Jos metsään haluat mennä nyt...

...Niin takuulla yllätyt

Pari päivää sitten oli
pakkasyö ja kuuraa maassa.

Ollaan harrastettu pollemaastoilua lähinnä siten, että minä kävelen, hevonen kävelee ja Suvi istuu. Suvi ei turhia jännitä, joten pollekaan ei sitten kehkeile mitään paniikkioireita huvikseen. Maastolenkit ollaan tehty ihan kävellen, syystä että: 

a. Jaska saa rentoutua
b. Jaska ei riistäydy kiitolaukkaan
c. Mä en juokse (ellei karhu tai muu vastaava eläämää uhkaava tekijä jahtaa mua!)

Ei ihan ekana uskois, että on 5. marraskuuta! 

Hyvälle reitille päästäksemme pitää ylittää autotie kolmesti ns. ojan kautta. Nämä kohdat sujuvatkin hienosti, Jaska ylittää ojan eikä esim. lankea polvilleen sen pohjalle, koska "mihin se maa hävisi?" (seuraa siis mihin astuu, bueno!) tai käänny ojan edessä 180 astetta ja katoa horisonttiin, koska epek (ei pysty ei kykene). Ei. Meidän Jaska se vaan rennosti hypähtää tahi ottaa askeleen pohjan kautta ja kas, oja ylitetty. Tänään löydettiin ihan uusi polku ja lävitse uteliaina täti-ihmisinä ohjasimme pahaa-aavistamattoman luontokappaleen kohti suurta tuntematonta. Ihan hyvin meni. Tosin alkumetreillä Jaska havaitsi epämääräisen mustan levyn polun vieressä ja hypähti tasajalkalaukalle joidenkin metrien ajaksi. Tilanne hallinnassa. Sitten tuli jo vähän isompi syvänne, mutta siitäkin polle suoriutui kunnialla ja ampaisi onnellisena raviin, koska sai ilmeisesti kimmokkeen juoksuaskeliin ponnistaessaan ojan pohjalta. Mutta pian olivat hevonen ja ratsastaja yhteisymmärryksessä matkan suunnasta sekä vauhdista. Takaisinpäin tullessa ojan pohjalta ponnisti melkoinen totilas, niin komeaa passagea veti parin henkäisyn verran!  

Tässä ollaan vielä ns. turvallisilla vesillä ja hevonenkin
osaa jo kävellä kompastumatta joka toisella askeleella.

Löytyihän sieltä vielä yksi polku, mikä kuiskaili meille kutsuvasti kuin seireeni. Mun takaraivossa piipitti pieni ääni, että huhuu! muistaakseni tänne ei kannata mennä, koska maaperä on niin soinen. Tallikaveri oli joskus aiemmin kertonut, että missä kannattaa ratsastaa ja missä ei. Tää oli just sitä missä ei- osastoa, kuten tulimmekin pian huomaamaan. Mutta minähän viittasin kintaalla moisille takaraivopiipityksille. Nuuhkittiin autuaana Suvin kanssa sammaleen ja ties minkä suopursun tuoksua, kun tavanomaisen klipetiklopetin sijaan alkoikin kuulua maiskis muiskis ynnä muita imuttelun ääniä. Polku alkoikin olla astetta liian pehmyt noin 600 kiloiselle kaviokkaalle ja vähän siinä alkoikin Jaskalla jalka upota syvemmälle maan uumeniin kuin oli tarkoitus. Jollain tietoisuuden tasolla ymmärsimme toki, että juuri näillä main saattaa olla suo siellä ja vetelä täällä, mutta silti muutos tuli aika puun takaa. Eipä siinä muuta kuin menopeli ympäri ja takaisin etsimään kantavaa pohjaa. Emme uponneet suohon, mikä on hyvä, koska mä en niin kestäis, jos mun pitäis soittaa tallinpitäjä tahi pelastuslaitos hätiin, apua! Kiva olis lukea lehdestä, kuinka (rivien välistä luettuna: hölmöt) ja vielä pahempaa KESKI-IKÄISET!!!! naiset saattoivat hevosparan hengenvaaraan seikkailunhalunsa takia. Onneksi pelastuimme täpärästi!

Sinne katoavat horisonttiin perkele. Jaskalla on vähän reipas toi käynti
 ja minä koitan parhaani mukaan lyllertää perässä.

Turvat

Meillä on turvajärjestelyinä maastolenkeillä Jaskalla aina riimut suitsien päällä ja mulla naru mukana, jos tulee tilanne että pitää nappaista koni kiinni. Eipä noita tilanteita juurikaan ole tullut, mutta hei, olisko sit kivaa, kun tarttis ottaa hepo narunjatkoksi eikä sitä narua oliskaan? No ei. Tänään sit ihan siinä kävellessäni hokasin, että ajatella, jos mun pitäis kytkeä polle salamannopeasti kiinni, mitenkähän kävis. Voin kertoa: huonosti. Jos nimittäin oikeesti onnistuisin kriisitilanteessa (siis sekunnin sadasosissa) nappaamaan kaakin narun päähän, kuristuisin. Koska tämä kätevä emäntä ei jaksa kanniskella jotain narua kädessä, kun heiluukin ikävästi ja kaikkee, joten senhän voi laittaa kaulan ympäri vähän niinkuin kivan huivin, silleen tosta lenkistä läpi ja noin. Että semmoinen turvajärjestely, kaiken varalta.

Kuva on kuvituskuva, ei liity tekstiin (paitsi turvan osalta).

Jaska ihan selvästi tykkää näistä kävelylenkeistä. Sillehän on varmaan eri eksoottista joutua kävelemään polulla, missä on juuria ja kaatuneita puita. Alkuunhan se meno onkin melkoista kopsuttelua ja liukastelua, koska neljä jalkaa, haloo! Mutta askellus paranee matkan edetessä ja hevosen tajutessa, että kato, mähän voin astua tän juuren viereen tai yli, niin mä en liukastu tai kompastu ja siistii, tän puunrungon yli pääsee siis nostamalla kintut ihan massua vasten. Tämän seurauksena viimeistä tienpätkää tallille mentäessä tasaisella tiellä oli yksi lätäkkö, johon Jaska kompastui ja oli melkein nokallaan. Kun ei se tasainen tie kehoita heppaa olemaan hereillä, toisin kuin ihanantuoksuinen syysmetsä menninkäisineen ja taianomaisesti kiemurtelevine polkuineen. 

Mikä siinä muuten on, että hautausmaan kohdalla Jaska jännittyy ja pistää vähän rivakammin töppöstä toisen eteen? Sama viime kerralla, polle ei saanut silmiään irti risteistä ja muusta asiaan kuuluvasta kalmistorekvisiitasta ja oli kävellä päin puuta. Ehkäpä kummituiset puhuu sille. Tai sitten Jaska can see dead people. Mene ja tiedä, ei kertonut meille.

I can see dead people!

Lopuksi pieni kevennys. 

Miksi jänis on turvaton?

Koska sillä ei ole turpaa. 

Ehhehe ehhehe. 

Ollaan me treenattu tämmöisiäkin tällä viikolla!
Pujoteltu muun muassa törppöjä etu-ja takaperin.
Ei oo muuten ihan helppoo toi jälkimmäinen, kokeile vaikka ite!