Joululahja

Kuumakalle

Juuri, kun luulin, että nyt menee muuten putkeen kuin mummo magneettikuvauksessa, tulikin (taas kerran, eikä tod. viimeisen!) takapakkia. Nimittäin ravi. Voi ravi ravi. Alkuun ravaa ihan jees. Sitten pikkuhiljaa alkaa mutkien oikominen suoraksi ja jälleen vanha kunnon volttilähtöefekti eli lapa edellä, pää ulos ja alakaula pullollaan kaarteesta ulos. Yksi - kaksi - aja! Juu. Mutkun ei. Jaska vaan painaa kädelle ja kipittää ns. alta pois. Ja herranjestas, jos yritän mennä harjoitusravia eli istua pönötän penkissä eli satulassa ilman suunnitelmallista tahdissa ylös-alas poukkoilua, sekös vasta saa pikkupollen kehkeilemään jänniä mielleyhtymiä luupäässään: 
a. looginen päätelmä: ravin jälkeen tulee laukka
b. kun toi istuu alas, se nostaa kohta laukan
c. olis kivaa laukata
d. laukkalaukkalaukkalaukka jne forever!

Me, myself and Jaska!

Mulla on se ongelma, että mä en osaa myödätä mun käsillä tarpeeks, vaan tahtomattani ajaudun vetokisaan Jaskan kanssa ja on aika helppoa päätellä, kuka on häviäjä tässä kisassa, jossa ovat vastakkain alle 100-kiloiset ja reilusti yli 100-kiloiset. Eli mitä enemmän pidän painetta, sitä enemmän kaviokas painaa vastaan ja kiihdyttää vauhtia. Koska sille on opetettu niin ravuriaikoina. Ratkaisu ongelmaan on hellä ja joustava käsi ja höyhenenkevyt tuntuma suuhun. Kuulostaa varmaan yhtä selkeältä kuin lampunvaihto-ohjeet tanskaksi. Ja sitä se just onkin. Kyllähän mä TIEDÄN, mutta kun aivot ja kroppa eivät toimi ihan aina symbioosissa. Ja onhan se varsin epäloogista, että kun vauhti kasvaa niin pitäis antaa löysää. Ehei! Silloinhan ihminen vaistomaisesti ottaa vähän tiukemmin kiinni. Ainakin hevosen suuhun menevistä naruista, koska olemme äidinmaidossa imeneet sen opin, että hevonen hiljentää tahi jopa seisahtuu, kun vedetään naruista. 

Poronsarvet? Oikeesti? Just.

Oppiä ikä kaikki

Mutta Rauhapa onkin kovasti oppivainen yksilö ja jälleen kaoottista ravikaahailua seuraavana päivänä Hän ottikin ohjaimet hellästi käsiinsä, kuin pienet hennot tipuset, jotka rusentuvat, jos puristaa liikaa. Jaska kiitti ravaamalla kohtuullisen rauhallisesti eikä painanut vastaan ja tipuset säilyivät hengissä! Jee. Sama käynnissä: hento ote ohjiin kuin keskosvauvalla elämään ja ratsastin istunnalla sekä jalalla. Hevonen kiitti jälleen myötäämällä niskasta ja astumalla alle. Eli suomeksi: kävelee kivannäköisenä ja ryhdikkäästi kuten ratsun kuuluu ilman kiirettä. Bueno! 

Jaska oli niin rento, että päätin ottaa laukat (edellisenä päivänä laukka ei ollut vaihtoehto!). Eka nosto oli rauhallinen, laukattiin kivasti rullaten kolme kierrosta pääty-ympyrällä ja melko hallittu siirtyminen käyntiin. Toiseen kierrokseen sama juttu, paitsi jouduin jo pyytämään (!) vähän lisää laukkaa, ettei ihan kesken lopeta. Laukan jälkeen tajuntaani iski tietoisuus siitä, että ensimmäistä kertaa en jännittänyt laukkaamista ja kertakaikkiaan nautin siitä! Vähänkö siistiä! Parhaat laukat tähän mennessä Jaskalla!!

Kuva otettu 24.12.15. Aika jouluinen keli.

Tallikaverit ovat varmaan jo lävitse kyllästyneitä mun hehkutuksiin, kun laukkaan hepallani kaksi minuuttia! Pyydän anteeksi ja kiitän kannustuksesta! Mutta kun se on oikeesti aika ***** iso juttu mulle sen kesäisen ilmalennon vuoksi, jossa olisin voinut vaikka kuolla tai ikuisesti vammaantua! Kyse ei ole siitä ettäkö en osaisi vaan siitä, että pystyn luottamaan siihen alla pinkovaan ennalta-arvaamattomaan saaliseläimeen. Ja nyt, vihdoinkin! alkaa olla ne hetket, kun särkynyt sieluni alkaa eheytyä. Koska tämä fantastinen laukkaaminen tapahtui jouluaaton aattona, olin vakuuttunut siitä, että Jaska halusi antaa mulle joululahjan etukäteen! Ja mä tietenkin palkitsemaan sitä naapurin porkkanalla (kysyin luvan!). On se vaan niin hieno hevonen, sanat eivät riitä kertomaan ja niin edelleen. 

Ja kyllä mä tiedän, että niitä takapakkeja tulee vielä miljoonittain. Mutta nyt mä nautin niin täpöllä tästä hetkestä ja tunteesta! Se vahvistaa mua ja Jaskaa, joten bring it on, bitch!

Vaaratilanteita ja kuinka niistä selvitään

Koska olin hurmioituneessa tilassa laukasta, lopetin ratsastuksen aikalailla siihen kiittääkseni ja palkitakseni Jaskaa. Otin sitten siinä jouluisia kuvia (rekvisiittana tonttulakki) kun yhtäkkiä kaksi muuta maneesissa ollutta hevosta saivat hepulin. Oli kiitolaukkaa ja pierupukkia ja pudonnutta ratsastajaa (jolle ei käynyt onneksi kuinkaan!). Ja mitä Jaska? No ekaksi tietenkin säikähti, että mitätäällänyttapahtuu!!??!!! Mutta koska mä, Rauha, en lähtenyt mukaan säikähtymään (en kerennyt, koska yritin saada puhelinta taskuun ettei tipu maahan!), joten hevoseni päätti sitten jäädä siihen mun vierelle hengaamaan, kun yksi nelistää irrallaan ympäri maneesia (aika nopeasti sekin onneksi pysähtyi ja rauhoittui!). Kun tilanne oli ohi, alkoi Jaska laskea päätään ihan omaehtoisesti (sille on siis opetettu, että kun laskee pään alas, on rento!) eli ihan selvästi se rauhoitteli itseään ja näytti mulle, että ei tässä mitään, mä oon ihan cool. Pointsit Jaskalle! Jatkettiin sitten ihan muina heposina ja täteinä kuvien ottamista :)

Raskasta joulua! 

Joulukorttikuvia

Näin joulun tienoilla on kiva ottaa jouluaiheisia kuvia rakkaista eläimistä. Tunnelmallisia kuvia kissasta ja joulupalloista. Ja kahdesta koirasta ja joulupalloista. Ja kahdesta koirasta ja kissasta ja... No voidaan unohtaa ne joulupallot. Kun sais noi elukat edes katsomaan kameraan yhtäaikaa. Tai edes samaan kuvaan. Tai... No. Unohdetaan tunnelmalliset joulukuvat. Tulihan niistä sentään kuvia.

Näin helppoa on saada tunnelmallinen joulukuva kahdesta terrieristä ja kissasta. NOT!

Tärähtänyt?

Ens vuonna kopsaan netistä idylliset joulukuvat.

Näihin tunnelmiin onkin hyvä lopettaa ja viettää joulu pois välistä, että pääsee taas pollestelemaan. 

Vieläkö on villihevosia?

Kopoti kopoti

Ratsastusvalmentaja antoi tässä taannoin meille kotitehtäviä. Että tehdään niitä väistöjä ja taivutuksia, ravataan maltillisella tahdilla ja laukataan. No, väistöjä ollaan tehty. Taivutuksia ollaan yritetty tehdä. Ravattu on juu, tahti on tosin saattanut olla ajoittain hieman rytmihäiriömäinen. Ja sitten ollaan myös laukattu. Ei paljon, mutta laadukkaasti, sanoisin. Ja lähes joka kerta se on vielä yhtä jännittävää. Tai ei siis se itse akti eli laukkaaminen vaan siihen pääseminen. 
Koska:
a. Jaska alkaa aikansa ravattuaan vimmatusti odottaa käskyä siirtyä seuraavaan askellajiin eli siihen kolmitahtiseen ja silloin pollen pää pompsahtaa kohti taivaita ja selkä notkahtaa kohti maata
b. Jaska ei millään malttaisi enää odottaa, joten se varmuudeksi kiihdyttää vähän tahtia siinä ravissa pää edelleen pilvissä
c. Jaskasta tulee kuuro sekä istunnalle että ohjastuntumalle unohtamatta pohkeita eli lyhyesti yhteenvedettynä hevoseltani puuttuu sekä hidastavat että kääntävät avut
d. Apujen puuttumisen vuoksi pää pilvissä pinkova puluni muistuttaa lähinnä eteenpäin puksuttavaa höyryveturia
e. Kulmissa Jaska tulee varulta ns. lapa edellä eli turpa ulos, kaula sisään ja volttilähtö on valmis ja tästä on hyvä lähteä vauhdilla
f. Kävely ei ole vaihtoehto

Jaska voi olla myös rento!

Tästä kaikesta edellämainitusta seuraa se, että Rauhalta menee hermo. Vetää ns. huuruun. Ja huurussa ei voi ratsastaa rennosti, ehei. Vaan kädet suorana ja jäykkänä, hampaat irvessä leukaperiä kiristellen jalat omia valintojaan tehden pönöttää (entinen) Rauha kuuman pollen kyydissä. Ja sydän. Se lyö BUM BUM BUM! Että nostapa tästä sitten laukka, tuntuu muuten ihan kuningasajatukselta, kokeilkaa vaikka! Vähän sama kuin menisi katsomaan sytkärillä, onko tankissa bensaa. Juu.

Käännän vähän korvaa tonnepäin. Koska ääniä!

Hiukkaskiihdytin

No, koska olen jo monen monituista kertaa ihan omin silmin todistanut, että näennäisen kuuma Jaska ei kuitenkaan lähde kuin nappi housusta horisonttiin kun siltä pyydetään laukkaa, olen siis rohkaissut mieleni. Muutaman reippaamman ensilaukka-askeleen jälkeen se rauhoittuukin siihen laukkaamaan ihan muina polleina ja laskee nätisti raviin, kun pyydetään. Silti juuri sillä hetkellä, kun pitäisi laukata, tulee olo, että onkohan tää nyt kuitenkaan ihan viisasta.

Eka suuntaan laukka lähtee yleensä ihan ookoo, eli siirrytään sulavasti laukkaan, kuten ratsupiireissä on tapana. Mutta se toinen suunta aiheuttaakin sitten aina erinäisiä jännitysmomentteja, koska Jaska tietää, että suunta vaihtuu ja kohta saa taas mennä. Ja kun on niin intopiukeana, ei taas millään malttaisi. Mutta kun. Rauha-täti on sitä mieltä, että homman on oltava hallinnassa ennenkuin aletaan laukkaamaan. Ja hommahan on hanskassa silloin kun hevonen kuuntelee apuja, reagoi niihin oikealla tavalla ja malttaa odottaa että mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän tilaan pääseminen onkin sitten osoittautunut välillä melko haasteelliseksi, mutta olen onneksi huomannut itsestäni sen, että en ajaudu enää aivohalvauksen partaalle, jos Jaska alkaa muistuttaa hiukkaskiihdytintä. Ei, olen vaan ihan muina puskatäteinä siellä selässä ja kuvittelen itseni jälleen kyyraksi. Ja loppujen lopuksi ollaan päästy laukkaamaan toiseenkin suuntaan! Huh. 

Vaan kylläpä se laukkaaminen on mukavata! Nyt olen pystynyt jopa keskittymään omaan istuntaani, kun siihen vauhtiin on alkumomenttien jälkeen päästy. Ja kykenen havainnoimaan myös ympäristöä en siis ole enää joka kerta sokissa, kun laukkailemme! Edistystä! Ja joka kerran jälkeen olen onnellisuuden vuoren huipulla ja hymyilen kuin haljennut nauris! Silti odotan sitä hetkeä, kun ei tarvitse yhtään enää jännittää tai erikseen edes ajatella laukkaamista jotenkin erikoisena asiana. Samaa fiilistä haen kuin Santulla aikanaan! Ja varmaan sitten aikanaan kaipaan näitä hetkiä, kun koen saavuttaneeni jotain suurta ja mahtavaa! Miksi ei voi saada kaikkea heti, nyt ja aina? 

Villi ja vapaa?

Hevonen on irti!

Syksyllä liinassa juoksutus alkoi käydä hieman hallitsemattomaksi ja olenkin sitä taitavasti vältellyt. Tähän asti. Nyt oli kuitenkin jo vettä virrannut sillan ali sen verran, että rohkenin taas kokeilla, miten se sujuu. Alkuun meni ihan jees, mutta sitten kun pyysin raviin, päätti Jaska säikähtää ovella jotain ja siitä alkoi iloinen pukkilaukkairrottelu! Sitten, kun höyry oli pihahtanut päästä ulos, kykeni Jaska taas ottamaan vastaan signaaleja keskiöstä eli Rauhalta (Maa kutsuu, huhuu!) Ja loppu menikin oikein mukavasti. Seuraavaksi (rumpujen pärinää!!!) päästin Jaskan IRTI! Tää oli ihan ennalta suunniteltu juttu, koska halusin testata, pystyykö hevoseni hillitsemään itsensä vapauden koittaessa vai sinkoileeko se pitkin seiniä hullunkiilto silmissään kuin surmanajaja konsanaan. No, siihenhän se jähmettyi niille sijoilleen ja koirana seurasi mun perässä, kääntyi ja pysähtyi täsmällisesti ilman aikomustakaan villiintyä. En kylläkään antanut yhtään painetta tai aihetta vauhkoontumiseen, vaan tarkoituksella halusin pitää Jaskan mielentilan ns. alhaalla ja luoda miellyttävän sekä rennon kokemuksen irtiolemisesta. Ja taisin onnistua! Tässä pieni videonpätkä nopeutettuna "irtojuoksutuksesta":

Mulla on unelma

Ja se on kohta totta!

Tässähän on päässyt vahingossa käymään niin, että olen alkanut laukkaamaan Jaskalla! Mä tiedän että hevosmieliset ystäväni ovat tuskastuneena pureksineet kynsiään seuratessaan mun nysväämistä Jaskan kanssa. Että miten niin et uskalla laukata, kyllähän sä osaat ratsastaa. Ja kyllä sun täytyy. Meinaako tuo kävellä tolla lopun elämänsä? AARGH!

Elekee hötkyilkö immeiset!
Kyllä me opitaan, hitaasti mutta varmasti!

Juu, kyllä osaan ratsastaa. En tiedä, miksi olen niin kovasti pelännyt. En vain ole ollut valmis. Tässä iässä on vissiin kehittynyt jonkinlainen eloonjäämisvietti, mikä ei kuuntele järkeä. Mutta katsokaas, kun nyt mä olen valmis!

Ollaan laukattu ja sen huomaa tädin naamasta!

Olen siis saanut kerättyä itseluottamukseni rippeet ja uskaltanut laukata!!!!! Ja voi ettien että, miten hyvä fiilis! Tätiratsastajalla meinaa kuule ratsihousut pyöriä jalassa, kun on niin kivaa. Suorastaan infernaalisen mahtavaa! Parasta tässä on se, että Jaskakin tuntuu vihdoin ymmärtävän, että se on ihan ookoo laukata, vähän niinkuin arkipäiväinen juttu, mitä kaikki ratsut tekee eikä mikään superkliimaksi kerran kuussa, jolloin puretaan kaikki patoutumat. Ei, laukkaaminen on muuttunut (lähestulkoon) askellajiksi muiden seassa. Eihän se koskaan ole lähtenyt ns. lapasesta laukassa (paitsi silloin kerran harjoitusradalla, mutta se oli vahinko!) vaan laukannut rauhallisesti, mutta innokkaasti. Ja alkuun vauhdikkaasti, koska vauhtihan tunnetusti korvaa puuttuvan tasapainon ja voiman. Mutta onhan sillä hieno, iso ja pyörivä laukka, jumankekka kun päästään joskus valovuosien päästä kokoamaan sitä siinä, sit on muuten hienoa menoa!

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain...

Mutta siis me laukataan! Vähän, mutta silti LAUKATAAN! Mullahan oli tavoitteena aloittaa laukkailu joskus ensi kesän keskiviikkona, koska en halunnut luoda turhia paineita itselleni (jotka välittömästi siirtyivät hevoseen, kun vaan ajattelinkin laukkaamista) vaan olla ready mentaalisesti. Ravihan ei oo enää mikään ihme juttu vaan ihan normaalia (mitä se ei ollut vielä jokunen aika sitten!).

Jaska päästelee häntä suorana Ratsuttajan kanssa!

Tänään siis (jälleen kerran, hih) rohkeasti ja vähemmän jännittäen nostin laukan oikeaan kierrokseen. Hienosti meni ja ravi löytyi heti pyynnöstä. Sitten vasen kierros. Jaskalle oli vissiin tankattu kengurubensaa, sen verran pompotti alkuun eli tasajalkahyppy-hyppy-loikka-laukka. Hetken siis kesti, että ratsuni sai kinttunsa järjestykseen noston jälkeen (ei ollut mikään yllätys vaan se on sille vähän haastavaa toi nosto). Voisin sanoa, että lähti kuin mummo peltikatolta! Mutta mähän en edes säikähtänyt sitä vaan rauhassa odottelin, että polle ottaa itsensä haltuun ja sit vaan nautittiin! Hyvä minä! Hyvä Jaska! Hyvä ME!

Hyytelötäti

Purista perseellä (sanotaan Raimo Vormiston äänellä).

Viime viikolla, kun laukkasin eka kertaa (sitten loppukesän) voin tunnustaa, että jalkani muuttuivat hyytelöksi ja unohdin kokonaan, miten ylipäänsä ratsastetaan, kunhan keikuin mukana. Ehkä menin jonkinlaiseen sokkitilaan ja vain elämää ylläpitävät toiminnot olivat käynnissä. Jaskaa taisi jännittää ihan yhtä paljon (koska symbioosi!) ja parin hassun kierroksen jälkeen se puuskutti kuin olisi juossut ravistartin. On se vaan ihmisen peili tuo hevonen!

Laukan jälkeenhän Jaskalle voi jäädä päälle joko a. menovaihde, jolloin kävely ei ole vaihtoehto tai b. mukavan rento fiilis, jolloin voi tehdä mitä vaan, vaikka kävellä. Vaihtoehto b. tuntuu olevan nykyisin (onneksi) se joka osuu kohdalle. Tosin viimeistään silloin, kun antaa pollelle pitkät ohjat, loppuu teputtaminen ja kuumuilu siihen paikkaan, ymmärtää tietysti että työt on nyt tehty, viisas elikko kun on.

Laukkaharjoituksia.

Oltiin valmennuksessakin viime viikolla kahden muun ratsukon kanssa. Varoittelin asiaankuuluvasti opettajaa etukäteen siitä, että Jaska on ratsukoulun eskarissa ja kuumenee kun ei ymmärrä, vähän niinkuin lapsi joka saa itkupotkuraivarit, kun ei saa neliskanttista palikkaa pyöreään reikään. Noh, hyvinhän me siellä sukkuloitiin muiden seassa, tehtiin väistöjä, taivutuksia sekä kolmikaarisia kiemurauria ja osa noista jopa ravissa! Sitten koitti meidän vuoro laukata. Jaska oli siinä vaiheessa jo hyvin lämmitelty ja meinasin jo, että en voi laukata, koska hevonen on niin menollaan ja itseäni jännittää ihan piip paljon. Ope ei ottanut säälittävää piipitystäni huomioon vaan käski napakasti. Ja minä tietenkin kilttinä tyttönä tein mitä käskettiin. Tuloksena oli open suun auki loksauttava kaunis ja hallittu laukka (oletuksena oli vissiin ex-ravurin sekamelska ympäri maneesia ilman rattia ja jarruja!) ja mä olin niin ylpeä meistä molemmista ja onnellinen että meinasi itku päästä, ilosta! Saatiin kotiläksyksi harjoitella kaikkia juttuja mitä tehtiin sekä laukkaamista.

Häntäkin on jo laskeutunut alas!

Yksinkin voi mennä

Tässä taannoinhan oli se karmea kerta maneesissa, kun oltiin yksin ja Jaska oli ihan kuin peura ajovaloissa. Alkuun ajattelin, että ei tod mennä enää yksin maneesiin, ehei. Vaan kun ei se elämä sillä tavalla mene, että aina on joku seurana. Ja niinpä tartuin härkää sarvista ja määrätietoisin askelin talutin uljaan ratsuni tyhjään maneesiin. Ilman ennakko-odotuksia. Kuha ollaan ja jotain tehdään. Mutta Jaskaahan ei tietenkään peloittanut mikään, joten siinäpä sitten iloisesti ratsasteltiin pitkin ja poikin. Ja sama homma parin päivän päästä uudestaan! Johtopäätelmä: Jaska ei pelkää yksin maneesissa. Aina. Joskus ehkä, koska se a. kuulee jotain pelottavaa b. näkee pikku-ukkoja ja mörköjä c. sillä on vaan semmoinen päivä d. mulla on vaan semmoinen päivä e. taivaankappaleet ovat väärässä asennossa.

Omnomnom. 

Näin se menee. Aina on joku syy. Joskus se ei ihan aukene mulle, mutta Jaska ei ole vittuillakseen pelokas tai hankala, ei niillä aivoilla kehkeillä mitään monimutkaisia hähää- teenpä tänään näin ton tädin kiusaksi. Ei, sen tehtävä on olla hevonen ja mun tehtävä on ymmärtää sitä hevosena. Okei, ihan aina en ymmärrä, mutta en silti rankaise sitä pelkäämisestä vaan pyrin itse olemaan se kuuluisa Rauha (tosi helppoo! no ei oo!) Ja tähän mennessä tämä tie tuntuu oikealta, molemminpuolinen luottamus on kasvanut rusinasta ainakin perunaksi! Ja se on kuulkaa paljon se!

Karvanoppa <3

Laukkaa ratsu reima!

Katsaus menneeseen

Nanosekunnin myötäys koska muistin olla kyyra!

Tässähän onkin vierähtänyt melko tovi sitten viime päivittelyn, vähän ollut kiireenpoikasta ja kauheesti aamuvuoroja, joten iltaisin on vähän ollut Rauha-täti väsy, kun töiden jälkeen on käyttänyt koirat lenkillä, mennyt tallille ja sitten kotiin. Johan siinä kerkee parikolme tuntia ihmetellä että täälläkö sitä asutaan ja olikos täällä muitakin, oliko mulla lapsi?, ennenkuin höyhensaaret kutsuvat. Ei ole juurikaan ollut vapaa-ajanvietto-ongelmia. Jos jollakulla tuntuu olevan liikaa luppoaikaa ja /tai rahaa, suosittelen ostamaan hevosen: sitten ei riitä enää vapaa-aika eikä rahat ja töihinkin on kiva mennä, koska muuten ei olisi mitään tsäänssiä pitää hevosta. Vaan eipä ehdi turhia murehtimaan ja märehtimään ja luontaisenkaltaista psyykelääkettäkin on tarjolla vaikka kuinka kavioeläimen muodossa! Kyllä elämä hymyilee! Paitsi viime maanantaina, jolloin mun lääke taisi olla plasebo, koska silloin eniten vitutti kaikki...

Tässä esmes kuinka Jaska on yssin maneesissa ja säikähtyy olemattomia:

Pikkujoulut

Vietettiin tallin pikkujoulut tässä yhtenä lauantaina. Oli glögiä ja torttua, piparia, sipsiä, suklaata, makkaraa ja vaikka mitä herkkua. Pidettiin tietovisa ja jaettiin lahjoja. Tehtiin heppojen kanssa eräänlainen tehtävärata, joko maastakäsin tai ratsastaen ja oli mukavata! Vähän mietin, että miten Jaska suhtautuu yleisöön maneesissa, mutta ei huolen häivää; rata meni oikein mallikkaasti ja lopuksi saatiin runsaat aplodit. Jaskan ryhti oikein koheni, kun se tajusi, että Hänelle taputetaan! Siis, voitinko minä tämän lähdön-ilmeellä patsasteli hevoseni siinä kaikkien ihailtavana ihan kohokkaana :D Hassu!

Meidän suoritus ja lopussa Naskelin reaktio suosioon:

Niin mikä sitten meni pieleen?

Juu, Jaskan kanssahan ollaan edistytty silviisiin huimasti, että nykyään sillä voi ravata jo ihan ilman ylinopeussakkoja eikä välitöntä kaatumisvaaraakaan ole ihan joka hetki. Toki välillä on ollut vähän haastavampaa... 

Löysin ohjin mennään tittidii!

Ympyräisten kokoakin voi säädellä ja jos vauhti tuppaa tietyissä maneesin kulmissa kiihtymään, käännän pokun pienelle voltille, jolloin se yleensä hidastaa (koska muuten kaatuisi) ja silloin se kantaakin itsensä oikein mukavasti ja musta tuntuu ihan siltä kuin osaisin muka ratsastaa! Myöskään muut hevoset samaan aikaan maneesissa eivät ole Hänen Herkkyydelleen enää haitaksi, päinvastoin! Surullisen kuuluisana viime maanantaina olimme ihan kahdestaan maneesissa ja mä olin ihan että jee! nyt on tilaa vaikka mihin koukeroihin ja jos oikein hyvältä tuntuu, niin sitten laukataan, hih ja jeij! No. Ei tuntunut. Eikä laukattu. 

Koska: 
a. Jaskassa oli jännitettä enemmän kuin suurjänniteverkossa 
b. Kävely ei ollut vaihtoehto 
c. Jaska, the Laumaeläin, oli virittänyt selviytymisviettinsä tappiin, koska hän oli yksin, vailla lauman turvaa ja täten alttiina tulla syödyksi, joten pakomoodi oli vahvasti päällä
d. Minäkin siitä sitten jännittymään alitajuisesti vaikka tajuisesti yritin olla Rento(akankaali), Jaskan vika! 
Sehän sitten pisti Rauhan mielen "vittuuntunut"-tilaan ja sama moodi jatkui illalla, kun ei edes lätkätreeneissä osannut mitään. Olin ihan paska ja maailman huonoin kaikessa. Ihan turhaa, lopetan kaikki ja alan sohvaperunaksi, siitäs saatte!

Voidaanko juosta kuvaajan päälle? 

No, seuraavana päivänä oli maneesiin ahtautunut meidän lisäksi kolme muuta ratsukkoa, joten Jaska oli rentoa pollea, ravailtiin ja kiemurreltiin eikä jännittäytymisestä tietoakaan ja käynnissäkin Jaska antoi ratsastaa eli pystyin säätelemään vauhtia ja antamaan väistöpohkeita ilman, että tuloksena oli päätön eteenpäinkaahotus. Ehei, Jaska suoritti kuten kunnon hevosen kuuluukin ja pysyi rentona! Ai että oli mukavaa taas omistaa hevonen!

Laukkaa!!

Iloiset laukkaajat!

Seuraavalle päivälle olinkin ovelana kettuna sopinut teffit Kukka-hevosen kanssa maneesiin, (ettei Jaskan tarvitse yksin olla siellä varpusten tai kottikärryjen syötävänä). Ihan vaan siltä varalta, että jos tapahtuisi semmoinen ihme, ettei kukaan muu eksyisi tallille samaan aikaa(aika epätodennäköistä, mutta hei! mahdollista!). Siellä sitten taas ravailtiin niin mahdottoman rennosti, jopa laiskasti, etten sanoisi ja mieleeni alkoi hiipiä ajatus laukkaamisesta (normi juttu kaikille ei-traumatisoituneille ratsastajille!). Ja siitä se ajatus sitten lähti! Kerroin kahdelle muulle ratsukolle, että tarvitaan vähän tilaa tähän toiseen päätyyn (koska ohjaustehostin saattaa olla jarrujen lisäksi hieman epäkunnossa). Ensimmäinen nostoyritys käynnistä. Tulos: kaahotusravia ja Rauhan jalat heittäytyivät veteliksi, koska jännitti. Sain onneksi henkistä tukea ja pari käytännön vinkkiä ja kas! niin nousi laukka ja siinä sitä sitten mentiin pääty-ympyrällä kolmitahtista ilmavirran aiheuttamat kyyneleet silmistä valuen! Jaska oli jopa ohjattavissa ja laskeutui raviin, kun pyysin! Vau! Sitten vähän kävelyä tai siis kuumuneen pollen teputtelua ja ehdottelua, että joko mennään, joko? Ja sitten mentiin toiseen suuntaan laukaten. Ehkä hieman reippaammin kuin äsken. Jouduin jopa menemään ympyrän sijasta suoralla uralla, koska ei pystynyt kääntämään ilman että oltais menty nurin. Mutta antaisin kuitenkin arvosanan 6 suoritukselle, Jaska kaikesta kiuas-efektistään huolimatta suostui vaihtamaan askellajin raviin ja siitä käyntiin, joten ei ihan huonosti mennyt! Ja arvatkaapa, kuka oli innoissaan! No molemmat! Olin niin pakahtua onnesta, että! Ja Jaskakin oli hirrween, hirrween tyytyväinen! Tästä se lähtee, veikkaan että alkuun ilmenee tuota kaahailua, mutta eiköhän se siitä tasoitu, kun tulee rutiiniksi. Kunhan mä vaan uskallan!

Intopiukkana, kun on just laukattu!
Huomaa uudet suitset!

Ynnä muuta

Uudet suitsimet! Meksikolaiset
(been there, done that!)

Jaskahan on pikkuisen innostunut juoksutettaessa (päätöntä pukkipierulaukkaa vailla mitään kontrollia), joten en ole sitten liiemmin viime aikoina sitä juoksuttanut. Nyt oli kuitenkin vähän kiire (koska piti ehtiä naisten kauneusiltaan enkä kerennyt ratsastaa!) joten menimmä maneesiin (Kukka oli myös in da house!) varustuksella suitset (uudet, meksikolaiset, joista tykkään ihan älyttömästi! Jaskakin taitaa tykätä, sillä on myös uudet kuolaimet: Visionin sylinterikuolain, toimii!) ja juoksutusliina.

Taluttelin kaikessa rauhassa, pysähtelin ja pyysin päätä alas eli myötäämään. Sehän onkin Jaskan bravuuri (jos ei ole suurjännitetilassa): pienellä alaspäin suuntautuvalla merkillä ohjista Jaska laskee pään alas ja on rento. Sitten otettiin ravia (eka kerta kun sain Jaskan ravaamaan siten, että itse juoksen vierellä!!) muutaman kierroksen verran (koska mua paleli) ja voi ettien että miten hienosti meni, Kukan rastastajan mukaan Jaska suorastaan liiteli siinä mun rinnalla. Tein myös testin että onko hepo läsnä: kävelin reippaammin -> Jaska käveli reippaammin, kävelin hitaasti -> Jaska käveli hitaasti,  pysähdyin -> Jaska pysähtyi. Eikä merkkiäkään mistään kuumumisesta! Jes! Olimme siis samalla aaltopituudella ja Naska-kulta seurasi vaan mua eikä karsinanaapuria Kukkaa, joka innoissaan laukkaili narun päässä. What a feeling!  On se vaan niin ihanata, sanat eivät riitä kertomaan! 

Oli muuten hauska juttu yks päivä: selkä oli vähän väsynyt ja menin kyykkyyn sitä venyttämään ennen kuin nousin ratsaille ja Jaska siinä vieressä laski turpansa lähes maahan ylähuuli pitkälle venyttyneenä :D Nousin seisomaan ja menin uudestaan kyykkyyn ja Jaskan ylähuuli perässä! Venyteltiin yhdessä, vähänkö söpöä, ihq! Mä en niin kestä! Sydänhearthymiökertaatuhat!

Ai mikä venytin?

Jos metsään haluat mennä nyt...

...Niin takuulla yllätyt

Pari päivää sitten oli
pakkasyö ja kuuraa maassa.

Ollaan harrastettu pollemaastoilua lähinnä siten, että minä kävelen, hevonen kävelee ja Suvi istuu. Suvi ei turhia jännitä, joten pollekaan ei sitten kehkeile mitään paniikkioireita huvikseen. Maastolenkit ollaan tehty ihan kävellen, syystä että: 

a. Jaska saa rentoutua
b. Jaska ei riistäydy kiitolaukkaan
c. Mä en juokse (ellei karhu tai muu vastaava eläämää uhkaava tekijä jahtaa mua!)

Ei ihan ekana uskois, että on 5. marraskuuta! 

Hyvälle reitille päästäksemme pitää ylittää autotie kolmesti ns. ojan kautta. Nämä kohdat sujuvatkin hienosti, Jaska ylittää ojan eikä esim. lankea polvilleen sen pohjalle, koska "mihin se maa hävisi?" (seuraa siis mihin astuu, bueno!) tai käänny ojan edessä 180 astetta ja katoa horisonttiin, koska epek (ei pysty ei kykene). Ei. Meidän Jaska se vaan rennosti hypähtää tahi ottaa askeleen pohjan kautta ja kas, oja ylitetty. Tänään löydettiin ihan uusi polku ja lävitse uteliaina täti-ihmisinä ohjasimme pahaa-aavistamattoman luontokappaleen kohti suurta tuntematonta. Ihan hyvin meni. Tosin alkumetreillä Jaska havaitsi epämääräisen mustan levyn polun vieressä ja hypähti tasajalkalaukalle joidenkin metrien ajaksi. Tilanne hallinnassa. Sitten tuli jo vähän isompi syvänne, mutta siitäkin polle suoriutui kunnialla ja ampaisi onnellisena raviin, koska sai ilmeisesti kimmokkeen juoksuaskeliin ponnistaessaan ojan pohjalta. Mutta pian olivat hevonen ja ratsastaja yhteisymmärryksessä matkan suunnasta sekä vauhdista. Takaisinpäin tullessa ojan pohjalta ponnisti melkoinen totilas, niin komeaa passagea veti parin henkäisyn verran!  

Tässä ollaan vielä ns. turvallisilla vesillä ja hevonenkin
osaa jo kävellä kompastumatta joka toisella askeleella.

Löytyihän sieltä vielä yksi polku, mikä kuiskaili meille kutsuvasti kuin seireeni. Mun takaraivossa piipitti pieni ääni, että huhuu! muistaakseni tänne ei kannata mennä, koska maaperä on niin soinen. Tallikaveri oli joskus aiemmin kertonut, että missä kannattaa ratsastaa ja missä ei. Tää oli just sitä missä ei- osastoa, kuten tulimmekin pian huomaamaan. Mutta minähän viittasin kintaalla moisille takaraivopiipityksille. Nuuhkittiin autuaana Suvin kanssa sammaleen ja ties minkä suopursun tuoksua, kun tavanomaisen klipetiklopetin sijaan alkoikin kuulua maiskis muiskis ynnä muita imuttelun ääniä. Polku alkoikin olla astetta liian pehmyt noin 600 kiloiselle kaviokkaalle ja vähän siinä alkoikin Jaskalla jalka upota syvemmälle maan uumeniin kuin oli tarkoitus. Jollain tietoisuuden tasolla ymmärsimme toki, että juuri näillä main saattaa olla suo siellä ja vetelä täällä, mutta silti muutos tuli aika puun takaa. Eipä siinä muuta kuin menopeli ympäri ja takaisin etsimään kantavaa pohjaa. Emme uponneet suohon, mikä on hyvä, koska mä en niin kestäis, jos mun pitäis soittaa tallinpitäjä tahi pelastuslaitos hätiin, apua! Kiva olis lukea lehdestä, kuinka (rivien välistä luettuna: hölmöt) ja vielä pahempaa KESKI-IKÄISET!!!! naiset saattoivat hevosparan hengenvaaraan seikkailunhalunsa takia. Onneksi pelastuimme täpärästi!

Sinne katoavat horisonttiin perkele. Jaskalla on vähän reipas toi käynti
 ja minä koitan parhaani mukaan lyllertää perässä.

Turvat

Meillä on turvajärjestelyinä maastolenkeillä Jaskalla aina riimut suitsien päällä ja mulla naru mukana, jos tulee tilanne että pitää nappaista koni kiinni. Eipä noita tilanteita juurikaan ole tullut, mutta hei, olisko sit kivaa, kun tarttis ottaa hepo narunjatkoksi eikä sitä narua oliskaan? No ei. Tänään sit ihan siinä kävellessäni hokasin, että ajatella, jos mun pitäis kytkeä polle salamannopeasti kiinni, mitenkähän kävis. Voin kertoa: huonosti. Jos nimittäin oikeesti onnistuisin kriisitilanteessa (siis sekunnin sadasosissa) nappaamaan kaakin narun päähän, kuristuisin. Koska tämä kätevä emäntä ei jaksa kanniskella jotain narua kädessä, kun heiluukin ikävästi ja kaikkee, joten senhän voi laittaa kaulan ympäri vähän niinkuin kivan huivin, silleen tosta lenkistä läpi ja noin. Että semmoinen turvajärjestely, kaiken varalta.

Kuva on kuvituskuva, ei liity tekstiin (paitsi turvan osalta).

Jaska ihan selvästi tykkää näistä kävelylenkeistä. Sillehän on varmaan eri eksoottista joutua kävelemään polulla, missä on juuria ja kaatuneita puita. Alkuunhan se meno onkin melkoista kopsuttelua ja liukastelua, koska neljä jalkaa, haloo! Mutta askellus paranee matkan edetessä ja hevosen tajutessa, että kato, mähän voin astua tän juuren viereen tai yli, niin mä en liukastu tai kompastu ja siistii, tän puunrungon yli pääsee siis nostamalla kintut ihan massua vasten. Tämän seurauksena viimeistä tienpätkää tallille mentäessä tasaisella tiellä oli yksi lätäkkö, johon Jaska kompastui ja oli melkein nokallaan. Kun ei se tasainen tie kehoita heppaa olemaan hereillä, toisin kuin ihanantuoksuinen syysmetsä menninkäisineen ja taianomaisesti kiemurtelevine polkuineen. 

Mikä siinä muuten on, että hautausmaan kohdalla Jaska jännittyy ja pistää vähän rivakammin töppöstä toisen eteen? Sama viime kerralla, polle ei saanut silmiään irti risteistä ja muusta asiaan kuuluvasta kalmistorekvisiitasta ja oli kävellä päin puuta. Ehkäpä kummituiset puhuu sille. Tai sitten Jaska can see dead people. Mene ja tiedä, ei kertonut meille.

I can see dead people!

Lopuksi pieni kevennys. 

Miksi jänis on turvaton?

Koska sillä ei ole turpaa. 

Ehhehe ehhehe. 

Ollaan me treenattu tämmöisiäkin tällä viikolla!
Pujoteltu muun muassa törppöjä etu-ja takaperin.
Ei oo muuten ihan helppoo toi jälkimmäinen, kokeile vaikka ite!

  

Ylämäkialamäkiylämäkialamäkiyhdessäkulkien

Sekalaista nysväämistä

Tässähän onkin tovi taas vierähtänyt pollukan kanssa touhutessa. Eipä ole jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa monestakaan yritelmästä, mutta jotain sentään on jäänyt mieleen viikkojen varrelta.

Käytiin tässä taannoin järjenääni-Suvin kanssa maastoilemassa. Oli meillä toki Jaskakin mukana, ihan noinniinku rekvisiittana. Järjenääni ja suomenpolle muodostivat siis parivaljakon ja minä sain tyytyä apostolinkyytiin (mikä passasi mulle oikein mainiosti, kulutin kaloreita, en jännittänyt, koska luotan sentään omiin koipiini ja sain taas todistaa, että kyllä, Jaska on oiva maastopolle). Me oltiin tietenkin ajan ja kehityksen hermolla ja napsautimme sportstrackerit käyntiin samaan aikaan naps! jotta saataisiin dokumenttia siitä, missä ja kuinka lujaa ollaan oikein menty! Tulos oli suorastaan ällistyttävä: minä, jalkamiehenä (naisena!) sain käytettyä tismalleen samaan lenkkiin 600 metriä vähemmän matkaa kuin uljas ratsukkomme. Pisti vähän miettimään, että mikä tää juttu nyt oikein on. Mun viiva kartalla oli saksalaisen määrätietoinen eli ei turhia mutkia matkassa. Ratsukon viiva tai sanotaanko syherö paljasti heidän poikenneen linjalta lukemattomia kertoja eli päämäärätön vaeltelu selittänee metrieron. Tästä voimme myös päätellä jotain joko hevosen kyvyttömyydestä kulkea suoraan ilman ohjausta tai ratsastajan kyvyttömyydestä ohjata hevonen kulkemaan suoraan. Hmmm. Matkavauhti oli huikeat 5,5 km/h, ratsukolla hivenen nopeampi, koska olimma kuitennii yhtäjalkaa takaisin tallin pihassa. Ja matkaa taittui siis rapiat 5,6km.

Jaska ei ole moksiskaan, vaikka sapelihammastiikeri vaanii lähistöllä.

Mutta itse matkahan taittui hyvinkin leppoisissa merkeissä löntystellen (paitsi Jaska ei löntystele vaan kävelee ja reippaasti jolloin myös minä kävelin ja aika vatun reippaasti!). Ei ollut peloittavia yksityiskohtia juurikaan, mitä nyt hautausmaalla olevat ristit saivat aikaan kyttäysefektin (koska kyllähän ne voivat tulla päälle sieltä aidan takaa, tuumii viettieläin) ja hakkuuaukealle saapuminen nosti pollen pään ryhdikkäästi kohti pilviä (koska ehkä vaara vaanii!). Mutta kaikenkaikkiaan siis mukava päiväkävely kivassa syyssäässä (satoi ennen tallille menoa ja heti kun lähdettiin pois!). Mulle tuli hiki, hepallakin oli vähän pinta kostunut ja ratsastaja-Suvilla oli kylmä ja varpaat jäässä. Bueno!

Oli kesä oli mopo. Maastomopo.

Nysväti nysväti

Juu, no päätin sitten juoksuttaa kopukan, kun Ratsuttajan piti tulla seuraavana päivänä. Kaikki näytti hyvältä. Jälkikasvuni Teinixi suostui lähtemään tallille mukaan (!!!!! rasti seinään!). Pyysin ottamaan kuvia ja videoo meidän touhuista kentällä. Jaska käveli rauhassa about puoli kierrosta ja sitten seuraavat sata kierrosta se menikin kuin oikosulun saanut sähköjänis. Eli ihan vailla järkeä ja hallintaa. Ptruu ja soo ja (vittu pysähdy!). Minä olin Rauha enkä lähtenyt mukaan hötkyilyyn. Yritin vain olla kietoutumatta juoksutusnaruun ja odottelin josko se zen-moodi sieltä Jaskaankin joskus laskeutuisi. Pysähtyihän se sentään lopulta, mutta viritystila oli tapissa: peljästyneenä puhalsi ilmaa ulos lautasen kokoisista sieraimistaan (kuten säikähtyneet hevoset tekevät, aika pirun kova ääni muuten!) eikä meinannut jalat pysyä maankamaralla. Vihellys pilliin ja peli seis! Menimme maneesiin ajatuksella, että jos saisin edes jonkunlaisen hallinnan ja tolkun koko hommaan ja kas, alun pienen hötkyilyn jälkeen alkoi taas mennä käskyt (tai pyynnöt) perille ja Jaskakin rauhoittui suurinpiirtein. Että joo, eipä taideta kokeilla kentällä juoksutusta ihan hetkeen, polle yhdistää sen nyt johonkin pelottavaan asiaan eikä pysty eikä kykene (EPEK) toimimaan järjellä vaan antaa vaistoilleen vallan. Case closed.

Miks sä teet tommosia ilmeitä?
 Hankala ottaa kuvia, sanoi Teinix.
 Koska naamani elää omaa elämää. Six.

Tästähän kaiken järjen mukaan piti olla sitten loistavaa kuvamateriaalia. Mutta eih. Mitä teki Teinix? Joo, otti kuvia ja videoo. Kaksi molempia ja ihan alussa eli silloin kun draamankaari ei ollut vielä noussut. Tänks vaan. Kännykällä pelaaminen oli ilmeisesti mielenkiintoisempaa kuin äitinsä mahdollinen kuolema tai vähintääkin vakava loukkaantuminen villiintyneen kavioeläimen toiminnan seurauksena. Nääh. Peli 1, muu maailma 0.

Kun kaikki oli vielä hyvin.

Riekkumisen jälkeisinä päivinä olikin havaittavissa pientä lämpöä Jaskan etujalan sääressä. Ei ontumista tai turvotusta, mutta koska halusin pelata varman päälle, käytiin kävelemässä radalla, jalat ihan tukevasti maassa molemmilla. Kivastihan tuo narun päässä tulee, kerran säikähti jotain kilometrin päässä olevaa autoa ja pyörähti mun eteen. Mutta palautui nopeasti takaisin rennoksi pollexi ja raahustaminen jatkui.

Kriisistä kriisiin

Ratsuttaja ei olekaan nyt päässyt vähään aikaan koulimaan Jaskaa ihan aikataulullisista ynnä muista syistä, joten olen päättänyt alkaa kouluratsastamaan. Tein semmottisen huomion, että ohjastuntuman pitää olla höyhenen kevyt, muuten alkaa vetokisa ja kiihdytyskisa. Eli pehmeät kädet. Menohan ei ole sinnepäinkään, mitä Ratsuttajan kanssa, eikä muistuta lähimainkaan mitään kouluratsastusta, mutta mähän oon hirween, hirween tyytyväinen, kun olen saanut pollen:

Perästä kuuluu.

1. kulkemaan haluamaani suuntaan
2. kulkemaan haluamaani suuntaan haluamaani askellajia ehkä jopa vähän vauhtia säädellen
3. pollen pysähtymään silloin kun MINÄ haluan
4. ylipäätään olemme molemmat pystyneet rentoutumaan alun kipittelyjen ja jännittyneisyyden jälkeen

Eli voiton puolella ollaan! Katastrofaalisen juoksutuksen jälkeen olin vähän siinä uskossa, että kenttä on Jaskalle nyt peloittava asia, että siellä ei voi ravata. Mutta eräänä sunnuntaina menin kuitenkin sinne kentälle ratsatelemaan (no kun aurinko paistoi ja kaikkee) ja kappas, mehän ravattiin niiiiin rennosti ympäri kenttää että! Taikasana oli Rauha. Ja kevyt tuntuma ja jopa löysä ohja! Ei tullut pienelle hepalle liikaa painetta jota juosta karkuun. Olin ihan in laav! Että miten ihana ja hieno hevonen Jaska oikeesti on! Mä en vaan aina osaa ja jännitän välillä ite liikaa tai pyydän jotain mitä kumpikaan ei osaa, joten mun pitää nyt vaan ihan aikuisten oikeesti alkaa luottamaan itseeni ja Jaskaan. 

Jaska säteilee kilpaa auringon kanssa!
 Koska on niin loistava!

Eilen mentiinkin maneesissa, oli oikein törpöt (Suvi ja minä mukaanlukien) ja kaikki. Ja ai että kun me ravattiin kahdeksikkoa ja ympyriäistä ja siis mä pystyin ohjaamaan Jaskaa! Oikeesti! Se siis kääntyi sinne minne pitikin ja pysähtyi jos pyysin ja kaikkee siistii! Aluksi ravi oli tosin melkoisen vauhdikasta, mutta toisaalta sillä on niin vauhdikas liike ja edesmenneellä Santulla (RIP <3) oli taas vähän, sanotaanko, rauhallisemmat liikkeet (laiska? ehkä vähän) että se vaan tuntuu erilaiselta. Pitää siis sopeutua siihen, että varsinkin nyt, kun Jaskan koordinaatio ja tasapaino ovat edelleen vähän hakusessa tädin keikkuessa satulassa, vauhti on vähän reippaampaa. Plus, että mä en osaa ratsastaa niin tasaisesti ja hevosta häiritsemättä kuin esim. Ratsuttaja. Mutta se on nyt vaan voi voi, Jaska! Paree tottua siihen, että elämä ei aina oo niin tasaista mun kaa!

Tässä vähän liikkuvaa kuvaa meidän törpöttelystä:

https://www.youtube.com/watch?v=T2QPrW6NpBE

Länkkärivimma

Tallikaverin kanssa tehtiin päiväreissu Kokkolaan ja mentiin katsomaan länkkärikisoja! Oli ihan älyn kiva reissu ja mehän inspiroiduttiin ihan valtavasti siellä katsomossa! Varsinkin barrel racing eli laji, jossa on kolme tynnyriä maneesissa ja ne kierretään sitten niin nopeasti kuin mahdollista eli laukassa! Tosi viihdyttävää katseltavaa ja mullahan nousi tukka pystyyn, kun ulkona kuulin erään jytkysuokin ratsastajan sanovan, että oon mä tällä kerran laukannut ennen tätä. Siis mitä! Hullu! Onneksi maneesin ovet olivat auki, sillä täyteen vauhtiin päässeet dieselveturit (eli suomenhevoset) eivät ehkä ihan olis pysähtyneet siihen ovelle. Tai olishan ne pysähtyneet. Seinään.

Iloiset tädit jossain Jyväskylän ja Kokkolan välimaastossa.

Oli meillä yks länkkärivalmennuskin taas pitkästä aikaa. Yritettiin siirtää ilman ohjaksia takajalkaa sivulle. Oikealla puolella oli ilmeisesti joku hermovaurio ja pintatunto kyljestä pois, sillä sain paukuttaa aika huolella kengänkannalla Jaskan kylkeen eikä mitään tapahtunut. Vasemmalle puolelle mun tartti sitten vaan hipaista ja niin siirtyi kinttu sinne minne pitikin. Mutta oikealla puolella oli edelleen kuollutta, kaskaiden siritystä vaan kuului. 

Inspiraatiomme lähde. Tässä lassotaan vasikkaa.
Onneksi lehmälapsi oli muovia, muuten olisi ollut haastetta liikaa.

Tarkoitus olikin sitten seuraavalla viikolla treenata kyseistä asiaa. Mutta. Maneesi oli ahdettu täyteen erikokoisia ja -näköisiä ratsukoita, jotka liitävin askelin viuhahtelivat meidän ohitse, editse, taitse ja sivuitse. Ei siinä mitään, kyllä Jaska on jo tottunut että on muitakin hevosia ympärillä touhuamassa. Mutta kun maneesiin tuli myös uusi tulokas, upea musta friisiläinen ylväänä kuin kuninkaallinen, kaareva kaula pystyssä ja komeana kuin mikä. Tätä ilmestystä Jaska ei sitten käsittänyt, ei sitten millään. Naskan silmät nauliintuivat uljaaseen mustaan ja yritin mä tehdä mitä vaan, oli Jaskan katse siellä, missä uljaskin oli. Yhden ohjan pysähdyskin aiheutti sen, että Jaska pyöri ympäri kuin kompassin neula kohti pohjoisnapaa jonka virkaa toimitti uljas musta. Meni pari päivää ennenkuin hokasin (olin katsomassa kun uunituore, onnellinen omistaja ratsasti friisiä) että heureka sentään, ton hevosen normaali asento ja ryhtihän ovat samanlaiset kuin Jaskalla silloin, kun se on jännittynyt ja pelokas eli ns. pulu. Jaskan mielestä vissiin tämä toinen hevonen kertoi olemuksellaan, että nyt on jotain tosi jännää ja peloittavaa, valmistaudu pakenemaan tai taistelemaan. Ja herkkänä luontokappaleena Jaska tietenkin valmistautui pakenemaan henkensä edestä. Täytyy siis totuttaa Naska tähän uuteen hevoseen ja siihen, että se ei pelkää vaan sattuu nyt olemaan niin ryhdikäs ja komea. 

Kivasti menee. Kaksi sekuntia. Mutta hyvä alku sekin!

Ovi nousee!

Joo että semmosta. Ollaan muuten harjoiteltu tallin nosto-oven avaamista. Minähän osaan kyllä avata ja sulkea sen oven. Mutta Jaskan näkökulmasta se:

a. liikkuu
b. pitää ääntä
c. ei oo ollut ennen tossa
d. eli se on vaarallinen tai vähintäänkin epäilyttävä. 

Eli Jaskan pitää varulta vähän huolestua oven takia. Eilen päästiin jo ihan oven eteen kun avasin sen, joten kohta me sit mennään ja tullaan ovista kuin vanhat tekijät! Tässäkin asiassa mun mielestä maltti on valttia. Edetään rauhassa ja odotetaan, että hevonen ei ole pakenemismoodissa vaan rento ja lisätään sitten haastetta eli mennään lähemmäksi. Näin heppa ymmärtää että hei, mun ei tarvii pelätä tätä, kato kun mä oo sun kans ja sä oot Rauha. Se, johon voi luottaa vaikka vähän jänskättäisikin, koska Rauha ei anna tapahtua mitään pahaa Jaskalle! Jaska on Rauhan aarre, kultakimpale! Nih!

Rennon ravailun jälkeen tyytyväinen ilme. Kulta-Jaska <3

Että piis änd laav vaan kaikille ja suurta kurpitsajuhlaa itse kullekin säädylle!