Sadan metrin maasto

Olipa kerran...

... ihan tavallinen tätiratsastaja, jolla on ihan tavallinen hevonen, Jaska. Jaskan kanssa samalla tallilla asustaa Leevi, myös ihan tavallinen hevonen, jota käy ratsastamassa ihan tavallinen setämiesratsastaja sekä hänen tervejärkinen jälkikasvunsa. Jaska ja Leevi olivat bestiksiä viime kesänä, viettiväthän ne laitumella yhdessä aikaa 24/7. Yhdessä he kantoivat täti-ja setämiesratsastajiaan vakain askelin monen monituista pitkää maastolenkkiä varmoin ottein.

Vieläkö on villihevosia?

Talven aikana ratsastus tapahtui pääasiassa maneesissa, koska oli liukasta ja pimeää ja vaikka mitä hyviä syitä olla lähtemättä tallin pihasta kauemmaksi. Pitkän pimeän kauden jälkeen koitti vihdoin kesä ja tätijamiessetäratsastajat päättivät ilahduttaa uskolliset ratsunsa iloisesti lähtemällä maastoon pitkästä aikaa. Toki asiaa oli harjoiteltu pari kertaa tallin lähistöllä sijaitsevalla harjoitusradalla, eihän sitä ihan kylmiltään lähdetä kotoa pois! Ja koska kaikki sujui siellä hyvin, niin mikäpä jottei!

Oli siis kaunis, aurinkoinen alkukesän päivä. Täydellinen keli maastoilua varten: lämmintä, mutta ei ötököitä. Ratsuja sukiessaan tätiratsastajan vatsanpohjassa kipristeli hieman, pieni kauhuskenaarion poikanen oli päässyt hiipimään mieleen, että mitähän kaikkea sitä voisikaan sattua. Tätiratsastaja myönsi setämiesratsastajalle, että vähän meinaa jännittää, vaikka mitään syytä ei ole, meniväthän pollet viime kesänäkin niin mukavasti. Setämiesratsastaja komppasi, että eihän meillä mitään hätää ole pukiessaan turvaliiviä päälle. Niinpä, turha sitä on lietsoa pelkoa, ei muuta kuin rohkeasti vaan menoksi, kyllä se alkujännitys siitä häviää, kun nähdään, miten rentoja hevoset ovat!

Teen kaiken, mitä pyydät ja vähän enemmän! T: Jaska

Pollet kävelivät alkuun rennosti, mutta valpastuivat heti, kun käännyttiin tallin pihasta eri suuntaan (kuin radalle). Silti kaikki oli hyvin. Ratsastajat jutustelivat leppoisasti, linnut lauloivat minkä kitusistaan taisivat. Täydellistä!

Matkaa oli taitettu noin viisikymmentä metriä, kun Jaska havaitsi jotain huolestuttavaa: ihminen käveli tien yli! Asiaa piti pysähtyä tarkastelemaan pää korkeuksissa jolloin Leevikin hieman huolestui. Hetken kuluttua tätiratsastaja totesi, ettei tämä mihinkään mene (maiskutukset ja pohkeet kaikuivat kuuroille korville - ja kupeille). Setämiesratsastaja käänsi Leevin vetojuhdaksi, mutta tietenkin juuri silloin tuli auto takaa! Hevoset olivat niinsanotusti kahden tulen välissä (eivät ole autoja ennen pelänneet!) ja alkoivat tepastella sivuttain valloittaen koko tien. Huomaavainen autoilija jätti tilaa, jotta ratsukot pääsevät väistämään pihatien risteykseen. Pollet seisahtuivat siihen ja hetken kaikki näytti hyvältä. Kunnes Leevi säikähti ilmeisesti takana väijyvää postilaatikkoa ja sai jo ennestään pakenemismoodissa olevan Jaskan hätääntymään. Seurasi yleistä sekasortoa hevoisten poukkoillessa holtittomasti keskellä tietä. Autoilija luovutti ja peruutti pois. Hevoset eivät luovuttaneet. Olihan kyse eloonjäämisestä. 

Seuraavana päivänä käytöskurssi.
Heppa toimi vaan kuin ajatus, joten, se siitä...

Jaska alkoi peruuttamaan kohti ojaa välittämättä tätiratsastajan pohkeilla paukuttamisesta, kunnes viime hetkellä Jaska päättikin liikkua eteenpäin. Ja sivuttain. Ja melkein ylöspäin. Leevi ja setämiesratsastaja kipittivät kohti tallia vailla täydellistä kontrollia. Tätiratsastaja ei edelleenkään saanut yhteyttä hevoseensa (valitettavasti juuri tällä hetkellä emme saa yhteyttä) ja tilanne eskaloitui henkeä uhkaavaksi, ainakin tätiratsastajan mielestä. Vaihtoehtoina olivat hevosen peruuttaminen ojaan ja kaatuminen ratsastajansa päälle tai silmitön säntääminen kohti tuntematonta suuntaa ja mahdollisesti päin autoa. Kuoleman läheisyys oli totta: Jaskan ja tätiratsastajan sydämet pamppailivat samaan tahtiin ja kumpikin olivat yhtä kauhuissaan! Oli salamannopeiden päätösten aika.

Katso, olen rento, kun en pelkää!

Suomalaisuuden 100-vuotis teemaan sopisi hyvin "kaveria ei jätetä!", mutta setämiesratsukko pakeni viereiselle ratsastuskentälle "pelastautukoon, ken voi!"-ajatuksella ja tätiratsastaja jäi aivan yksin mieleltään nyrjähtäneen hevosensa kanssa. Tätiratsastaja ajatteli, että jos hevonen riistäytyy lapasesta, voi se tehdä sen ihan yksin eli pois kyydistä ja vähän äkkiä! Kumma kyllä, Jaska seisoi ihan paikallaan, kun täti tuli olympiavoimistelijan tavoin alas hevosen selästä! (Jalat vatkasivat hyytelönä, kun saavuttivat maankamaran!)

En astu varpailles!

Maastakäsin luottamus, se on se kaiken alku ja juuri, siihen perustuu koko hevosen käsittelyn a ja o. Nyt se punnittiin: pystyykö täti pitämään ratsunsa käsissä vai onko paniikin aste niin kova, että pakoon pitää päästä, ihmisestä viis! Joka kerta, kun tätikävelijä yritti taluttaa hevoistaan tallille päin, sinkosi Jaska paskaringin tädin ympäri niin, että kivet sinkoilivat (ja melkein löivät kipinää!). Edelleen Jaskan oli täysin mahdotonta kääntää ahterinsa uhkaa kohti eli jokainen pyörähdys päättyi melkein lähtöpisteeseen ja ryhti oli kuin mannerheimilla (setämiesratsastajan sanoin: seisoitte siellä kuin patsaat!)! Joutsenlampea mukaillen parivaljakko eteni aina kohti tallia noin metrin kerrallaan, mutta silti hevonen pysyi ihmisensä lähellä niin, etteivät ns. narut kiristyneet (ja jos otteesta riistäytymisen merkkejä olisi ollut, niin todennäköisesti täti olisi sanonut että "antaa mennä vaan, kunhan minä en ole kyydissä!"). Joka pyörähdyksen jälkeen ilmoille päätyi mahtava puhallus (on muuten eri kuuluva ääni!) kuin merkkinä tarhoissa oleville hevosille, että "paetkaa, me kuollaan kaikki!". Tätiratsastaja seisoi tyynesti (jalat vetelänä, sydän kuin lampaan saparo) keskellä suurta draamaa ja odotti. Odotti niin kauan, että ääripaniikkiin itsensä lietsoneen hevosensa pystyi toteamaan, että ehkä siellä ei ollutkaa karhu, tai sapelihammastiikeri tai mikään mukaan henkä uhkaava peto. Ja kun tämä oivallus vihdoin saavutti pakoeläimen aivot, laski se päänsä alas ja rentoutui. 

Ryhti säilyi vielä kentällä!

Tämän jälkeen tätiratsastaja pystyi jo taluttamaan ratsuaan haluttuun suuntaan kutakuinkin hallinnassa. Ihan ei Jaska vielä pystynyt täysin kääntämään persettään sinnepäin, missä tappokone oli, mutta vihdoin he pääsivät turvaan kentälle eli aitojen sisäpuolelle, missä setämiesratsastaja oli taluttelemassa omaa uljasta sotiemme aikaisten hevosten jälkeläistä, koska Leevi sekä tarhahevoset olivat vauhkoontuneet siinä määrin Jaskan puhaltelusta (mikä on hevosen tapa kertoa, että nyt on muuten tosi vaarallista!), että jalkautuminen oli järkevin ratkaisu.

Siis mehän oltiin menossa, muttakun se hevosiasyövämörkö tuli!

Hepat olivat siis turva-alueella eli kentän aitojen sisäpuolella ja tätisetämiseratsastajat uskaltautuivat ratsautumaan. Ja mitä tapahtu? No ei mitään. Kumpikin vahkoontunut saaliseläin lonkottelivat menemään vailla mitään huolta elojäämisestä! Tätiratsastaja teki vähän länkkärijuttuja Jaskallaan ja kaikki toimi kuin olisi eilen opetettu. Rauha oli palannut maan pinnalle, valtakunnassa kaikki hyvin!

Mikä siis laukaisi paniikin? Mikä sai luotettavat pollemme tolaltaan? Kuka tietää. Ehkä se oli tuulahdus karhun hajusta (aika epätodennäiköistä!). Ehkä se oli pusikossa lymyävä ilves (tuskin). Ehkä se johtui siitä, että pieni hevosen huolestuminen sai jo valmiiksi jännittyneen tätiratsastajan lietsomaan ratsunsa järjettömään paniikkiin! Ehkä. Ihan sama. Seuraavan kerran Jaskalla on naruriimu ja köysi ja köyden päässä tätiratsastaja ja selässä mitään pelkäämätön tuleva vuokraaja! Ehkä sitten päästään maastoon. Ehkä ei.

Paistaa se päivä tätiratsastajan kasvoillekin!
 Tai takaraivolle...

Kehitystä vai sattumaa?

Hyvä hetki. 

Melko hyvä

Sanoi valmentaja hikisen session jälkeen. Tai siis valmentaja-ressu hytisi kylmästä keskipisteessä, kun tätiratsastaja pukkasi huolella soijaa teepaitasillaan ja Jaskakin näytti siltä kuin olisi juuri noussut järvestä. Mutta siis melko hyvä, mikä tarkoittaa tätiratsastajakielellä huippusuoritusta! Olin siis maireana kuin lottovoittaja ja ihan syystä. Mikä kirvoitti kehut valmentajan huulilta? No. Mentiin kuolaimella jo toisena päivänä peräkkäin, eikä pään viskelystä ja valtaisasta protestoinnista tahi jännittymisestä ollut tietoakaan vaan polle hyväksyi tuntuman (ainakin välillä) ja joskus jopa hakeutui kohti kuolainta. Tätiratsastajan käsi oli rennompi kuin aikaisemmin eikä siten häirinnyt herkkäsieluista hevoistaan. Tämäkin johtunee kasvaneesta luottamuksesta ratsua kohtaan. Että ei se ole koko ajan lähdössä lapasesta vaan kuuntelee ja odottaa, mitä siltä pyydetään. Ehkäpä tätiratsastajan kehonhallinta ja istunta ovat parantuneet sekä apujen käyttö täsmentynyt. Ehkäpä. Tai sitten kaikki oli vain sattumaa ja Jaska meni vahingossa hyvin. Vaihtoehto sekin. Yhteistyö oli kuitenkin hyvää ja polle hallinnassa. Valmentajan sanoin: nythän sä pystyt jo ratsastamaan sitä! Vau! 

Toinen hyvä hetki.

Ja kolmas.

Touhu ei ole enää koko ajan vimmaista eloonjäämistaistelua ja paniikinomaista suorittamista vaan rentoa tekemistä. Valmentaja muisteli kaiholla niitä hetkiä, kun sai tätiratsastajan laukkaamaan epätoivoisista vastusteluista huolimatta. Eipä siinä ihmeitä tehty, koska täti oli niin paniikissa ettei se nähnyt tai kuullut mitään eli ohjeita oli ihan turha antaa. Entäpä nyt? Nykyisin tätiratsastaja pystyy ajattelemaan ja vaikuttamaan hevoseensa jopa laukassa! Tätiratsastaja on jopa niinkin etevä, että se pystyy muuttamaan vaikka istuntaansa kesken laukan! Eikä se mene enää katatooniseen tilaan, jos polle vaikka säikähtyy ja ottaa pienen sivuloikan tai spurtin. Ehei! Tätiratsastaja vain jatkaa kyyrana tehtävää ja pystyy kuuntelemaan ohjeita ja jopa noudattamaan niitä - ainakin joskus.

Voiko tätä edes todeksi uskoa?
Superonnistuneen valmennuksen jälkeen
oli helppo hymyillä!

Kuolain

Miksi kuolaimella? No siksi, että tätiratsastaja todisti omin silmin kuinka ratsuttaja sai Jaskan kulkemaan kuin paraskin koulupolle vailla vastustelua ja epämukavuutta. Siis kuolaimella. Pakkohan sitä oli sitten itsekin kokeilla ja kokeilusta jäi varsin positiivinen vaikutelma. Eihän se toki niin hienosti mennyt kuin pro-tason ratsasastajalla, mutta tuli sieltä kuitenkin ne neljä hyvää askelta ja täti oli taivaissa! Eka valmennus (oli kaksi valppaa peräkkäisinä päivinä) meni jopa niinkin hyvin, että valmentajakaan ei ollut nähnyt Jaskan menevän siinä kuuluisassa peräänannossa niin pitkää pätkää kerrallaan! Voitte kuvitella, miten tätiratsastaja oli onnessaan! Ei meinannut naama riittää, kun niin leveästi hymyilytti! 

Jaska vaahtokylvyn jälkeen. Kylläpä muuten polle nautti pesusta!

Paras palkinto ikinä!

Että semmoista. Nyt on selvästi hyvä kausi ja kehitys on mennyt eteenpäin harppauksin! Mutta jokainen maalaisjärjellä varustettu tollo tietää, että ylämäen jälkeen on alamäki eikä mikään ole pysyvää, mitä tähän lajiin tulee. Tänään oli superhyvä, huomenna voi olla, että koni on autuaasti unohtanut kaiken siihen asti oppimansa ja mistään ei tule mitään! Siinäpä se ilo piileekin, kun koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Forrestin Gumppia lainatakseni: hevonen on kuin suklaarasia, et koskaan voi tietää, mitä sieltä tulee! Paitsi toedennäköisesti sieltä tulee suklaata, koska suklaarasia... Paskempia aikoja odotellessa tämä tätiratsastaja nauttii nyt hyvästä fiiliksestä ja hymyilee ärsyttävän onnellisena tyyliin minäpä sain nostettua laukan käynnistä, mitäs sä oot tehnyt tänään?

Muikeana.
Paitsi Jaska, joka on ihan finaalissa.

Ja mitä tapahtuikaan sen jälkeen, kun Jaska oli käynyt vaahtokylvyssä?

Hieman elävää kuvaa valmennuksesta:

Aurinko paistaa ja lunta sataa!

Tässä on hevonen ja tätiratsastaja menossa eri suuntaan. Tätiratsastaja voitti.

Missä se kevät luuraa?

Eipä ole ilmojen herrat hellineet juurikaan meitä kansalaisia ja kaikenkarvaisia tallustajia näin kevään korvilla. Ainakaan, mitä tulee viime päiviin. Mentiin eilen kentälle valmennukseen, koska oli niin ihana ja aurinkoinen sää. Ja olihan se. Just sillä hetkellä. Ja sit satoikin lunta. Ja paistoi. Ja taas satoi mannaryynejä. Ja paistoi. Ja Midnight Hawks (http://ilmavoimat.fi/midnight-hawks) lenteli kentän yli melkoisen matalalla timanttimuodostelmassa kauhean jylinän kera. Ja me vaan mennä puksutettiin välittämättä niistä tuon taivaallista (paitsi mä olin ihan liekeissä ja yritin pulunsilmällä niitä vilkuilla, koska ne on niin siistejä!!!) koska valmennus ja keskittyminen. Äkkinäinen kaviokas saattaisi reagoida voimakkaastikin moiseen yläpuoliseen ilmiöön, mutta meidän pollet ovat hävittäjiin tottuneet, kun näkevät niitä harva se päivä! Itse valmennus meni yllättävän hyvin siihen nähden, että olin ratsastanut Jaskalla kolme päivää aikaisemmin, sitten oli hieronta, talutuspäivä ja lepopäivä. Edelliseenkin valmennukseen menin viime viikolla hyvin valmistautuneena: olin ratsastanut kerran sillä viikolla kahta päivää ennen valppaa (ja sitä ennen oli kolme lepopäivää), koska olin kipeänä. Ja taas toimi hyvin! Eli voinko vetää johtopäätöksen, että valmennusviikoilla on hyvä pitää vähintään kolme vapaata ennen tositoimia?

Kuuluisat seitsemän hyvää askelta.

Esimaastoilua

Mentiin eilisen valmennuksen jälkeen loppukävelemään luottopolle- Leevin kera radan ympäri ja saatiin ihastella edelleen taitolentoa sekä sinistä ja valkoista savua koneiden perässä (ja nuuhkia kerosiinin tuoksua). Onneksi savu oli ihan tarkoituksellista eikä ns. toimintasavua, mikä monesta teknisestä vempeleestä poistuu juuri ennen vekoittimen viimeistä surahdusta (uskollinen, äidiltäsaatuperintösähkövatkaimeni sammui viimeisen kerran teatraalisesti, kun aktin jälkeen paksu savu laskeutui kuiskaten pöydän pintaa pitkin lattialle, oli kuulkaas aika hieno näky - ja kiire vetää töpseli seinästä! Rip vatkain.). Edelleenkään uljaita ratsujamme eivät moiset taitolentohömpötykset kiinnostaneet, vaan pollet lompsivat menemään pitkin ohjin ja näin on maastoilukauden esikausi korkattu! Jee! Ja onneksi radan keskellä olevassa metsikössä ei ollut niitä kesyjä kauriita (joista saimme kuulla vasta urhean lenkkimme jälkeen!). Sehän siitä oliskin puuttunut, että joku häiriintynyt kauriseläin olisi pompannut keskelle tietä (kesää kohti sutjakoituneiden) ratsujemme eteen! Siinä olisi saattanut tulla niin nopea käännös tulosuuntaan, ettei täti- tahi setäratsastaja olis kerinnyt sapelihammastiikeriä sanoa! 

Näillä hoodeilla haisteltiin sitä kerosiinia.

Tänään oltiin menossa oikeasti siis ajatuksen tasolla maastoon eli muualle kuin radalle, mutta peruimme viime hetkellä, koska:
* oli kylmä
* tuuli
* ei tiedetty linja-autoaikataulua (koska joudutaan menemään pysäkin kautta!)
* ei uskallettu (ja keksittiin tekosyitä)
* haluttiin varmistaa, ettei hevoset järkyty liian suurista ja äkillisistä maisemanvaihdoksista

Nukun. Katoa silmistäni. Ei auttanut, tätiratsastaja hyökkäsi puskista.
Jaskan onneksi luvassa oli hierontaa!

Eli mentiin kentällä ja kierrettiin taas rata. Hyvin meni taas pitkin ohjin eikä näkynyt kauriita. Matka taittui niin rauhallisesti, että johan siinä hysteriaan taipuvainen tätiratsastaja ehti kuvitella kaikenmaailman onnettomuudet kuten " entäjos Jaska säikähtää ja hyppää sivuun ja kaatuu tonne syvään ojaan mun päälle?". Helpottaa muuten ihan vatusti maastokammoisen ihmisen maastoilua moiset kauhuskenaariot! En tiedä, mistä moiset kammot kumpuavat, Jaskakin on kiikuttanut mua matkustajana tasan kerran kyseisellä radalla, joten kovin äkkinäinen ojiinsyöksyjä ei ole kyseessä. Ehkä se on tää keski-ikä ja mäenhaluukuollatänäyönä/päivänä- ajatus. Mene ja tiedä. Tänään ei kuitenkaan jännittänyt kuten viime vuonna, joten selkeää edistymistä on tapahtunut! Kumma juttu muuten, kun ne lentsikat pörräilivät yläpuolellamme, en yhtään pelännyt, että ne voisivat syöksyä juuri meidän päälle! Sehän olis kuitenkin enemmän kuin todennäköistä, sen verran lähellä toisiaan lentelevät!

Miksi olet siirtänyt kakkaani tuonne?

Paremmin meillä meni kuin meidän jälkeen radalle lähteneellä parivaljakolla! Kahdesta vanhuspollesta toinen olikin esittänyt sen verran notkeaa liikehdintää, että ratsastaja oli tempautunut pellolle ja joutunut kävellen kiertämään radan pollen myhäillessä tyytyväisenä vieressä (thihii!). Tämä todistaa vain sen, että pelkoni on aiheellinen! Ja ainekset katastrofiin ovat aina olemassa, ne pitää vain löytää!

Kallista paskaa

Lupasin naapurin tädille hevonkakkaa, joten menin reippaana kottareiden kanssa Jaskan tarhaan paskendaalia keräämään. Jaska oli syömässä päiväheiniään, kun lähestyin kottikärryineni tarhaa. Tavoistaan poiketen Jaska tuli heti portille ihmettelemään, että mitäs mitäs. Ja kun pääsin lupaavan kikkarekumpareen luokse, piti pollen uteliaana tutkia kaikki välineet ja olla kovin mukana touhussa ja vahtia, että milläs asialla sitä nyt täällä oikein ollaan. On se jumatvita kärpele, kun menet hakemaan hevoistasi töihin, se seistä pönöttää nurkassa tympeän näköisenä ja pitkin hampain antaa kiinni, mutta kun menet muina naisina tarhaan touhuamaan, ollaan heti siinä tärkeänä touhuamassa ja huseeraamassa! Hauskinta oli, kun yritin lähteä täyden lastin kanssa pois, niin Jaska patsasteli maailmanomistajana edessä ja kun pyysin väistämään, niin alkoi senpäiväinen poukkoilu ja niskojen nakkelu! Että luuletko noin vain vieväsi minun tuotoksiani täältä pois? 

Tämä on tärkeämpää kuin syöminen.
Eli suomenhevosen mittapuulla ykkösluokan prioriteetti!

Jaska on muuten saanut uuden karsinanaapurin, tamman! Tilanne on jo rauhoittunut, mutta aluksi Jaska piti viedä aamulla ekana ulos, koska hänen suuri hevoisuutensa alkoi muuten kiljumaan. Tässä eräänä kertana vein ratsastuksen jälkeen Jaskan tarhaan (tamman tarha on siinä lähistöllä) ja Jaska hörhötteli tammuskan suuntaan ja käveli irvistäen koko matkan tarhaan! On siinä mulla ruuna. Oikea miesten mies!

Tosissas meinaat viedä mun tuotoksia?

Virallinen tarkastaja.

Moi! Mä oon Jaska, kuka sä oot?