Ilmojen halki...

... käy lentäjän tie!

Ja tapahtuipa eräänä päivänä, että tätiratsastajan pahin painajainen tapahtui (tai no ei ihan pahin, onhan noita kauhuskenaarioita ollut pahempiakin mielessä!)! Oli kuulas syksyinen sunnuntaipäivä, kun tätiratsastaja sai kuningasidean setämiesratsastajan nähtyään, että lähdetäänpäs maastoon, kun vielä pystyy ennen lumentuloa. Hepat olivat saaneet pakoreaktioita tarhoissaan, kun joku siivosi aidanvierustoja raivaussahalla, joten alkulämmittelyt oli suoritettu ja turhat pöllöenergiat purettu, myhäilivät pahaa-aavistamattomat ratsastajat (Jaskalla oli ollut pari vapaata). Ei muuta kuin huomioliivi niskaan ja menoksi! 

Mukavasti alkoi matka, lumihiutaleita leijaili heppasten päälle hiljalleen ja molemmat, Jaska ja Leevi vaikuttivat rauhallisilta ja normaaleilta, eivät samanlaisilta säikyiltä jäniksiltä, kuten viime kerralla. Tästä rohkaistuneina täti-ja setämiesratsastajat päättivät, että mennään se ns. rauhallinen laukkapätkä ja metsän kautta takaisin, että innostus ehtii siinä kivasti laantua ennen kotiinpäin tuloa. Näin tehtiin. Ravissa oli havaittavissa pientä innostusta, mutta kuuliaisesti pollet malttoivat odottaa lupaa laukata. Sitten kun lupa heltisi, lähdettiinkin melko ärhäkästi laukalle, kuten formulat lähtöruudusta! Leevi heitti muutaman ilopukin ja Jaska paahtoi täysiä intoa täynnä kuin ilmapallo. Ihme kyllä, Jaska reagoi pidätteisiin toivotulla tavalla eikä tätiratsastajasta tuntunut, että on vain matkustaja vaan ihan kuski (räikkönen tosin)! Mutkan takaa tulikin yllättäen vastaan pysäköity auto ja hevoset antoivat vauhdin alas ja auto ohitettiin kävellen. Sen jälkeen oliskin ollut vielä virtaa pinkoa, mutta koska tie lähestyi loppua, katsottiin parhaaksi kävellä. Hevoset katsoivat parhaaksi mennä ns. nöpöhölkkää ja korskua kuin kuumimmat kilpurit ikään, koska heidän mielestään hurvittelu jäi kesken...

Iloinen postaus alkavan loman kunniaksi jokunen päivä sitten...

Metsään päästyään oli setäjatätimiesratsastajien toiveissa, että kopukat siitä rauhoittuvat, kun polulla pitää vähän katsoa, ettei kompastu tai törmää puuhun. Kattia kanssa! Sanotaanko näin, että melko räjähdysherkkää oli meno, varsinkin kun polun viereen oli ilmestynyt halkopinoja ja kohta olikin taas se paha auto tiellä! Hieman alkoi jo tätiratsastajaakin ärsyttämään moinen kohkaaminen, mutta rauhallisesti hengittäen täti pyrki pitämään narut löysällä ja vain välillä vähän jarruttelemaan, ettei ole jatkuvasti ohjat kireällä, mikä voi ex-ravurille tarkoittaa pyyntöä vauhdin lisäämisestä... 

Tielle päästyään alkoivat pollet jo hieman rauhoittua ja siinä sitten iloisesti turisten käppäiltiin löysin ohjin, kun yhtäkkiä Jaska säikähti jotain (ei selvinnyt koskaan, että mitä!) ja otti melko ilmavat sivuttaisliikkeet ja siitä seurasi fysiikan lakien mukainen väistämättömyys eli tätiratsastajan satulasta suistuminen! Mätkistä vaan! Kaikki kävi niin äkkiä, ettei täti kerennyt kissaa sanoa, eikä toisaalta ollut kissat ihan ekana mielessä kyseisellä hetkellä...

Mitä sitten tapahtui, kun täti ja isänmaa kohtasivat? No, Jaska säikähti tietenkin sitten sitä ja lähti eteenpäin. Seuraava ohjelmanumero oli eukon perässä raahaus, koska Jaska arvatenkin säikähti seuraavaksi perässä raahautuvaa, kiroilevaa tätiä ja lähti pakittamaan paniikissa ja vauhdilla! Tätiratsastaja pyöri maassa kuin sika vartaassa ja puri hampaita yhteen karjuen, että pysähdy perkele ja ptruu ptruu ja kas! Hevonen pysähtyi! Täti kömpi pystyyn ja sai rauhoiteltua hätääntyneen hevosparkansa, kohta Jaska pystyi jo laskemaan päätään alas pyynnöstä ja niin oli aika kavuta takaisin satulaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut taluttaminen, mutta a. Jaska oli ns. herkillä ja b. tätiratsastajan polvessa oli ikäviä tuntemuksia, hylkääntyi vaihtoehto taluttaminen melko pian!

Takaisin kyytiin ja pystyttiin vielä pysähtymään kuvien ottoa varten!

Tätiratsastaja on aiemmin uumoillut, että jos tulee maastossa alas satulasta, ei varmasti pääse sinne enää takaisin, koska ei ole jakkaraa. Mutta kummasti sitä vaan pääsi, kun vähän pidensi jalustinhihnaa. Jaskakin seisoi nätisti paikallaan ja matka jatkui toinen jalustin 3 reikää pidempänä (ei viitsinyt alkaa sitä räpläämään siinä enää, koska you never know...). Loppumatka mentiin Leevi edellä ja pari kertaa Jaska sai pienimuotoisen hermoromahduksen, kun takajalat vähän upposivat tai liukastuivat suomaastossa. Plus että pyllyn päällä oli havunneulasia! Onneksi edessä oli panssariajoneuvo nimeltä Leevi, eikä Jaska päässyt vauhtiin. Lopulta päästiin takaisin tallille suurinpiirtein ehjinä...

Näkyykö kurat?

Onneksi mukana oli Jaskan luottokaveri Leevi, joka yhdessä setämiesratsastajan kanssa katsoi silmä pyöreänä erikoista ja yllättävää ohjelmanumeroa ja jähmettyi lähinnä suolapatsaaksi. Setämies seurasi tilannetta mykistyneenä, tuskin uskalsi edes hengittää! Ilman kaveria Jaska ei ehkä olisi pystynyt rauhoittumaan niin nopeasti, jos ollenkaan! Ja onneksi Jaska on opetettu myötäämään paineelle, silläkin oli varmaan osuutta asiaan, että ymmärsi pysähtyä, kun ei muuten päässyt paineesta (eli tädin perässä raahautuvasta ruhosta eroon).

Narut kireällä!

Huh. Setämiesratsastaja kehui, että hyvin piti täti kiinni, vaikka tilanne oli näyttänyt melkoisen hurjalta! Yhdessä vaiheessa täti ehti miettiä, että jääköhän tässä ihan jalkoihin kun tuli suunnanmuutoksia, onneksi ei kuitenkaan, sitten olisikin käynyt pahemmin. Kotona löytyi alushousuista kourallinen hiekkaa ja lehtiä, vaatteet olivat kurassa, mutta ehjät! Nyt vääntyi vain polvi (tietenkin se pari vuotta sitten leikattu) ja vuosiloma vaihtuikin sairaslomaksi. Polvi on kuin pieni pallo eikä taivu, mutta kyllä sillä justiinsa kävelee. Muu kroppa on kuin nuijittu pihvi, lonkassa komeilee hieno mustelma, varmaan ensikosketus maahan tullut siihen kohtaan... Täytyy vain toivoa, ettei mitään isompaa mennyt rikki. Ainut mikä saattoi hieman  säröillä, on tätiratsastajan psyyke. Ei varmasti ole ihan heti asiaa maastoon yksinään! Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että Jaskaan voi luottaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta sen näkee sitten, kun ollaan tositoimissa... Tiedoksi vaan, että ei muuten paina ihminen mitään, kun hevonen päättää lähteä, vaikka se älykääpiö roikkuisi ohjaksissa. Onneksi suitset pysyivät päässä eivätkä ratkenneet mistään!

Vähän kuraa pöksyissä! Ja niiden sisällä!

Parista asiasta tätiratsastaja on kuitenkin ylpeä ja iloinen: hevonen ei päässyt karkuun, vaikka kyyti soratiellä oli aika karua selällään mennen, tätiratsastaja kapusi takaisin kyytiin eikä ollut paniikissa ja vammat jäävät vähäisiksi, mahdollisuudet pahempaankin olivat olemassa! Kunhan tuo kinttu tuosta tokenee, pitää kavuta selkään, mutta ei ehkä ihan ekana maastoon... Karsinassa kaiken jälkeen Jaska töykki hellästi tätiratsastajaa turvallaan, ihan kuin se olisi yrittänyt sanoa, että sori, ei ollut tarkoitus... 

Jaska-parka ihan hämmentyneenä lenkin jälkeen.

Sori, ei ollut tarkoitus!

Laidunkauden loppu

Kaikki loppuu aikanaan...

Kuten tätiratsastajan rahat (no ne loppuvat aika säännöllisesti joka kuukausi!), kesä, hyvä ruoka, räkätauti sekä heppasten laidunkausi. Syyskuun puolivälissä koitti se päivä, kun ratsastuksen jälkeen ei vietykään hepoja enää laitumelle vaan laitettiin omiin tuttuihin tarhoihin. Jaska ottikin lentävän lähdön portilla ja singahti tarhaansa kuin kirosana tätiratsastajan huulilta eli melko nopeasti. Mikä lie aiheutti aivopierun: oliko se maahan osunut sähkölanka, mikä napsahti iloisesti kuin viiniin menevän täti-ihmisen suu juuri avatun pullon äärellä vai oliko kenties ahtaan tilan aiheuttama kulttuurisokki, kun ympärillä oli aitoja, sähköä, hevosia ja ennenkaikkea pieni vauvaheppa? Mene ja tiedä, tutkimattomia ovat hevoisen aivoitukset. Tätiratsastaja joutui hetken miettimään, että miten selvitä tilanteesta, jossa hevonen on silmät pyöreänä pistänyt pakin päälle ja toisessa kädessä tarhan portti kireänä kuin valtionpäämiehen hymy trumpin seurassa, sähkön kera tietenkin. Irti en laske kumpaakaan, en hevosta enkä tarhan porttia, tuumi täti joten tilanne oli hetken aikaa seis, kunnes ratkesi siten, että Jaska sai kerättyä itsensä ja suostui tulemaan lähemmäksi napsuvaa lankaa, jotta sen sai laitettua kiinni. Onneksi tätiratsastaja ei ole enää niin heikkohermoinen kuin aikojen alussa, jolloin varmasti olisi karkuuttanut hevosen ja aiheuttanut infernaalisen kaaoksen, kun pihassa olisi laukannut varsaa ja tuikeaa tammaa ja hätääntynyttä Jaskaa... Jaska meinasi sen jälkeen kehittää lankakammon, mutta pienillä sulkeisilla saatiin koni taas kulkemaan portista ilman, että se jyrää taluttajan naamalleen kuraan. Toki tätiratsastaja on edelleenkin ottanut sähköt pois, ettei napsu ja tule paniikki...

Kas, olen saanut uuden naapurin. Aika söpö!

Kesäaktiviteetteja

Tätiratsastaja on päässyt melko hyvin yksinmaastoilun makuun, on ollut rentoa ja leppoisaa menoa, eräällä kerralla laukattiin jopa pahamaineinen kiitolaukkapätkä sekä toinen tie niin menosuuntaan kuin kotiinpäin ja villiintyikö joku? No ei, Jaska oli kerrassaan kuuliaisuuden perikuva tehdessään juuri niinkuin tätiratsastaja älysi pyytää eli lisää vauhtia kiitos tai vähän hiljempaa. Koska tunnelma oli niinkin sees, uskaltautui tätiratsastaja jopa kaivelemaan kännykkänsä taskusta ja ikuistamaan muina hevosina tietä pitkin lompsivaa ratsuaan. Kaikki perhoset olivat jossain muualla kuin tätiratsastajan mahassa ja kaikki oli vaaleanpunaista ja ihanaa! Täti ja heppa hengittivät samaa ilmaa ja olivat yhtä universumissa! Tätiratsastaja vaipui nirvanaan unohtaen kyvyn puhua oikeilla sanoilla, koska kun Jaska haukkasi piikikästä vattupuskaa havahtui täti unelmistaan ja huudahti, että "älä nyt sitä syö kun se on paju, eiku ananas eiku vappu!" 

On se niin ihanaa kun on kivaa!

Toisella kerralla tätirjaskaratsukko oli juuri päässyt ns. laukalle, kun metsätiellä tuli vastaan letka maastopyöräilijöitä asiaankuuluvine huomioliiveineen. Kulkue ohitettiin kävellen, koska tätiratsastaja tietenkin ennakoi mahdollista säikähtymistä ja sivuloikkaa eli päätymistä puun rungon koristeeksi. Eipä Jaska toki säikkynyt, uteliaana katseli kummallisia kulkijoita ja kun ohitus oli turvallisesti tapahtunut eli heti kun viimeinen pyöräilijä oli hännän kohdalla, antoi täti taas luvan mennä. Ja Jaska ottikin neuvosta vaarin ja todellakin meni! Ja tätiratsastaja nautti vedet silmissä vauhdin hurmasta! Jiihaa! Takaisinpäin käännyttäessä vauhdin makuun päässyt kavioeläin oli sitä mieltä, että mehän kiitolaukataan taas ja kun tätihötkyjä oli taas sitä mieltä, että nyt muuten kävellään, niin siinähän piti hevoisen oikein niskoja nakella ja vähän korskua, että mitämitä! Enkö saakaan toteuttaa villihevoisuuttani enää? Hetken siinä askel kevyenä mentyään totesi Jaskakin, että oikeastaan tämä leppoisa lompsiminen on ihan mukavaa ajanvietettä...

Yksinmaastoilua ja tätiratsastaja pystyi jopa nauttimaan siitä!

Edistymistä

Tätijaskaratsukko on valmentautunut säännollisesti ja eräällä kerralla jotain merkillistä tapahtui. Tätiratsastaja ymmärsi ulko-ohjan tuen ja puolipidätteen merkityksen. Tai näin ainakin kuvittelee ymmärtäneensä, sillä sen jälkeen joka kerta itsekseen hömpötellessään eli ratsastaessaan Jaska on hyväksynyt kuolaintuntuman ja hakenut itseään siihen niin kuuluisaan, mutta salaperäiseen peräänantoon! Se on vielä ihan ymmärrettävää, että siihen mystiseen tilaan päästään valmentajan haukankatseen alla ja asiantuntevien neuvojen myötä (jolloin ei pysty haahuilemaan kuten tapana on), mutta että tätiratsastaja on päässyt samaan lopputulokseen ihan yksin (no vaaditaan siihen toki myös se hevonen) eikä vaan kerran tai kaksi vaan jopa kolmekin kertaa! Ei voi olla enää kyse pelkästä tuurista, eihän?!? Setämiesratsastajahan on vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on silkka tuuri, kun hevonen menee hyvin, koska kun hän itse ratsastaa, menee Leevi mitenkuten, mutta kun tyttärensä istuu kyydissä, on polle niin maan perusteellisen peräänannossa ja täsmällinen. Eli siis silkkaa tuuria, kun menee hyvin!

Jaskalla on turkki! Tule apuun Anja! Hälyttäkää eläinsuojelujärjestöt!
Ai niin, ei ole minkkiturkki vaan ihan oma talvipörrö, mikä on jo hyvässä kasvun vaiheessa.
Väärä hälytys!

Kohti syksyä

Mitäs sitten tehdään, kun kesä on ohi ja polle alkaa virkistymään? Voiko vielä maastoilla yksin? Voiko laukata maastossa? Tätiratsastaja uskoo että joo ja joo. Toki ei kannata kaivaa verta nenästään ja usuttaa ratsuaan kiitolaukkaan ja todeta, että ainiin, öljyä jarruissa, vaan olla astetta ovelampi otus ja laukata siellä, missä hevoseläin ei ole oppinut pinkomaan mahanalus täynnä jalkoja. Ehkä talvella ei tule maastoiltua kovin paljoa, koska hyvät reitit on pyhitetty moottorivoimaisille kelkoille, mutta jospa edes saisi käytyä jossain tallinpihan ulkopuolella...

Välillä tehdään jotain ihan muuta, kuten kierrellään törppöjä.
Eikä nyt puhuta lenkkeilijöistä.

Saahan sitä tietenkin uskoa. Moni on kuullut sanonnan, että hevosihmisellä on uskonto 10 ja matikka 4 ja onhan se varmaan niin, varsinkin niillä, jotka yrittävät raukat tienatakin jotain muuta kuin henkistä pääomaa kaviokkaillaan. No, tätiratsastaja houkutteli setämiesratsastajan maastoon eräänä kuulaana syysaamuna. Suunnitelma oli tarkkaan mietitty jo etukäteen, että ei mennä kiitolaukkapätkää vaan laukataan vasta toisella tiellä. Pollet olivat kovin ylivirittyneessä mielentilassa jo heti alkumetreistä lähtien. Polun viereisellä tiellä menevät auto saivat heinämahakaksikon "säikähtämään" ja ottamaan tahattomia ravipyrähdyksiä silmät ja korvat päässä pyörien kuin parhaatkin hedelmäpelit! Ikinä eivät ole autoihin reagoineet, vaikka vierestä menisi! No, alun jälkeen menikin ihan hyvin, kunnes käännyttiin kurvista ja molemmat olivat lähdössä kuin voltista tasoitusajossa. Ei millään meinannut mennä pikkuhevosten tajuntaan tieto, että ei tästä nyt noin vaan lähdetä sinkoilemaan ja voi sitä närkästyksen määrää, kun joutuikin kävelemään! Hetken talsittuaan yksinkertaiset hevoset tyytyivät kohtaloonsa eli todennäköisesti unohtivat, että olivat huippuunsa viritettyjä ravikoneita ja edessä loppusuora... Yhtäkaikki, yltiöpäiset suunnitelmat laukkaamisesta saati edes ravaamisesta unohdettiin vähin äänin ja pidettiin homma lapasessa tallille asti. 

Setämiesratsastaja viiletti laukkaa lippu liehuen. Mitä tuumasi Jaska?
Ai kato, setämiesratsastaja viilettää laukkaa lippu liehuen.

Eipä muuten yksinmaastoilu juuri tällä hetkellä houkuttele! Ehkä taas sitten, kun hevonen on päässyt yli olosuhteiden muutoksesta ja saanut henkisen minänsä tasapainoon...

Omenataivas

Laidunkauden loppu tietää omenakauden alkua ja sekös on Jaskan mieleen! Sehän haistaa jo kilometrin päähän, että jaahas, täti on syönyt omenaa tai ainakin pitänyt omenaa kädessään viikon sisällä. Ja sehän onkin hyvä syy luopua herkusta aina ja jokapaikassa! Eli turpa poispäin mahdollisesta omenanlähteestä (eli kädestä) herkunpuoleinen silmä visusti kiinnittyneenä kohteeseen eli käteen. Ja vaikka ei kädessä olisikaan omenaa, se ihan varmasti siihen ilmiintyy kun tarpeeksi tarmokkaasti luopuu. Koska siihen on opetettu. Että kun luopuu nöyrästi, tulee herkkupala turvan ulottuville. 

Haistoinko kenties omenan? Olen varulta söpö, jos sais herkun! 

Kyllä Nakkis saa omenoita, mutta säännöstellen, ettei ihan kaasupalloksi turpoa! Ja niitähän tätiratsastajan pihassa riittää! 

Kerran kentällä, kun kaikki oli jännää!

Sehän muuten on todettu, että Jaska on tarkka poika, mitä ympäristön muutoksiin tulee. Se huomaa heti kaikki pienetkin asiat, mitkä ovat eri tavalla kuin ennen. Kuten esimerkiksi maastossa sähkökaappiin nojaavat kepit, maneesin seinään ilmestyneet levyt tai mikä kamalinta: karsinan seinään oli ilmestynyt KELTAINEN levy! Jaska melkein lakosi etupolvilleen karsinan ovella, kun huomasi että hänen yksiöönsä oli kajottu! Siinä hetken pöristyään ja hätäpäissään oven vierestä heiniä napsittuaan, pystyi järkyttynyt kaviokas astumaan kotiinsa. Levyn vieressä oli heinäkasa, joten ahneus voitti pelon ja polle kävi nuuhkaisemassa ilmestystä ja söi kiireesti heinät pois, jotta saattoi mennä vähän kauemmaksi kamaluudesta. Siinä se sitten patsasteli riimunnaru pinkeänä mahdollisimman kaukana levystä ja ilme kertoi varsin suuresta epämukavuudesta! Onneksi Jaska sopeutuu nopeasti muutoksiin, eikä levy sitten ollut enää mikään juttu kun meni ratsastuksen jälkeen herran takaisin karsinaan. Jaska vain vilkaisi levyä ja totesi, että niin, mitä tosta, sehän oli jo siinä, kun viimeksi kävin, että mitä sää hysteerinen emäntä siinä touhotat!?

Jaska nyrpeänä ja kovin huolestuneena, kun joku oli sisustanut hänen yksiötään ilman lupaa!
(olivat naapurin kanssa järsineet haisteluaukon seinään)

Oota mä tuun auttamaan! Hups!

Sivistys ohoi!

Terrierit, nuo koiramaailman einsteinit juuri komennettuna omenapuun alle varjoon, etteivät vallan läkähdy. Innoissaan siinä olivat, että ai joo, tää onkin hyvä ja pysyivät melkein minuutin siinä ja hakeutuivat aurinkoon. Huoh.

Pieni askel hevoselle, mutta suuri askel tätiratsastajakunnalle

Viime kesänä alkoi muhia ajatus elinpiirin laajentamisesta maastoilun saralla, eli uusia reittejä teki mieli lähteä katsastamaan. Mutta mitenkäs sinne muualle oikein pääsee ja missä se sijaitsee, tuumivat tätijasetämiesratsastajat oikein päät savuten. Ongelma ratkesi helposti, kun tätiratsastajan työkaveri asuu siinä "kylillä" ja tarjoutui auliisti näyttämään mistä pääsee minnekin ja myös sinne muualle. No, eräänä päivänä tätilöllykkä kävi työtoverinsa kera uusia reittejä patikoimassa (lähinnä siitä, mistä pääsee muualle ja siitä sitten eteenpäin vielä enemmän muualle jos kanttia riittää). Ja sitten tulikin päivä, jolloin saatiin toteuttaa suuri visio. Ei muutakuin huomioliivit päälle ja muualle! Tietoisuudessa oli, että paljon hyviäkin maastopolkuja on olemassa, mutta sinne päästäkseen on mentävä sivistyksen kautta.  

Jaskan harja on päättänyt alkaa kasvamaan molemmille puolille kaulan yläosassa.

Alkumatka sujuikin tuttua reittiä pitkin, siitä tulimma pian pyörätielle, sivistyksen laitamille. Tiedetään, pyörätiellä ei saa ratsastaa, mutta koska poliiseja ei näkynyt ja kaikille osapuolille on turvallisempaa mennä siellä eikä autotiellä, niin otettiin riski ja mentiin. Ja mahdollisille poliiseille oltais esitetty kovin herttaisia tätijasetämiesratsastajia ja hämätty niitä kehumalla hevosia ja saatu sitten lupa mennä siinä, koska tätiratsastaja olisi itkien maalannut kaikki tietämänsä kauhuskenaariot siitä, miten hevoset vauhkoontuvat ja sinkoutuvat auton tuulilasista läpi ja tuhoavat 8-lapsisen perheen tulevaisuuden.... Asiaan. Jaska oli jo vähän, että jaa, mikäs paikka tämä, joten Leevi otti rehvakkaasti vetohevosen tehtävät, koska oli käynyt samaisella väylällä alkukesällä parikin kertaa ja oli siis ihan sinut ympäristön kanssa ja Jaska tyytyi kopistelemaan perässä hämmästellen suurta maailmaa. Pian Jaska oli kuitenkin taas ekana, koska Leevi jaksoi tehdä vetotöitä n. 50 metriä, kunnes alkoi venkuloimaan, jolloin Jaskan oli vähän pakko mennä edelle tai matka olisi katkennut aikalailla siihen... Hetken päästä ylitettiin tie ja päästiin polulle, mikä meni teollisuusalueen vieressä. Arvata saattaa, että polun vieressä oli sitten vaikka mitä nähtävää, tavaroita, liikkuvia koneita ja erilaisia ääniä. 

Katsokaa, osaan hypätä erikoisesteen!

Teollisuusalueen ärsykkeet päästiin nätisti ohi, kerran piti Jaskan pysähtyä arvioimaan pystyyn nostettujen metalliaitojen vaarallisuutta, mutta koska niillä ei ilmeisesti ollut tuijottavia silmiä ja kuolaa valuvia torahampaita, pystyi niiden vierestä menemään muina hevosina hieman vaaran puoleinen kylki lontolla. Kohta tultiinkin vesitornin juurelle ja sekös sai Jaskan lähes suunniltaan! Nakkis tapitti outoa ilmestystä pää niin pystyssä, että hyvä kun ei korvat olleet tätiratsastajan suussa. Hetken tilannearvioituaan, päätti Jaska, että paljon se sietää, mutta lentävät lautaset ovat sentään sillekin liikaa ja kääntyi sitten takaisin sinne, mistä ikinä olikaan tullut. Emme siis menneet vesitornin juuren vierestä, kuten oli alunperin tarkoitus vaan kierrettiin se turvallisen matkan päästä ja päästiin kivoille poluille, missä oli jyrkkiä nousuja ja laskuja, joita tasamaahan tottuneet heppaset astelivat varovarovaisesti kieli keskellä suuta.

Pitäis kuulemma treenata valmennusten välissäkin niitä asioita.
Tai muuten tulee piiskaa!

Aikansa poluilla pyörittyään lähti ratsumuodostelma kohti ääsmarkettia ja jäi suojatien eteen odottamaan, että pääsee turvallisesti yli. Siinä tulikin vähän enemmän seisoskelua, kun autoja piisasi, vaan mikäpä siinä odotellessa, kun täti-ihmiset tulivat ihastelemaan polleja ja hepat seistä pönöttivät paikoillaan kuin patsaat (siis rennolla tavalla, ei kauhusta jäykkinä!) kuin katsellen, että joo, ei tästä vielä pääse, kun tuolta tulee auto ja tuolta ja tohon viereen pysähtyi tuo rekka ja kato, tosta menee kans rekka. Noni, nyt voi mennä, lomps lomps suojatien yli. Sitten mentiin ääsmarketin parkkipaikan kautta metsäpolulle ja edelleen asutusalueen poikki pitkin asvalttia kohti tallia rentomielisinä ratsukkoina. Olo oli kuin kuninkaallisilla, ja siinä melkein elluina vilkuteltiin, kun tien varsilla oli mummoa, setää ja lapsia vanhempineen silmät säihkyen uljasta kulkuetta katsomassa, tulipa pari tyttöstä kysymään lupaa, että saako silittää. No, tottakai ja pollet taas tärkeinä siinä patsastelivat, kun pienet kätöset paijasivat kaulaa ja turpaa. Yksi säikähdys tuli, kun puskan takana joku hyppäsi trampoliinilla jolloin outo ääni yhdistettynä yllättäen näkyviin pomppaavaan päähän sai Jaskan kääntämään korvat taaksepäin ja ottamaan jopa yhden nopeamman askeleen! Siis ihan yhden askeleen! Että paria tuijotusta ja yhtä askelta lukuunottamatta pollet toimivat kuin parhaimmat poliisihevoset ja suorastaan tihkuivat rauhallisuutta ja itsevarmuutta! Ja mikä parasta, tätiratsastajakaan ei jännittänyt yhtään! Jee! Taisi olla hevosille semmoinen ärsykeähky, että eivät jaksaneet enää piitata lähinnä mistään ja hyvä niin, tulipahan siedätystä oikein ämpärikaupalla!

Tuolla me käytiin. Metsässä pystyi jo ottamaan kuvia, kun ei tarvinnyt pelätä äkillisiä tilanteita.

Matkaa kertyi vajaa 8 kilometriä ja vaikka tahti oli rauhallinen, niin kuvia ei tullut otettua keskellä sivistystä, kun oli kuitenkin parempi varautua äkillisiin tilanteisiin ja toisaalta, piti kieli keskellä yrittää navigoida johonkin, kun ei oikeastaan tiennyt, missä oltiin! Mutta kivaa oli ja ehdottomasti pitää ottaa uusiksi ja ens kerralla gopro kypärään, jotta saadaan todistusaineistoa retkestä!

Nykyään pitää tehdä letti jo toisellekin puolelle!

Valmennusta ja maastoilua

Tai etupäässä maastoilua ja päämäärätöntä haahuilua, onpa Vuokraaja käynyt estehyppelemässäkin ja samalla testannut uutta satulaa juuri sitä touhua varten (koska koulusatulalla ei voi hypätä tai voi, mutta Jaska ei tykkää). Satula näytti sopivan hyvin, koska Jaska hyppeli epäröimättä esteiden yli kuin aropupu. Tätiratsastajakin kävi kokeilemassa, miltä tuntuu istua estepainotteisessa yleissatulassa ja ihan kauhealtahan se tuntui! Missä on polvituet? Missä on kuppi, johon tädin perätuhdon saa asennettua mukavasti? Hökötys tuntui perin kiikkerältä, mutta ehkä siihen tottuu... Pitää treenailla ihan rauhassa vaikka puomeja tai jotain, jos vaikka oppisi istumaan siinä. Ja keventämään. Jaskakin oli tätiratsastajan epämääräisestä vaappumisesta vallan ymmällään ja näytti siltä, että voitko pelle nyt häipyä sieltä muualle häiritsemään, että pääsen hyppäämään! Selvä.

Mitä sä siellä vaaput? 

Valmennukset nyt ovat menneet mitenkuten, paremminkin on mennyt. Vai onko vaatimustaso noussut? Tätiratsastaja postaili mietteitään someen, että pitäisköhän sitä kenties treenata kouluratsastusta myös valmennusten välissä, johon Valmentaja totesi lakonisesti, että pitäis, ehkä paristi viikossa jopa! Ja uhkaili vaikka millä ruoskimisella, jos ei ala tapahtumaan! Hui! Kunhan tämä käristyskupoli tästä väistyy, lupaa Tätiratsastaja treenata ainakin paristi viikossa jotain muutakin kuin taivaanrannan maalausta.

Pönöttäjä. Tätipönöttäjä.
Varmaan menossa kova keskittyminen johonkin tosi tärkeään.

Yhtenä päivänä tätiratsastaja kävi Uhrin hevosen kyydissä. Ihan loppukäyntejä ja raveja kokeilemassa ja olihan perin eksoottista! Ei ollut koulupenkki vaan ehta estesatula, missä tädin olikin hieman haettava sopivaa asentoa. Ohjeeksi tuli pitää tuntuma ja pohkeet kyljissä, mutta haloo! Missä kyljet? Ei taivu tätiratsastajan jalat kuin paatuneella cowboylla. Kyljet siis puuttuivat tai olivat ainakin tuhat kertaa ohuemmat kuin Jaskalla, joka on kuin tynnyri, minkä ympärillä jalat lepäävät vaikka eivät haluaisikaan. Alkujärkytyksen jälkeen tuli kuitenkin muutamia ihan kivoja pätkiä, kun löytyi hepan kanssa yhteinen kieli. 

Epämukavuusalueella estepenkissä.
Onneksi Seba on niin kiva polle, että antoi tätiratsastajalle mahdollisuuden.

Tosiaan, keli on tällä viikolla ollut lämmin kuin vastapaistettu pulla, joten tätiratsastaja sai kuningasidean kokeilla kuolaimettomia suitsia! Ja kaulanarua! Ja ilman satulaa tietenkin (koska ei jaksanut pukea ratsastushousuja ja laittaa satulaa)! Ja hyvinhän se Nakkelo toimi ilman kuolaimia (eri asia kuin hackamore, koska nyt ei ollut mitään vipuja vaikuttamassa ja antamassa painetta!). Kaulanarun kanssa pysähdykset meinasivat vähän venyä, mutta koska Jaska kuuntelee istuntaa niin hyvin, onnistuivat pysäytyksetkin, kun yhdisti tuttuihin apuihin uuden, eli kaulanarun paineen. Tätiratsastajallahan ei siis ole mitään käsitystä, miten jollain kaulanarulla ratsastetaan, kunhan laittoi narun kaulan ympäri ja ratsasti! Kai se naru on lähinnä sitä varten, että siitä voi pitää kiinni, ettei näytä ihan idiootilta ratsastaessaan tyhjät kädet 90 asteen kulmassa... Ens kerralla voikin mennä ilman mitään eli inkkarityylillä! 

Ei kuolaimia, ei vipuja. Vähän on naftit, mutta kyllä ne nyt kerran menee...

Tässä mennään lavan yli ilman kuolaimia.

Setämiseratsastajan kanssa oli sovittu maastopäivä. Käristyskupoli alkoi tiristä siihen malliin, että päädyttiin ihan vaan kävelyvauhtiin, varsinkin kun pollet (Leevi etenkin) raahustivat päät alhaalla sen näköisinä, että tuupertuvat ihan juuri kohta siihen paikkaan. Ja kerran Leevi meinasikin tuupertua. Tosin ei helteen takia vaan omaa koordinaatiokyvyttömyyttään. Eihän sitä tietenkään voi pysyä pystyssä jos menee polulla missä on ojia ja juuria ja poskessa on paarma ja keskittyy siihen paarmaan ja unohtaa liikutella niitä kinttujaan oikeassa järjestyksessä. Lopputulos oli turpeessa polvillaan könyävä pouni eli kyntöruuna! Hetken jo näytti siltä, että ei säätana, sehän kaatuu niinku ihan oikeesti kyljelleen, mutta onneksi ratsu sai pelastettua tilanteen viime hetkillä. Setämiesratsastaja istui ryhdikkäänä lännensatulassaan eikä edes tajunnut, että pitäisi luopua jalustimista, koska jos se kaatuu kyljelleen niin... Jälkikäteen tosin tuli tämmöinen asia mieleen, että mitä jos...

Maastossakin voisi jalat nousta vähän enemmän ilmaan, ettei kompastuisi joka juureen.
Jaskan ja Vuokraajan tyylinäyte okserilta.

Eipä siinä sitten onneksi muuta, matka jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut, paitsi Leevi sentään heräsi ja muisti, miten kävellään. Eräs marjanpoimija peljästytti hevoset mennen tullen ja palatessa eli kaksi kertaa, koska vaani (samassa) puskassa ja aikoi selvästikin hyökätä sieltä avuttomien saaliseläinten jugularikseen! Kyllä semmoista verenhimoista petoa kannattaakin ihan säpsähtää ja aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä ratsastajilleen (koska kaikki olivat puolinukuksissa). Helteessä marinoidut pollet pääsivät viimeisillä voimillaan talliin, kylmään suihkuun ja karsinaan lepäämään ennen laitumelle vientiä... Jos kaviokkaat olisivat saaneet päättää, ne olisivat jääneet sinne koko päiväksi täysihoidolla, kiitos (voisin ottaa vaikka hieronnan ja kukkaiskäsittelyn) ja vasta yöksi ulos... 

Tätiratsastaja löysi tallin käytävältä oikein kivannäköisiä hattuja ja puki tallikaveritkin niihin!
Eivät kuulemma olleet hattuja. Höh. 

Virstanpylväs saavutettu!

Arvaa, kenen synttärikakkukahvit! Vinkki: sankari täytti juuri 30 vuotta.

Ja aika hitokseen iso sellainen!

Lähes neljä vuotta on tätiratsastajan takaraivossa piipittänyt pesästä pudonneen linnunpojan pienellä äänellä surkeasti  toive siitä, että voitaisiin Jaskan kanssa käydä ihan yksin maastossa vailla huolen häivää ja perhosia vatsassa. 

Ja tänään se sitten vihdoin tapahtui! 

Leevin tytöt olivat rapsuttelemassa Jaskaa, kun menin hakemaan laitumelta.
Aika auvoinen olotila!

Otetaanpa ryhdikäs asento ja taputetaan käsiä hetki! 

Taputapu!

Maastoilukauden alkaessa tätiratsastaja uskalsi sanoa ääneen, että tänä kesänä tavoitteena on käydä yksin maastossa (kaikki muut ovatkin käyneet Jaskalla yksin maastossa, paitsi Paskajäykkätäti!). Ja nyt se sitten tapahtui! Kävihän täti esim. viime vuonna Jaskalla yksin lähimaastossa, mutta rentoudesta ei voi puhua, koska täti jännitti ja Jaska jännitti ja kaikenlisäksi tuli vastaan vielä monta jännää juttua, mitkä jännittivät vielä vähän lisää... Eipä tehnyt ihan heti mieli lähteä yksin maastoon.

Kokeiltiin taas korvahuppuja, viimeksi lähtivät sijoiltaan kesken valmennuksen...
Nyt pysyivät koko ratsastuksen ajan päässä, koska ei ollut niin paljon ravistelun tarvetta!

Mitenkä se maasto sitten meni? No ihan samalla tavalla kuin olisi oltu jonkun kaverin kanssa. Paitsi että oltiin YKSIN! Jaska pöristeli rentona, jäi välillä (vähän turhankin usein!) syömään ja alkumatkasta piti sitten jäädä niille sijoilleen tuijottamaan heiluvaa puskaa. Tätiratsastaja huusi heiluvalle pusikolle, että voitko sanoa jotain, ettei tää hevoinen pelkäisi ja sieltähän pulpahti esille papparainen, joka oli vastaksien tekopuuhissa. Kun heiluva puska paljastui ystävälliseksi ihmiseksi, ei Jaskankaan tarvinnut enää miettiä, pitääkö paeta (hei, tyypillä saattoi olla puukko!). Matka jatkui leppoisasti (hetken aikaa tosin papparaisen pyörää tuijotellen). Mentiin sitten sama lenkki kuin viimeksi ja sitä ennen (noin 5,5 km). Ihan ravattiin ja sillä uudella laukkapätkällä (ei kiitolaukka!) Jaska jo hieman ehdotteli, että jokos sitä sais mennä, mutta lähti laukalle vasta luvan saatuaan. Kaikki jarrutukset tapahtuivat äänellä ja istunnalla, ei ohjia kiristämällä! Ai että! Euforian tunne valtasi tätiratsastajan! Olemme yhtä, samaa universumia, luotamme toinen toiseemme, ymmärrämme toisiamme pienestä eleestä, rakastamme... Luottamus. Se kirosanan ryydittämä Luottamus!

Tätiratsastaja varasti Jaskalta pusun maastolenkin jälkeen.
Jaska on sitä mieltä, että pidetään ne hellyydenosoitukse piilossa muilta!

Takaisin tullessa oli tallin lähelle ojaan ilmestynyt liikennemerkkejä ja pätkä aitaa ja Jaskahan laittoi heti merkille tarkkana poikana olosuhteiden muutokset! Askel vaan tiheni ja roinan puoleinen kylki painui kuopalle, mutta niin vaan reippaasti päästiin siitäkin ohi, eikä tarvinnut jäädä edes tuijottelemaan! Asiaa saattoi auttaa se, että Jaskan turvasatama oli ihan siinä vieressä.

Gangsta-Jaska. Ei sitä aina jaksa huppariaan kantaa ja kas,
siihen onkin olemassa oiva teline!

Kun tätijaskaratsukko saapui talliin, katsoi Uhri silmät lautasen kokoisena huomioliiviin verhoutunutta tätiratsastajaa, että ootsä niinku ollut yksin maastossa?!? Ja kun täti sitten juhlavasti ilmoitti, että joo, kirkasti leveä hymy Uhrin naaman! Että jes, hyvä te, johan tätä onkin odotettu! 

Vähän vielä siitä oikealle...

Kun tätiratsastaja vei Kultakimpaleensa laitumeen, ei pollella ollut mikään kiire lähteä siitä luota pois (kuten ei yleensäkään), siinä vielä hetki rapsutusta ja pusumuiskuja (älkää kertoko kellekään, Jaskaa nolottaa olla semmoinen pussattava halinalle!), mikäs siinä on hevosen tuoksua haistellessa ja olla vaan, kun toinen nojaa päätään olkapäähän (koska ihminen on hyvä rapsutusalusta). Oih! 

Ai, nytkö sä jo meet, mua kutittais vielä vähän...

Sitten pitikin jo kiireenvilkkaa lähteä todistamaan, kuinka Uhri hyppää esteitä (ja kerran jaloilleen satulasta maahan heppansa sotkeuduttua omiin jalkoihinsa (koska paskahätä!), tätiratsastaja kuvasi ja jatkoi vaan filmaamista, vaikka toinen putoaa, koska ei näkynyt ruumiita ja eikös kaikki kuvaa onnettomuuspaikalla?). Onneksi ei sattunut ja homma jatkui!

Viesker

Tätiratsastaja, Uhri, Setämiesratsastaja perheineen sekä moni muu tallikaveri olivat kunnioittamassa kaikkien aikojen parhaan suomenhevosravurin syntymäpäiviä Killerillä. Ei voi uskoa edes, kuinka upeassa kunnossa hevonen on ja miten arvokkaasti se esiintyi, pääsipä Täti ja Uhri vähän koskettamaankin thö viisinkertaista Kuningasta! Todella hienot ravit ja mieleenpainuva kokemus!

Viesker-kuningas haluaa tavata alamaisiaan.

Tätiratsastaja on tavannut itse Ahokkaan Kaarlon ostaessaan häneltä ystävänsä kanssa hevosen (Meteor), siinä harjoitusradalla oli koeratsastus ja niin sitä vaan mentiin kiitolaukkaa muina ratsastajina (eikä pelottanut yhtään, koska täti ei silloin vielä ollut täti, vaan paljon nuorempi (ja nätimpi?) ja kuolemattomampi, eikä ollut sattunut vielä mitään traumatisoivia ratsastusonnettomuuksia!). Ja päästiinhän siinä kaupantekijäisten kylkiäisiksi tapaamaan myös herra Vieskeriä. Oli ihan yllätys, kuinka pieneltä se näytti sillon karsinassaan! Vaan oli suuri  kunnia tavata molemmat Suomen raviurheilun legendat, en ikinä unohda sitä hetkeä!

Miettikää, torstairaveissa oli lähes 5000 ihmistä!
Oli kyllä upeat ravit ja hieno tunnelma!

Kumma juttu, kun Viesker oli radalla esiteltävänä viimeistä kertaa, niin alkoi tuulla niin kovasti, että silmistä alkoi valua vettä ja tuli kylmät väreet...

Hattu päästä ja syvä kumarrus.

Viesker 

Keskikesän juhlaa

Tuonne johonkin se kenkä putosi...

Ja sieltähän se löytyi, mihin oli pudonnut!

Plussapallot pellossa

Ja niin koitti kesäkuun alkupuolella se päivä, että pollet pääsivät jälleen vihreään paratiisiin eli laitumelle! Tänä kesänä kokoonpano oli alkuun perin suppea eli Jaska ja Leevi. Myöhemmin Onni liittyi laumaan, tuttu kaveri edellisvuosilta, tamma (kaveri viime kesiltä myös) jäi kasvattamaan mahaansa, tuleva näyttää, onko siellä varsuli vai onko se vaan syömälihava! No, kuten aikaisempina laitumellelaskupäivinä, niin myös tänäkin vuonna oli pienimuotoista jännitystä ilmassa Siis ihmisillä, ei hevosilla, koska eihän ne yksinkertaisuudet mitään tienneet pian muuttuvasta tilanteestaan. Joka vuosi laitumelle talutus ja irtipäästö ovat aiheuttaneet jonkinlaista showta, joten siitä siis pieni täpinä. Täti- ja setämiesratsastajat varustivat siis hevoisensa asiaankuuluvasti naruriimuilla ja paksuilla köysillä, että on mistä kiskaista, jos pollet vallan hurjiksi äityvät äkättyään, että hetkinen, meillehän koittaa vapaus! 

Vihreää kultaa!

Pieni mutka tosin meinasi tulla laitumen ja talven yli juuri ja juuri hengissä riutuneiden, nälkäkuoleman partaalla hoipertelevien kopukoiden väliin, sillä laitumen lankoihin ei tullut sähköä! Paikalla oli aamusta sähkösetämiehiä kytkemässä kaapeleita taijotainsellaista ja yhdessä miehin Setämiesratsastajan kanssa siinä sitten testailivat, että onko langassa virtaa. Testaus tapahtui perinteiseen tyyliin ihan sormella,kun eivät uskaltaneet vettäkään laskea lankoihin (luuserit!). Setämiesratsastaja oli ensimmäinen rohkea testaaja ja kun lankaan kosku ei aiheuttanut Setämiehessä breakdancemaisia muuveja, tohtivat toisetkin tosimiehet sormensa laskea langalle vieretysten kuin pulut puhelinlangoille konsanaan! Äkkinäisempi maallikko olisi toki voinut kuvitella, että sähkösetämiehillä olis joku sähkönkuluntestausmittari sähkönkulun testaamiseen, kun nyt 2000-luvullakin elellään, mutta... No,hetken lankoja sormeiltuaan miehet totesivat, yhteen ääneen kuin eunukkikuoron pojat, että no ei kulje vähävirtanen. Aika pian sen jälkeen kuuluikin vaan tumpsahdus, kun sähkötyömiesrukkaset putosivat maahan ja sähköammattilaiset olkiaan kohotellen kurvasivat hiekkaa pöllytellen horisonttiin. Koska nou kän duu, minkäs sille voi jos on johdot ja kaapelit ja kaikki, mutta vain sähkö puuttuu!

Otanpa kivan kaverikuvan hepoista. Eiku...!

Paskakkelit jostain sähköstä, totesivat setäjatätimiesratsastajat hetken tilannetta tuumittuaan ja päättivät viedä pollensa peltoon. Sanoohan sen jo järkikin, että jos suomenahnehevosella on turvan alla ruokaa riittämiin, ei se koe tarvetta poistua paikalta. Ja olihan siellä kuitenkin langat, joita varsinkin varttuneemmat hevosyksilöt kunnioittavat kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja jos tulisi susihukkanen tahi muu uhka, mikä pakottaisi pollet karkuun, ei siinä paljon parit sähkölangat menoa estelisi. 

Jaska huomasi ruokakupissaan jotain ylimääräistä ja sille piti sitten puhista ja silmiä pyöritellä!
Pääskysen (eli pääsiäisen eiku päästäisen eiku...) muna oli noin etusormen pään kokoinen,
siis todellinen uhka hevoselle!

Joten the grande finale! Tosin melkoinen pannukakkku olikin sitten koko laitumelle lasku: pollet kävelivät kuin unessa köysien päässä ja kun koitti irtipäästö, ei tapahtunut oikeastaan mitään. Kerran öhkäisivät kun kävivät turvat vastakkain ja Leevi veti muutamat ilopierupukit todettuaan, että tämähän on oikea ilon ja onnen päivä ja sitten alkoikin syöminen. Toisaalta kiva juttu, että kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti, mutta olishan se ollut kiva nähdä vähän rallittelua ja saada kivoja kuvia ylväästi kaula kaarella liikehtivistä, korskuvista luontokappaleista. Tätiratsastajakin onnistui paskomaan sen ainoan aktiivisen hetken videoinnin nakkisormillaan kuvaten sitten vasta, kun pöly oli jo laskeutunut... No, pysyypähän kengät jalassa kun ovat jatkuvasti maata vasten. Rousk rousk.

Ja sähkötkin saatiin sitten seuraavana päivänä, ei sillä että plussapallot olisivat edes huomanneet niiden puuttumista!

Jaskan ja Leevin mielipide laitumelle pääsystä.

Valmentautumista ja maastoilua

Valmentautuminen on ehkä hieman hassu sana, koska tätiratsastajalla ei ole mitään kilpailullisia tavoitteita, kunhan yrittää oppia ratsastamaan ja työstää siinä sivussa Jaskaa paremmaksi ratsuksi. Mutta yksin köpötellessä ei oikein edisty ja senpä vuoksi on kiva käydä välillä valvovan silmän alla hytkymässä. Ja jännä onkin, miten niitä ahaa-elämyksiä tarttuu aina silloin tällöin umpiluupäähän! Ja pystyy tekemään semmoisina juttuja, mitä ei voisi edes kuvitella itsekseen tekevänsä, kuten vastalaukkaa kaarteessa ja muuta kivaa! Viimeisin oivallus oli semmoinen, että auttaa paljon, jos pitää ne istuinluut satulassa eikä hötky menemään miten sattuu ylös-alas-vasemmalle-oikealle! Kun täti on tasapainossa, pystyy hevonenkin esittämään tasapainoista laukkaa! Kumma juttu! Ne kuuluisat neljä hyvää askelta...

Valmennuksessa tulee hiki. Varsinkin kun on hellelukemat mittarissa. 

Maastoilu sujuu kuin vanhoilta tekijöiltä, eipä Nakkis turhia hötkyile ja sitä kuuluisaa  kiitolaukkapätkää on menty ns. väärinpäin ja kävellen, ihan poisopetusmielessä. Kerran kokeiltiin mennä ojan yli metsäpolulle, mutta Jaskahan ei siihen kyennyt, ei sitten millään! Leevikin näytti esimerkkiä, että tuosta noin vaan, mutta ei. Paskarinkiä hetken siinä pyörittyään totesi Tätiratsastaja, että ei sitten mennä ojan yli metsään polulle. Toisen kerran sitten. Muuten sujui kyllä hienosti, laukattiin pitkä pätkä oikein kivasti ja rauhallisesti, paitsi että Leevi ei laukannut, Setämiesratsastajan tytär ei vissiin muistanut kertoa Leevi-paralle, että saa laukata, mutta kyllähän sitä reippaalla ravillakin perässä pysyy!

Kyntöruunalla valvovan silmän alla. Ihan kuin hevosella olisi ollut lyijypainot kavioissa...

Käytiin Setämiesratsastajan kanssa jussimaastossa ja muuten olisikin pitkästä aikaa kiitolaukattu, mutta Leevillä oli kenkä höllässä, joten katsottiin parhaaksi jättää hurvittelut väliin, Saatiin kuitenkin toisella tiellä mukavan rauhallinen laukkapätkä (koska pollet eivät ole oppineet (ainakaan vielä!) pinkomaan siinä miljuunaa!). Juhannuksen vietto alkoi siis perinteisissä merkeissä eli lähti ihan laukalle!!

Löytyi juuri sopiva kohta rapsutuksille, alkoi Jaskalla huuli venymään mukavasti!

Paarmoja olisi tosin voinut olla vähemmän, onneksi ne arvostavat enemmän hevosen lihaa, kuin selässä kiikkuvan kalvakan kaksijalkaisen höllyviä alleja. Tätiratsastaja kävi katsastamassa uusia reittejä, josko päästäis joku kerta ihan eri suuntaan maastoilemaan!

Näin se laitumen teko sujuu, kun on taitoa ja oikenalaiset välineet!

Ja kuka tarvii jotain goproota, kun kännykän voi sujauttaa kätevästi liiveihin ja laadukkaasti kuvailla maastoilua!

Että semmoista kesäkuulumista! Päivitelläänpä taas asioita jonkun ajan kuluttua! Heip heip!