Strömssöössäkö? No ei ihan!

Kun Jaskalla meni kuppi nurin

Pörröriimu. Nyt ei hierrä.

Niin se vaan menee, että aina ei ihan mene. Siis kuten on suurissa kuvitelmissa suunniteltu. Että superoppija-Jaska tekisi joka kerta vain paremmin ja hienommin ja oppimiskäyrä olisi pelkästään nousujohtoinen. Noup. Jos joku oli nousujohtoinen, niin Jaskan vitutuskäyrä. Ja sitten veti huuruun. Siis hevosella. Ja perä nousi eli Jaska heitti pukin. Ihan tosta noin vaan ilman ennakkovaroituksia. Huh! Nej men härregud! Onneksi selässä oli Ratsuttaja enkä minä! Silmät pyöreänä ja lävitse äimistyneenä ihmettelimme, että noh noh, mikäs pollelle nyt? Onko sillä joku ötökkä hännäntyvessä? Sattuuko siihen? Kun ei polle osannut enää kävellä tai ravata, ihme kepulointia vaan meni niin päädyttiin sulkemaan pois fyysiset viat ja juoksutettiin Jaskaa. Liikkui hyvin ja rennosti (thänk gaad!) ja kaikki näytti olevan taas ookoo. Eikä löytynyt ainakaan mitään oravaa suurempaa hännän seudusta, joten ehkäpä sillä vaan meni kuppi nurin. Siitä seuraa kysymys, että miksi? No ehkä siksi, että Jaska pääsi laukkaamisen makuun ja innostui siitä niin kovin, että ravaaminen ei tullut enää millään muotoa kysymykseen, kävelystä nyt puhumattakaan. Kai sitä vähemmästäkin hermostuu, kun ei saa tehä mitä haluu. 
Että pitäkää tunkkinne, perkele!

Uuteen nousuun

Koska polle kävi kuumana kuin hellankoukku viime ratsutuksessa, sain ohjeet juoksuttaa sitä pari kertaa ennen seuraavaa opetussessiota. Ja minähän juoksutin, ihan piiska kädessä ja kaikkea. Tallikaveri oli mukana maneesissa neuvomassa ja kuvaamassa. Kun Jaska meinasi laukata laiskasti huusimme yhteen ääneen napakasti että JAP JAP! Ja kas, polle laukkasi pontevammin! Juoksutus sujui siis kuin unelma ja olin hirveen hirveen tyytyväinen.

JAP JAP!

Tämäkö on sitä narunpyörittämistä?

Sitten käytiin maastossa siten, että kaveri meni selkään harjoittamaan kadonneita syviä vartalon lihaksiaan ja minä olin jalkamiehenä eli naisena. Olimme hurjalla päällä ja lähdettiin itseluottamusta uhkuen ERI paikkaan lenkille, jossa pitää ylittää TIE (asfaltti!!) ja OJIA! Että, mitähän tästä oikein tulee. Järki-ihmisenä varustin hepan suitsien lisäksi riimulla, että jos tulee joku TILANNE niin saan otettua sen narun päähän kiinni. No ei tullut tilannetta, autoja meni ja yksi marjanpoimijakin nähtiin, epäilyttävän näköinen pakastin lepäsi metsän siimeksessä (jota en halunnut tutkia lähemmin etten vain löydä jotain ruumista tms.). Ojan ylikin Jaskis pääsi kun katsoi ensin tarkkaan, että miten minä sen teen. Että kiva ja rento lenkki lukuunottamatta muutamaa hirvikärpästä, jotka (mun ja kaverin onneksi) laskeutuivat Jaskan pyllerön päälle kaivautuakseen turkin uumeniin. *puistatus*

Traktorinmunia ihmettelemässä.

Kaukana suuressa maailmassa!

Me ei tykätä hirvikärpäsistä, phyi!

No, taas juoksuttamaan ja nyt kentällä. Toinen tallikaveri oli tällä kertaa katsomassa, miten suoriudutaan (henkisenä tukena). Sivuohjat oli taas aluksi niin löysällä että ei mitään järkeä, joten tallikaveri sitten laittoi niitä vähän kireämmälle.  Sillä tavalla kireälle, että Jaskalla meni eka pakki päälle ja sit kun pääsi eteenpäin niin heti isompaa vaihdetta silmään. Vruuum! Siinä meni heppa pierulaukkaa niin että koin olevani karusellissa. Taas meni vähän pipo kireälle pollukalla, ei millään pystynyt hillitsemään itseään. Mutta minä pystyin! Olin kuin suolapatsas siinä ympyrän keskellä (kauhusta kankea?) ja vakaalla, rauhallisella äänellä pyysin että sooo, raaaviiii ja käyntiii. Juu, ihan ok, polle kyllä hiljensi ja näin, mutta oli silminnähden vielä ihan muissa sfääreissä kiihtymystilansa takia. Pikkuhiljaa se taisi kuitenkin hokata, että nää narut ei sit näköjään löysty, vaikka juoksen kovempaa ja kykeni vihdoin yhteistyöhön ilman erinäisiä kevätjuhlaliikkeitä. 

Hymyile!

Henkinen tuki ehdotti, että mitäpä jos antaisit sille vaan lisää vauhtia, kun se tekee noin. Mä ehdotin että mitäpä jos en, koska tiedän, että se saisi pollen vaan entistä enemmän paniikkiin ja sitten se olisi vielä hankalampaa saada rauhoittumaan. Ja minut myös! Että mieluummin mennään sitä askellajia ja niin kovaa kuin minä pyydän, näin saamme molemmat kokea onnistumisen iloa! Mutta hyvä että oli yleisöä, yksin olisin varmaan mennyt ihan puihin ja juossut lähimpään pusikkoon pelkäämään. Nyt vain törötin lähes paikallani ja säilytin malttini. Olinko vähän ylpee itestäni, olinko!

No sitten uusi yritys

Ratsuttaja saapui jälleen ja ehdotin, että mennään maneesiin tällä kertaa, jos saatais vaikka yksi onnistunut kerta ilman ylimääräisten ärsykkeiden laukaisemaa vöyhkäilyä tähän väliin. Ja kas kummaa, Jaska oli ihan jees, teki hyvin eikä pahemmin ryysinyt, laukan jälkeenkin pystyi ravaamaan ja kävelemään eli ihan nappisuoritus! Tulimme siihen tulokseen, että olemme nähneet nyt rajan. Eli kuinka paljon painetta Jaska kestää ja milloin on liikaa. Jälleen tulen siihen päätelmään, että hiljaa hyvä tulee ja vähemmän on enemmän. Opetustilanteen jälkeen kaikki olivat taas tyytyväisiä ja voiko enempää toivoa? No ei voi.

Onko tässä tulevaisuuden totilas?

Oonko vähän nättinä?

Seuraavana päivänä olikin niin mukavan aurinkoista, että päätin lähteä vähän tielle köpöttelemään. Siis ratsain. Ja ai että, miten tuntui hyvältä, kun Jaska löntysteli löysin ohjin vailla kiireen häivää ja mä olin ihan että jes, suotta jännitin tätäkin. Että eihän tässä oo mitään. Siinä auringonpaisteessa ihailin maisemia ja hymyilin. Niinpä niin! Käännyttiin takaisinpäin ja Jaska oli sitä mieltä, että nyt juostaan. Ja mä olin tietenkin sitä mieltä että nyt ei muuten juosta vaan kävellään. Ja päädyimme vähän niinkuin kompromissiin: kolme askelta kävelyä ja neljä juoksua, taas neljä kävelyä ja viisi juoksua. Stop. Kävelyä, juoksua ja stop. Aloin jo aistimaan pientä hermostuneisuutta pokussa ja arvelin, että nyt ei tarvita enää paljoa, kun lähtee lapasesta. Lehahtava lintu tai heilahtava oksa riittäisivät laukaisemaan korskuvan ruunan kiitoon. Ja aistin myös itsessäni pientä jännitystä, poissa oli rentous, joten laskeuduin alas pilvilinnoista ja talutin loppupätkän tallille. Ja jälleen tuli rentous, molemmille. Otettiin siinä kävellessämme vähän selfieitä ja videoo. Ja taas oli hyvä mieli. Kyllä se siitä. Mun oli tarkoitus pestä polle, mutta en sit viitsinytkään. Joku toinen kerta sit, kun on tullut hiki. Jaskalle siis. 

Siis mä en niiiin jaksa näitä kuvia!

Mikä toi on? Nuuhnuuh!

Ainiin, vielä pakko kertoa eräs hassuus, mikä tapahtui maneesissa. Siinä kaikessa rauhassa väänsimme länkkäriä, kun kuului vihellystä ulkoa. Okke, joku tulossa sisään, nou hätä, Jaska on tottunut siihen että ovesta ramppaa porukkaa eestaas. Mutta kun. Se onneton hevoinen siellä ulkopuolella AIVASTI ja sitähän me emme odottaneet! Siispä säikähdyimme ja laukalle siirryimme, mutta vain ihan muutaman hetken ajaksi, koska sanoin VOU. Ja sehän tarkoittaa sitä, että pitää pysähtyä. Kyllä Jaska sen tietää!