Kun tätiratsastaja henkisen esteen ylitti!

Tää leikkis lännenheppaa.
Siinä roikotettais päätä ja seistäis hiljaa paikallaan.
Ja tää olis paras siinä leikissä.

Olispa kiva hypätä...

...ajatteli tätiratsastaja kaihomielellä eräänä aamuna tehdessään lähtöä tallille. Viime kerrasta olikin vierähtänyt jo melkoinen tovi (marraskuussa -16), kun hyppyhommat alkoivat mennä päin pehvaa. Jaskahan alkoi kieltämään ja onnistui jopa pudottamaan Uhrin esteen päälle, joten tätiratsastaja kehitti tuota pikaa itselleen estekammon (taas!). Että ei tolla hullulla voi hypätä! Mä en ainakaan hyppää enää ikinä tolla! Kuoleehan siinä tai vähintäänkin neliraajahalvaantuu molemmat, sekä täti että ratsu. No, onneksi aika tunnetusti kultaa muistot ja tätiratsastajan mieleen hiipi salainen haave kokea jälleen se hurma, kun hevonen liitää ilmojen halki täti kyydissä.

Mitäs mitäs?
Tulenpa oitis tarkistamaan, että ei tehdä mitään vilunkipeliä!

Siitä se ajatus sitten lähti! Tavoitteena oli hypätä pari kertaa pienen pienen ristikon yli, jotta tätiratsastaja ylittäisi suuren suuren henkisen esteensä. Tätiratsastaja päätti varustaa Jaskan hackamorella, ettei tulisi ikäviä tuntemuksia suuhun kuolaimella, kun jäykkäkätinen täti nykäisee esteen jälkeen huonon kehonhallinnan seurauksena ohjaimista. 

Kerää sinä vaan niitä palleroita,
niin mä vahdin näitä kottikärryjä tässä... zzzz....

Alkuverryttelyt sujuivat kivasti ja sitten olikin aika nostaa puomit maasta esteeksi. Polvenkorkuinen ristikko ei yllättävää kyllä näyttänytkään valtavalta tätiratsastajan silmin eikä odotettavissa olevaa paniikkia tullutkaan. Ensimmäisen hypyn jälkeen tädin jalat vatkasivat hieman, mutta ei jännityksestä vaan helpotuksesta! Riemu oli rajaton! Henkinen este oli ylitetty! Kiitos siitä kuuluu ensisijaisesti Jaskalle, joka suhtautui hyppelyyn varsin rauhallisesti eikä eka hypyn jälkeen edes liioitellut pomppuja vaan hyppäsi kuten kuuluu. Eikä polle kuumunut ollenkaan vaan pysyi kuulolla ja oli eri mukava ratsastaa! Suorastaan varjeli kyydissä olevaa hermoheikkoa enemmiltä järkytyksiltä. Taisi täti-intoilijan hyvä fiilis tarttua hevoseenkin ja molemmat nauttivat onnistumisesta! Kylläpä oli kivaa. Suuri kiitos kuuluu myös Uhrille, joka loi uskoa tätijännittäjän tekemiseen. Ilman sitä olisi jäänyt varmaan hypyt hyppäämättä. Ja ilman Uhrin kieltäytymistä, kun tarjosin, että hän voisi hypätä Jaskalla. Oli tyypillä ketunhäntä kainalossa, kun ei suostunut. Ajatteli mokoma, että hyppää ite, johan se on aikakin!

Elävää kuvaa (naurettavan pienistä) hypyistä:

Enää ei tätiratsastaja vannonut ettei hyppää enää koskaan, taisipa tuo tokaista, että voisihan ne esteet olla vähän isompiakin. No ohoh! Ehkäpä euforia sai tätiratsastajan hourehtimaan omiaan.

Tämä oli pieni hyppy hevoselle,
mutta suuri hyppy tätiratsastajalle!