Mulla on unelma

Ja se on kohta totta!

Tässähän on päässyt vahingossa käymään niin, että olen alkanut laukkaamaan Jaskalla! Mä tiedän että hevosmieliset ystäväni ovat tuskastuneena pureksineet kynsiään seuratessaan mun nysväämistä Jaskan kanssa. Että miten niin et uskalla laukata, kyllähän sä osaat ratsastaa. Ja kyllä sun täytyy. Meinaako tuo kävellä tolla lopun elämänsä? AARGH!

Elekee hötkyilkö immeiset!
Kyllä me opitaan, hitaasti mutta varmasti!

Juu, kyllä osaan ratsastaa. En tiedä, miksi olen niin kovasti pelännyt. En vain ole ollut valmis. Tässä iässä on vissiin kehittynyt jonkinlainen eloonjäämisvietti, mikä ei kuuntele järkeä. Mutta katsokaas, kun nyt mä olen valmis!

Ollaan laukattu ja sen huomaa tädin naamasta!

Olen siis saanut kerättyä itseluottamukseni rippeet ja uskaltanut laukata!!!!! Ja voi ettien että, miten hyvä fiilis! Tätiratsastajalla meinaa kuule ratsihousut pyöriä jalassa, kun on niin kivaa. Suorastaan infernaalisen mahtavaa! Parasta tässä on se, että Jaskakin tuntuu vihdoin ymmärtävän, että se on ihan ookoo laukata, vähän niinkuin arkipäiväinen juttu, mitä kaikki ratsut tekee eikä mikään superkliimaksi kerran kuussa, jolloin puretaan kaikki patoutumat. Ei, laukkaaminen on muuttunut (lähestulkoon) askellajiksi muiden seassa. Eihän se koskaan ole lähtenyt ns. lapasesta laukassa (paitsi silloin kerran harjoitusradalla, mutta se oli vahinko!) vaan laukannut rauhallisesti, mutta innokkaasti. Ja alkuun vauhdikkaasti, koska vauhtihan tunnetusti korvaa puuttuvan tasapainon ja voiman. Mutta onhan sillä hieno, iso ja pyörivä laukka, jumankekka kun päästään joskus valovuosien päästä kokoamaan sitä siinä, sit on muuten hienoa menoa!

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain...

Mutta siis me laukataan! Vähän, mutta silti LAUKATAAN! Mullahan oli tavoitteena aloittaa laukkailu joskus ensi kesän keskiviikkona, koska en halunnut luoda turhia paineita itselleni (jotka välittömästi siirtyivät hevoseen, kun vaan ajattelinkin laukkaamista) vaan olla ready mentaalisesti. Ravihan ei oo enää mikään ihme juttu vaan ihan normaalia (mitä se ei ollut vielä jokunen aika sitten!).

Jaska päästelee häntä suorana Ratsuttajan kanssa!

Tänään siis (jälleen kerran, hih) rohkeasti ja vähemmän jännittäen nostin laukan oikeaan kierrokseen. Hienosti meni ja ravi löytyi heti pyynnöstä. Sitten vasen kierros. Jaskalle oli vissiin tankattu kengurubensaa, sen verran pompotti alkuun eli tasajalkahyppy-hyppy-loikka-laukka. Hetken siis kesti, että ratsuni sai kinttunsa järjestykseen noston jälkeen (ei ollut mikään yllätys vaan se on sille vähän haastavaa toi nosto). Voisin sanoa, että lähti kuin mummo peltikatolta! Mutta mähän en edes säikähtänyt sitä vaan rauhassa odottelin, että polle ottaa itsensä haltuun ja sit vaan nautittiin! Hyvä minä! Hyvä Jaska! Hyvä ME!

Hyytelötäti

Purista perseellä (sanotaan Raimo Vormiston äänellä).

Viime viikolla, kun laukkasin eka kertaa (sitten loppukesän) voin tunnustaa, että jalkani muuttuivat hyytelöksi ja unohdin kokonaan, miten ylipäänsä ratsastetaan, kunhan keikuin mukana. Ehkä menin jonkinlaiseen sokkitilaan ja vain elämää ylläpitävät toiminnot olivat käynnissä. Jaskaa taisi jännittää ihan yhtä paljon (koska symbioosi!) ja parin hassun kierroksen jälkeen se puuskutti kuin olisi juossut ravistartin. On se vaan ihmisen peili tuo hevonen!

Laukan jälkeenhän Jaskalle voi jäädä päälle joko a. menovaihde, jolloin kävely ei ole vaihtoehto tai b. mukavan rento fiilis, jolloin voi tehdä mitä vaan, vaikka kävellä. Vaihtoehto b. tuntuu olevan nykyisin (onneksi) se joka osuu kohdalle. Tosin viimeistään silloin, kun antaa pollelle pitkät ohjat, loppuu teputtaminen ja kuumuilu siihen paikkaan, ymmärtää tietysti että työt on nyt tehty, viisas elikko kun on.

Laukkaharjoituksia.

Oltiin valmennuksessakin viime viikolla kahden muun ratsukon kanssa. Varoittelin asiaankuuluvasti opettajaa etukäteen siitä, että Jaska on ratsukoulun eskarissa ja kuumenee kun ei ymmärrä, vähän niinkuin lapsi joka saa itkupotkuraivarit, kun ei saa neliskanttista palikkaa pyöreään reikään. Noh, hyvinhän me siellä sukkuloitiin muiden seassa, tehtiin väistöjä, taivutuksia sekä kolmikaarisia kiemurauria ja osa noista jopa ravissa! Sitten koitti meidän vuoro laukata. Jaska oli siinä vaiheessa jo hyvin lämmitelty ja meinasin jo, että en voi laukata, koska hevonen on niin menollaan ja itseäni jännittää ihan piip paljon. Ope ei ottanut säälittävää piipitystäni huomioon vaan käski napakasti. Ja minä tietenkin kilttinä tyttönä tein mitä käskettiin. Tuloksena oli open suun auki loksauttava kaunis ja hallittu laukka (oletuksena oli vissiin ex-ravurin sekamelska ympäri maneesia ilman rattia ja jarruja!) ja mä olin niin ylpeä meistä molemmista ja onnellinen että meinasi itku päästä, ilosta! Saatiin kotiläksyksi harjoitella kaikkia juttuja mitä tehtiin sekä laukkaamista.

Häntäkin on jo laskeutunut alas!

Yksinkin voi mennä

Tässä taannoinhan oli se karmea kerta maneesissa, kun oltiin yksin ja Jaska oli ihan kuin peura ajovaloissa. Alkuun ajattelin, että ei tod mennä enää yksin maneesiin, ehei. Vaan kun ei se elämä sillä tavalla mene, että aina on joku seurana. Ja niinpä tartuin härkää sarvista ja määrätietoisin askelin talutin uljaan ratsuni tyhjään maneesiin. Ilman ennakko-odotuksia. Kuha ollaan ja jotain tehdään. Mutta Jaskaahan ei tietenkään peloittanut mikään, joten siinäpä sitten iloisesti ratsasteltiin pitkin ja poikin. Ja sama homma parin päivän päästä uudestaan! Johtopäätelmä: Jaska ei pelkää yksin maneesissa. Aina. Joskus ehkä, koska se a. kuulee jotain pelottavaa b. näkee pikku-ukkoja ja mörköjä c. sillä on vaan semmoinen päivä d. mulla on vaan semmoinen päivä e. taivaankappaleet ovat väärässä asennossa.

Omnomnom. 

Näin se menee. Aina on joku syy. Joskus se ei ihan aukene mulle, mutta Jaska ei ole vittuillakseen pelokas tai hankala, ei niillä aivoilla kehkeillä mitään monimutkaisia hähää- teenpä tänään näin ton tädin kiusaksi. Ei, sen tehtävä on olla hevonen ja mun tehtävä on ymmärtää sitä hevosena. Okei, ihan aina en ymmärrä, mutta en silti rankaise sitä pelkäämisestä vaan pyrin itse olemaan se kuuluisa Rauha (tosi helppoo! no ei oo!) Ja tähän mennessä tämä tie tuntuu oikealta, molemminpuolinen luottamus on kasvanut rusinasta ainakin perunaksi! Ja se on kuulkaa paljon se!

Karvanoppa <3