Mistä on hyvät ratsastajat tehty?

Kanelista, sokerista...?

Joo ja tähtipölystä ja kuutamolla paistetuista jäniksen jäljistä. Mikä sitten tekee ratsastajasta hyvän (ja mikä on hyvä ratsastaja?)? Ratsastuskilometrit? Putoamisten määrä (penskana uskottiin legendaan, että pitää tippua sata kertaa, että on hyvä ratsastaja)? Maailmanluokan hevonen? Lahjakkuus vai ihan vaan moukan tuuri?

Tosiratsastajat venyttelevät ennen valmennusta.

Hyvällä ratsastajalla on ainakin (järjestys epämääräinen):

- kokemusta (eli paljon ratsastuskilometrejä takana)
- hyvä ryhti
- hyvä tasapaino
- vatsalihakset, joille Ronaldokin olis kateellinen
- rytmitaju
- joustavat lonkat (pyörivät siis ympyrää kuin helikopterin lavat)
- joustava lantio
- joustava selkä
- joustavat kädet
- joustavat jalat
- joustava mieli
- jäntevä kroppa

Täältä löytyy varmasti jotain
syötävää. Kyllä suomenhevonen
tietää selviytymisniksit!

- rento kroppa (samaan aikaan jäntevyyden kanssa)
- yliluonnollinen kehon hallinta
- rohkeus
- nöyryys
- huumorintaju
- äärettömän hyvä fyysinen kunto
- peräänantamattomuus
- kehittymättömyyden sietäminen
- halu kehittyä kaikesta kehittymättömyydestä huolimatta
- hyvä kylmänsietokykky
- hyvä lämmönsietokyky
- hyvä väsymyksen sietokyky
- zenmäinen rauhallisuus eli lehmän hermot
- nopea reaktiokyky
- tavoitteellisuus
- kyky hengittää säännöllisesti
- kyky ennakoida kaikkea maan ja taivaan väliltä hermostumatta mistään
- teräksinen perse ja genitaalit
- hyvä mielikuvitus
- hyvä tai ainakin kehityskelpoinen hevonen
- yhteistyökykyinen hevonen
- no, hevonen (oma tai lainasellainen!)
- hyvät valmentajat
- hyvä talli
- kiva talliporukka
- rahaa
- hyvä satula
- hyvät hanskat
- hyvät ratsastushousut
- hyvät ratsastuskengät ja ylipäänsä kaikki varusteet
- kypärä, jossa on vähän blingiä
- pettymyksen sietokyky 
- kyky nauttia nanosekunnin onnistumisesta ainakin viikon ajan
- rakkaus lajiin
- (hevos)hulluus
- itsekriittisyys
- usko tulevaan
- usko parempaan
- usko itseensä
- usko hevoseen
- rehellisyys
- tosiasioiden myöntäminen (evo=etvaanosaa)

Miten meni? Teinkö hyvin? 
Kyllä varmaan, koska oon niin söpö!

Ihan näin muutaman hyvän ratsastajan ominaisuuden mainitakseni. Ja kun tarkastelen listaa, ei hirveän montaa rastia tule. Tai, no onhan mulla hevonen, hyvät valmentajat, hyvät varusteet, hyvä talli ja superkiva talliporukka, mielikuvitusta riittää, huumoria ja rytmitajuakin löytyy ja ainakin kyky nauttia niistä nanosekunnin onnistumisista! Ratsastuskilometrejäkin on takana aika monta, mutta olen alkanut ratsastamaan vasta edellisen heppani, Santun aikana. Sitä ennen vaan istuskelin selässä ja naatiskelin vailla mitään tavoitteita.

Kulunut viikko on ollut oikein tehokas valmennusten osalta: oli istuntavalmennusta ja kahden eri valmentajan sileät (ei siis hypätty vaan hinkattiin menemään pitkin maneesia). Kaksi eka kertaa kokeilin Jaskalle taas kuolainta ja melko hyvin meni, ei ainakaan pukitellut tai suuremmin protestoinut, kuten keväällä, kun sudenhampaat vaivasivat. Valitsin kuitenkin hackamoret (eli ei rautaa suussa) kahteen viimeiseen valppaan, koska jollain tavalla Jaska tuntui jännittyneeltä kuolaimen kanssa ja aukoi mun makuun liikaa suutaan. Pitää jatkaa maltillista opettamista uudestaan kuolaintuntumaan.

Tuli talvi. Ja pakkanen. Ja kiva valo.
Ja sit joku pilaa kuvan, kun toinen on niin söpönä (taas).

Viimeisin Valmentaja oli armoton: pisti meidät raukat tekemään avoja (eli avotaivutusta, jossa hevonen kulkee ns. kolmella uralla etuosa sisällä) ja sehän oli ihan kauheaa, koska:
* mä en osaa
* Jaska ei osaa
* teen väärin
*Jaska tekee väärin
* ihan kauheeta vääntämistä

Paitsi, että me osattiin kuitenkin! Ei ihan joka kerta eikä joka toinenkaan, mutta muutama hyvä pätkä (eli ehkä metri tai jopa kaksi) mentiin ihan oikeaa avoa! Vautsi! Tästä on hyvä jatkaa!

Seuraavana päivänä keskityttiin taivuttamiseen (eli hevonen on taipunut ympyrän kaaren suuntaisesti) ja tätiratsastajan kehonhallintaan. (Tätiratsastaja loihti pollelle hienon tuplalettikampauksen irtopisteiden toivossa!) Sepä olikin mielenkiintoista. Tätiratsastajan keho tahtoo väkisin kääntyä väärään suuntaan. Ja mielellään kahteen eri suuntaan eli jos katse olis tonnepäin niin vähintään lantio olis sitten ihan vastakkaiseen suuntaan. Ja eihän se hevorukka silloin ymmärrä taipua vaan pikemminkin se jäykistyy ja jännittyy (koska ei voi käsittää, mitä toi epämääräisesti hyllyvä ihmismassa tuolla selässä oikein tarkoittaa) ja tuloksena on niska jäykkänä, pää korkealla, kaula jännittyneenä väärään suuntaan vinokas hevonen. Huoh. (psst. mun on vaikeampi kääntyä pyörälläkin toiseen suuntaan ja sama luistimilla!)

Tätitratsastaja sai luonnollisesti erittäin hyviä ohjeita Valmentajalta ja !tadam! ihme tapahtui: hevonen taipui, oli rento (saattoipa myödätäkin) ja ainakin neljä askelta mentiin niinkuin piti! Siis niin siistii!!! Pari mutkaa ja haastetta oli toki matkan varrella, kuten se, että tätiratsastaja ei erottanut oikeaa kättä vasemmasta, käänsi ruhoaan aina väärään suuntaan, meinasi välillä vähän hermostua (koska hevolla hirtti aika ajoin kaasu kiinni eikä se totellut kuuliaisesti mun hentoja vatsalihaspidätteitä, hmph) ja kädet vatkasivat kuin tiputanssissa konsanaan, vaikka niin kuvittelin pitäväni niitä rennosti paikallaan (tallikaverin ottama video paljasti karmaisevan totuuden). Kantapäät nousevat ylös tuon tuosta, reisi ja polvi puristuvat satulaan, lantio ja jalka kääntyi väärään suuntaan tai ei ollenkaan, perskannikat jännittyivät, painopiste oli päin persettä (kuten sen tavallaan pitääkin olla, mutta väärin meni sekin!) katse on tiukasti kohti maata tai hevosen niskaa tai omaa kättä (kun sen pitäisi olla sinnepäin, mihin ollaan menossa) eikä niitä vatsalihaksiakaan tahtonut löytyä, lonkkaan iski kramppi, alaselkä (ruoto ja lihakset) oli ihan finaalissa, unohdin aika usein hengittää eli rentoudesta ei ollut tietoakaan, ryhti oli kuin quasimodolla ja olin sanotaanko 98 prosenttisesti myöhässä, kun olis pitänyt pidättää, myödätä tai pyytää lisää vauhtia. Eikä se tietenkään yhtään helpottanut, että hevonen oli notkea kuin betoniporsas. Ja että se ratkaisi kaikki epämukavuudet tai ymmärtämättömyydet nostamalla pään ylös, jäykistämällä kaulan ja lisäämällä vauhtia!

Kun kaikki on päin lootuksen kukkaa.

Silti päällimmäinen fiilis valmennuksesta oli kuitenkin hirrween hyvä ja olin ihan sikatyytyväinen! Jaa, miksi, voisi joku kysyä. No siksi, kun pystyin vaikuttamaan (aina silloin tällöin, kun ns. paketti oli kasassa) hevoseeni ja sain niitä hyviä nanosekunnin pätkiä eli oltiin Jaskan kans vähän niinku vainulla, että miten tän homman pitäis mennä!! Eli meillä on kaikesta huolimatta toivoa! Mä voin oppia joskus ratsastamaan edes keskinkertaisesti ja Jaskasta voi tulla joskus tasainen, helposti ratsastettava ratsu. Tai sitten ei. Hevonenhan on yhtä hyvä kuin sen ratsastaja. 

Hassu Jaska! Kasvattanut talvikarvan kolikonkuvien mukaan :D
Nimim. Kyllä täällä tarkenee

Eli vaikka saisin huippuhyvän kopukan alle, olisi meno todennäköisesti aika samanlaista räpellystä ja vatkausta kuin tänään. Koska hevonen on yhtä hyvä (eli huono) kuin ratsastajansa. Tähän tulokseen tultiin setämiesratsastajan kanssa, kun seurattiin hänen tyttärensä valmennusta sen jälkeen, kun setämies oli mennyt mitenkuten epätasaisen tasaisesti oman tuntinsa ensin. Tyttärellä hevonen oli tietenkin rento ja myötäili minkä kerkesi ja tarjoili peräänantoa. Setämiesratsastajalla hevonen oli aluksi laiska ja laukan jälkeen yli-innokas, peräänannosta ei ollut tietoakaan saatika myötäilystä. Tai sitten se oli vaan moukan tuuria, eikä taidoilla ollut mitään merkitystä, kuten setämiesratsastaja tokaisi.

Tärkeintä ei ole se, mitä osaa, vaan se, että näyttää söpöltä!

Ehkäpä se onkin vain tuuria, kun onnistuu. Taivaankappaleet ovat juuri oikeassa asennossa juuri oikealla hetkellä ja silloin vain liidellään höyhenenkevyesti symbioosissa, ollaan yhtä ja koostutaan samoista atomeista hevosen kanssa! 

PIRRRR!! Herätys todellisuuteen.

Hyvä siitä tulee. Tärkeintä on se, että on kivaa yhdessä!
 Sydänsydänsydän!

Psst! Ratsastin Jaskalla toisen kerran ilman satulaa siis niinku ikinä! Tällä kertaa pouni ei panikoinut heti ensi metreillä, kuten silloin joskus sata vuotta sitten, kun eka kertaa pönötin ilman penkkiä kyydissä. Mentiin tallikaverin avustuksella liinassa (ihan vaan sen takia, että jos se saa sätkyn ja mä tipun, niin koni ei lähde kuin telkkä pöntöstä koheltamaan pitkin maneesia). Ravattiin ja jopa laukattiin! Vitsi oli siistiä, varsinkin kun istuinlämmitin oli päällä ja toimi oikein oivasti. Ainoa ongelma on, että meidän jakkarat on liian matalia, jotta pääsisin omatoimisesti kyytiin, tästä vähän jo setämiesratsastajallekin vihjailin. Että vink vink!

Siinä sitä vaan laukkaillaan ilman satulaa!