Vieläkö on villihevosia?

Kopoti kopoti

Ratsastusvalmentaja antoi tässä taannoin meille kotitehtäviä. Että tehdään niitä väistöjä ja taivutuksia, ravataan maltillisella tahdilla ja laukataan. No, väistöjä ollaan tehty. Taivutuksia ollaan yritetty tehdä. Ravattu on juu, tahti on tosin saattanut olla ajoittain hieman rytmihäiriömäinen. Ja sitten ollaan myös laukattu. Ei paljon, mutta laadukkaasti, sanoisin. Ja lähes joka kerta se on vielä yhtä jännittävää. Tai ei siis se itse akti eli laukkaaminen vaan siihen pääseminen. 
Koska:
a. Jaska alkaa aikansa ravattuaan vimmatusti odottaa käskyä siirtyä seuraavaan askellajiin eli siihen kolmitahtiseen ja silloin pollen pää pompsahtaa kohti taivaita ja selkä notkahtaa kohti maata
b. Jaska ei millään malttaisi enää odottaa, joten se varmuudeksi kiihdyttää vähän tahtia siinä ravissa pää edelleen pilvissä
c. Jaskasta tulee kuuro sekä istunnalle että ohjastuntumalle unohtamatta pohkeita eli lyhyesti yhteenvedettynä hevoseltani puuttuu sekä hidastavat että kääntävät avut
d. Apujen puuttumisen vuoksi pää pilvissä pinkova puluni muistuttaa lähinnä eteenpäin puksuttavaa höyryveturia
e. Kulmissa Jaska tulee varulta ns. lapa edellä eli turpa ulos, kaula sisään ja volttilähtö on valmis ja tästä on hyvä lähteä vauhdilla
f. Kävely ei ole vaihtoehto

Jaska voi olla myös rento!

Tästä kaikesta edellämainitusta seuraa se, että Rauhalta menee hermo. Vetää ns. huuruun. Ja huurussa ei voi ratsastaa rennosti, ehei. Vaan kädet suorana ja jäykkänä, hampaat irvessä leukaperiä kiristellen jalat omia valintojaan tehden pönöttää (entinen) Rauha kuuman pollen kyydissä. Ja sydän. Se lyö BUM BUM BUM! Että nostapa tästä sitten laukka, tuntuu muuten ihan kuningasajatukselta, kokeilkaa vaikka! Vähän sama kuin menisi katsomaan sytkärillä, onko tankissa bensaa. Juu.

Käännän vähän korvaa tonnepäin. Koska ääniä!

Hiukkaskiihdytin

No, koska olen jo monen monituista kertaa ihan omin silmin todistanut, että näennäisen kuuma Jaska ei kuitenkaan lähde kuin nappi housusta horisonttiin kun siltä pyydetään laukkaa, olen siis rohkaissut mieleni. Muutaman reippaamman ensilaukka-askeleen jälkeen se rauhoittuukin siihen laukkaamaan ihan muina polleina ja laskee nätisti raviin, kun pyydetään. Silti juuri sillä hetkellä, kun pitäisi laukata, tulee olo, että onkohan tää nyt kuitenkaan ihan viisasta.

Eka suuntaan laukka lähtee yleensä ihan ookoo, eli siirrytään sulavasti laukkaan, kuten ratsupiireissä on tapana. Mutta se toinen suunta aiheuttaakin sitten aina erinäisiä jännitysmomentteja, koska Jaska tietää, että suunta vaihtuu ja kohta saa taas mennä. Ja kun on niin intopiukeana, ei taas millään malttaisi. Mutta kun. Rauha-täti on sitä mieltä, että homman on oltava hallinnassa ennenkuin aletaan laukkaamaan. Ja hommahan on hanskassa silloin kun hevonen kuuntelee apuja, reagoi niihin oikealla tavalla ja malttaa odottaa että mitä seuraavaksi tapahtuu. Tähän tilaan pääseminen onkin sitten osoittautunut välillä melko haasteelliseksi, mutta olen onneksi huomannut itsestäni sen, että en ajaudu enää aivohalvauksen partaalle, jos Jaska alkaa muistuttaa hiukkaskiihdytintä. Ei, olen vaan ihan muina puskatäteinä siellä selässä ja kuvittelen itseni jälleen kyyraksi. Ja loppujen lopuksi ollaan päästy laukkaamaan toiseenkin suuntaan! Huh. 

Vaan kylläpä se laukkaaminen on mukavata! Nyt olen pystynyt jopa keskittymään omaan istuntaani, kun siihen vauhtiin on alkumomenttien jälkeen päästy. Ja kykenen havainnoimaan myös ympäristöä en siis ole enää joka kerta sokissa, kun laukkailemme! Edistystä! Ja joka kerran jälkeen olen onnellisuuden vuoren huipulla ja hymyilen kuin haljennut nauris! Silti odotan sitä hetkeä, kun ei tarvitse yhtään enää jännittää tai erikseen edes ajatella laukkaamista jotenkin erikoisena asiana. Samaa fiilistä haen kuin Santulla aikanaan! Ja varmaan sitten aikanaan kaipaan näitä hetkiä, kun koen saavuttaneeni jotain suurta ja mahtavaa! Miksi ei voi saada kaikkea heti, nyt ja aina? 

Villi ja vapaa?

Hevonen on irti!

Syksyllä liinassa juoksutus alkoi käydä hieman hallitsemattomaksi ja olenkin sitä taitavasti vältellyt. Tähän asti. Nyt oli kuitenkin jo vettä virrannut sillan ali sen verran, että rohkenin taas kokeilla, miten se sujuu. Alkuun meni ihan jees, mutta sitten kun pyysin raviin, päätti Jaska säikähtää ovella jotain ja siitä alkoi iloinen pukkilaukkairrottelu! Sitten, kun höyry oli pihahtanut päästä ulos, kykeni Jaska taas ottamaan vastaan signaaleja keskiöstä eli Rauhalta (Maa kutsuu, huhuu!) Ja loppu menikin oikein mukavasti. Seuraavaksi (rumpujen pärinää!!!) päästin Jaskan IRTI! Tää oli ihan ennalta suunniteltu juttu, koska halusin testata, pystyykö hevoseni hillitsemään itsensä vapauden koittaessa vai sinkoileeko se pitkin seiniä hullunkiilto silmissään kuin surmanajaja konsanaan. No, siihenhän se jähmettyi niille sijoilleen ja koirana seurasi mun perässä, kääntyi ja pysähtyi täsmällisesti ilman aikomustakaan villiintyä. En kylläkään antanut yhtään painetta tai aihetta vauhkoontumiseen, vaan tarkoituksella halusin pitää Jaskan mielentilan ns. alhaalla ja luoda miellyttävän sekä rennon kokemuksen irtiolemisesta. Ja taisin onnistua! Tässä pieni videonpätkä nopeutettuna "irtojuoksutuksesta":