Helmi on siis löytynyt

Helmi on nimeltään Jasumus!

http://www.sukuposti.net/hevoset/jasumus/762501

Vapise tero, täältä tullaan!

Jasumus on tavallaan paluumuuttaja: elämänsä ensimmäiset vuodet se on asustellut täällä Keski-Suomessa jonka jälkeen pari vuotta Rovaniemellä ja nyt siis palasi takaisin lapsuutensa maisemiin!

Hulmuharja pitää letittää, ettei
sotkeennu ohjaimiin!

Jasuksi sitä kutsuttiin edellisessä kodissa, mutta koska meillä on tallilla jo yksi Jasu, ja vielä tamma, tuntui luontevalta vaihtaa kutsumanimi. Eli olkoot hän nyt sitten Jaska. Tai Jasumussukka. Lempinimiä varmaan tulee pilvin pimein matkan varrella (vrt. Tähti-Santeri -> Kulta-Pantteri, Rauno-> Kaneli, Calle-> Kalevi jne. lista on loputon). No, ei nimi hevosta pahenna vai miten se nyt menikään. Kunhan oma suu nyt tottuu tohon Jaskaan (pitäisikö se sanoa putoushahmon tapaan Zaska?).



Jaska voi olla muutenkin parempi nimi, korostaa edes vähän sen miehisyyttä, kun on niin kamalan kaunis yksilö, että tallin pikkuoritkin käyvät ihan kuumana siihen! Ovat vähän niinkuin, että miten olisi, kaunokainen, vink vink :D

Eli, Jaska on siis suomenhevonen ja ruuna eli pallit ovat ns. metrin alempana (kuten meillä hevospiireissä tavataan sanoa), tehnyt ravurin hommia helmikuuhun asti ja kun ei juoksijan hommat oikein lähteneet käyntiin, tuli hevosesta ammatinvaihtaja. Jaskis (noni, jo uusi lemppari!) on 7-vuotias ja hirrrween, hirrween nätti, kiltti ja rauhallinen, noin 153-155 cm säkäkorkeudeltaan (hei, mä nään sen selän yli!) terve ja mun satula käy sille. Ja mikä tärkeintä: ihmisen ystävä! Utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja tykkää, kun sitä hoivaa ja rapsuttelee ja silittelee ja höpöttelee. Eli just mun hevonen :)

Ensimmäinen aamu uudessa kodissa. Melko jännittävää?

Leppoisasta elämänkatsomuksestaan huolimatta se ei kuitenkaan ole mikään pystyyn kuollut putte vaan hyvin eteenpäin pyrkivä, ainakin ratsastuksessa. Ajohommia ei varmaankaan tule harrastettua, kun myin pois Santun ajovermeet ja kärryt, ei nimittäin oo mun juttu ollenkaan tuo metrien päästä ohjastaminen, johan siinä ehtii hevonen kammeta itsensä ojaan, kun on niin pitkät piuhat kärrystä suuhun (koska mun käsitys on, että hevonen ei voi osata kulkea tiellä kärryt perässään ilman, että sitä koko ajan ohjataan!). Mutta aika hyvin kyllä toteutui mun kriteerit, ei huano (Jorma Uotisen äänellä)!

Viikkohan tässä ollaankin jo vietetty yhteiseloa. Melko tiivistä sellaista. Mutta niinhän se aina on, kun solmii uuden liiton, olkoot sitten avio- tai kavioliitto, niin jonkinlainen kuherruskuukausi ilmeisesti kuuluu viettää. Eli hyvin varovaisesti ollaan lähdetty liikkeelle, sanoisinpa jopa, että hieman ujosti. Kainosti mielialoja haistellen ja kohteliaasti edeten, molempien mukavuusaluella pysytellen. Kato, ihan vaan siks, ettei nyt vaan sattuis mitään. Eihän sitä voi tietää, mitä se toinen tekee ja miten se reagoi uusiin juttuihin. Kun kyseessä on kuitenkin bauttiarallaa 500 kg eläväistä olevaista, jonka kanssa olis ihan kiva tulla juttuun, tiätsä. Eli maltti on valttia, ei se luottamus hetkessä synny vaan ajan ja kokemusten myötä. Luottamus pitää ansaita!

Naapuri koki suuremman mullistuksen elämässään kuin paluumuuttaja.

Jaskahan on siis ihan hirmuisen kiltti ja rauhallinen hevoinen hoidettaessa. Suorastaan ällistyttävää, kun ei tarvitse väistellä heiluvaa päätä (vrt. Santtu, ja voin kertoa, että kun hevonen huitaisee päällään, niin se vähän sattuu), taluttaessa ei naru kiristy mihinkään suuntaan, paitsi silloin, kun Hänen Herkkyytensä huolestuu jostain eikä suostu liikkumaan kuin korkeintaan taaksepäin (pienellä suunnanmuutoksella tai kauraämpärillä kyllä liikkuu taas myös etiäpäin!). Ratsastaessa Jaskuli (!!) on nöyrä, mutta ajoittain kiireinen ja hätäinen, koska ratsu-ura on vasta ihan hiirenkorvilla. Parhaansa se kuitenkin yrittää ja oppii nopeasti, on kovin herkkä istunnalle ja ihan kivat liikkeet sillä on (olen tähän mennessä ratsastanut sillä noin neljä kertaa eli puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä!). Pysähtyminen on joskus intopiukkana hieman haasteellista, varsinkin jos on vauhtia (järjenääni testasi eilen laukkaamista, on se rohkea tytteli!). Eli mepä harjoitellaankin aluksi rentoutta, rauhallisuutta, täsmällisyyttä ja pysähtymistä sekä maastakäsin että ratsain. Sitten kun nämä asiat alkavat olla visusti korvan takana voidaan ottaa mukaan muitakin elementtejä. Esimerkiksi se laukkaaminen. Ettei vaan nyt kävis samalla tavalla kuin viimeksi, kun heposella päästelin kolmitahtista. Eli kertauksena vielä: maltti on valttia! 

Hevonen muuten opettaa ja kasvattaa ja jalostaa immeisen sielua, se on ihmisen peili, ainakin joidenkin viisaiden mielestä. Hassua tässä onkin se, että sanan kärsivällisyys kohdalla ei sanakirjassa todellakaan oo mun kuvaa ja silti kykenen huokumaan rauhaa kuin John Lennon aikanaan (Imagine all the people jne...). Siis hevosen kanssa. Pitäisköhän kuvitella aina kaikki jollain tavalla mua ärsyttävät kanssaihmiset myös hevosiksi, toimiskohan se? Olisinko silloin Rauha? Toiset syövät rauhoittavia ja muita tsyykelääkkeitä, mä ostin hevosen. Siinä on mulle psyykelääkettä ihan tarpeeksi! Oonkohan mä jakomielitautinen, kun musta löytyy monta eri minää? Talliminä, työminä, kotiminä ja mitähän vielä? Minäminäminä! Olisin mieluusti useimmiten se talliminä enkä nanosekunnissa nollasta sataan kiihtyvä kotiminä. Toisaalta liiassa seesteisyydessäkin piilee vaara, ehkä siinä kehittyisi hiljalleen eräänlainen painekattilailmiö eli kun tarpeeksi kerää painetta niin sitten pamahtaisi kuin Krakatau konsanaan. Kabuum! 

Mutta palataksemme aiheeseen eli Jaskaan. Mitähän siitä vielä kertoisi? Ihq! Siis omg miten lovely! Sydänhymiö x monta! Kentällä se ei kyllä välitä mistään ulkoisista ärsykkeistä juurikaan, toki saattaa katsella ja ihmetellä jotain, mutta niinhän hevosen kuuluukin tehdä, muuten alkaisin jo pelkäämään, että se on sokea. Ja kuuro. Tänään taluttelin sitä kentällä ja naapurissa pestiin kattoa painepesurilla. Siinä vaiheessa vasta nousi korvat ja ryhti muutenkin, kun melu loppui! Kiva piirre hepassa, ettei säiky jokaista ääntä. Yks päivä kierrettiin harjoitusrataa taluttaen, yli lensi lentokone, reaktiopisteet nolla, matkan varrella oli isoja koneita, jälleen pyöreä nolla (ding ding ding, we have a winner!), ai kun kiva polle, mii laik! Mä veikkaan, että mua jännitti enemmän kuin Jaskaa, olinhan varautunut aiempien kokemusteni perusteella siihen, että ISO KONE tai pusikko voi aiheuttaa jonkinlaista elehdintää ja viulunkieleksi muuttumista hevosessa (vrt. Santtu). Mutta ei väkisin.

Ensimmäinen kerta maneesissa aiheutti pienen järkytyksen herkkään hevosen ( ja tietenkin mun) mieleen, mutta sitä kesti parisen minuuttia (ja minustakin tuli jälleen Rauha), sitten pystyikin jo olemaan taas hevosiksi eikä edes ohilaukkaavat ratsukot aiheuttaneet kummempia täpinöitä. Jes! Jospa joku kerta pääsisi ihan ratsastamaan siellä! Kiva, että oli taas järjenääni mukana antamassa mulle henkistä tukea, katsos kun olen ihan keltanokka näissä hevosenomistamisjutuissa!  Pieni, itsetunnoton raukkaparka! Löytyi uusi minä jälleen!

Muutamia uusia juttuja on tullut esille, mitä ei Santtukultarakkaan kanssa tarvinnut edes erikseen miettiä, tässäpä pari esimerkkiä:

Selkäännousu tapahtuu tiettyjä rituaaleja noudattaen: 
*pysäytä polle jakkaran viereen
*nouse penkille
*polle siirtyy pois jakkaran vierestä (jaahas, mites tästä nyt sitten?)
*taluta uusi kierros ja pysäytä polle jakkaran viereen, toista pari kertaa
*kun polle seisoo jakkaran vieressä siten, että ratsastaja seisoo jakkaralla, anna   sokeripala
*nouse selkään
*anna sokeripala
*sitten menox

Näin helppoa! Sirkku ja Pulmu rules! Ei ole poniininkaan suu tuohesta!

Back in the saddle! Haljennutnauris-hymiö!

Juominen:
*oli tiedossa, että Jaska pelkää juoma-automaattia, siis sitä, mistä pitää itse    painaa että saa vettä
*testaa ekana iltana pelkääkö oikeasti, kyllä pelkäsi, meni paniikinomaisesti  seinälle
*laita sille vesiämpäri karsinaan
*laita porkkananpaloja juomakuppiin ja laske täyteen vettä
*iloitse siitä kun hevonen lopsii porkkanat kupista samalla kun painat vettä    kuppiin -> johtopäätös: ei pelkää vesiautomaattia
*ota ämpäri pois, kyllä se osaa juoda
*laita parin päivän päästä vesiämpäri takaisin karsinaan, kun ei se osaa juoda
*ole kiitollinen, kun tallinpitäjä ehdotti juoma-automaatin vaihtoa  uimurikuppiin, mistä hevosen kuulemma pitäisi osata juoda

Bling bling. Gimalletta kypärässä. Koska otsapanta! Blinghymiö.

Tänään sain todistaa Jaskan loukkaantumisen. Siis henkistä laatua olevan. Olen suihkinut ihan pokerina kiilloitusainetta pokun ihanaan hulmuharjaan (koska kyllä, kaikesta ihanuudestaan huolimatta hulmuharjan kunnossapito vaatii työtä ja vaivannäköä!) ja häntään, eikä poksu ole ollut siitä moinaankaan, sitten muistinkin ihan yhtäkkisesti, että hei (hei mitä kuuluu) siellähän on paarmoja ja mullapa onkin siihen poisonia. Että nyt myrkytetään hevoinen (lamppupäänpäällähymiö). Juu. Ei. Ilmeisesti Jaskeri (!!!) on oppinut tunnistamaan tukanhoitoaineputelin, mikä on siis ihan jees, koska hulmuharja, mutta nyt kun lähestyin sitä myrkkypullon kanssa, oli hevonen ihan että WHAAT (epäluulohymiö)! Siis hetkinen! Ihan kuin olisin valelemassa sitä bensalla rööki huulessa hehkuen. IIk! Särö orastavassa luottamuksenpoikasessa! Pruu, polle. Nou hätä, olenhan Rauha. Hevonen tutki ja nuuhkiskeli pulloa aikansa ja antoi puolittaisen hyväksynnän touhulle, että suihkaise nyt sit jos on ihan pakko. Ja minä suihkautin, ihan sillein varovaisesti ettei nyt ihan tarvii reagoida äärimmilleen eli työntää kankulla ihminen vähän sivumpaan. Se on kuulemma pahinta, mitä se tekee kun ei tykkää jostain. Erikoinen on hevoisen logiikka, letkulla saa kyllä suihkia vettä päälle vaikka kuinka, mutta pieni suihke on paha (silmiäpyörittävähymiö).

Juu, että semmoista auvoa on elämä nyt! Paistaa vaikka sataisi. Rahalle on taas käyttöä (sitä jäikin ihan huolestuttavan paljon säästöön hevosettoman kauden aikana!). Malttamattomana vaan odotan, kun päästään polluxin kanssa samalle aaltopituudelle, saavutamme ykseyden sekä nirvanan (olen muuten nähnyt bändin livenä 1992 Ruisrockissa!)ja kommunikoimme enää ajatusten välityksellä. Siihen voi kyllä mennä vähän aikaa (vrt. Santun kanssa taisi mennä useampi vuosi). Mutta kiirekös tässä, kyllä me siihen vielä joskus päästään! Koska olen Rauha (vai Riki Sorsan veli?). 

Harmoniaa odotellessa...

Hei, olen Jaska, trust me, I know what I'm doing!

Hevosen ostamisen lyhyen oppimäärän viimeinen kurssi

Tu bii kontinjuud!

Älliä ja kukkia.

Eli koeratsastus vol. jotain. Eväät check. Satula check. Ratsikamppeet check. Järjenääni check. Muzakkia, jos radio ei jaksa check. Matka kohti Rovaniemeä on siis valmis alkamaan. Siis sitä hevosta katsomaan ja koeratsastamaan eli ei mikään hupakoiden hupireissu vaan vakavamielinen elämänmuutosreissu. Lähtökohtaisesti ja henkisellä tasolla olin siis periaatteessa jo ostanut kyseisen hevosen. Hieman kauttarantain järjenääni-Suvi myös asiaa tiedusteli, että ollaanko sitä nyt sitten ihan tosimielellä liikenteessä (kun oltiin kuitenkin menossa vähän kauemmaksi kuin esim. Hankasalmelle tai Muurameen). Kyllä, kyllä, vakuuttelin. Jos se näyttää hevoselle eli joka kulmassa on jalka eikä mitään isompaa vikaa päästäkään löydy, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä astun jälleen hevosenomistajien aateliin!

Järjenääni on kartalla.

Itse reissuhan meni oikein rattoisasti, pulinaa riitti ja muutama kuvakin tuli otettua matkan varrella. Palokan motarilla ajellessani totesin, että meillähän ei sitten ole mihinkään kiire enkä suotta ohittele, ehtiihän sinne, Rovaniemelle, ei se sieltä mihinkään karkaa. Juuh. Kuka v*ttu jaksaa ajaa jonkun maisemia ihastelevan karavaanarin perässä perkele! Ja pim, liikenneraivoni oli päässyt irti kahleistaan ja mylvi sieraimet punaisena maata kuopien, valmiina taistoon!

Välihuomautus: yksi pieni pettymys sisältyi tähänkin reissuun. Nimittäin ei nähty poroja! Tai siis nähtiin, mutta vaan juutubessa. Dääm.

No ei vaiskaan. Tie kun alkoi oikenemaan ja kaasujalka vähän painamaan niin mikäs siinä on suoralla rekkoja ja karavaanareita ohitellessa, kun autostakin löytyy ihan kivasti vääntöä ja kiihtyvyyttä. Mutta siis turvallisuuden puitteissa kuitenkin ajelin (Suvilta lähdettyämme meinasin ajaa eka kolarin about 200 metrin jälkeen)! 

Löydettiin tämmöiset ruokalaput ja ihan ilmaiset vielä!

Olet tässä. Kiitos tiedosta. Missä?

Perillä sitten odottikin tämä ihanuus eli the Hevonen. Ja ihan olikin hevosen näköinen ja ah! mikä liinaharja! Nättiyden ruumillistuma! Ja kilttikin, rauhallinen, utelias, ylisanoja ja kaikkee eli aika hyvältä vaikutti kaikkinensa. 

Jasumus

Noh, koeratsastettiin ja hyväksi todettiin. Sitten oli ohjelmassa se viimeisin ja tärkein eli satula. Mulla nyt vaan sattuu olemaan niin hyvä satula just mun perseelle, että ihan hevillä en siitä luovu. Olinkin leikkimielellä (ihan tosissaan) sanonut, että jos se satula ei ostoehdokashevoselle käy, niin sit ei oo mun hevonen. Juhlallisin menoin laskin Satulan hevosen selkään kuin kruunun Kuningatar Ellun päähän ja kas! Siinä se istui pollen selässä kuin nenä päässä eli nimi alle ja kättä päälle, kiitos ja näkemiin! Ostinpa sitten Hevosen!!! Jee jee! Henkisellä tasolla hypin tasajalkaa, fyysisellä tasolla olin ihan cool. Paitsi saatoin ehkä hymyillä kuin haljennut nauris. Syystäkin! Kukapa sitä ei hymyilisi juuri solmitun kavioliiton jälkeen...

Eihän siinä sitten muuta kuin odottelemaan, että milloin se hevonen ihan niinkuin oikeesti tulee mun elämään eli milloin saadaan kyyti sille järkättyä. Eka oli puhetta, että se tulisi parin viikon päästä, mutta sitten kävikin niin onnellisesti että pohjoisen ravimies oli menossa etelään ja ystävällisyyttään otti mun Hevosen kyytiin ja toi sen tallin pihaan ihmeteltäväksi neljäntenä päivänä road tripistä eli aika pian, hiihaa!

Kylläpä oli jännää ja kivaa ja suurta ja ihmeellistä, kun olinhan jo ehtinyt melkein kolmessa kuukaudessa unohtaa, miltä tuntuu omistaa hevonen. Siispä ihan keltanokkana aloitin hevosenomistamisen. Unelma ja haave oli muuttunut lihaksi!

Eli tässä oli shoppailureissun tulos, olkaa hyvät:

Tulin, näin ja ostin! 

Paluumatka meni vähintäänkin yhtä hilpeissä tunnelmissa, hysterian taso ei ollut ehkä enää niin korkea, kun jännitys oli lauennut ja tavoite saavutettu. Mutta matka joutui, daadaa ja niin edelleen.

Perillä oltiin aikalailla puolen yön maissa, hitusen ryytyneinä mutta kuitenkin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa! Hymyssä suin sitten nukkumaan, ai että miten uni maistuikin! Jatkossa sitten kertoilenkin hevosenomistajan arjen ihanuudesta ja kurjuudesta...

1100 km eikä tunnu missään  

                                                     

                                                                     Apukuskikin on vielä ihan tuore

Hevosen (sen oikean!) etsimisen lyhyt oppimäärä

Lähtökohdat eli kriteerit kaupan kohteelle:

Ihan  jees punkku. 

*suomenhevonen

*ruuna

*alle 10-vuotias

*ratsuksi sopiva

*osaa perusasiat ratsastuksessa

*ei ruma

*hinta-laatusuhde kohdillaan

*kiltti

*maastovarma

*terve
*mun satulan pitää käydä sille

Noniin! Näillä kriteereillä aloin etsimään uutta hevosta ja voi pojat, että olikin tarjontaa! Tai aluksi tuntui siltä, että sopivia hevosiahan on Suomi pullollaan, ei muuta kuin koppi auton perään ja pollea ostamaan. Ja halvallakin olisi hevosen saanut, ei muuta kuin pari tonttua myyjä(ttäre)n kouraan ja homma olisi siltä erää paketoitu. Mutta. Mutta mutta. Kävikin ilmi, että mun täydellisen hevosen kauppoja tuli aina sotkemaan pari(kymmentä) muuttujaa. Esimerkiksi...

Laitoin siis ilmoituksen feisbuukin suomenhevosmarkkinoille, että nyt olis tädillä paikka hevoselle sekä sydämessä että tallissa, ei muuta kuin tarjouksia otetaan vastaan! Ja niitähän tuli, ihan meinasi onnesta seota, kun selaili toinen toistaan upeampia tarjouksia eri hienoista kavioeläimistä, videoitakin sain nähtäväksi ja niiden perusteella olin jo lähdössä kopua hakemaan. 

Mutta. Mutta mutta.

Onneksi mulla oli tässä projektissa muutama järjenääni (ystäviksikin haukuttu), jotka vähän laittoivat jarrua kärryn perään, ettei ihan lähde homma lapasesta. Ja hyvä niin, sillä alkuun (no myönnetään, myös loppuun asti) kiinnitin huomiota lähinnä siihen, että se hevonen näyttää hevoselta, mitä nätimpi (lue: liinaharja) sitä varmempi kauppa oli syntymässä. Mutta kun järjenäänet katsoivat myös niitä videoita ja näkivät jopa muitakin asioita niissä kuin sen hulmuavan valkotukan, esimerkiksi miten se liikkuu tahi muuta tylsää. Eräskin yksilö pärjäisi varmaan paremmin Sulkavan soudussa kuin kouluradoilla, sen verran kovasti meloi etukoivillaan. Eli ei lähdetty katsomaan sitä ties kuinka monen sadan kilometrin päähän.

Jämsän kesäravit 12.7.2015

Noh, pääsin sentään koeratsastamaankin joitain hepoja ja koska en pidä itseäni minään ratsastuksen asiantuntijana, otin viisaana osaavamman tai järkevämmän kaverin mukaani (koska itsehän päätin lumoutua mitä oudoimmista syistä, kuten hulmuharja ja komea ulkomuoto) etten nyt sitten menisi hulluuspäissäni ostamaan vaikka kolmijalkaista heppaa.

Noh, koeratsastukset menivätkin alkuun ihan jees, kunnes se helmi löytyi! Tai ehkä ennemminkin hiomaton timangi! Bling!! Oli muuten viimeisen päälle hieno, hulmuharjainen hevonen, liikkeetkin näyttivät ihan hyvältä videolla (kyllä, aloin harjaantumaan (en hulmu) myös ulkonäön ulkopuolisiin seikkoihin) ja suurin odotuksin järjenääni-Emilian kanssa sitten matkasimme parisataa kilsaa koeratsastamaan. 

Sepä menikin hienosti se reissu! Emilia ajoi yksin yösydännä kotiin mun autolla ja mä kärvistelin kipujen kanssa Seinäjoen keskussairaalassa. Olikin nimittäin astetta vireämpi peli alla ja aika herkkä pohkeelle, tuli vaan huomattua. Se ratsastus tosiaan päättyi maneesin seinään mun osalta ja olkapää päätti muuttaa pois omalta tutulta paikaltaan vähän takavasemmalle. Nooh, tekevälle sattuu eikä onneksi pahempia traumoja tullut, huristelin sitten taksilla kotiin aamun sarastaessa ja kiitos Kelan, ei kukkaroonkaan tullut isompaa lommoa!

No, kuten viisaampi varmaan osasikin päätellä, en ostanut tätä hevosta (vaikka vähän mieli teki, mutta onneksi järjenäänet pitivät päänsä eivätkä antaneet hevoselle mahdollisuutta!). Vika ei ollut kuitenkaan yksin minussa tai hevosessa, ei ollut vaan match made in heaven ja onneksi asia tuli selville jo ihan suhteemme alkumetreillä!

Tältä kuulostaa järjenääni, kun tätiratsastaja mäjähtää seinään:

No sitten taas ilmoitusten kimppuun. Yksi lähestulkoon täydellinen löytyikin ja nyt oli muuten kaupat lähellä. Siis lähestulkoon. Pieni, harmittomalta kuulostava vaiva siitä sitten piti löytyä klinikalla ja myyjän kanssa päädyimme sitten jättämään kaupat väliin. Toisaalta tässä kävi hyvin, omistaja oli onnellinen kun saikin pitää hevosensa ja mä olin onnellinen, että olin saanut tutustua niin mukavaan hevoseen (aika sairaan hyvännäköinen vielä!) ja mukavaan omistajaan eli tilanne oli win win kuten suuressa maailmassa tavataan sanoa.

Suivikas ja Terho Rautiainen Jämsän kesäraveissa 12.7.2015

Noh, koska en ole tunnettu kärsivällisyydestä, päätin lyödä vähäksi aikaa hanskat tiskiin ja unohtaa koko hevosen ostamisen. Tulee vastaan jos tulee. Ei jaksa enää. 

Tik tak tik tak. 

Melkein tunnin kestin ilman ilmoitusten plaraamista! Kauheat vieroitusoireet! Kato, eihän sitä tiedä, jos se helmi vaikka lipuukin ohi pikku simpukkansa sisällä, kun jääräpäisesti kieltäydyn katsomasta markkinoita. Eli olin taas lähtötilanteessa, mutta keksin sentään pari lisäystä jo olemassa oleviin kriteereihin:

*ei saa olla säpsy

*pitää olla tosi kiltti ja rauhallinen

*täytyy sietää pohkeet kyljissään

*saisi olla iältään lähempänä kymmentä kuin nollaa

*muistinko mainita että pitää olla kiltti, maastovarma ja rauhallinen?

*ihmisen ystävä

*(köh köh) nätti tai siis ei niinku mikään ruma

Dodii, nyt on muuten helppo löytää se hevonen, kun on tarkkaan mietitty mimmonen sen pitää olla! Kyllähän niissä tarjottavissa oli ties minkälaista tapausta, ylisanoja ja kehuja riitti ja kukapa nyt ei omaansa kehuisi, varsinkin jos meinaa tienata parin kuukauden palkan sillä! Mutta kun. Jos ei hevoinen könkännyt jollain kintulla niin vähintään oli muuten huonosti liikkuva, taitamaton tai liian sähäkkä (tai ei minkään näköinen, sori kaikki ihanat hevoset, kyllä jokainen on omalla tavallaan nätti!!!). Muutamaa piti mennä katsomaan, mutta aina tuli niitä muuttuvia tekijöitä, joko minun tai myyjän puolesta, kuten:

*Myyjä: hevonen on jo myyty, varattu tai kaveri ostaa ens viikolla tai valmentaja hoksaa tulevaisuuden ruusukehain ja hevonen otetaankin pois myynnistä parin viikon tehovalmennuksen ajaksi, jonka jälkeen se palaa myyntiin kisatulosten kera sekä paljon isompinumeroisella hintalapulla varustettuna

*Minä: en pääsekään ensi viikolla (lue: en koskaan, sillä järjenääni on todennut hevosen epäkelvoksi könkäksi tai muuten vaivaiseksi, huonosti liikkuvaksi tai ylipäänsä vaan epäsopivaksi mulle tai matka oli liian pitkä ja epäilykset hevosen kykyjen todenperäisyydestä liian suuret)

Jämsän kesäravit 12.7.2015

Että semmosta. No. Olinhan mä jo kesän korvilla joskus nähnyt erään ilmoituksen siellä feisbuukissa. Että voi kun nätti ja kivan kompaktin oloinen heponen, liinaharja ja kaikki. Mutta kun se asusteli vähän kaukana eli n. 550 kilsan päässä, joten kaihomiellä päätin unohtaa sen. Hetkeksi. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tai oikeastaan siitä, kun eräs järjenääni sanoi, että tossahan se olis sulle hevonen, ensimmäinen, joka liikkuu puhtaasti videolla! Ahaa. Okei. No. Voihan siitä vähän kysyä ja kertoa itsestään sekä mitä hevosesta hakee, noita kriteereitä ei nimittäin ihan joka perusputte täytä. Että kysytään nyt sitten, jokuhan siinäkin on varmaan vialla. Mutta kun ei ollut, kehuttiin hevonen maailman kilteimmäksi ja ihanimmaksi, ihmisen ystäväksi, ei säpsy, ei lähde käsistä, ei riehu, kiltti kuin unilelu että tervetuloa vaan katsomaan sitä. No, kiitos, mikäs siinä sitten. Ei muuta kun järjenääni mukaan ja menokkaat pohjoisen suuntaan! Kerrankos sitä ajelee toista tuhatta kilsaa päiväseltään...

Tarina jatkuu... tai tu bii kontijuud!

Kattila!

Kissa pihalle

Minulla oli ajatuksena jo, ennen kuin hankimme kissan, että haluan opettaa sen kulkemaan lenkillä valjaissa. Alkuun Nössö oli hieman arka ja ulkoilimme vain koirien tarhassa, kaikkia kovia ääniä piti säikkyä ja monesti kissa halusi sisälle ennen aikojaan. Pikkuhiljaa kissan rohkeus kuitenkin kasvoi ja laajensimme reviiriä. Lenkit ulottuivat jo rantaan ja ns. puron lenkille (pieni polku tontin takana metsässä puron varrella). Siellä on turvallista ulkoilla, kun ei ole vaarana tulla vastaan autoja tai koiria.

Nössön kanssa lenkkeily vaatii kärsivällisyyttä; joitain paikkoja pitää nuuhkia pitkään ja hartaasti, välillä katti kiipeää puuhun, käy purosta juomassa ja joskus Nössö vain istuskelee kannon nokassa ja ihmettelee maailman menoa. Parin sadan metrin matkaan saa helposti kulumaan tunnin verran aikaa.

Kattila

Jo talvella suunnittelin, että kyllähän kissallekin pitää oma aitaus olla, missä saa sitten kesällä viettää aikaa, kun ei sitä aina jaksa narun päässäkään pitää. Niinpä sitten eräänä kesäpäivänä haettiin kanaverkkoa ja alettiin hommiin! Mitään tarkempaa suunnitelmaa kissahäkin rakentamiseen ei ollut, mutta jonkinlainen ajatus mulla oli toki päässä :) Naapurista saatiin korkeat tolpat ja loput puutavarasta löytyi omasta takaa. Teemu rakensi hiekkalaatikon ja "mökin" ja hän auttoi myös mua kun raahattiin puunrunko kiipeilyä varten sinne. Pari päivää meni rakentamiseen ja pari päivää viimeistelyyn, mutta niin oli Kattila valmis ja eikun kissa pihalle!

Eka kerran oltiin Nössön kanssa häkissä vähän aikaa, seuraavana päivänä jonkun aikaa häkissä ja sitten häkin vierellä ja seuraavina päivinä Nössö olikin jo useita tunteja itsekseen valtakunnassaan, toki niin, että joku oli kuitenkin näköetäisyydellä.

Aika hyvin Nössökissa tuntuu viihtyvän Kattilassa, tänään se marssi suoraan häkkiinsä, kun toin sen ulos. Nyt on tosin niin kuuma, että piti välillä viedä se sisälle lepäämään. Mutta mukavahan siellä on katsella lintuja ja jahdata ötököitä ja hiekkalaatikko tuntuu olevan sille ihan paras juttu; saa kaivaa oikeaa hiekkaa ja peittää asiansa siihen!

Tämmöisiä kissanpäiviä meillä siis vietetään, mitäpä sitä ei kissansa eteen tekisi...