Hei hei mitä kuuluu!

Sä kysyt ett' kaikki on ok?

Turpa mutturalla.

Johan me ollaan tallusteltu rinta rinnan kohta kuusi viikkoa! Siis ihan silmänräpäys. Ja missä me nyt mennään? Siis Jaska ja minä. No tässähän me! Ihan alkuun kävi Hieroja toteamassa, että hepo on vähän kireä oikealta lautaselta ja vasemmalta lavalta, selkä oli yllättävän hyvä ja ihan koko hepo noin niinkuin muutenkin lihaksiltaan alanvaihtajaksi. Ratsuhan käyttää siis ainakin teoriassa hieman eri lihaksia kuin ravuri, varsinkin selän ja kaulan osalta sekä pyllerön eli takaliston. Muutaman päivän päästä (eli noin kuusi viikkoa edellisestä kerrasta) Hieroja tulee uudestaan ja onpa jännä nähdä, onko mennyt huonompaan tahi parempaan suuntaan.

Rauha maassa

Sitten oli ihan alkumetreillä myös maastakäsittelyä Ammattilaisen silmän alla. Saman Ammattilaisen kurssilla kävin myös Santun kanssa aikoinaan, kun tuntui että jotain pitää nyt tehdä, ennenkuin se hevonen jyrää meitin. Ja Santun kanssa tämä kurssi olikin käänteentekevä hetki tulevia vuosia ajatellen, minä tajusin jotain hevosen sielunmaailmasta ja itsestäni hevosen omistajana ja loppuhan olikin kultaista historiaa (blingsydänhymiö) (=raakaa työtä, toistoja toistojen perään, määrätietoisuutta sekä johdonmukaisuutta). Mutta siis, koska olin kokenut jo aiemmin tämän hyväksi ja tietenkin autuaasti unohtanut kaiken siellä oppimani, (koska uusi hevonen!) katsoin elintärkeäksi ottaa lyhennetyn version siitä, miten sitä hevoista nyt sitten oikein käsitellään maasta. Käsin. Ja hyvä olikin! Sillä jo maneesiin mentäessä tein ensimmäisen VIRHEEN, kun Jasumussu oli sitä mieltä, että enpä tulekaan ihan muina hevosina sun perässä sinne halliin vaan lähdenkin peruuttamaan, koska paniikki. Ja minä tietenkin hellämielisenä perässä (myötätuntopaniikki!), ettei vaan tule liikaa painetta herkälle hevoseläimelle. Että peruutellaan tarpeeksi ja sitten ovelasti käännän vähän suuntaa ja saan konin haluamaani paikkaan. Ei näin. Et voi tehdä noin, sanoi Ammattilainen. Hevonen ei saa liikuttaa minua vaan minä hevosta. DAA! Hieno oppimistilanne jo ennenkuin kurssi oli alkanutkaan! Siis naru kireälle ja odottamaan että poni höllää. Ja hölläsihän se, lopulta. Voittajafiilis! Sydän löi bumbumbum!

Tässä käsitellään maasta.

Jaskahan osoittautui mallioppilaaksi thö maastakäsittelyssä olemalla hirmuisen herkkä ja nopea oppimaan, varsinkin kun Ammattilainen demonstroi, miten tehdään. Kyllä minäkin sitten sain tehtyä vaaditut tehtävät, mutta olin monta kertaa auttamattoman hidas reaktioissani, vaikka oikein silmä pinkeänä seurasin hevoiseni liikkeitä ja reagointia, niin silti! TOO LATE! Ei ole helppoa olla hevoskuiskaaja. Mutta kurssin saldo oli: hevonen myötää päänsä/kaulansa pyynnöstä ja jää rennosti siihen hengailemaan (tätä voi hyödyntää jännissä tilanteissa), taluttaessa koni ei enää kulje puoli metriä mun edellä vaan lapa vähän mun takana ja pysähtyy kyselemättä jos itse pysähdyn (ja suoraan, ei kääntyen mun eteen) ja opin vielä muutamia muitakin juttuja, joita sitten pitää treenata ahkerasti. Kovin olimme tyytyväisiä tähän opetukseen ja hetken aikaa välillämme vallitsi hiljainen luottamus. Aummm, Rauha oli läsnä.Vahvasti.


Ravurista ratsuksi- projekti

Minusta tulee ratsu! Ja alakaulasta tulee yläkaula!

No seuraava nappula tähän palapeliin oli Ratsuttaja (koska myönnän vajavaisuuteni, en osaa opettaa). Ensi kohtaaminen jätti hyvinkin positiivisen vaikutelman hevosesta ja sen kyvyistä olla ratsu joskus tulevaisuudessa, löytyy kolme hyvää askellajia, halua työskennellä ja hyvä asenne! Vähän kiireinen ja hätäinen eikä tasapainokaan ollut ihan joka hetkessä ja mutkassa priimaa, mutta eihän sitä nyt voi vielä vaatiakaan hevoselta, jonka painopiste on yhtäkkiä muuttunut, koska joku intomielinen täti kampeaa itsensä selkään keikkumaan. Ratsuttaja lupasi ottaa Jaskan projektiksi ja olen siitä ikionnellinen! Toisella kerralla Jaska olikin jo vähän parempi, tosin aluksi vahva (johtuen eräästä sattumuksesta, josta kerron myöhemmin), mutta rauhallisempi (maneesi oli jo tuttu paikka) ja otti hyvin vastaan pohkeet ja hetkittäin myös tuntuman, välillä näytti ihan ratsulta (ja tosi komealta sellaiselta!).



Ympäristöoppia

Leppoisaa käppäilyä.

Sitten maastoilun pariin. Talutellen ollaan kävelty ympäriämpäri rataa monesti ja ilman mitään kiireen häivää, elikkäs kivasti on mennyt. Sitten piti lähteä vähän kauemmaksi tallilta ja ovelana kettuna pistinkin ystäväni hevosenostoreissulta selkään. Koska hän ei tietääkseni jännitä toisin kuin minä, Rauha. Minä jännitän siksi, että olen erittäin traumatisoitunut eräästä surullisen kuuluisasta koeratsastuksesta (ja muutenkin välillä, koska worst case scenario). Siis fyysisten vaurioiden lisäksi. Ja olen aina elänyt hyvin voimakkaasti tunteitani koko kehollani. Tästä kertokoon eräs tapahtuma jo edesmenneen, ensimmäisen puolikkaan hevoseni (Meteor) kanssa: olin kaverini kanssa ajamassa kärryillä Metkulla kun hän sanoi, että katsos, puuta raavittu, onkohan ollut karhu? KARHU?!?!? Minä, karhukammoisista kammoisin ihminen reagoin välittömästi karhun välittömään, mahdolliseen läheisyyteen huokumalla pelkoa ja adrenaliinia siinä määrin, että hevonen (jota minä EN edes ohjastanut vaan köröttelin apukuskina ihan noin vaan) hermostui silminnähden ja kehitti paniikkihien pintaan. Ihan siistä syystä, että istuin kyydissä ja pelkäsin sitä karhua (myöhemmin selvisi, että se oli vitsi, vitsivitsi, eikäkö todennäköisesti hirvi teroitellut sarviaan. No hah hah, olipa hauskaa.). Että semmoista on, kun Rauha jännittyy, se tuntuu kyllä toiseen maailmankaikkeuteen saakka. Joten parasta laittaa herkän hevoisen selkään paremmin hermonsa hallitseva täti. Ja Rauha maassa riimunnarun kera. Just in case.

Asiasta kukkaruukkuun...

Maastomopot.
Ei paljoa marjanpoimijat hetkauta.

Niin, mukana oli myös tallikaverisuomenheppa Meku kera hänen omistajansa. Kovasti oli vähän kisailunpoikasta aluksi, että kumpikos sitä nyt kävelee eka. Jaskalla on tunnetusti ns. matkaa voittava käynti ja alkumatka sujuikin turpa hautautuneena edellä menevän häntäjouhistossa. Joten vaihdettiin sitten Zaska edelle. Siitäkös tulikin sitten Mekulle kiire! Muuten niin rauhallinen poku meni kevyttä puolihölkkää valentin konosen perässä! Hyvin meni kuitenkin reissu, marjanpoimijat eivät säikyttäneet, koneet ja autot olivat ihan jees, yksi postilaatikko piti kiertää vähän kauempaa, paluumatkalla sitä ei ollut sitten enää olemassakaan. Mutta sain hyvä lenkin (sietääkin vähän hikoilla, kun koko kesän ollut ihan sohvaperuna!).





L-A-U-K-K-A, laukka kultasein...

Mitäs sitten. Ainiin! Olen ylittänyt itseni ja henkiset himalajan kokoiset kynnykseni ja LAUKANNUT Jaskalla! Järjenääni (joka on myös käynyt ratsastamassa taidokkaasti hepoistani) piti meille vähän jöötä (eli tuntia) ja ilmoitin sitten juhlallisesti, että nyt voisi kokeilla sitä LAUKKAA (kun vähän aikaisemmin olin jo melkein perunut koko päätökseni laukata, koska... (hmmm. hevonen oli väsynyt ym. tekosyitä = hirvittää!!!!!). Siitä sitten laukkaamaan. Vasempaan kierrokseen eka (sehän nosti melkein ajatuksesta!) ja ympyrä pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä, kun juuri nyt olisi pitänytkin ohjata ohjaimella eikä pelkällä jalalla, kuten avuttomasti yritin. Eipä kuitenkaan kaaduttu! Ja jalat täristen melkein itkin onnesta, kun olin uskaltanut (ja saanut hevosen pysähtymään vaikeuksitta)! Seuraava suunta ja sehän menikin jo paljon paremmin ja uskalsin jopa nauttia ja nauraa ääneen!!!! JEEEE! Ai että! Kyllä maistui! Siistiä! Wuhuu! Ja miten hieno laukka Jaskalla on! Oottakaapa, kun saadaan heppa kantamaan itsensä niin tehdään laukkapiruetteja! Ei oo nimittäin mikään nelitahtinen mopo!

Muutakin huoltoa

Kengittäjäkin kävi tässä välissä. Pieniä muutoksia tehtiin, maltilla. Maanlaajuisia etukavioita muokattiin vähän pienemmiksi ja takaa jätettiin sivukäänteet pois ja laitettiin numeroa isommat kengät ja heti huomasi eron takakoipien liikkeessä, lähinnä vasen takanen lakkasi muljuamasta alta pois, huomattavasti! Myös takominen vähentyi!

Minä tykkään pesemisestä. Ja osaan kääntyä pesupaikalla kolikon (viemärin) päällä!

Koppotikoppoti

Kjeh kjeh. Jaskaa naurattaa!

No sitten ajattelin, että kun pouni on niin kevyellä käytöllä (verrattuna ravuriaikoihin) että mennäänpäs tuonne radalle ravaamaan. Notta voirahan mun puolesta mennä vaikka viisi kierrosta suuntaansa (kierros n. 800 m) jotta saa polle vähän juosta. Ihan rohkeasti ja luottavaisin mielin mentiin, löysin ohjin käveltiin eka kiekka ja ai että, kun oli mukavaa ja rentoa. Aurinko paistoi ja tuuli juuri sen verran, ettei ollut ötököitä. Sitten pyysin ravaamaan. Kyllä. Polle oli heti juonessa mukana, että nytkö saa mennä, nytkö? Muutama metri mentiinkin ihan hölkkää ja siinä tyynesti keventelin. Sitten olikin jo astetta reippaampaa menoa, mutta kato, ei haittaa, matkahan meiltä ei lopu kesken kun on ympyrä. Tai ovaali. Mutta vauhti vain kiihtyi ja en oikeastaan enää keventänyt vaan olin kevyessä istunnassa, mutta hei! Helppoohan tässä on olla, senkuin ravaat. Kyllä! Minä uskallan! Jee! Ja ennenkuin huomasinkaan olimmekin siirtyneet kiitoaskellajista toiseen eli kiitolaukkaan! Hups! Oho! Ptruu polle ptruu, ei ihan noin kovaa jooko! Jaska viittasi kintaalla hidastamisyrityksilleni ja pisteli menemään kuin laukkahepo ascotissa ja minä sitten selässä tuumin, että jaahas, tossahan tuleekin tuo kurvi ja aika pian toinenkin, että otetaanpa nyt ihan pystyssä pysymisen kannalta ja annetaan mennä. Tiukka ohjasote ja paino ulos ja siitä vaan kurveista läpi. Ihan jockeyna vaan matkustelin. Seuraavalla suoralla aloinkin sitten jo tosissani ottamaan vauhtia pois, mikä ei ollutkaan ihan helppoa. Siis laukasta kyllä laski raviin, mutta että kävellä pitäisi?!?! NOUP, sanoi Jaska, vielä vähän aikaa. Mutta sitten kuitenkin, huoh, jossain vaiheessa saavutimme kävelyvauhdin. Tosin sitä kesti aina pari askelta, jonka jälkeen piti taas ihan vähän riistäytyä raville, koska vauhti oli huumannut pollen mielen. Nooh. Sain sentään pollen pysähtymään haluamaani paikkaan ja jopa seisomaan haluamani ajan. Huh, kyllä tämä tästä. Puuskutipuuh! Mutta kun ei. Taas oli meno päällä (päässä) ja hetken käveltyämme (tökötököpuolihölkkää) päätin jalkautua (jo ihan siitä syystä, että A: kunto loppui kesken enkä olisi enää jaksanut pidellä vastaan, jos polle olisi päättänyt lähteä lapasesta ja B: en ollut enää Rauha vaan yksi suuri hermokimppu, mikä antoi vääränlaisia signaaleja suoraan hevoseen). Ja pim, siihen loppui kiire. Hevonen ja minä koimme yhtäaikaisen metamorfoosin Rauhaksi ja kävelimme takaisin tallille. Minä enemmän hengästyneenä kuin hevonen, höh! Mutta hengissä!

Taas laukkaa ja ihan yksin. Tai siis hevosen kanssa.

Minä vaan halusin juosta. Se on mun luonto!

Hähää, enpä vienytkään hepoa talliin vaan menimmekin kentälle vääntämään vähän kuuliaisuutta. Ja kohtuu hyvin se menikin ottaen huomioon kevyen adrenaliinilatauksen. Ja mikä hienointa, uskalsin jopa ottaa laukat molempiin suuntiin, vaikka äskettäin olimmekin menneet hallitsemattoman kovaa. Koska polle ruotuun! Ja eka suunta menikin ihan jees, toisessa kierroksessa meinasi poku taas vähän kuumua ja ohjattavuus oli aika nolla. Hetken jo häivähti mielessä, että nyt tää koni kaatuu, mutta eipä kaatunut taaskaan! HIH! Ja HUH!

Summasummarum

Että semmoista. Pitää kyllä myöntää, että ihan pikkuisen (salaa) nautin vauhdin huumasta ja laukkaamisesta, mutta kun tarkoitus oli, että minä määrään vauhdin, niin oli pakko lopettaa kesken. Nyyh, olen luovuttaja (itkuhymiö). Ehkä oli virhe lähteä kahden vapaapäivän jälkeen urheilemaan. Tai lopettaa kesken. Mutta kun itsesuojeluvaisto iski hanskan naamaan. Ja järki. Ei hevonen voi tolla tavalla lähteä ryysimään. Tai siis voi, mutta se ei ole suotavaa enkä halua sitä siihen opettaa. Ja vielä se, että siellä radalla ei saisi laukata, pyysin kyllä nöyrästi anteeksi tallin isännältä, että näin kävi. Vahingossa.

Mutta oli kyllä sen verran kivaa tuo meno (siis vauhti, ei muut koulutukselliset ja luottamusta herättävät asiat) että olis ihan sairaan siistiä mennä Killerille vetämään vähän montea! Siinä sais poku mennä ja ei haittais, vaikka ratkeis laukalle! Antaisin vaan löysät ohjat ja huutaisin JIIHAA!

Hepo rentona treenin jälkeen. Ja tukka kiharalla!

Onneksi Ratsuttaja tulee jo parin päivän päästä ja huomenna meillä on länkkäriä eka tunti! Siellä oppii hepo asioita ihan itse ymmärtämällä. Ja toivottavasti minäkin! Sii juu! Peli ei ole vielä menetetty!