta tosiaan, vuosien! Että eipä tässä kannata hätiköidä vaan antaa molemmille aikaa, sekä itselle että Naskalle niin hyvä tulee! Kun hyvinhän sen kanssa oikeesti menee, mulla on vaan aina niin pirun kiire. Kaikkimullehetinyt. Mutta ei enää. Näin. Kyllä nainen vaan on viisas!

Polle myötäsi ihan omaehtoisesti! '
Halusi vissiin varmistaa että tajuan hänen polleutensa olevan ihan cool.
Tämäkin asento on ihan Jaskan omakeksimä, en pyytänyt mitään!


Maastoilua

Vähänkö synkkää!
Nyt on pakko keulia! Käytiin tänään Jaskan kanssa maastoilemassa jo tutuksi käyneellä reitillä. Tällä kertaa MINÄ olin selässä ja kaveri joutui kävelemään! 

Kaikki meni niin hienosti, Jaska sai lompsia löysin ohjin eikä suuremmin edes kyttäillyt mitään, paria roskapönttöä ja yhtä pihaa, missä on kaikennäköistä juttua esillä. Ja ehkä oli vähän jännittynyt tiheän kuusiaidan kohdalla, ehkä sekin puhui sille, mene ja tiedä. No mutta kuitenkin, jos lähti polle vähän tihentämään askelta sanoin rauhoittavasti että soooo... Ja kas, niin rauhoittui tahti! Testasin varmuuden vuoksi myös pysähdyksiä monenmonituista kertaa ja kyllä!

Sehän siis osaa pysähtyä ja nykyään jopa seistä rauhassa paikallaan, vaikka ollaankin lenkillä! Uijui! Käytiin lopuksi vielä kiertämässä se rata missä viimeksi mentiin vähän eri vauhtia, mutta eipä sielläkään ollut mitään hätää, lompsista vaan. Polle oli jo niin rento, että muutaman kerran tarttui jo kaviot maahan ja meinasi mennä nokalleen.

Näin ollaan metsässä.
Vielä ihmeteltiin työkoneita ja varsoja sekä käytiin ihan traktorin vieressä, eipä tuntunut missään. Ihanaa, sain luottaa polleen ja polle minuun! 

Ahaa. Tämä on siis työkone. Ja näköjään pysyy tuolla pellolla.

Varsoja ihmettelemässä. 
Jaska oikein huokui rauhallisuutta tänään, taisi nauttia sekin leppeästä kävelystä ilman erityisiä osaamisvaatimuksia. Mä ainakin nautin!

I <3 omena

Palkaksi Jaska sai rapsutuksia ja omenaa sekä pari päivää off duty! Sydänhymiö!

Häviäisköhän toi, jos mä pistän silmät kiinni?


torstai 3. syyskuuta 2015

Onhan päivä vielä huomennakin

Jaskalla on ajovalot päällä. Koska on pimeä.
Tänään

Eilisestä pettymyksestä toipuneena odotin intopiukkana tämänpäiväistä valmennusta eli sitä länkkäriä! Josko edes nyt onnistuisi jossain ja löytäisi jälleen kolmannen asteen yhteyden planeettaan nimeltä Jasumus. Hulmutukka letille (ei mun, ei yllä) ja korkein odotuksin maneesiin mars.
Paikoillanne! Valmiit! Hep!


ZZZZ. Krooh pyyh.
Alku meni hyvin, kapusin selkään kuin orava ja polle odotteli rentona kun siinä valmentajan kanssa höpöttelin. Sitten asiaan. Eli liikkeelle eli naks naks vaan ja. Ja? Ei mitään. Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään! Ihan kuin olisin istunut jättimäisen betoniporsaan päällä, yhtä flegmaattista oli reagointi eteenpäin-käskyyn. Jaahasta jaa, ettäkö mitenkäs sitten tästä? No, vähän naksuttelua ja sitten jo jalkaa peliin ja vielä vähän napakammin jalkaa peliin ja katso: hevonen lähti liikkeelle! Tadaa, kyllä me osataan! Mutta mitäs mitäs, himputin ketku teki saman uudestaan, eikä millään liikkeelle! Ihan kaviot liimattuna maahan naksutteluista ja jalalla hoputtamisesta huolimatta. Sitten pitikin turvautua äärimmäiseen keinoon, ohjien perillä vähän läimäyttelyä puolelta toiselle, hipsuti hipsuti. Kovempaa, kuului käsky ja minähän tottelin, koska olen kuuliainen oppilas. LÄPS ja johan lähti polle eteenpäin! Ja rivakasti lähtikin, hyvä että täti pysyi kyydissä! Mutta onneksi muistin hengittää ja kuvitella istuvani maassa asti, joten pollekin siitä nopeasti hidasti vauhtia ja rauhoittui kävelemään.



Tässä yritetään saada muuli liikkeelle.
Naks naks ja jalalla vähän vauhtia myös.

Tehtiin sitten joitakin harjootuksia ihan ok menestyksellä, sitten alettiin peruuttamaan. Askel kerrallaan ja olin kauhean tyytyväinen, kun heppasen olemus jo vähän siinä pehmeni. Vou- pysähdystä kokeilimme myös eli käytännössä hevosen pitäisi pysähtyä kun sanon terävästi VOU! Ja kappas kehveliä, sehän pysähtyikin! Myönnän, salaa olemme tätä harjoitelleet ja vasta nyt kysyin, että miten se tehdään. Että vähän semmoista perse edellä puuhun- meininkiä mutta ei kauhean väärin olla näköjään tehty asiaa! Bueno!


Taipuu kuin pullataikina! Siis hevonen!

Taas on joku liimannut hevoseni kaviot maahan! Naks naks!

Tunnelma oli leppoisa eikä hevonen edes korvaansa lotkauttanut yläpuolella jylistelevien hävittäjien melulle, ehei! Se lotkautteli korviaan vain minulle ja mun naksutuksille eli oli ihan läsnä taas ja tiedosti mun olemassaolon! Tähän onkin hyvä lopettaa, tuumin, mutta valmentaja kysyi, saako hänkin kokeilla Jaskaa. No tottakai, tulin alas selästä aika komealla voimistelutyylillä (kuten telinevoimistelussa hevosen yli heilautetaan jalat että vips vaan)! Onneksi kukaan ei seissyt lähietäisyydellä, olisi päässyt tutustumaan mun tallikenkään vähän lähemmin. Ensi kerralla osaankin varmaan tehdä jo sen helikopterin siinä hevosen päällä (tirsk!)

Hirmu kivaa ainakin mulla tässä tilanteessa, hevosesta en ole niin varma.
Nyt on pyrkimys taaksepäin. 

Noniin. Jaskan selässä oli the Asiantuntija ja mitä tapahtui? Naks. Hevonen liikkuu. Vou. Hevonen pysähtyy. Sitten hevonen pyörii toiseen suuntaan ja sitten toiseen ja kato, ilman käsiä! huutaa valmentaja. Jaha. Peruutusvaihdekin löytyi, aluksi hieman vahvemmalla otteella mutta lopuksi hevonen sitten peruutteli höyhenenkevyesti tosta noin vaan! Naks ja vou. On se hieno ja oppivainen eläin! Ja niin herkkä ja kuulemma ihan helmi! Kehuja piisasi valmentajan suusta. Kivaa! Mä taidan sitten olla tykinkuula. 


Näin rennosti loppuun asti ja VOU. 
Että tästä on sitten hyvä jatkaa, olen yhtä taitava kuin valmentaja ehkä joskus neljänkymmenen vuoden päästä. Hevonen on taitava kyllä jo paaaaljon aiemmin. Nooo, kyllä se yhteys sieltä tulee ja vielä joskus kommunikoimme vain ajatusten välityksellä, telepaattisesti.


Niin oli hauskaa että hampaitakin naurattaa! Molemmilla :D

Parempaa huomista odotellen, kohti uusia pettymyksiä! Helmi ja Rauha (sydänhymiö blingblingillä).

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Onnistumisia sekä epä-sellaisia

Maastakäsin ja vähän selästäkin

Katsokaa! Osaan seistä yhdellä jalalla!


Pilkettä silmässä!
Ja vielä naurattaa.
Viime viikolla päätin tehdä vähän maastakäsin-juttuja Jaskan kanssa. Ajatuksena oli pistää puomeja maahan ja talutella niiden yli ja välistä ja kaikkee muutakin tosi haastavaa. Lisämausteena maneesissa oli pari muutakin pollea ratsastajineen. No, tuumasta toimeen ja määrätietoisesti aloitimmekin harjootukset, pyysin myötäämään päätä alas ja kuuliaisesti polle laskikin turpansa lähes maahan, että katos, mä osaan tän jutun näin hyvin! Sitten harjoiteltiin kävelyä (joka hopsu toki osaa kävellä, mutta osaako kaikki kävellä niin, ettei ole taluttajansa edellä tai henkisesti jossain ihan muualla?!?). Siispä käveltiin, yy kaa koli neli ja seis ja käännös ja peruutus ja taas kävelyä. Helppoa! Jaska oli ihan messissä! In da house suorastaan! Puomien ylikin osasi kävellä ilman että kompuroi tai astui päälle, mä olinkin ihan että vau! Hieno Jaska! Tunsin lähes samankaltaista naurettavaa ylpeyttä kuin äiti, jonka vauva on juuri oppinut sanomaa ääättägaagaaguuguu (siis selkeä "äiti"), ihan sydän meinasi pakahtua kun hevoni niin oikein suoritti! Sitten astetta vaikeampaan tehtävään, kävelläänkin kahden puomin VÄLISTÄ! No siihen stoppas Zaska, oli ihan että noup, ei tosta voi noin mennä, ihan väärin ja kauhean ahdas väli (about metri)! Että juuei, kuule, mene ihan vaan keskenäs. Mutta eihän se nyt niin mene, että hevonen päättää, ehhei. Minä, Rauha päätän ja pidin painetta (sopivasti) niin kauan, että poniini otti askeleen kohti ja hurraa ja hyvähyvä, taputapu, kauheet kehut ja niin sitä vaan kuule mentiin puomien välistä ja monta kertaa! Ai että, kyllä hölli. 


Vinokas.
Mutta ettei nyt ihan liian helppoa olisi elämä, tulikin ulkosalla pikku TILANNE; yksi varsa oli säikähtyneenä juossut langoista läpi ja valtoimenaan laukkaili pitkin pihoja ja sekös aiheutti sitten kanssakaviokkaissa suuria mielenliikutuksia elikkäs epämääräistä äänehdintää (eräs heppa puhisi kuin kuumailmapallo) ja liikehdintää (koppotikoppotitöminää). Maneesin seinien sisällä tämä välikohtaus aiheutti tietenkin Jaskaan välittömän valpastumisen sekä keskittymishäiriön. Koska tuolta seinästä kuuluu ÄÄNIÄ! Hevoseni muuttuikin leppoisasta päänsämyötäilijästä virittyneeksi hirveksi, pää nousi ilmaan noin vaan että pojoing, silmät pyörivät päässä ja korvat olivat kohtisuoraan ylöspäin ja sieraimet muistuttivat laajakaistaa. Mutta, aummm. Rauha ei hätääntynyt vaan pyysi kohteliaasti päätä alas. Ei vastetta. Vähän napakammin päätä alas. Noup. Sitten jo kohtuullista voimaa käyttäen pyysin, notta saatais polle takaisin maan pinnalle ja tulihan se sieltä se myötäys! Ja kesti ainakin sekunnin! Ja eikun uudestaan ja uudestaan, polle kävi välillä varulta mun selän takana kurkkimassa, että vieläkö se seinä hänelle puhuu, mutta pikkuhiljaa tilanne alkoi tasaantua ja seinä hiljeni. Ja Jaska oli jälleen läsnä. Huoh.

Ratsuttaja saa pokun kulkemaan 
kuten pitää. Mä en. Yhyy!
Santtu-murun kanssahan oli tapana kerätä puomit yms. yhdessätuumin eli pokua taluttaen keräsin rojua syliin ja menox. Jaskahan toki hieman järkyttyi, kun otin puomin kainaloon ja lähdin häntä taluttaen sitä raahaamaan kohti puhuvaa seinää. Siinä sitä vähän ihmeteltiin, että jaa, sä siis raahaat tommosta ja sekin pitää ääntä ja on aika pelottava, kun se törröttää sun kainalosta, että mitenköhäntässänytpitäisitähänsuhtautua? Onneksi hevonen katsoi viisaammaksi tulla kiltisti perässä, tuli varmaan siihen tulokseen että tuo ei hyökkää kimppuun. Siinä puomeja kerätessä Jaskan piti kuitenkin aina välillä ihan varulta vaan pälyillä sitä ääntä pitävää seinää ja niinhän se sitten käveli melkein mun yli, koska ei voi nähdä eteen kun katsoo taakse. Siitäpä tulikin sitten välitön palaute, mutta koska suomenhevonen ei säikähdä pommejakaan, ei palautteen antaminenkaan aiheuttanut mitään suurempaa reaktiota. Teki vielä toisenkin kerran sen, että lapa edellä tullaan ihmisen tilaan, koska muualta tuleva paine (puhuva seinä) oli suurempi kuin minulta tuleva. Onneksi ei ollut crocksit jalassa, olis saattanut vähän kantapäähän sattua. Lopputulokseen voi kuitenkin olla ihan tyytyväinen, näki miten heppa reagoi kun tulee tilanne ja päästiin siitä yli kunnialla ja palasimme takaisin auvoisaan mielentilaan, hyvä me!


Seuraavana päivänä treenasin länkkärijuttuja kentällä ihan selkäytyneenä ja meni tosi hyvin! Hevonen oli Tyyni ja minä olin Rauha! Suupielet kurottelivat kohti korvia, kun niin hymyilytti ja oli hyvä mieli ja kivaa!

Mitäs muuta sitten

Sivarit jäi vähän pitkäksi. 
Ei ollut reikiä eikä nahkapaskaa.
Vain minäpaska. Eikä sillä 
paljon reikiä tehdä. 
Sitten käytiin maastoilemassa, kaveri taas selkään ja minä lähdin lenkille. Saa muuten ihan tosissaan kävellä, kun on niin menevä hevonen. Retki meni hienosti, postilaatikoiden kohdalle pysähdeltiin eikä ollut mitään ongelmia, Jaska malttoi kävellä rauhassa pitkin ohjin eikä ollut riistäytymässä käsistä, oikein mukavaa ja rentoa. 

Juoksutustakin testasin sivuohjilla yhtenä päivänä, meni melko jees, paitsi että sivuohjat roikkuivat toimettomina, koska olivat liiiiiiiian pitkät ja kertaalleen Naska yritti riistäytyä käsistä, koska pihassa meni varsa kärryjen kanssa! Muutama pukkihyppy ja laukkaa perään ympyrältä poispäin, mutta koska en viitsinyt asiasta hätääntyä niin äänellä pyysin rauhoittumaan ja pim! Taas oli suomenhevonen takaisin muodostelmassa ja hallinnassa. Hassu hevonen oli kyllä, kun piti oikein äänekkäästi puuskahtaa peloittavalle ilmestykselle! Aika kova ääni etten sanoisi.

Ratsuttajakin kävi peri kertaa ja kehui että aina vaan paremmin alkaa sujua! Hevonen on jo ihan alusta lähtien ratsastettavissa ja alkaa jo ymmärtää pidätteiden päälle ja muutenkin koko hommasta jotain. Ja hyvältähän se näyttää, hevonen menee välillä niin hienosti selkäänsä käyttäen ja kauniissa muodossa, että johan tässä pitää alkaa katsomaan sopivia koulukisoja ens kesälle! Laukkaakin menivät niin taidokkaasti ja rauhakseen, että oikein silmä lepäsi sitä katsellessa! Kyllä, selvää kouluratsuainesta!

Siitäpä sitten intoutuneena ajattelin, että voisin minäkin mennä vähän laukkaa kentällä tänään ja eikun toteuttamaan! Ensin tallikaveri näytti, miten tehdään hieno kampaus, semmoinen mummon hartiahuivityyppinen verkko ja voi, kun tulikin nätti! Eikä ollut edes vaikea tehdä, vähänkö alan väkertämään kaikkee kivaa siihen hulmuavaan liinaharjaan. 

Niin on nättinä siinä!


No, kentällä sitten testasin ensin vähän länkkäjuttuja alkuun (koska torstaina on taas valmennus ja piti treenata läksyjä!) ja nehän sujuu. Sitten käyntiä ja ei se nyt ihan samalta näyttänyt kuin eilen ja koko ajan oli ratsu menossa ns. alta pois. Mitä? Eihän tää nyt yhtään näytä siltä kuin eilen! Missä on mun upea kouluratsuni? Kuka vaihtoi tilalle hirven? Kuka kiristi sekin? Vähän ravattiin ja kuin taikaiskusta hevoiseni pää nousi pilviin ja kaula jäykistyi (ns. sekki kireällä-efekti), selkä notkahti alas ja kipitys vain kiihtyi. VIDDU! Ptruu polle, eikun ihan rauhassa, kiitos. Ei, polle oli eri mieltä ja eikun uudestaan ihan puluna pisteli menemään. Säätänä! Kävellään sitten, perkele! Onneksi sain sen sentään jotenkuten kävelemään ja jopa välillä vähän myötäämään hetkeksi ettei ihan mennyt päin mäntyä koko touhu. Mutta eipä tehnyt enää mieli laukata, kun alla oli viritetty jousi tai raketti lyhyellä sytytyslangalla ja houkuttelinkin sitten tallikaverin kokeilemaan pollea. Hänellä Jaska menikin sitten paljon paremmin, ravasi oikein kivasti vaikka olikin kuulemma vähän kiireinen, pää ei kuitenkaan tavoitellut taivaita. Tästä tulinkin nopeasti siihen johtopäätökseen, että vika on minussa, ei hevosessa! Että hieno homma. Olen ihan paska. Lävitse huono ratsastaja. Olenko niin jännittynyt, että kanavoin tunteen suoraan hevoseen aiheuttaen tuplajännittymisen? Vai onko hevonen aluksi niin piukeana ja täpinöissään, että jännityn siitä? Kumpi on ensin, muna vai kana? Yhtäkaikki, lopputulos on pulu. Ja pulun paska.

Melkein pulu. Ainakin alakaula on kovin korostunut.


Että semmosta

On se vaan eri jännä tuo ihmisen mieli. Että jos sallii itsensä hekumoida mielikuvalla laukkaamisesta tänään niin heti vähän jänskättää, vaikka ei sitä edes tiedostaisikaan. Mutta kun se pirun hevonen haistaa oitis, että jaaha, tuotahan jännittää, nuuhnuuh pelko haisee. Ja pelko odour aktivoi välittömästi hevosen pelko- ja kiihtymistumakkeen ja aiheuttaa eloonjäämisjärjestelyt sen parasympaattisessa hermostossa. Pakene tai taistele! Eli dingdingding, meillä on tässä nyt kaksi hermokimppua. Tack och adjö. Ja se on siinä, peli on menetetty vain koska kuvittelin laukkaavani. Taidan mennä ruoskimaan itseäni ja valelemaan bensaa päälleni, koska olen sen ansainnut. Minä, maan matonen, maailman paskin ratsastaja. Syypää ja kaiken pahan alku ja juuri. Anteeksi Jaska.

Okei. Meni se ihan hyvinkin välillä.
Kaksi sekuntia tai ehkä jopa neljä. Jee.


Onkohan missään tarjolla yhteistä psykoterapiaa hevoselle ja sen umpipaskalle omistajalle? Jos on, niin me poniinin kans ilmoittaudutaan heti kurssille. 
Jaska ja Paska (paskahymiö).
Kiitti ja kuitti.




Ilmeestä voi päätellä, miten hyvin menee ratsastus.
"Silmissäni orpo katse tädin eksyneen"...