Sadan metrin maasto

Olipa kerran...

... ihan tavallinen tätiratsastaja, jolla on ihan tavallinen hevonen, Jaska. Jaskan kanssa samalla tallilla asustaa Leevi, myös ihan tavallinen hevonen, jota käy ratsastamassa ihan tavallinen setämiesratsastaja sekä hänen tervejärkinen jälkikasvunsa. Jaska ja Leevi olivat bestiksiä viime kesänä, viettiväthän ne laitumella yhdessä aikaa 24/7. Yhdessä he kantoivat täti-ja setämiesratsastajiaan vakain askelin monen monituista pitkää maastolenkkiä varmoin ottein.

Vieläkö on villihevosia?

Talven aikana ratsastus tapahtui pääasiassa maneesissa, koska oli liukasta ja pimeää ja vaikka mitä hyviä syitä olla lähtemättä tallin pihasta kauemmaksi. Pitkän pimeän kauden jälkeen koitti vihdoin kesä ja tätijamiessetäratsastajat päättivät ilahduttaa uskolliset ratsunsa iloisesti lähtemällä maastoon pitkästä aikaa. Toki asiaa oli harjoiteltu pari kertaa tallin lähistöllä sijaitsevalla harjoitusradalla, eihän sitä ihan kylmiltään lähdetä kotoa pois! Ja koska kaikki sujui siellä hyvin, niin mikäpä jottei!

Oli siis kaunis, aurinkoinen alkukesän päivä. Täydellinen keli maastoilua varten: lämmintä, mutta ei ötököitä. Ratsuja sukiessaan tätiratsastajan vatsanpohjassa kipristeli hieman, pieni kauhuskenaarion poikanen oli päässyt hiipimään mieleen, että mitähän kaikkea sitä voisikaan sattua. Tätiratsastaja myönsi setämiesratsastajalle, että vähän meinaa jännittää, vaikka mitään syytä ei ole, meniväthän pollet viime kesänäkin niin mukavasti. Setämiesratsastaja komppasi, että eihän meillä mitään hätää ole pukiessaan turvaliiviä päälle. Niinpä, turha sitä on lietsoa pelkoa, ei muuta kuin rohkeasti vaan menoksi, kyllä se alkujännitys siitä häviää, kun nähdään, miten rentoja hevoset ovat!

Teen kaiken, mitä pyydät ja vähän enemmän! T: Jaska

Pollet kävelivät alkuun rennosti, mutta valpastuivat heti, kun käännyttiin tallin pihasta eri suuntaan (kuin radalle). Silti kaikki oli hyvin. Ratsastajat jutustelivat leppoisasti, linnut lauloivat minkä kitusistaan taisivat. Täydellistä!

Matkaa oli taitettu noin viisikymmentä metriä, kun Jaska havaitsi jotain huolestuttavaa: ihminen käveli tien yli! Asiaa piti pysähtyä tarkastelemaan pää korkeuksissa jolloin Leevikin hieman huolestui. Hetken kuluttua tätiratsastaja totesi, ettei tämä mihinkään mene (maiskutukset ja pohkeet kaikuivat kuuroille korville - ja kupeille). Setämiesratsastaja käänsi Leevin vetojuhdaksi, mutta tietenkin juuri silloin tuli auto takaa! Hevoset olivat niinsanotusti kahden tulen välissä (eivät ole autoja ennen pelänneet!) ja alkoivat tepastella sivuttain valloittaen koko tien. Huomaavainen autoilija jätti tilaa, jotta ratsukot pääsevät väistämään pihatien risteykseen. Pollet seisahtuivat siihen ja hetken kaikki näytti hyvältä. Kunnes Leevi säikähti ilmeisesti takana väijyvää postilaatikkoa ja sai jo ennestään pakenemismoodissa olevan Jaskan hätääntymään. Seurasi yleistä sekasortoa hevoisten poukkoillessa holtittomasti keskellä tietä. Autoilija luovutti ja peruutti pois. Hevoset eivät luovuttaneet. Olihan kyse eloonjäämisestä. 

Seuraavana päivänä käytöskurssi.
Heppa toimi vaan kuin ajatus, joten, se siitä...

Jaska alkoi peruuttamaan kohti ojaa välittämättä tätiratsastajan pohkeilla paukuttamisesta, kunnes viime hetkellä Jaska päättikin liikkua eteenpäin. Ja sivuttain. Ja melkein ylöspäin. Leevi ja setämiesratsastaja kipittivät kohti tallia vailla täydellistä kontrollia. Tätiratsastaja ei edelleenkään saanut yhteyttä hevoseensa (valitettavasti juuri tällä hetkellä emme saa yhteyttä) ja tilanne eskaloitui henkeä uhkaavaksi, ainakin tätiratsastajan mielestä. Vaihtoehtoina olivat hevosen peruuttaminen ojaan ja kaatuminen ratsastajansa päälle tai silmitön säntääminen kohti tuntematonta suuntaa ja mahdollisesti päin autoa. Kuoleman läheisyys oli totta: Jaskan ja tätiratsastajan sydämet pamppailivat samaan tahtiin ja kumpikin olivat yhtä kauhuissaan! Oli salamannopeiden päätösten aika.

Katso, olen rento, kun en pelkää!

Suomalaisuuden 100-vuotis teemaan sopisi hyvin "kaveria ei jätetä!", mutta setämiesratsukko pakeni viereiselle ratsastuskentälle "pelastautukoon, ken voi!"-ajatuksella ja tätiratsastaja jäi aivan yksin mieleltään nyrjähtäneen hevosensa kanssa. Tätiratsastaja ajatteli, että jos hevonen riistäytyy lapasesta, voi se tehdä sen ihan yksin eli pois kyydistä ja vähän äkkiä! Kumma kyllä, Jaska seisoi ihan paikallaan, kun täti tuli olympiavoimistelijan tavoin alas hevosen selästä! (Jalat vatkasivat hyytelönä, kun saavuttivat maankamaran!)

En astu varpailles!

Maastakäsin luottamus, se on se kaiken alku ja juuri, siihen perustuu koko hevosen käsittelyn a ja o. Nyt se punnittiin: pystyykö täti pitämään ratsunsa käsissä vai onko paniikin aste niin kova, että pakoon pitää päästä, ihmisestä viis! Joka kerta, kun tätikävelijä yritti taluttaa hevoistaan tallille päin, sinkosi Jaska paskaringin tädin ympäri niin, että kivet sinkoilivat (ja melkein löivät kipinää!). Edelleen Jaskan oli täysin mahdotonta kääntää ahterinsa uhkaa kohti eli jokainen pyörähdys päättyi melkein lähtöpisteeseen ja ryhti oli kuin mannerheimilla (setämiesratsastajan sanoin: seisoitte siellä kuin patsaat!)! Joutsenlampea mukaillen parivaljakko eteni aina kohti tallia noin metrin kerrallaan, mutta silti hevonen pysyi ihmisensä lähellä niin, etteivät ns. narut kiristyneet (ja jos otteesta riistäytymisen merkkejä olisi ollut, niin todennäköisesti täti olisi sanonut että "antaa mennä vaan, kunhan minä en ole kyydissä!"). Joka pyörähdyksen jälkeen ilmoille päätyi mahtava puhallus (on muuten eri kuuluva ääni!) kuin merkkinä tarhoissa oleville hevosille, että "paetkaa, me kuollaan kaikki!". Tätiratsastaja seisoi tyynesti (jalat vetelänä, sydän kuin lampaan saparo) keskellä suurta draamaa ja odotti. Odotti niin kauan, että ääripaniikkiin itsensä lietsoneen hevosensa pystyi toteamaan, että ehkä siellä ei ollutkaa karhu, tai sapelihammastiikeri tai mikään mukaan henkä uhkaava peto. Ja kun tämä oivallus vihdoin saavutti pakoeläimen aivot, laski se päänsä alas ja rentoutui. 

Ryhti säilyi vielä kentällä!

Tämän jälkeen tätiratsastaja pystyi jo taluttamaan ratsuaan haluttuun suuntaan kutakuinkin hallinnassa. Ihan ei Jaska vielä pystynyt täysin kääntämään persettään sinnepäin, missä tappokone oli, mutta vihdoin he pääsivät turvaan kentälle eli aitojen sisäpuolelle, missä setämiesratsastaja oli taluttelemassa omaa uljasta sotiemme aikaisten hevosten jälkeläistä, koska Leevi sekä tarhahevoset olivat vauhkoontuneet siinä määrin Jaskan puhaltelusta (mikä on hevosen tapa kertoa, että nyt on muuten tosi vaarallista!), että jalkautuminen oli järkevin ratkaisu.

Siis mehän oltiin menossa, muttakun se hevosiasyövämörkö tuli!

Hepat olivat siis turva-alueella eli kentän aitojen sisäpuolella ja tätisetämiseratsastajat uskaltautuivat ratsautumaan. Ja mitä tapahtu? No ei mitään. Kumpikin vahkoontunut saaliseläin lonkottelivat menemään vailla mitään huolta elojäämisestä! Tätiratsastaja teki vähän länkkärijuttuja Jaskallaan ja kaikki toimi kuin olisi eilen opetettu. Rauha oli palannut maan pinnalle, valtakunnassa kaikki hyvin!

Mikä siis laukaisi paniikin? Mikä sai luotettavat pollemme tolaltaan? Kuka tietää. Ehkä se oli tuulahdus karhun hajusta (aika epätodennäiköistä!). Ehkä se oli pusikossa lymyävä ilves (tuskin). Ehkä se johtui siitä, että pieni hevosen huolestuminen sai jo valmiiksi jännittyneen tätiratsastajan lietsomaan ratsunsa järjettömään paniikkiin! Ehkä. Ihan sama. Seuraavan kerran Jaskalla on naruriimu ja köysi ja köyden päässä tätiratsastaja ja selässä mitään pelkäämätön tuleva vuokraaja! Ehkä sitten päästään maastoon. Ehkä ei.

Paistaa se päivä tätiratsastajan kasvoillekin!
 Tai takaraivolle...