Onnistumisia sekä epä-sellaisia

Maastakäsin ja vähän selästäkin

Katsokaa! Osaan seistä yhdellä jalalla!

Pilkettä silmässä!
Ja vielä naurattaa.

Viime viikolla päätin tehdä vähän maastakäsin-juttuja Jaskan kanssa. Ajatuksena oli pistää puomeja maahan ja talutella niiden yli ja välistä ja kaikkee muutakin tosi haastavaa. Lisämausteena maneesissa oli pari muutakin pollea ratsastajineen. No, tuumasta toimeen ja määrätietoisesti aloitimmekin harjootukset, pyysin myötäämään päätä alas ja kuuliaisesti polle laskikin turpansa lähes maahan, että katos, mä osaan tän jutun näin hyvin! Sitten harjoiteltiin kävelyä (joka hopsu toki osaa kävellä, mutta osaako kaikki kävellä niin, ettei ole taluttajansa edellä tai henkisesti jossain ihan muualla?!?). Siispä käveltiin, yy kaa koli neli ja seis ja käännös ja peruutus ja taas kävelyä. Helppoa! Jaska oli ihan messissä! In da house suorastaan! Puomien ylikin osasi kävellä ilman että kompuroi tai astui päälle, mä olinkin ihan että vau! Hieno Jaska! Tunsin lähes samankaltaista naurettavaa ylpeyttä kuin äiti, jonka vauva on juuri oppinut sanomaa ääättägaagaaguuguu (siis selkeä "äiti"), ihan sydän meinasi pakahtua kun hevoni niin oikein suoritti! Sitten astetta vaikeampaan tehtävään, kävelläänkin kahden puomin VÄLISTÄ! No siihen stoppas Zaska, oli ihan että noup, ei tosta voi noin mennä, ihan väärin ja kauhean ahdas väli (about metri)! Että juuei, kuule, mene ihan vaan keskenäs. Mutta eihän se nyt niin mene, että hevonen päättää, ehhei. Minä, Rauha päätän ja pidin painetta (sopivasti) niin kauan, että poniini otti askeleen kohti ja hurraa ja hyvähyvä, taputapu, kauheet kehut ja niin sitä vaan kuule mentiin puomien välistä ja monta kertaa! Ai että, kyllä hölli. 

Vinokas.

Mutta ettei nyt ihan liian helppoa olisi elämä, tulikin ulkosalla pikku TILANNE; yksi varsa oli säikähtyneenä juossut langoista läpi ja valtoimenaan laukkaili pitkin pihoja ja sekös aiheutti sitten kanssakaviokkaissa suuria mielenliikutuksia elikkäs epämääräistä äänehdintää (eräs heppa puhisi kuin kuumailmapallo) ja liikehdintää (koppotikoppotitöminää). Maneesin seinien sisällä tämä välikohtaus aiheutti tietenkin Jaskaan välittömän valpastumisen sekä keskittymishäiriön. Koska tuolta seinästä kuuluu ÄÄNIÄ! Hevoseni muuttuikin leppoisasta päänsämyötäilijästä virittyneeksi hirveksi, pää nousi ilmaan noin vaan että pojoing, silmät pyörivät päässä ja korvat olivat kohtisuoraan ylöspäin ja sieraimet muistuttivat laajakaistaa. Mutta, aummm. Rauha ei hätääntynyt vaan pyysi kohteliaasti päätä alas. Ei vastetta. Vähän napakammin päätä alas. Noup. Sitten jo kohtuullista voimaa käyttäen pyysin, notta saatais polle takaisin maan pinnalle ja tulihan se sieltä se myötäys! Ja kesti ainakin sekunnin! Ja eikun uudestaan ja uudestaan, polle kävi välillä varulta mun selän takana kurkkimassa, että vieläkö se seinä hänelle puhuu, mutta pikkuhiljaa tilanne alkoi tasaantua ja seinä hiljeni. Ja Jaska oli jälleen läsnä. Huoh.

Ratsuttaja saa pokun kulkemaan 

kuten pitää. Mä en. Yhyy!

Santtu-murun kanssahan oli tapana kerätä puomit yms. yhdessätuumin eli pokua taluttaen keräsin rojua syliin ja menox. Jaskahan toki hieman järkyttyi, kun otin puomin kainaloon ja lähdin häntä taluttaen sitä raahaamaan kohti puhuvaa seinää. Siinä sitä vähän ihmeteltiin, että jaa, sä siis raahaat tommosta ja sekin pitää ääntä ja on aika pelottava, kun se törröttää sun kainalosta, että mitenköhäntässänytpitäisitähänsuhtautua? Onneksi hevonen katsoi viisaammaksi tulla kiltisti perässä, tuli varmaan siihen tulokseen että tuo ei hyökkää kimppuun. Siinä puomeja kerätessä Jaskan piti kuitenkin aina välillä ihan varulta vaan pälyillä sitä ääntä pitävää seinää ja niinhän se sitten käveli melkein mun yli, koska ei voi nähdä eteen kun katsoo taakse. Siitäpä tulikin sitten välitön palaute, mutta koska suomenhevonen ei säikähdä pommejakaan, ei palautteen antaminenkaan aiheuttanut mitään suurempaa reaktiota. Teki vielä toisenkin kerran sen, että lapa edellä tullaan ihmisen tilaan, koska muualta tuleva paine (puhuva seinä) oli suurempi kuin minulta tuleva. Onneksi ei ollut crocksit jalassa, olis saattanut vähän kantapäähän sattua. Lopputulokseen voi kuitenkin olla ihan tyytyväinen, näki miten heppa reagoi kun tulee tilanne ja päästiin siitä yli kunnialla ja palasimme takaisin auvoisaan mielentilaan, hyvä me!


Seuraavana päivänä treenasin länkkärijuttuja kentällä ihan selkäytyneenä ja meni tosi hyvin! Hevonen oli Tyyni ja minä olin Rauha! Suupielet kurottelivat kohti korvia, kun niin hymyilytti ja oli hyvä mieli ja kivaa!

Mitäs muuta sitten

Sivarit jäi vähän pitkäksi. 

Ei ollut reikiä eikä nahkapaskaa.

Vain minäpaska. Eikä sillä 

paljon reikiä tehdä. 

Sitten käytiin maastoilemassa, kaveri taas selkään ja minä lähdin lenkille. Saa muuten ihan tosissaan kävellä, kun on niin menevä hevonen. Retki meni hienosti, postilaatikoiden kohdalle pysähdeltiin eikä ollut mitään ongelmia, Jaska malttoi kävellä rauhassa pitkin ohjin eikä ollut riistäytymässä käsistä, oikein mukavaa ja rentoa. 

Juoksutustakin testasin sivuohjilla yhtenä päivänä, meni melko jees, paitsi että sivuohjat roikkuivat toimettomina, koska olivat liiiiiiiian pitkät ja kertaalleen Naska yritti riistäytyä käsistä, koska pihassa meni varsa kärryjen kanssa! Muutama pukkihyppy ja laukkaa perään ympyrältä poispäin, mutta koska en viitsinyt asiasta hätääntyä niin äänellä pyysin rauhoittumaan ja pim! Taas oli suomenhevonen takaisin muodostelmassa ja hallinnassa. Hassu hevonen oli kyllä, kun piti oikein äänekkäästi puuskahtaa peloittavalle ilmestykselle! Aika kova ääni etten sanoisi.

Ratsuttajakin kävi peri kertaa ja kehui että aina vaan paremmin alkaa sujua! Hevonen on jo ihan alusta lähtien ratsastettavissa ja alkaa jo ymmärtää pidätteiden päälle ja muutenkin koko hommasta jotain. Ja hyvältähän se näyttää, hevonen menee välillä niin hienosti selkäänsä käyttäen ja kauniissa muodossa, että johan tässä pitää alkaa katsomaan sopivia koulukisoja ens kesälle! Laukkaakin menivät niin taidokkaasti ja rauhakseen, että oikein silmä lepäsi sitä katsellessa! Kyllä, selvää kouluratsuainesta!

Siitäpä sitten intoutuneena ajattelin, että voisin minäkin mennä vähän laukkaa kentällä tänään ja eikun toteuttamaan! Ensin tallikaveri näytti, miten tehdään hieno kampaus, semmoinen mummon hartiahuivityyppinen verkko ja voi, kun tulikin nätti! Eikä ollut edes vaikea tehdä, vähänkö alan väkertämään kaikkee kivaa siihen hulmuavaan liinaharjaan. 

Niin on nättinä siinä!

No, kentällä sitten testasin ensin vähän länkkäjuttuja alkuun (koska torstaina on taas valmennus ja piti treenata läksyjä!) ja nehän sujuu. Sitten käyntiä ja ei se nyt ihan samalta näyttänyt kuin eilen ja koko ajan oli ratsu menossa ns. alta pois. Mitä? Eihän tää nyt yhtään näytä siltä kuin eilen! Missä on mun upea kouluratsuni? Kuka vaihtoi tilalle hirven? Kuka kiristi sekin? Vähän ravattiin ja kuin taikaiskusta hevoiseni pää nousi pilviin ja kaula jäykistyi (ns. sekki kireällä-efekti), selkä notkahti alas ja kipitys vain kiihtyi. VIDDU! Ptruu polle, eikun ihan rauhassa, kiitos. Ei, polle oli eri mieltä ja eikun uudestaan ihan puluna pisteli menemään. Säätänä! Kävellään sitten, perkele! Onneksi sain sen sentään jotenkuten kävelemään ja jopa välillä vähän myötäämään hetkeksi ettei ihan mennyt päin mäntyä koko touhu. Mutta eipä tehnyt enää mieli laukata, kun alla oli viritetty jousi tai raketti lyhyellä sytytyslangalla ja houkuttelinkin sitten tallikaverin kokeilemaan pollea. Hänellä Jaska menikin sitten paljon paremmin, ravasi oikein kivasti vaikka olikin kuulemma vähän kiireinen, pää ei kuitenkaan tavoitellut taivaita. Tästä tulinkin nopeasti siihen johtopäätökseen, että vika on minussa, ei hevosessa! Että hieno homma. Olen ihan paska. Lävitse huono ratsastaja. Olenko niin jännittynyt, että kanavoin tunteen suoraan hevoseen aiheuttaen tuplajännittymisen? Vai onko hevonen aluksi niin piukeana ja täpinöissään, että jännityn siitä? Kumpi on ensin, muna vai kana? Yhtäkaikki, lopputulos on pulu. Ja pulun paska.

Melkein pulu. Ainakin alakaula on kovin korostunut.

Että semmosta

On se vaan eri jännä tuo ihmisen mieli. Että jos sallii itsensä hekumoida mielikuvalla laukkaamisesta tänään niin heti vähän jänskättää, vaikka ei sitä edes tiedostaisikaan. Mutta kun se pirun hevonen haistaa oitis, että jaaha, tuotahan jännittää, nuuhnuuh pelko haisee. Ja pelko odour aktivoi välittömästi hevosen pelko- ja kiihtymistumakkeen ja aiheuttaa eloonjäämisjärjestelyt sen parasympaattisessa hermostossa. Pakene tai taistele! Eli dingdingding, meillä on tässä nyt kaksi hermokimppua. Tack och adjö. Ja se on siinä, peli on menetetty vain koska kuvittelin laukkaavani. Taidan mennä ruoskimaan itseäni ja valelemaan bensaa päälleni, koska olen sen ansainnut. Minä, maan matonen, maailman paskin ratsastaja. Syypää ja kaiken pahan alku ja juuri. Anteeksi Jaska.

Okei. Meni se ihan hyvinkin välillä.
Kaksi sekuntia tai ehkä jopa neljä. Jee.

Onkohan missään tarjolla yhteistä psykoterapiaa hevoselle ja sen umpipaskalle omistajalle? Jos on, niin me poniinin kans ilmoittaudutaan heti kurssille. 
Jaska ja Paska (paskahymiö).
Kiitti ja kuitti.

Ilmeestä voi päätellä, miten hyvin menee ratsastus.

"Silmissäni orpo katse tädin eksyneen"...