Ilmojen halki...

... käy lentäjän tie!

Ja tapahtuipa eräänä päivänä, että tätiratsastajan pahin painajainen tapahtui (tai no ei ihan pahin, onhan noita kauhuskenaarioita ollut pahempiakin mielessä!)! Oli kuulas syksyinen sunnuntaipäivä, kun tätiratsastaja sai kuningasidean setämiesratsastajan nähtyään, että lähdetäänpäs maastoon, kun vielä pystyy ennen lumentuloa. Hepat olivat saaneet pakoreaktioita tarhoissaan, kun joku siivosi aidanvierustoja raivaussahalla, joten alkulämmittelyt oli suoritettu ja turhat pöllöenergiat purettu, myhäilivät pahaa-aavistamattomat ratsastajat (Jaskalla oli ollut pari vapaata). Ei muuta kuin huomioliivi niskaan ja menoksi! 

Mukavasti alkoi matka, lumihiutaleita leijaili heppasten päälle hiljalleen ja molemmat, Jaska ja Leevi vaikuttivat rauhallisilta ja normaaleilta, eivät samanlaisilta säikyiltä jäniksiltä, kuten viime kerralla. Tästä rohkaistuneina täti-ja setämiesratsastajat päättivät, että mennään se ns. rauhallinen laukkapätkä ja metsän kautta takaisin, että innostus ehtii siinä kivasti laantua ennen kotiinpäin tuloa. Näin tehtiin. Ravissa oli havaittavissa pientä innostusta, mutta kuuliaisesti pollet malttoivat odottaa lupaa laukata. Sitten kun lupa heltisi, lähdettiinkin melko ärhäkästi laukalle, kuten formulat lähtöruudusta! Leevi heitti muutaman ilopukin ja Jaska paahtoi täysiä intoa täynnä kuin ilmapallo. Ihme kyllä, Jaska reagoi pidätteisiin toivotulla tavalla eikä tätiratsastajasta tuntunut, että on vain matkustaja vaan ihan kuski (räikkönen tosin)! Mutkan takaa tulikin yllättäen vastaan pysäköity auto ja hevoset antoivat vauhdin alas ja auto ohitettiin kävellen. Sen jälkeen oliskin ollut vielä virtaa pinkoa, mutta koska tie lähestyi loppua, katsottiin parhaaksi kävellä. Hevoset katsoivat parhaaksi mennä ns. nöpöhölkkää ja korskua kuin kuumimmat kilpurit ikään, koska heidän mielestään hurvittelu jäi kesken...

Iloinen postaus alkavan loman kunniaksi jokunen päivä sitten...

Metsään päästyään oli setäjatätimiesratsastajien toiveissa, että kopukat siitä rauhoittuvat, kun polulla pitää vähän katsoa, ettei kompastu tai törmää puuhun. Kattia kanssa! Sanotaanko näin, että melko räjähdysherkkää oli meno, varsinkin kun polun viereen oli ilmestynyt halkopinoja ja kohta olikin taas se paha auto tiellä! Hieman alkoi jo tätiratsastajaakin ärsyttämään moinen kohkaaminen, mutta rauhallisesti hengittäen täti pyrki pitämään narut löysällä ja vain välillä vähän jarruttelemaan, ettei ole jatkuvasti ohjat kireällä, mikä voi ex-ravurille tarkoittaa pyyntöä vauhdin lisäämisestä... 

Tielle päästyään alkoivat pollet jo hieman rauhoittua ja siinä sitten iloisesti turisten käppäiltiin löysin ohjin, kun yhtäkkiä Jaska säikähti jotain (ei selvinnyt koskaan, että mitä!) ja otti melko ilmavat sivuttaisliikkeet ja siitä seurasi fysiikan lakien mukainen väistämättömyys eli tätiratsastajan satulasta suistuminen! Mätkistä vaan! Kaikki kävi niin äkkiä, ettei täti kerennyt kissaa sanoa, eikä toisaalta ollut kissat ihan ekana mielessä kyseisellä hetkellä...

Mitä sitten tapahtui, kun täti ja isänmaa kohtasivat? No, Jaska säikähti tietenkin sitten sitä ja lähti eteenpäin. Seuraava ohjelmanumero oli eukon perässä raahaus, koska Jaska arvatenkin säikähti seuraavaksi perässä raahautuvaa, kiroilevaa tätiä ja lähti pakittamaan paniikissa ja vauhdilla! Tätiratsastaja pyöri maassa kuin sika vartaassa ja puri hampaita yhteen karjuen, että pysähdy perkele ja ptruu ptruu ja kas! Hevonen pysähtyi! Täti kömpi pystyyn ja sai rauhoiteltua hätääntyneen hevosparkansa, kohta Jaska pystyi jo laskemaan päätään alas pyynnöstä ja niin oli aika kavuta takaisin satulaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut taluttaminen, mutta a. Jaska oli ns. herkillä ja b. tätiratsastajan polvessa oli ikäviä tuntemuksia, hylkääntyi vaihtoehto taluttaminen melko pian!

Takaisin kyytiin ja pystyttiin vielä pysähtymään kuvien ottoa varten!

Tätiratsastaja on aiemmin uumoillut, että jos tulee maastossa alas satulasta, ei varmasti pääse sinne enää takaisin, koska ei ole jakkaraa. Mutta kummasti sitä vaan pääsi, kun vähän pidensi jalustinhihnaa. Jaskakin seisoi nätisti paikallaan ja matka jatkui toinen jalustin 3 reikää pidempänä (ei viitsinyt alkaa sitä räpläämään siinä enää, koska you never know...). Loppumatka mentiin Leevi edellä ja pari kertaa Jaska sai pienimuotoisen hermoromahduksen, kun takajalat vähän upposivat tai liukastuivat suomaastossa. Plus että pyllyn päällä oli havunneulasia! Onneksi edessä oli panssariajoneuvo nimeltä Leevi, eikä Jaska päässyt vauhtiin. Lopulta päästiin takaisin tallille suurinpiirtein ehjinä...

Näkyykö kurat?

Onneksi mukana oli Jaskan luottokaveri Leevi, joka yhdessä setämiesratsastajan kanssa katsoi silmä pyöreänä erikoista ja yllättävää ohjelmanumeroa ja jähmettyi lähinnä suolapatsaaksi. Setämies seurasi tilannetta mykistyneenä, tuskin uskalsi edes hengittää! Ilman kaveria Jaska ei ehkä olisi pystynyt rauhoittumaan niin nopeasti, jos ollenkaan! Ja onneksi Jaska on opetettu myötäämään paineelle, silläkin oli varmaan osuutta asiaan, että ymmärsi pysähtyä, kun ei muuten päässyt paineesta (eli tädin perässä raahautuvasta ruhosta eroon).

Narut kireällä!

Huh. Setämiesratsastaja kehui, että hyvin piti täti kiinni, vaikka tilanne oli näyttänyt melkoisen hurjalta! Yhdessä vaiheessa täti ehti miettiä, että jääköhän tässä ihan jalkoihin kun tuli suunnanmuutoksia, onneksi ei kuitenkaan, sitten olisikin käynyt pahemmin. Kotona löytyi alushousuista kourallinen hiekkaa ja lehtiä, vaatteet olivat kurassa, mutta ehjät! Nyt vääntyi vain polvi (tietenkin se pari vuotta sitten leikattu) ja vuosiloma vaihtuikin sairaslomaksi. Polvi on kuin pieni pallo eikä taivu, mutta kyllä sillä justiinsa kävelee. Muu kroppa on kuin nuijittu pihvi, lonkassa komeilee hieno mustelma, varmaan ensikosketus maahan tullut siihen kohtaan... Täytyy vain toivoa, ettei mitään isompaa mennyt rikki. Ainut mikä saattoi hieman  säröillä, on tätiratsastajan psyyke. Ei varmasti ole ihan heti asiaa maastoon yksinään! Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että Jaskaan voi luottaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta sen näkee sitten, kun ollaan tositoimissa... Tiedoksi vaan, että ei muuten paina ihminen mitään, kun hevonen päättää lähteä, vaikka se älykääpiö roikkuisi ohjaksissa. Onneksi suitset pysyivät päässä eivätkä ratkenneet mistään!

Vähän kuraa pöksyissä! Ja niiden sisällä!

Parista asiasta tätiratsastaja on kuitenkin ylpeä ja iloinen: hevonen ei päässyt karkuun, vaikka kyyti soratiellä oli aika karua selällään mennen, tätiratsastaja kapusi takaisin kyytiin eikä ollut paniikissa ja vammat jäävät vähäisiksi, mahdollisuudet pahempaankin olivat olemassa! Kunhan tuo kinttu tuosta tokenee, pitää kavuta selkään, mutta ei ehkä ihan ekana maastoon... Karsinassa kaiken jälkeen Jaska töykki hellästi tätiratsastajaa turvallaan, ihan kuin se olisi yrittänyt sanoa, että sori, ei ollut tarkoitus... 

Jaska-parka ihan hämmentyneenä lenkin jälkeen.

Sori, ei ollut tarkoitus!

Laidunkauden loppu

Kaikki loppuu aikanaan...

Kuten tätiratsastajan rahat (no ne loppuvat aika säännöllisesti joka kuukausi!), kesä, hyvä ruoka, räkätauti sekä heppasten laidunkausi. Syyskuun puolivälissä koitti se päivä, kun ratsastuksen jälkeen ei vietykään hepoja enää laitumelle vaan laitettiin omiin tuttuihin tarhoihin. Jaska ottikin lentävän lähdön portilla ja singahti tarhaansa kuin kirosana tätiratsastajan huulilta eli melko nopeasti. Mikä lie aiheutti aivopierun: oliko se maahan osunut sähkölanka, mikä napsahti iloisesti kuin viiniin menevän täti-ihmisen suu juuri avatun pullon äärellä vai oliko kenties ahtaan tilan aiheuttama kulttuurisokki, kun ympärillä oli aitoja, sähköä, hevosia ja ennenkaikkea pieni vauvaheppa? Mene ja tiedä, tutkimattomia ovat hevoisen aivoitukset. Tätiratsastaja joutui hetken miettimään, että miten selvitä tilanteesta, jossa hevonen on silmät pyöreänä pistänyt pakin päälle ja toisessa kädessä tarhan portti kireänä kuin valtionpäämiehen hymy trumpin seurassa, sähkön kera tietenkin. Irti en laske kumpaakaan, en hevosta enkä tarhan porttia, tuumi täti joten tilanne oli hetken aikaa seis, kunnes ratkesi siten, että Jaska sai kerättyä itsensä ja suostui tulemaan lähemmäksi napsuvaa lankaa, jotta sen sai laitettua kiinni. Onneksi tätiratsastaja ei ole enää niin heikkohermoinen kuin aikojen alussa, jolloin varmasti olisi karkuuttanut hevosen ja aiheuttanut infernaalisen kaaoksen, kun pihassa olisi laukannut varsaa ja tuikeaa tammaa ja hätääntynyttä Jaskaa... Jaska meinasi sen jälkeen kehittää lankakammon, mutta pienillä sulkeisilla saatiin koni taas kulkemaan portista ilman, että se jyrää taluttajan naamalleen kuraan. Toki tätiratsastaja on edelleenkin ottanut sähköt pois, ettei napsu ja tule paniikki...

Kas, olen saanut uuden naapurin. Aika söpö!

Kesäaktiviteetteja

Tätiratsastaja on päässyt melko hyvin yksinmaastoilun makuun, on ollut rentoa ja leppoisaa menoa, eräällä kerralla laukattiin jopa pahamaineinen kiitolaukkapätkä sekä toinen tie niin menosuuntaan kuin kotiinpäin ja villiintyikö joku? No ei, Jaska oli kerrassaan kuuliaisuuden perikuva tehdessään juuri niinkuin tätiratsastaja älysi pyytää eli lisää vauhtia kiitos tai vähän hiljempaa. Koska tunnelma oli niinkin sees, uskaltautui tätiratsastaja jopa kaivelemaan kännykkänsä taskusta ja ikuistamaan muina hevosina tietä pitkin lompsivaa ratsuaan. Kaikki perhoset olivat jossain muualla kuin tätiratsastajan mahassa ja kaikki oli vaaleanpunaista ja ihanaa! Täti ja heppa hengittivät samaa ilmaa ja olivat yhtä universumissa! Tätiratsastaja vaipui nirvanaan unohtaen kyvyn puhua oikeilla sanoilla, koska kun Jaska haukkasi piikikästä vattupuskaa havahtui täti unelmistaan ja huudahti, että "älä nyt sitä syö kun se on paju, eiku ananas eiku vappu!" 

On se niin ihanaa kun on kivaa!

Toisella kerralla tätirjaskaratsukko oli juuri päässyt ns. laukalle, kun metsätiellä tuli vastaan letka maastopyöräilijöitä asiaankuuluvine huomioliiveineen. Kulkue ohitettiin kävellen, koska tätiratsastaja tietenkin ennakoi mahdollista säikähtymistä ja sivuloikkaa eli päätymistä puun rungon koristeeksi. Eipä Jaska toki säikkynyt, uteliaana katseli kummallisia kulkijoita ja kun ohitus oli turvallisesti tapahtunut eli heti kun viimeinen pyöräilijä oli hännän kohdalla, antoi täti taas luvan mennä. Ja Jaska ottikin neuvosta vaarin ja todellakin meni! Ja tätiratsastaja nautti vedet silmissä vauhdin hurmasta! Jiihaa! Takaisinpäin käännyttäessä vauhdin makuun päässyt kavioeläin oli sitä mieltä, että mehän kiitolaukataan taas ja kun tätihötkyjä oli taas sitä mieltä, että nyt muuten kävellään, niin siinähän piti hevoisen oikein niskoja nakella ja vähän korskua, että mitämitä! Enkö saakaan toteuttaa villihevoisuuttani enää? Hetken siinä askel kevyenä mentyään totesi Jaskakin, että oikeastaan tämä leppoisa lompsiminen on ihan mukavaa ajanvietettä...

Yksinmaastoilua ja tätiratsastaja pystyi jopa nauttimaan siitä!

Edistymistä

Tätijaskaratsukko on valmentautunut säännollisesti ja eräällä kerralla jotain merkillistä tapahtui. Tätiratsastaja ymmärsi ulko-ohjan tuen ja puolipidätteen merkityksen. Tai näin ainakin kuvittelee ymmärtäneensä, sillä sen jälkeen joka kerta itsekseen hömpötellessään eli ratsastaessaan Jaska on hyväksynyt kuolaintuntuman ja hakenut itseään siihen niin kuuluisaan, mutta salaperäiseen peräänantoon! Se on vielä ihan ymmärrettävää, että siihen mystiseen tilaan päästään valmentajan haukankatseen alla ja asiantuntevien neuvojen myötä (jolloin ei pysty haahuilemaan kuten tapana on), mutta että tätiratsastaja on päässyt samaan lopputulokseen ihan yksin (no vaaditaan siihen toki myös se hevonen) eikä vaan kerran tai kaksi vaan jopa kolmekin kertaa! Ei voi olla enää kyse pelkästä tuurista, eihän?!? Setämiesratsastajahan on vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on silkka tuuri, kun hevonen menee hyvin, koska kun hän itse ratsastaa, menee Leevi mitenkuten, mutta kun tyttärensä istuu kyydissä, on polle niin maan perusteellisen peräänannossa ja täsmällinen. Eli siis silkkaa tuuria, kun menee hyvin!

Jaskalla on turkki! Tule apuun Anja! Hälyttäkää eläinsuojelujärjestöt!
Ai niin, ei ole minkkiturkki vaan ihan oma talvipörrö, mikä on jo hyvässä kasvun vaiheessa.
Väärä hälytys!

Kohti syksyä

Mitäs sitten tehdään, kun kesä on ohi ja polle alkaa virkistymään? Voiko vielä maastoilla yksin? Voiko laukata maastossa? Tätiratsastaja uskoo että joo ja joo. Toki ei kannata kaivaa verta nenästään ja usuttaa ratsuaan kiitolaukkaan ja todeta, että ainiin, öljyä jarruissa, vaan olla astetta ovelampi otus ja laukata siellä, missä hevoseläin ei ole oppinut pinkomaan mahanalus täynnä jalkoja. Ehkä talvella ei tule maastoiltua kovin paljoa, koska hyvät reitit on pyhitetty moottorivoimaisille kelkoille, mutta jospa edes saisi käytyä jossain tallinpihan ulkopuolella...

Välillä tehdään jotain ihan muuta, kuten kierrellään törppöjä.
Eikä nyt puhuta lenkkeilijöistä.

Saahan sitä tietenkin uskoa. Moni on kuullut sanonnan, että hevosihmisellä on uskonto 10 ja matikka 4 ja onhan se varmaan niin, varsinkin niillä, jotka yrittävät raukat tienatakin jotain muuta kuin henkistä pääomaa kaviokkaillaan. No, tätiratsastaja houkutteli setämiesratsastajan maastoon eräänä kuulaana syysaamuna. Suunnitelma oli tarkkaan mietitty jo etukäteen, että ei mennä kiitolaukkapätkää vaan laukataan vasta toisella tiellä. Pollet olivat kovin ylivirittyneessä mielentilassa jo heti alkumetreistä lähtien. Polun viereisellä tiellä menevät auto saivat heinämahakaksikon "säikähtämään" ja ottamaan tahattomia ravipyrähdyksiä silmät ja korvat päässä pyörien kuin parhaatkin hedelmäpelit! Ikinä eivät ole autoihin reagoineet, vaikka vierestä menisi! No, alun jälkeen menikin ihan hyvin, kunnes käännyttiin kurvista ja molemmat olivat lähdössä kuin voltista tasoitusajossa. Ei millään meinannut mennä pikkuhevosten tajuntaan tieto, että ei tästä nyt noin vaan lähdetä sinkoilemaan ja voi sitä närkästyksen määrää, kun joutuikin kävelemään! Hetken talsittuaan yksinkertaiset hevoset tyytyivät kohtaloonsa eli todennäköisesti unohtivat, että olivat huippuunsa viritettyjä ravikoneita ja edessä loppusuora... Yhtäkaikki, yltiöpäiset suunnitelmat laukkaamisesta saati edes ravaamisesta unohdettiin vähin äänin ja pidettiin homma lapasessa tallille asti. 

Setämiesratsastaja viiletti laukkaa lippu liehuen. Mitä tuumasi Jaska?
Ai kato, setämiesratsastaja viilettää laukkaa lippu liehuen.

Eipä muuten yksinmaastoilu juuri tällä hetkellä houkuttele! Ehkä taas sitten, kun hevonen on päässyt yli olosuhteiden muutoksesta ja saanut henkisen minänsä tasapainoon...

Omenataivas

Laidunkauden loppu tietää omenakauden alkua ja sekös on Jaskan mieleen! Sehän haistaa jo kilometrin päähän, että jaahas, täti on syönyt omenaa tai ainakin pitänyt omenaa kädessään viikon sisällä. Ja sehän onkin hyvä syy luopua herkusta aina ja jokapaikassa! Eli turpa poispäin mahdollisesta omenanlähteestä (eli kädestä) herkunpuoleinen silmä visusti kiinnittyneenä kohteeseen eli käteen. Ja vaikka ei kädessä olisikaan omenaa, se ihan varmasti siihen ilmiintyy kun tarpeeksi tarmokkaasti luopuu. Koska siihen on opetettu. Että kun luopuu nöyrästi, tulee herkkupala turvan ulottuville. 

Haistoinko kenties omenan? Olen varulta söpö, jos sais herkun! 

Kyllä Nakkis saa omenoita, mutta säännöstellen, ettei ihan kaasupalloksi turpoa! Ja niitähän tätiratsastajan pihassa riittää! 

Kerran kentällä, kun kaikki oli jännää!

Sehän muuten on todettu, että Jaska on tarkka poika, mitä ympäristön muutoksiin tulee. Se huomaa heti kaikki pienetkin asiat, mitkä ovat eri tavalla kuin ennen. Kuten esimerkiksi maastossa sähkökaappiin nojaavat kepit, maneesin seinään ilmestyneet levyt tai mikä kamalinta: karsinan seinään oli ilmestynyt KELTAINEN levy! Jaska melkein lakosi etupolvilleen karsinan ovella, kun huomasi että hänen yksiöönsä oli kajottu! Siinä hetken pöristyään ja hätäpäissään oven vierestä heiniä napsittuaan, pystyi järkyttynyt kaviokas astumaan kotiinsa. Levyn vieressä oli heinäkasa, joten ahneus voitti pelon ja polle kävi nuuhkaisemassa ilmestystä ja söi kiireesti heinät pois, jotta saattoi mennä vähän kauemmaksi kamaluudesta. Siinä se sitten patsasteli riimunnaru pinkeänä mahdollisimman kaukana levystä ja ilme kertoi varsin suuresta epämukavuudesta! Onneksi Jaska sopeutuu nopeasti muutoksiin, eikä levy sitten ollut enää mikään juttu kun meni ratsastuksen jälkeen herran takaisin karsinaan. Jaska vain vilkaisi levyä ja totesi, että niin, mitä tosta, sehän oli jo siinä, kun viimeksi kävin, että mitä sää hysteerinen emäntä siinä touhotat!?

Jaska nyrpeänä ja kovin huolestuneena, kun joku oli sisustanut hänen yksiötään ilman lupaa!
(olivat naapurin kanssa järsineet haisteluaukon seinään)

Oota mä tuun auttamaan! Hups!