Helmi on siis löytynyt

Helmi on nimeltään Jasumus!

http://www.sukuposti.net/hevoset/jasumus/762501

Vapise tero, täältä tullaan!

Jasumus on tavallaan paluumuuttaja: elämänsä ensimmäiset vuodet se on asustellut täällä Keski-Suomessa jonka jälkeen pari vuotta Rovaniemellä ja nyt siis palasi takaisin lapsuutensa maisemiin!

Hulmuharja pitää letittää, ettei
sotkeennu ohjaimiin!

Jasuksi sitä kutsuttiin edellisessä kodissa, mutta koska meillä on tallilla jo yksi Jasu, ja vielä tamma, tuntui luontevalta vaihtaa kutsumanimi. Eli olkoot hän nyt sitten Jaska. Tai Jasumussukka. Lempinimiä varmaan tulee pilvin pimein matkan varrella (vrt. Tähti-Santeri -> Kulta-Pantteri, Rauno-> Kaneli, Calle-> Kalevi jne. lista on loputon). No, ei nimi hevosta pahenna vai miten se nyt menikään. Kunhan oma suu nyt tottuu tohon Jaskaan (pitäisikö se sanoa putoushahmon tapaan Zaska?).



Jaska voi olla muutenkin parempi nimi, korostaa edes vähän sen miehisyyttä, kun on niin kamalan kaunis yksilö, että tallin pikkuoritkin käyvät ihan kuumana siihen! Ovat vähän niinkuin, että miten olisi, kaunokainen, vink vink :D

Eli, Jaska on siis suomenhevonen ja ruuna eli pallit ovat ns. metrin alempana (kuten meillä hevospiireissä tavataan sanoa), tehnyt ravurin hommia helmikuuhun asti ja kun ei juoksijan hommat oikein lähteneet käyntiin, tuli hevosesta ammatinvaihtaja. Jaskis (noni, jo uusi lemppari!) on 7-vuotias ja hirrrween, hirrween nätti, kiltti ja rauhallinen, noin 153-155 cm säkäkorkeudeltaan (hei, mä nään sen selän yli!) terve ja mun satula käy sille. Ja mikä tärkeintä: ihmisen ystävä! Utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja tykkää, kun sitä hoivaa ja rapsuttelee ja silittelee ja höpöttelee. Eli just mun hevonen :)

Ensimmäinen aamu uudessa kodissa. Melko jännittävää?

Leppoisasta elämänkatsomuksestaan huolimatta se ei kuitenkaan ole mikään pystyyn kuollut putte vaan hyvin eteenpäin pyrkivä, ainakin ratsastuksessa. Ajohommia ei varmaankaan tule harrastettua, kun myin pois Santun ajovermeet ja kärryt, ei nimittäin oo mun juttu ollenkaan tuo metrien päästä ohjastaminen, johan siinä ehtii hevonen kammeta itsensä ojaan, kun on niin pitkät piuhat kärrystä suuhun (koska mun käsitys on, että hevonen ei voi osata kulkea tiellä kärryt perässään ilman, että sitä koko ajan ohjataan!). Mutta aika hyvin kyllä toteutui mun kriteerit, ei huano (Jorma Uotisen äänellä)!

Viikkohan tässä ollaankin jo vietetty yhteiseloa. Melko tiivistä sellaista. Mutta niinhän se aina on, kun solmii uuden liiton, olkoot sitten avio- tai kavioliitto, niin jonkinlainen kuherruskuukausi ilmeisesti kuuluu viettää. Eli hyvin varovaisesti ollaan lähdetty liikkeelle, sanoisinpa jopa, että hieman ujosti. Kainosti mielialoja haistellen ja kohteliaasti edeten, molempien mukavuusaluella pysytellen. Kato, ihan vaan siks, ettei nyt vaan sattuis mitään. Eihän sitä voi tietää, mitä se toinen tekee ja miten se reagoi uusiin juttuihin. Kun kyseessä on kuitenkin bauttiarallaa 500 kg eläväistä olevaista, jonka kanssa olis ihan kiva tulla juttuun, tiätsä. Eli maltti on valttia, ei se luottamus hetkessä synny vaan ajan ja kokemusten myötä. Luottamus pitää ansaita!

Naapuri koki suuremman mullistuksen elämässään kuin paluumuuttaja.

Jaskahan on siis ihan hirmuisen kiltti ja rauhallinen hevoinen hoidettaessa. Suorastaan ällistyttävää, kun ei tarvitse väistellä heiluvaa päätä (vrt. Santtu, ja voin kertoa, että kun hevonen huitaisee päällään, niin se vähän sattuu), taluttaessa ei naru kiristy mihinkään suuntaan, paitsi silloin, kun Hänen Herkkyytensä huolestuu jostain eikä suostu liikkumaan kuin korkeintaan taaksepäin (pienellä suunnanmuutoksella tai kauraämpärillä kyllä liikkuu taas myös etiäpäin!). Ratsastaessa Jaskuli (!!) on nöyrä, mutta ajoittain kiireinen ja hätäinen, koska ratsu-ura on vasta ihan hiirenkorvilla. Parhaansa se kuitenkin yrittää ja oppii nopeasti, on kovin herkkä istunnalle ja ihan kivat liikkeet sillä on (olen tähän mennessä ratsastanut sillä noin neljä kertaa eli puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä!). Pysähtyminen on joskus intopiukkana hieman haasteellista, varsinkin jos on vauhtia (järjenääni testasi eilen laukkaamista, on se rohkea tytteli!). Eli mepä harjoitellaankin aluksi rentoutta, rauhallisuutta, täsmällisyyttä ja pysähtymistä sekä maastakäsin että ratsain. Sitten kun nämä asiat alkavat olla visusti korvan takana voidaan ottaa mukaan muitakin elementtejä. Esimerkiksi se laukkaaminen. Ettei vaan nyt kävis samalla tavalla kuin viimeksi, kun heposella päästelin kolmitahtista. Eli kertauksena vielä: maltti on valttia! 

Hevonen muuten opettaa ja kasvattaa ja jalostaa immeisen sielua, se on ihmisen peili, ainakin joidenkin viisaiden mielestä. Hassua tässä onkin se, että sanan kärsivällisyys kohdalla ei sanakirjassa todellakaan oo mun kuvaa ja silti kykenen huokumaan rauhaa kuin John Lennon aikanaan (Imagine all the people jne...). Siis hevosen kanssa. Pitäisköhän kuvitella aina kaikki jollain tavalla mua ärsyttävät kanssaihmiset myös hevosiksi, toimiskohan se? Olisinko silloin Rauha? Toiset syövät rauhoittavia ja muita tsyykelääkkeitä, mä ostin hevosen. Siinä on mulle psyykelääkettä ihan tarpeeksi! Oonkohan mä jakomielitautinen, kun musta löytyy monta eri minää? Talliminä, työminä, kotiminä ja mitähän vielä? Minäminäminä! Olisin mieluusti useimmiten se talliminä enkä nanosekunnissa nollasta sataan kiihtyvä kotiminä. Toisaalta liiassa seesteisyydessäkin piilee vaara, ehkä siinä kehittyisi hiljalleen eräänlainen painekattilailmiö eli kun tarpeeksi kerää painetta niin sitten pamahtaisi kuin Krakatau konsanaan. Kabuum! 

Mutta palataksemme aiheeseen eli Jaskaan. Mitähän siitä vielä kertoisi? Ihq! Siis omg miten lovely! Sydänhymiö x monta! Kentällä se ei kyllä välitä mistään ulkoisista ärsykkeistä juurikaan, toki saattaa katsella ja ihmetellä jotain, mutta niinhän hevosen kuuluukin tehdä, muuten alkaisin jo pelkäämään, että se on sokea. Ja kuuro. Tänään taluttelin sitä kentällä ja naapurissa pestiin kattoa painepesurilla. Siinä vaiheessa vasta nousi korvat ja ryhti muutenkin, kun melu loppui! Kiva piirre hepassa, ettei säiky jokaista ääntä. Yks päivä kierrettiin harjoitusrataa taluttaen, yli lensi lentokone, reaktiopisteet nolla, matkan varrella oli isoja koneita, jälleen pyöreä nolla (ding ding ding, we have a winner!), ai kun kiva polle, mii laik! Mä veikkaan, että mua jännitti enemmän kuin Jaskaa, olinhan varautunut aiempien kokemusteni perusteella siihen, että ISO KONE tai pusikko voi aiheuttaa jonkinlaista elehdintää ja viulunkieleksi muuttumista hevosessa (vrt. Santtu). Mutta ei väkisin.

Ensimmäinen kerta maneesissa aiheutti pienen järkytyksen herkkään hevosen ( ja tietenkin mun) mieleen, mutta sitä kesti parisen minuuttia (ja minustakin tuli jälleen Rauha), sitten pystyikin jo olemaan taas hevosiksi eikä edes ohilaukkaavat ratsukot aiheuttaneet kummempia täpinöitä. Jes! Jospa joku kerta pääsisi ihan ratsastamaan siellä! Kiva, että oli taas järjenääni mukana antamassa mulle henkistä tukea, katsos kun olen ihan keltanokka näissä hevosenomistamisjutuissa!  Pieni, itsetunnoton raukkaparka! Löytyi uusi minä jälleen!

Muutamia uusia juttuja on tullut esille, mitä ei Santtukultarakkaan kanssa tarvinnut edes erikseen miettiä, tässäpä pari esimerkkiä:

Selkäännousu tapahtuu tiettyjä rituaaleja noudattaen: 
*pysäytä polle jakkaran viereen
*nouse penkille
*polle siirtyy pois jakkaran vierestä (jaahas, mites tästä nyt sitten?)
*taluta uusi kierros ja pysäytä polle jakkaran viereen, toista pari kertaa
*kun polle seisoo jakkaran vieressä siten, että ratsastaja seisoo jakkaralla, anna   sokeripala
*nouse selkään
*anna sokeripala
*sitten menox

Näin helppoa! Sirkku ja Pulmu rules! Ei ole poniininkaan suu tuohesta!

Back in the saddle! Haljennutnauris-hymiö!

Juominen:
*oli tiedossa, että Jaska pelkää juoma-automaattia, siis sitä, mistä pitää itse    painaa että saa vettä
*testaa ekana iltana pelkääkö oikeasti, kyllä pelkäsi, meni paniikinomaisesti  seinälle
*laita sille vesiämpäri karsinaan
*laita porkkananpaloja juomakuppiin ja laske täyteen vettä
*iloitse siitä kun hevonen lopsii porkkanat kupista samalla kun painat vettä    kuppiin -> johtopäätös: ei pelkää vesiautomaattia
*ota ämpäri pois, kyllä se osaa juoda
*laita parin päivän päästä vesiämpäri takaisin karsinaan, kun ei se osaa juoda
*ole kiitollinen, kun tallinpitäjä ehdotti juoma-automaatin vaihtoa  uimurikuppiin, mistä hevosen kuulemma pitäisi osata juoda

Bling bling. Gimalletta kypärässä. Koska otsapanta! Blinghymiö.

Tänään sain todistaa Jaskan loukkaantumisen. Siis henkistä laatua olevan. Olen suihkinut ihan pokerina kiilloitusainetta pokun ihanaan hulmuharjaan (koska kyllä, kaikesta ihanuudestaan huolimatta hulmuharjan kunnossapito vaatii työtä ja vaivannäköä!) ja häntään, eikä poksu ole ollut siitä moinaankaan, sitten muistinkin ihan yhtäkkisesti, että hei (hei mitä kuuluu) siellähän on paarmoja ja mullapa onkin siihen poisonia. Että nyt myrkytetään hevoinen (lamppupäänpäällähymiö). Juu. Ei. Ilmeisesti Jaskeri (!!!) on oppinut tunnistamaan tukanhoitoaineputelin, mikä on siis ihan jees, koska hulmuharja, mutta nyt kun lähestyin sitä myrkkypullon kanssa, oli hevonen ihan että WHAAT (epäluulohymiö)! Siis hetkinen! Ihan kuin olisin valelemassa sitä bensalla rööki huulessa hehkuen. IIk! Särö orastavassa luottamuksenpoikasessa! Pruu, polle. Nou hätä, olenhan Rauha. Hevonen tutki ja nuuhkiskeli pulloa aikansa ja antoi puolittaisen hyväksynnän touhulle, että suihkaise nyt sit jos on ihan pakko. Ja minä suihkautin, ihan sillein varovaisesti ettei nyt ihan tarvii reagoida äärimmilleen eli työntää kankulla ihminen vähän sivumpaan. Se on kuulemma pahinta, mitä se tekee kun ei tykkää jostain. Erikoinen on hevoisen logiikka, letkulla saa kyllä suihkia vettä päälle vaikka kuinka, mutta pieni suihke on paha (silmiäpyörittävähymiö).

Juu, että semmoista auvoa on elämä nyt! Paistaa vaikka sataisi. Rahalle on taas käyttöä (sitä jäikin ihan huolestuttavan paljon säästöön hevosettoman kauden aikana!). Malttamattomana vaan odotan, kun päästään polluxin kanssa samalle aaltopituudelle, saavutamme ykseyden sekä nirvanan (olen muuten nähnyt bändin livenä 1992 Ruisrockissa!)ja kommunikoimme enää ajatusten välityksellä. Siihen voi kyllä mennä vähän aikaa (vrt. Santun kanssa taisi mennä useampi vuosi). Mutta kiirekös tässä, kyllä me siihen vielä joskus päästään! Koska olen Rauha (vai Riki Sorsan veli?). 

Harmoniaa odotellessa...

Hei, olen Jaska, trust me, I know what I'm doing!