Kesä on hevosen parasta aikaa

Miten niin ei ole yksisarvisia?

Hitaasti, mutta varmasti

Piinallisen hitaasti edistyi kesän tulo ja vihreään totuttelu meinasi olla haastavaa, kun ei sitä hevosten himoitsemaa herkkua oikein meinannut missään kasvaa. Tallin ympäristö oli tarkasti kaluttu kaikesta vihreästä ja tätiratsastaja nyhti kotoaan herkkukassin Jaskalle, jotta siirtymä kuivasta heinästä tuoreeseen ei olisi liian äkillinen, siitä kun voi mennä polleparan massu varpusparviripulille tai iskeä kaviokuumeen, mikä onkin astetta paskempi juttu. Joten pikkuhiljaa aikaa lisäten sitä vihreää nyhdettiin ja odotettiin tietoa, että milloin sinne laitumelle oikein pääsee... Jännä juttu, että kun sitä vihreää alkoi näkymään, tuli Jaskasta oikea ahne pikku piru! Aikaisempina vuosina on hetken syöttelyn jälkeen saanut pienellä kehoituksella pään ylös tuposta ja lähtemään hommiin. Mutta nytpä ei auttanut pienet vihjeet eikä edes vähän isommat vihjeet. Kaksin käsin piti kiskoa ruohikkoon juurtunutta turpaa maasta irti, mutta sitten kyllä oli polle taas kuuliainen oma itsensä, eikä pyrkinyt uudestaan syömään. Äkkiä Jaska oppi myös sen, että tätiratsastaja = herkkukassi (eli kotoa nyhdettyä heinää, horsmaa ja voikukkaa), jolloin aluksi Jaska alkoi hienovaraisesti hörisemään tätiratsastajan nähdessään. Sitten hienovarainen hörinä muuttui kuuluvaksi törinäksi ja sitten koitti se päivä, kun Nakkis hirnui tätiratsastajan ilmestyessä nurkan takaa hakemaan ratsuaan! Arvatkaapa, suliko tätiratsastajan sydän siihen paikkaan! Kyllähän täti sen tiedostaa, että ei se hevonen sille ihmiselle hirnu, vaan sille, että ihminen = ruokaa, mutta olihan se silti aika kivaa! Ainakin se tunnisti (sen keltaisen muovikassin)!

Ollaan kentällä. Vähän jännää, kun ei ole seiniä ympärillä! 

Yhtäkkiä olikin sitten kesä! Laitumelle oli kasvanut tarpeeksi heinää ja niin koitti se päivä, kun ruunanrupsukat pääsivät laitumelle. Tällä kertaa lähdettiin possujunassa karsinajärjestyksessä eli Jaska oli kakkonen. Tätiratsastajan edellisvuosien kokemukset laitumelle taluttamisesta eivät ole olleet kovin henkeä nostattavia, lähinnä eloonjäämiskamppailuun verrattavissa, joten tällä kertaa täti varusti pollensa suitsilla ja kappas kummaa, toimi! Sekin ehkä auttoi, että Jaska ei ollut eka tai vika eikä keskellä riehuvaa kavioeläimistöä, vaan juurikin se toka. Talutus sujui hyvin, ajoittain oli hieman kiire, mutta mitään paniikkia aiheuttavaa ei tapahtunut. Jono eteni reippaasti ja irtipäästön odottelu jäi lyhyeksi, senkin ajan Nakkis malttoi kohtuu hyvin, eikä yrittänyt teutaroida itseään vapauteen ennenaikaisesti.

Jaska näyttää, miten laitumelle mennään! 

Sitten koitti se vuoden kliimaksi! Tallinpitäjältä tuli jämäkkä käsky: päästäkää! Ja tätiratsastajahan päästi. Paitsi että heti sen jälkeen Ossi-velipojan omistaja huusi, että ei vielä! Hupsistasaatana! No, hevoset olivat irti ja ihmiset pelastautuivat parhaan kykynsä mukaan turvaan, etteivät tule tallotuksi! 

Tilanne meinasi kehittyä, mutta kuivui kasaan ennen aikojaan.
Ruuanhimo voitti kukkotappelun.

Ja mitä sitten tapahtui? No ei mitään, mistä olisi jäänyt jälkipolville kerrottavaa... Muutama alkoi heti syömään, jotkut hötkyilivät vähän sinne ja tänne, Leevi oli ainut, joka otti ilon irti koko tapahtumasta: aiemmin niin pidättyväinen hevonen laukkasi riemuissaan ympäri laidunta ja kävi esittelemässä kurkipotkuja kaikille tielleen sattuneille kopukoille! Toiset olivat hieman hillitympiä reaktioissaan, koska olivathan kaikki jo viime kesältä tuttuja, mitä tässä nyt suotta riehumaan, kun voi syödäkin...

Eli kaikenkaikkiaan koko laitumellelaskuepisodi sujui hyvin! Sinne jäivät syömään nälkäiset kaviokkaat ja Jaskakin löysi hetimiten velipoika-Ossin luo samalle tupolle ja rauha laskeutui laitumen ylle...

Sieltä se velipoika-Ossi löytyi mehevältä tupolta ja Jaska päätti liittyä seuraan. Siitä lähtien pojat ovatkin taas olleet kuin possu ja kärpänen!

Viikon kuluttua

Jaska sai nauttia muutaman päivän laitumella ilman ihmisen häirintää. Viime vuonna ensimmäiset hakukerrat olivat vähintäänkin mielenkiintoisia, kun hevosia juoksi sieltä ja tuolta ohi ja hakijalla sai olla silmät selässään kaiken varalta. No, nyt sai hakea hevosensa pois laitumelta ilman, että ketään kinnostaa. Jaska tunnistaa tätiratsastajan vihellyksen: Jaskan pää on ainoa, mikä nousee ylös, kun toiset jatkavat iänikuista syömistään. Ja Jaska lähtee myös tulemaan kohti porttia muiden jäädessä sijoilleen.

(Huomio parin viikon jälkeen: tätiratsastaja viheltää, minkä palkeistaan irti saa, mutta Jaskaapa ei kiinnosta sitten niin yhtään, yrittää vaan olla muina hevosina toisten joukossa, että jospa tuo pyyleväisyyteen taipuva täti-ihminen älyäis lähteä lyllertämään takaisin sinne, mistä tulikin. Ei se sentään ole karkuun juossut ja mielellään on tullut mukaan, kun pääsee vähän hellettä pakoon)

Laitumelle menossa. Jaska huomasi kerran pihassa klapikoneen ja sitäkös sitten piti jäädä hirvenä tuijottamaan! Eihän yksinkertainen hevoinen voi tietää, pilkkooko mokoma helvetinkone pienen kavioeläimen kitusiinsa myös, mutta koska kone ei tehnyt elettäkään syödäkseen pollen, saattoi matka vehreyteen jatkua.

Ensimmäinen laitumeltahaku sujui siis hyvin. Jaska näytti niin väsyneeltä, että tätiratsastaja ei raaskinut ratsastaa, vaan hemmotteli polleaan rapsutuksilla ja pöperömössöllä.  Seuraavan kerran Jaska joutuikin jo töihin: Uuden vuokraajan kanssa käytiin neljän kilsan maastolenkki kävellen, tätiratsastaja talutti ja Vuokraaja nautti maisemista (talutus oli ihan varotoimenpide, koska vähän oli jännitystä ilmassa ja oli järkevää varmistaa, että ratsastaja sekä hevonen pysyvät rentoina eikä mitään ylläreitä pääse sattumaan). Takaa tullut auto-asuntovaunuyhdistelmä ei kiinnostanut Jaskaa yhtään. Tullessa kohdattiin jäteauto vähän ennen risteystä, mihin oltiin menossa. Tätiratsastaja näytti pontevan käsimerkin kuskille (eikä ollut keskisormi!) ja kuski pysähtyi odottamaan, että päästään pikkutielle väistämään kulkuneuvoa. Kuskille pisteet ja iso kiitos, erittäin asiallista toimintaa! Jaska ei ollut moksiskaan koko härvelistä, ehkä se jännitti enemmän tätiratsastajaa ja ratsastajaa! Ei siinä muuten mitään, mutta tien vieressä olevat ojat ovat jyrkät ja vähintään 1,5m syvät! Jos koni alkaa siinä protestoimaan ja ojaa kohti peruuttamaan, on vaihtoehdot joka kantilta punnittuna huonot! Senpä vuoksi väistettiin mieluummin peltotielle. Kävelylenkki sujui hyvin, kunnes juuri ennen tallia pari ihmistä teleporttasivat itsensä tielle ja sitäkös piti Jaskan ihmetellä! Ei millään voinut hepo käsittää, että miten ne ihmiset siihen tielle yhtäkkiä ilmestyivät ja siinä sitten pää korkeuksissa mentiin, kunnes talli oli tarpeeksi lähellä ja hevonen koki olevansa turvassa... 

Uuden vuokraajan kanssa tutustumassa reitteihin. Jaska oli sen vuoksi narunjatkona, ettei vaan satu mitään ja koska ei ollut seiniä ympärillä.

Viikko laitumelle laskun jälkeen tätratsastaja könysi taas satulaan ja vei Jaskan kentälle. Laidunloma oi tehnyt tehtävänsä ja Nakkis oli rento oma itsensä, eikä kytännyt kaikkea maan ja taivaan väliltä. Nyt kun vielä pääsisi sen yhden ojan yli, niin voitais käydä maastoilemassa... Niin, ennen laidunta tätiratsastaja ja Setämiesratsastaja läksivät maastoon ja sehän tyssäsi lyhyeen, kun Jaska ei voinut ylittää pientä ojaa (mikä ei ollut ongelma viime vuonna!), koska siellä ojan pohjalla oli vettä! No, ehkä laidunelämä hioo pahimmat särmät ja päästään sen helvetin puron yli ja saadaan laukata pitkin ohjin... Sitä odotellessa!

Hehe! Nakkis on joskus hieman... No, päätelkää itse!

Jiihaa!

Kyllä se vaan niin on, että laidunelämä tekee hevosesta mukavan! 

Maailman sinisin taivas...

Koska vihdoin koitti se päivä, kun täti- ja setämiesratsastajat pääsivät ihan kunnolla maastoon! Vuokraaja oli käynyt kerran maastossa ja päässyt pienellä kannustuksella sen pahamaineisen ojan yli ja loppu oli sujunut kuin tanssi! Tätiratsastaja oli mielissään, kun tiesi, että seuraavalla kerralla ei ole ongelmia (ja mukana on pieni kannustin eli raippa).

Ennen laidunkautta.
Tätiratsastaja: mennään maastoon, ne sano! Siellä on kivaa, ne sano! 
Jaska: ei mennä. Sinne kuolee. Ne sano.

Vaan ai että, kun oli ehanata käydä maastossa rennolla hevosella ja laukata löysin ohjin! Jaska ei kytännyt mitään, kerran vähän tuijotti lupiinia, oli vissiin liian räikeä ilmestys muuten niin viheriässä maisemassa ja toisen laukan jälkeen hölskyravissa tuli joku lintu tahi muu metsän eläin Jaskan jalkoihin ja siitä seurasi pieni sivuttaisväistöliike ninjapotkun kera! Onneksi nytkähdys oli niin mitätön, että tätiratsastaja ei edes horjahtanut eikä täten tullut toisintoa vuosien takaisesta episodista, missä tätiratsastaja kynti tietä persvaollaan ohjaksissa roikkuen... 

Lämmintä oli ja kivaa!

Pitää vielä kehua, miten viisaita nuo hevoset ovat, kun metsäpolulla oli märkiä ja upottavia kohtia, niin pollet katsoivat reitit siten, että eivät joutuneet pohjattomaan suonsilmäkkeeseen (todennäköisesti jalka olisi uponnut max 20 senttiä) ja selvisivät hengissä. Jos ratsastaja olisi päättänyt reitin, olisi hevonen todennäköisesti uponnut ikuiseen kadotukseen ja siinä sitten olisi itkua väännetty suokaasujen huuruissa, kun sinne meni hyvä hevonen. Ja toinenkin. 

Onneksi kentällä oli sentään männynoksia järsittävänä, ettei liikaa päässyt jännittämään. Jännittynyt hevonen ei syö. Jaska syö.

Leevi on myös Jaskaa fiksumpi, koska se syö lähes koko lenkin ajan, paitsi juostessa (joskus se on kyllä kesken ravin pysähtynyt äkisti syömään!), koska eihän se voi tietää, miten pitkään joutuu Setämiesratsastajaa kantamaan, joten parempi on pitää syöminen ja kulutus tasapainossa. Jaskakin napsii oksan sieltä ja horsman täältä, mutta koko ajan sen pää ei sentään ole jossain puskassa ja kotiinpäin tultaessa se ei malta edes pysähtyä aterioimaan, kerkeehän sitä sitten laitumella mutustaa. Jotkut ovat sitä mieltä, että silloin kun ollaan töissä ei syödä, mutta pitäähän ihmisetkin ruokataukoja, joten miksi se ei olisi sallittua hevosille? Onhan siinä toki riskinsä esimerkiksi polulla, missä on juuria, jolloin saattaa kavioeläin kompastua, kun huomio on metsän antimissa eikä omien jalkojen asettelussa. Mutta Jaska ja Leevi ovatkin tunnetusti varmajalkaisia suomenhevosia ja melko taitaviksi ovat tulleet mitä kompurointiin tulee, polulla pysyvät kutakuinkin pystyssä, mutta mentiinpä tiellä ravia ja siinä oli yksi kepakko, niin eikös Nakkis meinannut olla jo turvallaan siinä! Eikä edes syönyt mitään! Että siinä meni vessanpöntöstä sekin teoria. Ajatuksena on pitää homma mukavana ja jos hevonen siinä samalla saa vähän herkkuja ja vaihtelua ruokavalioonsa, niin silloin juttu on ok, tietenkin niin kauan, kun eteenpäin suuntautuvaa liikettä on suhteessa enemmän kuin pysähtelyä ja syömistä.

Apua! Sos! Eläinsuojelu! Me pyörryttiin, kun me jouduttiin töihin helteessä!

Eipä kai sitä sitten muuta kuin joulua odottelemaan, johan tässä alkaakin jo päivät lyhentyä!

Jaska on oikein ryhdikäs, koska kentällä oli liian jännää!
Mentiin maneesiin.