Mihin se kesä meni?

Syys

Vähän koleaa, eikö? Minä kyllä pärjään, mutta
miten on Tätiratsastajan laita?

Siis mitä ihmettä just tapahtui? Vastahan sitä oltiin keskellä kukkeinta kesää ja lomaa ja ihmisen sekä hevosen parasta aikaa ja kohta on joulu. Jaska on toki viisaana kylmäverisenä tiedostanut tulevan jääkauden kasvattamalla itselleen jo varsin vaikuttavan talvikarvan aihion. Karvanvaihto alkoi jo hyvissä ajoin heinä-elokuun taitteessa. Pollet tosiaan palasivat laitumelta syyskuun alkupuolella ja olivat vielä pari viikkoa ns. ulkoruokinnassa, kunnes alkoi kylmyys ja ympärivuorokautiset sateet, jolloin alkoi taas hevosten kelkkominen sisään ja ulos. Eli elämme taas ns. normaalia arkea eli pitkää ja kylmää syys-talvikautta.

Kuolainkohun vuoksi jätettiin pois käytöstä sylinterikuolain
 ja palattiin takaisin vanhaan kolmipalaan,
mikä toimi kyllä hyvin, mutta vaatii tutit, ettei Jaskan herkät suupielet hankaudu!

Uusi vuokraaja on käynyt ahkerasti jaskailemassa ja varsinkin maastossa, jopa ihan yksin! Jaska on toiminut kuin uudenkarhea auto: ratti, kaasu ja jarrut toimivat ongelmitta! Tätiratsastajakin on päässyt nauttimaan metsän tuoksuista Jaskan kanssa, tosin aina on ollut joku kanssaratsukko mukana, on ollut jotenkin turvallisempi olo, kun ei ole yksin ollut uhmaamassa väistämätöntä kohtaloaan sivistyksen laitamilla. Nakkis on ollut kovin mukava maastopolle, vauhtia ei ole piisannut liikaa, pikemminkin joskus on joutunut oikein pyytämään lisää nopeutta ilman pelkoa ylinopeudesta ja joutumisesta kuskista matkustajaksi. Ihanaa, kun on voinut mennä rennosti löysin ohjin ja rantein eikä ole tarvinnut alkaa pidättämään yli-innokasta kopukkaa. 

Siis kehtaatko oikeasti kerätä minun vaivalla tekemiä paskapalleroita pois?
Niihin on kuules käytetty aikaa, vaivaa ja rahaa. Kunhan sanon.

Yhdellä maastoreissulla oli vähän jännät paikat, kun lähes tyhjästä alkoi kuulua ukkosen jyrinää. Tätiratsastaja oli valmis lähtemään heti tallille, mutta Leevin vuokraaja halusi vielä ottaa pienen laukkapätkän. No, laukattiin pätkä ja käännyttiin sitten kohti kotia. Siinä tulomatkalla jyrähti sitten semmoinen ukkosen pamaus, mikä säikäytti sekä hevoset että ratsastajat. Jaska meni ihan viulunkieleksi ja säikkyi heti perään jotain puskalintua ja silloin tätiratsastaja ajatteli mielessään, että nyt jos vielä kuuluu jotain tai joku oksa heilahtaa, niin se on sitten moro ja terveiset kaipaamaan jääville, kiva kun  sai elää ja kuolla rakastamansa lajin parissa... Onneksi ei kuulunut enää muuta kuin akkain kaakatusta, kun tädit hermostuksissaan paapattivat kaikkea maan ja taivaan väliltä, että keskittyisivät kaikkeen epäolennaiseen eikä siihen, että kohta nää perkeleen luojanluomat aroeläimet ryntäävät paniikissa tuonne tielle ja tappavat kaikki ratsastajat, autokuskit, kanssamatkustajat sekä ohipolkevat marjastajat sekä satunnaiset koiranulkoiluttajat! Onneksi taktiikka selkeästi toimi, koska tädit rentoutuivat, jonka myötä heposet keräsivät itsensä ja jatkoivat löntystelyä korvat lörpällään kohti tallia. Huh! Taas selvittiin, jee!

Hehe, eikö ollutkin hauska, kun vähän säpsähdin sen jyrinän jälkeen :D
Tyypit luuli, että me pelätään ukkosta! Voitko kuvitella, kjeh kjeh! 
Ne menee niin helposti paniikkiin, kun vähän pogoilee!
Tätiratsastajat 0 ja me 100!

Missä mennään noinniiku ratsastuksellisesti?

Jaska on ollut suorastaan erinomainen ratsu. Pyöreyttä, tuntumaa ja hyvää muotoa löytyy lähestulkoon itsestään. Tätiratsastaja on mennyt vähän fiiliksen mukaan ja välillä on harrastettu ns. tosissaan ja toisinaan sitten taas ei. Parhaita kertoja on ollut ne, kun ei ole ollut mitään odotuksia ja sitten Jaska on ollut kuin mikäkin ykkösluokan laaturatsu. Tätiratsastajan tavoitteena ei missään vaiheessa ole ollut kisata ikinä Jaskan kanssa mitään kouluratsastusta, esteratsastusta, pelleratsastusta tai vikellystä tai mitään muutakaan hevosen kanssa kilvoiteltavaa lajia pienimuotoisia ja leikillisiä tallikisoja lukuun ottamatta, joten kaikki harjoittelu perustuu vain ja ainoastaan siihen, että tätiratsastaja haluaa Jaskan kulkevan oikeinpäin itsensä kantaen, jolloin se ei rasita liikaa vääriä paikkoja, jotta laadukkaita harrastevuosia olisi tilastollisesti paljon jäljellä. Toki tämä tavoite tarkoittaa sitä, että tätiratsastaja joutuu koko ajan miettimään omaa ruhoaan, sen asentoa ja asennon muutosta sekä hengittämistä ja hengityksen pidättämistä ja pierun pidättämistä ja katseen suuntaa jne... 

Mutta siinähän tämän lajin viehätys piileekin: kukaan ei ole koskaan ns. valmis, vaan aina on parannettavaa, ihan kaikilla maailman huipuista tämmöisiin tätiratsastajiin. Tosin ne paranneltavat asiat saattavat hieman olla erilaisia maailman huipuilla kuin tätiratsastajilla, kun siinä, missä maailmanhuippu miettii pientä istuinluun hienosäätöä, miettii tätiratsastaja valmennuksessa, että kumpi suunta olikaan oikea vai vasen (volvo vee vasen ja oo oikea, hyvä neuvo silloin, kun ajoi volvoa, muta miten se toimii audin kanssa?). Mutta, kuten sanottu, meillä kaikilla on tämän lajin parissa kehityskohteita!  

Kun molemmilla on ollut kivaa!

Jaska on ollut tuntumaltaan kevyt kuin ohilentäneestä sorsasta pudonnut höyhen! Ei ole ollut sormet rakoilla ja hartiat jumissa ratsastuksen jälkeen, kuten edesmenneen Santun kanssa, joka tykkäsi lepuuttaa (ei niin kovin kevyttä) päätään ratsastajan käsivoimien varassa. Jaska ei onneksi roiku kuolaimella, vaan oikeasti kantaa itse oman päänsä eikä romahda, vaikka ratsastaja yhtäkkiä laskisi ohjat löysäksi! Tuntumakin on niin kevyt, että tätiratsastaja saa Valmentajalta usein kommenttia, että ei tässä olla missään hienostuneilla teekutsuilla (koska pikkurillit sojottavat ulospäin)! (tätiratsastajan puolustus: no, kun ei niitä ohjia tarvii pitää, kun ne vaan on siinä nimettömällä ja pikkurilli ei tiedä mitä tehdä!).

Tätiratsastaja ei halua olla liian kovakätinen, koska pollella on herkkä suu, joten silloin, 
kun Nakkis on kevyt kuin höyhen, alkaa tätiratsastajan pikkurillit harittamaan!
Ihan vaan siksi, kun tuntuu siltä kuin joisi teetä kuningatar Ellun kanssa sunnuntai-iltapäivänä 
eikä halua liikaa puristella nyrkkejä, ettei hauras perintöteekupponen rusennu!

No, pitkästä aikaa oli valmennus ja olipa ilahduttavaa, kun valmentaja sanoi, että kun tämä perusratsastus sujuu, on aika siirtyä astetta haastavampiin asioihin. No, sehän koittikin nopeasti, kun piti mennä vastalaukkaa. Suoralla uralla ei mitään ongelmaa, kunhan sai sen vastalaukan nousemaan myötälaukan sijaan. Jaska kyllä teki mitä pyydettiin, eli jos nousi se ei-toivottu laukka, johtui se vain ja ainoastaan ratsastajasta. Sitten menikin mielenkiintoiseksi, kun piti tehdä kaareva linja kentän poikki vastalaukassa, jolloin tätiratsastajan aivoissa aiheutui pienimuotoinen oikosulku ja sitten menikin solmuun sekä ratsastajan raajat, istunta että hevosen jalat. Jokunen kerta tätä tahkotttiin, että vastalaukka alkoi hyvin, mutta mutkan eli seinän lähestyessä pudotti polle raviin ja tätiratsastaja ihmetteli asiaa selässä vääntyillessään, että miksi, oi miksi!  (koska täti oli väärin!) Sitten tapahtui ihme ja oivallus, kun tätiratsastaja ymmärsi, miten pitää olla ja mitä tehdä ja tärkeintä: mitä ei pidä tehdä ja kas! niin mentiin vastalaukkaa kaarevalla uralla! Ai että, mikä voittajafiilis! Ja merkillepantavaa oli, että pikkurillit pysyivät linjassa eivätkä pidelleet teekuppia! (kyllä, tätiratsastaja kuuntelee ohjeita ja yrittää noudattaa niitä yksin ratsastaessaan!)

Tätiratsastajan ja Jaskan ilme, kun Valmentaja ilmoitti,
että nyt mennään vastalaukkaa!

Pieniä muutoksia

Jaska on saanut uusia naapureita käytävän toiselle puolelle, nimittäin pupuja, jotka ovat muuttaneet talveksi sisäruokintaan. Viime talvena yksi pupunen asusti ulko-oven vieressä ja kerran Jaska lähti ovelta kuin mummo peltikatolta, kun pupu liikahti karsinassa. Jaskan ryntäykset ovat onneksi niin maltillisia että tätiratsastaja ei ehtinyt edes kissaa sanoa (ja miksi olisi sanonutkaan? ehkä mieluummin alatyylisen ilmaisun naisen värkeistä)) eikä riimunnaru kiristynyt, koska Jaska tietää, kuinka kauas saa mennä säikähdyksissään ilman, että riuhtoo ihmistä mukanaan. No, enihau, pupu peljästytti pollen, mutta nyt ei ole kanipopulaatio aiheuttanut Jaskassa ylimääräisiä reaktioita.

No, pupulasta kuuluu aina välillä ääniä, kuten vesipullon naputusta, kun puppe lipittää siitä tai pyrähdyksiä, kun vedetään pupurallia. Niitä sitten kuunnellaan silmä pyöreänä ja korvat töröllään hieman huolestuneena. Pari kertaa Jaska on meinannut lähteä katsomaan äänten lähdettä, kun karsinan ovi on ollut rakosallaan eli uteliaisuus voittaa kuitenkin pelon.

Vieläkö on kesää jäljellä? 
No ei, jos karvan paksuudesta voi jotain päätellä...

Toinen muutos on, että Jaskan tarhan aitaa on siirretty kauemmaksi maneesin seinästä, ettei lumet tipu katolta keväällä sen päälle, kuten joka vuosi tähän asti. Leevi on myös muuttanut tarhan toiselle puolelle, samasta syystä (kun lumet putoavat, ei siinä kasan päällä pysty oikein hevosta kuskaamaan). Jaska on tuntunut sopeutuvan muutokseen oikein hyvin tai näin tätiratsastaja on kuvitellut, että Naketti viettää leppoisia päiviä tarhassaan seisoskellen siellä täällä ja välillä syöden ja juoden. Tallikaverin kertoman mukaan se on oikeasti vetänyt kunnon ralleja jarrutusjäljistä päätellen ja tallikamun herkkis puoliverihevonen oli peljästynyt maneesissa, kun ulkoa oli kuulunut raskasta töminää! Äkkinäisempi olisi voinut kuvitella, että sieltä tulee vähintään lauma sotanorsuja tai biisoneita, mutta ei. Jaska se siellä vaan päästeli vähän höyryjä ja aukoi paikkojaan...

Minäkö vedän rallia?
Minähän olen rauhallisuuden ruumiillistuma!

Uusi vuokraaja kertoi, että oli liukastunut hakiessaan pollea tarhasta ja Jaska oli tietenkin ovelana kettuna käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja riuhtaissut itsensä vapauteen eli sinne, missä vihreää ruohoa vielä kasvoi. Sieltä oli sitten hetkessä villiintynyt ratsuhevonen antanut itsensä kiinni, mutta protestiksi vähän pukitellut, koska vapauden huuma oli ilmeisesti mennyt päähän. No, vuokraaja oli sanonut napakasti, että älä kehtaa! ja Nakkis oli tietenkin heti komentamisen jälkeen ollut nöyrä piirakka ja käyttäytynyt kuten hyvin koulutetun hevosen pitää. 

Mitä se Vuokraaja puhuu? Minähän olen aina tämmöinen nöyrä piirakka.
Että olisin käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja riistäytynyt vapauteen! 
Kaikkea kanssa!

Muutaman kerran tallilla on ollut irtipäässeitä heposia (hevosten kanssa aina sattuu ja tapahtuu!) ja nepä ovatkin vetäneet melkoista rallia prööm prööm kuin rovanperä konsanaan pitkin pihoja ja tietenkin juuri silloin tätiratsastaja on ollut pari kertaa Jaskan selässä maneesissa tukanjuuri pystyssä, kun Nakkis on jännittynyt ulkopuolisista äänistä kuin tätiratsastaja teininä yläasteen laulukokeessa. Siinä on sitten törötetty tovi jos toinenkin keskellä maneesia ja harjoitettu mentaalivalmennusta: hengitelty syvään ja ajateltu yksisarvisia ja perhosia, koska kyllähän tätiratsastaja tietää, että eihän tässä ole mitään hätää, mutta selitäpä se mieleltään kiihtyneelle hevoselle, joka kuulee vain vaaraa pakenevien kavioiden töminän ja ihmisten huutamisen ja tulkitsee tilanteen niin, että tässä on nyt välitön hengen ja terveyden uhka. Ja siinä täti sitten istuu ruutitynnyrinsä päällä ja toivoo, ettei se räjähdä ja välttää kaikin mahdollisin tavoin eskaloimasta tilannetta. Hohottelee turkkamaisesti ja laskee hitaasti kymmeneen ja auummm... Ja PIM! niin vain tilanne ratkeaa kuin pihin, vähän lihoneen, sulhasen rippipuvun saumat hääpäivänä, kun saaliseläin-elintasoratsu on hokannut, että eihän tässä mikään ole (taaskaan) uhannut sen eloonjäämistä ja tässähän voikin taas jatkaa hommia ja olla taas kunnon kouluratsu. Tätiratsastajan syvä huokaus kaikuu vielä maneesin seinillä seuraavillekin sukupolville. 

Minä syön nyt heiniä.

Vuosihuolto

Ja niin taas koitti puolivuosittaiset tallibileet eli osa hevosista veti mojovat päiväkännit. Nämä ravit (eli reivit) olivatkin melko tylsät, koska kaikki osanottajat sammuivat heti ekoista shoteista. Eläinlääkärin näkökulmasta juhlat sujuivat juurikin käsikirjoituksen mukaan ja työ sujui kuin tanssi! 

Heii! Let's get this party started... ZZZZ

Rauhoitus sujui ongelmitta, ei muuta kuin hilataan se helvetin painava hevosen pää telineelle... Eläinlääkäri teki työtään ja kertoi, että Jaskalla oli vain yksi hammaspiikki ja muut aiemmat ongelmat ovat väistyneet! Jii Haa! Kerran Jaska sai sätkyn ja veti päänsä pois telineestä, mutta onneksi pää saatiin takaisin paikoilleen eikä tätiratsastajan naama ottanut osumaa tällä kertaa!  Painaa nimittäin jonkun verran tuo rauhoitetun hevosen pää. Enemmän kuin kuvittelet!

Kolikonkuvia talvikarvassa rauhoituksen jälkeen.

Ja talvi tulee ja yllättää

No, ei ainakaan tätä hevosenomistajaa, sillä Jaskalle laitettiin nastat alle hyvissä ajoin, koska seuraavan 6-7 viikon aikana voi tapahtua yllättäviä asioita säätilan puolesta: voi tulla talvi lumen ja jään kera tai sitten ei. Mutta eipä paljoa naurata viikon kuluttua kengityksestä, jos hevonen on laitettu vielä kesäkenkään ja maa kimmeltää peilikirkkaana jäästä. Ja hommahan toimii samalla kuin autoilijoilla: ne jotka pystyy, vaihtaa itse ja ne jotka ei, tarvitsevat ammattilaisen. Ja kun se talvi sitten yllättää, niin eipä niitä ammattilaisia saa, koska on vähän ruuhkaa. Joten valveutunut hevosenomistaja laitattaa hevoiselleen hokkikengät silloin, kun kengittäjä on paikalla sovitun kengitysaikataulun mukaan talven kintaalla, oli säätila sitten mitä tahansa helteen ja pakkasen välillä. Pienempi paha olla hokeilla mudassa kuin luistella kesäkengissä jäällä ja toisaalta ne hokit pitävät paremmin mutaisessa tarhassa, kun heposelle iskee äkillinen tarve tehdä spurtteja ja äkkijarrutuksia! Siispä Jaska sai hokit alleen muiden tallikavereiden tavoin jo hyvissä ajoin! Jaskaa ei hokit haittaa onneksi, suojia on laitettu jalkoihin vain esteille ja maastoon ja juoksutukseen, koska silloin monesti lentää peräosasto. 

Amatimies hoitaa homman.
Jaska on helppo kengitettävä,
Kengittäjä kutsuu Nakkista nimellä Jasumussukka <3

Seuraavan kengityksen yhteydessä laitetaankin tilsakumit (kenkien malliset kumit, mitkä tulevat vähän kengän yli kavion sisälle, jolloin lumi ei tartu kavioon ja jäädy koppuraksi tai jos on jäätynyt, lähtee helpommin irti!), koska Jaskalle tulee vaaksanmittaiset ja ylösalaisin olevan pyramidin muotoiset lumijääkoppurat kavioiden pohjiin ilman tilsakumeja! Niiden kanssa kävely on vähintäänkin haastavaa ja koppuroiden  vasarointi on melko syvältä, koska Jaska inhoaa sitä, että joku muu paukuttaa Hänen kavioitaan vasaralla kuin Kengittäjä the Man eikä tätiratsastajan kunto kestä minuuttien paukuttamista (sisältää hevosen jalan kiinni pitämistä yli-inhimillisessä asennossa ja asennon säilyttämistä hevosen rempoessa koipeaan!). Siksi I <3 tilsakumit! Terveisin Tätiratsastaja.

Tässä mä olen ammattilaisen käsittelyssä. 
Luotan tähän ihmiseen (kengittäjä). 

Hyvä kengittäjä on kultaakin arvokkaampi! Heti aluksi, vuosia sitten, kun Nakkis tuli asiakkaaksi, hän huomasi, että Jaskalla on aika pitkät kaviot, toki peruja raviuralta, joten muutosta tehtiin pikkuhiljaa. Aina jos on ollut jotain erikoista, on Kengittäjä tuonut asian esille ja ehdotuksia sen korjaamiseksi. Yhteistyö on ollut loistavaa, ammattiatoinen ihminen, joka tekee työtään hevosen ehdoilla. Voi, kunpa hän kengittäisi yhtä kauan kuin Jaska tarvitsee kengitystä!  Kiitos Jari!

Tähti-Santeri eli Santtu eli Kulta-Pantteri
Tältä sen piti näyttää...

Mutta tältä se näytti...
Tätiratsastajan taiteellinen näkemys akryylimaaleilla.
(ei se kuulkaa oo niin helppoa!)

Kiitos ja anteeksi!

Lisää "taidetta" piisaa instagramissa @kaunokaneli

Kesä on hevosen parasta aikaa

Miten niin ei ole yksisarvisia?

Hitaasti, mutta varmasti

Piinallisen hitaasti edistyi kesän tulo ja vihreään totuttelu meinasi olla haastavaa, kun ei sitä hevosten himoitsemaa herkkua oikein meinannut missään kasvaa. Tallin ympäristö oli tarkasti kaluttu kaikesta vihreästä ja tätiratsastaja nyhti kotoaan herkkukassin Jaskalle, jotta siirtymä kuivasta heinästä tuoreeseen ei olisi liian äkillinen, siitä kun voi mennä polleparan massu varpusparviripulille tai iskeä kaviokuumeen, mikä onkin astetta paskempi juttu. Joten pikkuhiljaa aikaa lisäten sitä vihreää nyhdettiin ja odotettiin tietoa, että milloin sinne laitumelle oikein pääsee... Jännä juttu, että kun sitä vihreää alkoi näkymään, tuli Jaskasta oikea ahne pikku piru! Aikaisempina vuosina on hetken syöttelyn jälkeen saanut pienellä kehoituksella pään ylös tuposta ja lähtemään hommiin. Mutta nytpä ei auttanut pienet vihjeet eikä edes vähän isommat vihjeet. Kaksin käsin piti kiskoa ruohikkoon juurtunutta turpaa maasta irti, mutta sitten kyllä oli polle taas kuuliainen oma itsensä, eikä pyrkinyt uudestaan syömään. Äkkiä Jaska oppi myös sen, että tätiratsastaja = herkkukassi (eli kotoa nyhdettyä heinää, horsmaa ja voikukkaa), jolloin aluksi Jaska alkoi hienovaraisesti hörisemään tätiratsastajan nähdessään. Sitten hienovarainen hörinä muuttui kuuluvaksi törinäksi ja sitten koitti se päivä, kun Nakkis hirnui tätiratsastajan ilmestyessä nurkan takaa hakemaan ratsuaan! Arvatkaapa, suliko tätiratsastajan sydän siihen paikkaan! Kyllähän täti sen tiedostaa, että ei se hevonen sille ihmiselle hirnu, vaan sille, että ihminen = ruokaa, mutta olihan se silti aika kivaa! Ainakin se tunnisti (sen keltaisen muovikassin)!

Ollaan kentällä. Vähän jännää, kun ei ole seiniä ympärillä! 

Yhtäkkiä olikin sitten kesä! Laitumelle oli kasvanut tarpeeksi heinää ja niin koitti se päivä, kun ruunanrupsukat pääsivät laitumelle. Tällä kertaa lähdettiin possujunassa karsinajärjestyksessä eli Jaska oli kakkonen. Tätiratsastajan edellisvuosien kokemukset laitumelle taluttamisesta eivät ole olleet kovin henkeä nostattavia, lähinnä eloonjäämiskamppailuun verrattavissa, joten tällä kertaa täti varusti pollensa suitsilla ja kappas kummaa, toimi! Sekin ehkä auttoi, että Jaska ei ollut eka tai vika eikä keskellä riehuvaa kavioeläimistöä, vaan juurikin se toka. Talutus sujui hyvin, ajoittain oli hieman kiire, mutta mitään paniikkia aiheuttavaa ei tapahtunut. Jono eteni reippaasti ja irtipäästön odottelu jäi lyhyeksi, senkin ajan Nakkis malttoi kohtuu hyvin, eikä yrittänyt teutaroida itseään vapauteen ennenaikaisesti.

Jaska näyttää, miten laitumelle mennään! 

Sitten koitti se vuoden kliimaksi! Tallinpitäjältä tuli jämäkkä käsky: päästäkää! Ja tätiratsastajahan päästi. Paitsi että heti sen jälkeen Ossi-velipojan omistaja huusi, että ei vielä! Hupsistasaatana! No, hevoset olivat irti ja ihmiset pelastautuivat parhaan kykynsä mukaan turvaan, etteivät tule tallotuksi! 

Tilanne meinasi kehittyä, mutta kuivui kasaan ennen aikojaan.
Ruuanhimo voitti kukkotappelun.

Ja mitä sitten tapahtui? No ei mitään, mistä olisi jäänyt jälkipolville kerrottavaa... Muutama alkoi heti syömään, jotkut hötkyilivät vähän sinne ja tänne, Leevi oli ainut, joka otti ilon irti koko tapahtumasta: aiemmin niin pidättyväinen hevonen laukkasi riemuissaan ympäri laidunta ja kävi esittelemässä kurkipotkuja kaikille tielleen sattuneille kopukoille! Toiset olivat hieman hillitympiä reaktioissaan, koska olivathan kaikki jo viime kesältä tuttuja, mitä tässä nyt suotta riehumaan, kun voi syödäkin...

Eli kaikenkaikkiaan koko laitumellelaskuepisodi sujui hyvin! Sinne jäivät syömään nälkäiset kaviokkaat ja Jaskakin löysi hetimiten velipoika-Ossin luo samalle tupolle ja rauha laskeutui laitumen ylle...

Sieltä se velipoika-Ossi löytyi mehevältä tupolta ja Jaska päätti liittyä seuraan. Siitä lähtien pojat ovatkin taas olleet kuin possu ja kärpänen!

Viikon kuluttua

Jaska sai nauttia muutaman päivän laitumella ilman ihmisen häirintää. Viime vuonna ensimmäiset hakukerrat olivat vähintäänkin mielenkiintoisia, kun hevosia juoksi sieltä ja tuolta ohi ja hakijalla sai olla silmät selässään kaiken varalta. No, nyt sai hakea hevosensa pois laitumelta ilman, että ketään kinnostaa. Jaska tunnistaa tätiratsastajan vihellyksen: Jaskan pää on ainoa, mikä nousee ylös, kun toiset jatkavat iänikuista syömistään. Ja Jaska lähtee myös tulemaan kohti porttia muiden jäädessä sijoilleen.

(Huomio parin viikon jälkeen: tätiratsastaja viheltää, minkä palkeistaan irti saa, mutta Jaskaapa ei kiinnosta sitten niin yhtään, yrittää vaan olla muina hevosina toisten joukossa, että jospa tuo pyyleväisyyteen taipuva täti-ihminen älyäis lähteä lyllertämään takaisin sinne, mistä tulikin. Ei se sentään ole karkuun juossut ja mielellään on tullut mukaan, kun pääsee vähän hellettä pakoon)

Laitumelle menossa. Jaska huomasi kerran pihassa klapikoneen ja sitäkös sitten piti jäädä hirvenä tuijottamaan! Eihän yksinkertainen hevoinen voi tietää, pilkkooko mokoma helvetinkone pienen kavioeläimen kitusiinsa myös, mutta koska kone ei tehnyt elettäkään syödäkseen pollen, saattoi matka vehreyteen jatkua.

Ensimmäinen laitumeltahaku sujui siis hyvin. Jaska näytti niin väsyneeltä, että tätiratsastaja ei raaskinut ratsastaa, vaan hemmotteli polleaan rapsutuksilla ja pöperömössöllä.  Seuraavan kerran Jaska joutuikin jo töihin: Uuden vuokraajan kanssa käytiin neljän kilsan maastolenkki kävellen, tätiratsastaja talutti ja Vuokraaja nautti maisemista (talutus oli ihan varotoimenpide, koska vähän oli jännitystä ilmassa ja oli järkevää varmistaa, että ratsastaja sekä hevonen pysyvät rentoina eikä mitään ylläreitä pääse sattumaan). Takaa tullut auto-asuntovaunuyhdistelmä ei kiinnostanut Jaskaa yhtään. Tullessa kohdattiin jäteauto vähän ennen risteystä, mihin oltiin menossa. Tätiratsastaja näytti pontevan käsimerkin kuskille (eikä ollut keskisormi!) ja kuski pysähtyi odottamaan, että päästään pikkutielle väistämään kulkuneuvoa. Kuskille pisteet ja iso kiitos, erittäin asiallista toimintaa! Jaska ei ollut moksiskaan koko härvelistä, ehkä se jännitti enemmän tätiratsastajaa ja ratsastajaa! Ei siinä muuten mitään, mutta tien vieressä olevat ojat ovat jyrkät ja vähintään 1,5m syvät! Jos koni alkaa siinä protestoimaan ja ojaa kohti peruuttamaan, on vaihtoehdot joka kantilta punnittuna huonot! Senpä vuoksi väistettiin mieluummin peltotielle. Kävelylenkki sujui hyvin, kunnes juuri ennen tallia pari ihmistä teleporttasivat itsensä tielle ja sitäkös piti Jaskan ihmetellä! Ei millään voinut hepo käsittää, että miten ne ihmiset siihen tielle yhtäkkiä ilmestyivät ja siinä sitten pää korkeuksissa mentiin, kunnes talli oli tarpeeksi lähellä ja hevonen koki olevansa turvassa... 

Uuden vuokraajan kanssa tutustumassa reitteihin. Jaska oli sen vuoksi narunjatkona, ettei vaan satu mitään ja koska ei ollut seiniä ympärillä.

Viikko laitumelle laskun jälkeen tätratsastaja könysi taas satulaan ja vei Jaskan kentälle. Laidunloma oi tehnyt tehtävänsä ja Nakkis oli rento oma itsensä, eikä kytännyt kaikkea maan ja taivaan väliltä. Nyt kun vielä pääsisi sen yhden ojan yli, niin voitais käydä maastoilemassa... Niin, ennen laidunta tätiratsastaja ja Setämiesratsastaja läksivät maastoon ja sehän tyssäsi lyhyeen, kun Jaska ei voinut ylittää pientä ojaa (mikä ei ollut ongelma viime vuonna!), koska siellä ojan pohjalla oli vettä! No, ehkä laidunelämä hioo pahimmat särmät ja päästään sen helvetin puron yli ja saadaan laukata pitkin ohjin... Sitä odotellessa!

Hehe! Nakkis on joskus hieman... No, päätelkää itse!

Jiihaa!

Kyllä se vaan niin on, että laidunelämä tekee hevosesta mukavan! 

Maailman sinisin taivas...

Koska vihdoin koitti se päivä, kun täti- ja setämiesratsastajat pääsivät ihan kunnolla maastoon! Vuokraaja oli käynyt kerran maastossa ja päässyt pienellä kannustuksella sen pahamaineisen ojan yli ja loppu oli sujunut kuin tanssi! Tätiratsastaja oli mielissään, kun tiesi, että seuraavalla kerralla ei ole ongelmia (ja mukana on pieni kannustin eli raippa).

Ennen laidunkautta.
Tätiratsastaja: mennään maastoon, ne sano! Siellä on kivaa, ne sano! 
Jaska: ei mennä. Sinne kuolee. Ne sano.

Vaan ai että, kun oli ehanata käydä maastossa rennolla hevosella ja laukata löysin ohjin! Jaska ei kytännyt mitään, kerran vähän tuijotti lupiinia, oli vissiin liian räikeä ilmestys muuten niin viheriässä maisemassa ja toisen laukan jälkeen hölskyravissa tuli joku lintu tahi muu metsän eläin Jaskan jalkoihin ja siitä seurasi pieni sivuttaisväistöliike ninjapotkun kera! Onneksi nytkähdys oli niin mitätön, että tätiratsastaja ei edes horjahtanut eikä täten tullut toisintoa vuosien takaisesta episodista, missä tätiratsastaja kynti tietä persvaollaan ohjaksissa roikkuen... 

Lämmintä oli ja kivaa!

Pitää vielä kehua, miten viisaita nuo hevoset ovat, kun metsäpolulla oli märkiä ja upottavia kohtia, niin pollet katsoivat reitit siten, että eivät joutuneet pohjattomaan suonsilmäkkeeseen (todennäköisesti jalka olisi uponnut max 20 senttiä) ja selvisivät hengissä. Jos ratsastaja olisi päättänyt reitin, olisi hevonen todennäköisesti uponnut ikuiseen kadotukseen ja siinä sitten olisi itkua väännetty suokaasujen huuruissa, kun sinne meni hyvä hevonen. Ja toinenkin. 

Onneksi kentällä oli sentään männynoksia järsittävänä, ettei liikaa päässyt jännittämään. Jännittynyt hevonen ei syö. Jaska syö.

Leevi on myös Jaskaa fiksumpi, koska se syö lähes koko lenkin ajan, paitsi juostessa (joskus se on kyllä kesken ravin pysähtynyt äkisti syömään!), koska eihän se voi tietää, miten pitkään joutuu Setämiesratsastajaa kantamaan, joten parempi on pitää syöminen ja kulutus tasapainossa. Jaskakin napsii oksan sieltä ja horsman täältä, mutta koko ajan sen pää ei sentään ole jossain puskassa ja kotiinpäin tultaessa se ei malta edes pysähtyä aterioimaan, kerkeehän sitä sitten laitumella mutustaa. Jotkut ovat sitä mieltä, että silloin kun ollaan töissä ei syödä, mutta pitäähän ihmisetkin ruokataukoja, joten miksi se ei olisi sallittua hevosille? Onhan siinä toki riskinsä esimerkiksi polulla, missä on juuria, jolloin saattaa kavioeläin kompastua, kun huomio on metsän antimissa eikä omien jalkojen asettelussa. Mutta Jaska ja Leevi ovatkin tunnetusti varmajalkaisia suomenhevosia ja melko taitaviksi ovat tulleet mitä kompurointiin tulee, polulla pysyvät kutakuinkin pystyssä, mutta mentiinpä tiellä ravia ja siinä oli yksi kepakko, niin eikös Nakkis meinannut olla jo turvallaan siinä! Eikä edes syönyt mitään! Että siinä meni vessanpöntöstä sekin teoria. Ajatuksena on pitää homma mukavana ja jos hevonen siinä samalla saa vähän herkkuja ja vaihtelua ruokavalioonsa, niin silloin juttu on ok, tietenkin niin kauan, kun eteenpäin suuntautuvaa liikettä on suhteessa enemmän kuin pysähtelyä ja syömistä.

Apua! Sos! Eläinsuojelu! Me pyörryttiin, kun me jouduttiin töihin helteessä!

Eipä kai sitä sitten muuta kuin joulua odottelemaan, johan tässä alkaakin jo päivät lyhentyä!

Jaska on oikein ryhdikäs, koska kentällä oli liian jännää!
Mentiin maneesiin.

 

Kevättä pukkaa

 Keväthuoltoa

Jaska kuuntelee tarkkana, kun seinät puhuvat jälleen kerran.

Kevät tuli ja sit se meni eikä tullut. Sit se tuli uudestaan ja nyt voikin jännittää, että vieläkö se pirulainen vetää niinsanotusti maton jalkojen alta. No, kyllä se vetää...

No, kevät tarkoittaa Jaskan osalta sitä, että julmetun karvanlähdön lisäksi tehdään puolivuosittainen hammashuolto ja vuosittainen satulan tarkistus. Satulantarkistus pitäisi tehdä vähintään kerran vuodessa ja mieluummin vähän useammin ammattilaisen toimesta, jotta nährään, että penkki istuu, on ehjä ja hevonen ei ole kehittänyt mitään puolieroja tai muuta jännää. Tätiratsastaja ei olisi valveutunut tarkistukseen, ellei satula olisi alkanut pihisemään keventäessä ihan yks kaks yllättäen. Ääni oli niin selkeä, että sitä ei voinut sotkea tätiratsastajan toppaliivin suhinaan tahi iän myötä löystyneisiin "venttiileihin". Vielä kun Uusi vuokraaja kuuli äänen, oli homma selvä: yhteys satulaseppään oitis! Jaskan satulassa on ilmatäytteiset paneelit, joten tätiratsastaja oli lähestulkoon varma, että nyt on täyte mennynnä puhki. 

Joojoo, mulla riittää ruokaa, oo kuule ihan rauhassa vaan...

Seppä saapui paikalle ja puristeli toppauksia, vietiinpä ne jopa vesiämpäriin paineltavaksi mahdollisten ilmavuotojen selvittämiseksi, mutta ei, kaikki olivat ehjiä! Tulipahan täytteet pestyä. Seuraavaksi lähdettiin testaamaan satulaa tositoimissa eli tätiratsastaja kyytiin ja askellajit läpi. Eipä kuulunut enää suhinaa, satula oli ja pysyi siellä missä pitääkin ja Jaska liikkui rennon letkeästi läpi selän. Seppä otti satulasta kuvat lämpökameralla ratsastuksen jälkeen, mistä aika selkeästi näkee tyhmempikin, että miten se paino siinä istuimessa jakautuu (mitä lämpimämpi kohta eli vasten hevosta, sitä vaaleampi ja toisinpäin). Paino jakautui tasaisesti ja tätiratsastaja ei ainakaan omalla toiminnallaan sitä huononna (eli ole vinossa). Pientä fiksausta tehtiin (muokattava satula on tätiratsastajan aarre!) ja katsellaan sitten miten hevo kulkee. Jos alkaa ahistamaan, voi palat ottaa pois. 

Lämpökamerakuva: melko tasaista on.

Ei ole hevosta hampaisiin katsominen

Paitsi että on ja ihan syystä! Tiedättekö sen tunteen, kun jää maittavan piffiaterian jälkeen lihanpala ikävästi hampaiden väliin ja koska olet kylässä, et kehtaa kaivaa sitä sieltä pois. Seuraavana aamuna paine onkin melkoinen ja jos et omista hammaslankaa, niin etsit mitä tahansa lankaa, vaikka kalsareiden ratkenneen sauman lankaa saadaksesi ammu-vainaan lihamöykyn pois hampaittesi välistä! Ja aa että, miten euforinen tunne, kun se proteiinimötkäle sieltä ahtaasta hammasvälistä poistuu! No, tätiratsastajalla on aina hammaslankaa mukana, koska "diasteema".

Setämies pitelee hevosta, jotta tätiratsastaja saa ottaa kuvia

Jaskalla todettiin noinnikkään puolisen vuotta sitten melkoisen paljon diasteemoja eli niitä välejä hampaissa, joihin pakkautuu rehua ynnä muuta kovaa ainesta kuten porkkanaa. Niitä diasteemoja oli jopa 7. Tätiratsastajan päälaessa oli kylmä rinki, koska eihän se ole hyvä asia ollenkaan. Hoitamattomana jatkuu ja aiheuttaa tulehduksia ja voitte uskoa, että hevosen hampaan paikkaus tai poisto ei ole ihan halpaa ja ne paikat, missä niitä tehdään, ovat harvassa ja kaukana...

Rousk rousk, Kiitos ja näkemiin!

Tällä kertaa oli enää vain yksi diasteema ja kaikki oli muuten oikein hyvin suussa. Sama oli parilla muulla suokilla, joiden tilanne oli suorastaan huolestuttava viimeksi. Nyt oli huolestuksen aiheista enää rippeet jäljellä ja voitte uskoa, että sekä omistajat että eläinlääkäri olivat ihmeissään ja onnellisia! Tallinkäytävä suorastaan valaistui hymystä! Eläinlääkäri ehdottikin tallinpitäjälle, että mitä ikinä juotatkin tai syötät näille hevosille, laita sitä pulloon ja myy! Syitä tilanteen dramaattiselle parantumiselle on tietenkin monia:

a. hevonen ei saa enää joka päivä herkkuja (leipä, porkkana, sokeri, omena, melassi yms. sokerinamit)

b. satunnaiset yllämainitut herkut eivät toki haittaa

c. heinä sisältää vähemmän sokeria

d. elämän arpapeli, nyt kävi näin, ens kerralla taas toisin

Mutta olipa tätiratsastaja onnellinen (plus ne muut hevosenomistajat!) että tilanne oli kehittynyt parempaan suuntaan! Ja Nakkis sai ansaitut päiväkännit eikä tarvinnut esittää koulupollea tai muutakaan ratsuun viittaavaa...

Esteitä!

Tätiratsastaja on tainnut jo pariin otteeseen toitottaa, että ei enää hyppää (siis esteitä hevosella), antaa Vuokraajan hoitaa se homma, kun kerta osaa. No, Uhri, joka on löytänyt uuden vuokrahevosen samalta tallilta, kyseli, että voitasko hyppiä. Tätiratsastaja innostui välittömästi ja ilmoittautui mukaan hyppykarkeloihin! Ei edes muistunut mieleen, milloin tätiratsastaja on edellisen kerran ylittänyt esteen hevosen selästä käsin...

Homma alkoi niin, että tätiratsastaja sanoi Jaskalle karsinassa, että "jos teet mitään tyhmää, niin Uhri tulee sun kyytiin!". Tästä päätellen Jaska ymmärtää puhetta ja oli maailman kiltein, rauhallisin ja kuuliaisin estepolle! Tätiratsastan tarvitsi vain kääntää polle esteelle ja Jaska hoiti loput. Estehyppelöhän on siitä helppoa, että lapsikin sen osaa:  

a. istu tukevasti satulassa

b. usuta hevonen mukavatempoiseen laukkaan

c. käännä hevonen kohti valittua estettä

d. laita silmät kiinni ja unohda hengittää

e. tartu kiinni kouristuksenomaisesti ohjista, hevosen harjasta, kauhukahvasta (jos sellainen sattuu löytymään) tahi ohuesta elämänlangasta 

f. kadu kaikkea maan ja taivaan väliltä, varsinkin senpäiväistä harrastusmuodon valintaa (eli estehyppely) ja vanno mielessäsi, että ei koskaan enää ikinä

g. hohota kuin jouko turkka aineissa onnistuneen hypyn jälkeen ja tunne kuinka äsken niin haaleat värit loistavat suuressa kirkkaudessaan, elä ja hengitä joka solulla, rakasta kaikkea ja kaikkia, koska selvisit hengissä (40 cm ristikon yli)!

h. hehkuta miten ihanaa ja kivaa on hypätä ja ala oitis suunnitella uutta kertaa

Jaskan mielestä puomi tolppien välissä on este

Tätiratsastaja käy suurinpiirtein yllämainitun tunteiden kirjon läpi joka kerta, kun erehtyy esteille. Tällä kertaa jännitys kipusi vain lukemaan 2 asteikolla 0-10, kun se yleensä on ollut 7-10 luokkaa. Parasta hommassa onkin se itsensä ylittäminen esteen lisäksi. Kun huomaa, että hei, mä osasin, en kuollut ja täähän olikin ihan kivaa, voi tunnetta voi verrata vaikka siihen, kuinka vapisevin jaloin kapuaa johonkin älyttömän korkeaan huvipuistolaitteeseen ja kiroaa syntymäänsä ja sitä perkelettä, joka siihen saatanan pirunvitkuttimeen sai houkuteltua. Mutta se tunne sen kauhun jälkeen on parasta, mitä voi olla! Semmoinen adrenaliinihyöky, että voisi vaikka juosta pitkin pystysuoraa seinää. Eipä ihme jos semmoiseen jää koukkuun... No, tätiratsastaja ei ole vielä jäänyt koukkuun, mitä estehyppelyyn tulee, mutta tuohan se mukavaa jännitystä elämään aina silloin tällöin!

Dreamlike
Jaska oli mallina tälle tätiratsastajan teokselle numero 2.

Kummatytön kanssa maalattiin: Kirkkovene (on myynnissä)

Uhrin hyppelöt menivätkin sitten vähän heikommin. Siis itse esteen ylitykset menivät hyvin, mutta siellä esteiden välissä ratsunsa kehkeili kaikenmaailman kevätjuhlaliikkeitä ja Uhri kävi pari kertaa tutkimassa, löytyykö hiekan seasta mynthoneita. Tätiratsastaja kannusti kuvatessaan kovasti, että pysy pysy... vittu, oisit pysynyt! Onneksi Uhri selvisi lievällä loukkaantumisella ja ratsuhevoinen oli hämillään aiheuttamastaan härdellistä hakien tädistä turvaa aina tilaisuuden tullen. Eihän se hevosen vika ollut, että tuli tahattomia sivulle-ylös-toiselle sivulle-pomppuja, vaan maneesin katolta tippuvat lumet nyt vaan sattuivat kutkuttamaan herkkiä pakoeläimen hermoja ja niihin oli tietenkin reagoitava asianmukaisesti.

Kesää odotellessa

Jaskan karvanlähtö kiihtyy, toiset hepat saivat kengityksessä kesäkengät alle, mutta Jaskalle jäi vielä nappulat alle, koska tarha on sen verran luminen ja jäinen. Lähiviikkoina tätiratsastaja (tai setämiesratsastaja) saa ruuvata hokit irti ja seuraava kengitys onkin sitten jo laidunkauden alkumetreillä, toivottavasti... 

Jaska jaksaa hämmästyttää tätiratsastajaa taidoillaan. Ennen oli saavutus, jos 45 minuutin tahkoamisen jälkeen sai hevosen myötäämään niskastaan ja kantamaan itsensä muutaman askeleen ajaksi. Nyt täti ja Nakkis ovat löytäneet vissiin sen kuuluisan yhteisen sävelen, koska jo melko alkuvaiheessa Jaska alkaa ottamaan tuntumaa kuolaimeen ja myötäämään ynnä kulkemaan ryhdikkäästi. Ei toki koko aikaa vaan pätkiä siellä täällä, mutta joka askellajissa! Jokaisesta hienosta askeleesta tätiratsastaja on ihan sanoinkuvaamattoman onnellinen! Harmi vaan, kun kukaan ei yleensä ole näkemässä näitä huippuhetkiä, jolloinka mieleen hiipii ajatus, että olikohan se nyt sittenkään niin hieno ja oikeinpäin. Onneksi maneesissa on peilit, niin tätiratsastaja saa ihan omin silmin katsoa edes pieniä pätkiä, että kyllä, tuo hevonen näyttää muuten tosi hyvältä! Tätiratsastajan mielessä kaikuu valmentajien ohjeet, kun yksin siellä maneesissa ratsastelee:

a. ole rento (puuh, huhhuhhuhhohhohhahhah)

b. ole jäntevä (änggh)

c. älä jännitä (phiuuh)

d. jännitä vatsalihakset (ängghh)

e. hengitä (piih, puuh)

f. pidätä hengitystä (änggh)

g. laske kättä/nosta kättä/siirrä kättä sivulle, keskelle, kaulaan (täh?)

h. käännä katse menosuuntaan/keskelle/ylös/alas/sinne/tänne/tuonne/missä on  vesipullo/kumpi on oikea ja vasen/missä on pohjantähti/monta kättä mulla on (pitäis tietää, kun ajaa volvolla: v vasen, o oikea)

i. käännä lantio/siirrä istuinluuta/pohjetta/jalkaa/hartialinjaa (vino lantio, kääntyy, mutta väärään suuntaan!)

j. peukut ylös, pikkurillit nyrkkiin (nyt ei olla juomassa teetä pikkukupista!)

k. rintakehä/alaselkä/polvi/reisi/käsi ylös/alas/sivulle/itään/länteen/kohti saturnusta

l. hymyile! 

Pusipusi!

Kaiken edellämainittujen muistettavien asioiden lisäksi pitää hoksata, että milloin hevosen mikäkin jalka on maassa tai ilmassa, ulkolapa tai sisälapa siellä täällä tai tuolla ja tokihan sekin pitää huomioida, että missä se peräpää liitelee puhumattakaan pään asennosta tai kaulasta tai rungosta! Ja edellämainittujen asioiden lisäksi pitää sitten pystyä ratsastamaan niitä tehtäviä ja istumaan siellä satulassa ilman, että häiritsee hevosta... Tätiratsastaja on jo vanha ovela kettu, että pistää nuoremmat tekemään tehtävät ensin (jos siis on kaksaritunnilla eli kaksi ratsukkoa samaan aikaan!) jotta jää aikaa vähän hengittää ja katsoa, että mitä piti oikein tehdä ja missä. 

Valmentajat osaavat myös olla ovelia, teettävät tehtäviä, joita tätiratsukko ei olisi ikinä kuvitellut osaavansa, mutta niin vain niitä suoritetaan hymyssä suin ja ryhdikkäästi! Yksin ratsastaessa ei tulisi ikinä mieleenkään kokeilla samoja asioita! Mutta kun oppilaat ovat kieli keskellä suuta suorittaneet annetut tehtävät onnistuneesti ja valmentaja sanoo, että hyvinhän se meni, ei mikään maailman murhe voi mennä sen onnen tunteen ohi. Koska me ollaan tässä ja nyt!

Matka jatkuu. Jaska on selvästi edistynyt kouluratsun urallaan: osaa myödätä ja kantaa itseään. Helppoa sen ratsastaminen e ole edelleenkään, koska se on niin herkkä ratsastajan avuille, mutta kuten Uusi vuokraajakin sanoi, kyllä se siitä!

Juu, otan aurinkoa. Ei tarvii tulla, kiitos!

Kevättä ilmassa

 Vai tuleekohan sittenkin takatakatakatalvi?

Rauno, kevätaurinko ja jäätynyt lehti

Ai töihin! Siis loistamaan, jee!

Kevään varmoja merkkejä ovat:

a. Jaska alkaa luopumaan talvikarvastaan (tammikuun lopulla oli nähtävissä ensimmäiset merkit!) 

b. Kun menee tallille työpäivän jälkeen, näkee vielä päivänvalon ja hevonen on vielä tarhassa eikä menossa ns. yöpuulle (eli iltaheiniä rouskuttamassa)

c. Maneesin katolta tippuu lunta, mistä tulee aika kova ääni, mikä taas aiheuttaa tahattomia nytkähdyksiä tahi suurempia reaktioita sekä ihmisissä, että hevosissa riippuen mentaalisesta tilasta ja tömähdyksen voimakkuudesta sekä silloisen askellajin lennokkuudesta (joskus se ihminen säikähtää jopa enemmän kuin hevonen!)

d. Aurinko paistaa ja oikeasti lämmittää! Tätiratsastajan takapihan terassilla on ollut parhaimmillaan 29 astetta lämmintä! 

e. Tarhausajat pitenevät!  

Tätiratsastaja onkin saanut maistiaisia Jaskan osaamisesta, kun suorittaminen on ollut tasaisen varmaa koko alkuvuoden. Ja tässä puhutaan nyt siitä kuuluisasta myötäämisestä, avuilla olemisesta ja peräänannosta! Joko tätiratsastaja on oppinut jotain oleellista tai Jaska on hoksannut homman jujun, mutta lähes joka kerta, kun on pyydetty, on myös saatu, mitä on pyydetty! Kiitos tästä huimasta edistyksestä kuuluu tietenkin valmennukselle (Pake ja cr-Maria)! Väsymättä ovat he jaksaneet luoda uskoa ja keksiä keinoja, miten saada tuo umpivino, jäykkä, keskittymiskyvyton tätiratsastaja, joka ei erota oikeata vasemmasta, ratsastamaan edes hetkittäin niin, että ei häiritse hevosta antamalla sille edes mahdollisuuden kulkea oikeinpäin! Ja se oikealle punkeva, joka suuntaan kiero hevonen kulkemaan suoraan ja kantamaan itseään! Eihän tätä ollakaan väännetty Jaskan kanssa kuin viisi ja puoli vuotta. Hiljaa hyvä tulee, sanoisi joku. Saatanan tunarit sanoisi ehkä useampi! Kyllä tätiratsastaja tietää, että taitavalla ratsastajalla Jaska olisi jo yybersuperhyvä, mutta koska Jaska on vaan tätiratsastajan psyykelääke, ei kiirettä ole ollut ja ehkäpä kaikki tämä aika on vaan vaadittu siihen, että ollaan tässä pisteessä. Siis siinä pisteessä, että tätiratsastaja kuvittelee hetkittäin osaavansa ratsastaa ja Jaska kuvittelee olevansa kouluratsu! 

Varma kevään merkki: Nössö vahtaa lintuja huuli mutrulla.

Miten meillä siis menee

Ne muutamat nanosekunnit, jolloin sekä hevonen että tätiratsastaja olivat täydellisesti ovat vaihtuneet jopa (jos ihan rohkeasti nyt heittää arvion) minuuteiksi! Huh! Siis selkokielellä se neljän askeleen taivas on vaihtunut jopa kokonaiseksi pääty-ympyräksi! Eihän Jaska jaksa vielä itseään niin hyvin kantaa, että koko ratsastuksen ajan liideltäisiin kevein askelin peräänannossa, tätiratsastajan kunnosta ja keskittymiskyvystä puhumattakaan! Mutta sanotaanko näin että suunta on oikea! Ja se, että tätiratsastaja nauraa enemmän kuin puree turhautuneena poskiaan, on oikein hyvä merkki! Ja että pääsee kehumaan ratsuaan hyvästä yrityksestä ja jopa onnistumisesta! Pitäisiköhän joskus kehua myös itseään hyvästä suorituksesta? Jaska on väläytellyt hyvyyttään myös muiden ratsastajien kanssa, sekä Uhrin että vuokraajien sekä satunnaisten ratsastajien, kuten #Matkalla maahan ja hänen jälkikasvunsa kanssa! Että ei kaikki hienous ja edistys ole vain tätiratsastajan kuvitelmaa, vaan ihan totta! Joskus tätiratsastajasta tuntuu vaan siltä, että uskooko kukaan haahkan höpinöitä, kun kukaan ei ole todistamassa. Mutta onneksi todistamassa on ollut satunnaisia tallikavereita sekä cr-valmentaja. Että eteenpäin ollaan menty, vihdoinkin! 

Vähänkö ollaan hyviä!

Ainiin! Jaskan tiimiin on tullut uusi vuokraaja Vuokraajan lisäksi. Tämä uusi (tuttu jo pitkältä ajalta) laittoi tätiratsastajalle viestiä, että olisko tiedossa ketään, kuka voisi vuokrata kilttiä ja rauhallista hevosta, olisi tarkoitus herätellä henkiin hevosharrastus pitkän tauon jälkeen. Tätiratsastaja oli jo vastaamassa, että ei kyllä ole tiedossa, mutta onneksi lamppu syttyi ja vastaus vaihtui muotoon: no itse asiassa... Siitä se ajatus sitten lähti! Käytiin yhdessä katsomassa Jaskaa ja Uusi vuokraaja tietenkin sai touhuta ja koeratsastaa polle ja laukan jälkeen ilon kyyneleet valuivat ratsastajalta! Koska sai taas tuntea sen laukan ihanuuden eikä tapahtunut mitään ikävää vaan Jaska oli luottoratsu! Yksi käänteentekevä asia taisi olla myös se, että kavioita putsatessa Jaska nostaa itse jalan valmiiksi, eikä sitä tarvitse kiskoa maasta, mikä on ikävää selkävaivaiselle! Tätiratsastaja voi taas suunnitella muitakin kuin aamuvuoroja, koska ei ole pakko päästä enää tallille joka päivä. Tai siis melkein joka päivä, Jaskalla pitää olla myös vapaata eikä se mene edes muutamasta vapaasta huonommaksi, päinvastoin! Mutta nyt Jaskan tiimissä on sitten kaksi samannimistä ja tätiratsastaja! Sekä tietenkin satunnaiset ratsastajat.

Älä siinä intoa hupakko, annaku vedän henkeä!

Tömps tömps

Maneesin katolla on lunta toisella puolella, eikä se perkele suostu tulemaan sieltä alas kertarysäyksellä, kuten Jaskan puolelta (taas oli tullut sen tarhaan lumet ja nyt on väliaikaiset tolpat ja langat kunnes lumi sulaa). Joka saatanan kevät sitä lumen tippumista jännitetään ja joka kerta todetaan, että jaahas, lunta tippui eikä tuntunut missään. Tai siis hevosella ei tuntunut missään, tätiratsastaja on kyllä saanut aina jonkunasteisen sätkyn, kun mätkähdys kuuluu. Hyvä niin. No. Tätiratsastaja meni maneesiin ja totesi matkalla, että sitä lunta roikkuu toista metriä reunan yli. Eihän se sieltä nyt mihinkään tipu, kun ei tippunut viimeksikään. Sen verran vanha kettu tätiratsastaja kuitenkin oli, että talutellessaan polleaan, asetti itsensä hevosen ja seinän väliin. Just in case. Koska, jos se lumi nyt sattuis tippumaan, olisi hevosella vapaata tilaa säikähdyksissään paeta seinästä elikkäs tädistä poispäin. 

Siinä sitten alkukävelyjä taaperrettiin ja eikö yhtäkkiä kuulunut perkeleellinen jysäys (katsoppas, se lumilippa tipahti sittenki!) ja heti perään toinen vähän isompi mötkähdys, minkä oikein tunsi kehossaan! Jaskalle se eka oli että mit! ja toinen että vit! ja sitten lähdettiin! Nakkis (oikeutetusti) säikähti moista mäiskettä ja lähti (tapojensa mukaisesti näemmä) puolipyörähdyksen jälkeen peruuttamaan tätiratsastajasta poispäin. Liikehdintää tapahtui sen verran kuin ohjissa oli mittaa plus muutama tätiratsastan askel perään. Vouu! Siihen pysähtyi Jaska ja tuijotti hetken seinää. Ei puhissut (mikä on hyvä merkki, ei ollut paniikissa!). Ei mennyt montaa sekuntia, kun Nakkis alkoi omaehtoisesti laskea päätään maata kohti merkiksi siitä, että nyt ollaan niin rento-Reiskoja kuin olla voi, ei tässä mitään! Tätiratsastaja kehui kovasti ja totesi, että nyt ollaan taas normaalisti ja saatettiin jopa kävellä uudestaan siitä kohtaa, eikä mitään tapahtunut! Ratsastus sujui oikein hyvin! Jaska ei noteerannut sitä kohtaa ja oli oikein kiva ja pyöreä ja tuntumalla ja vaikka mitä! Ihan uskomaton hevonen! Tätiratsastaja olikin niin kiitollinen siitä, että Jaska ei ole ns. helikopterihevonen, mikä sinkoaisi etu-ja takapäänsä korkeuksiin moisen maailmanlopun jyminän jälkeen, huolimatta siitä, oli siellä ihminen selässä tai maassa tai ylipäätänsä olemassa! Onneksi huumorintajuinen tallikaveri teki tätiratsastajan postaukseen oman editionin! 

Tältä näyttää suomenhevonen suuren järkytyksen jälkeen

Jotain hyötyä on ollut maastakäsittelukursseista! Siellä pyydetään (rentoa) hevosta laskemaan pää alas. Ja kun tarpeeksi monta kertaa pyytää (toistoja toistoja), niin samaa pyyntöä voi hyödyntää jännittävissä tilanteissa. Jos Jaska vaikka karsinassa tai maneesissa terävöityy ja huolestuu jostain, on tätiratsastaja pyytänyt päätä alas. Jos huolestumisen aste ei ole liian suuri, pystyy Nakkis laskemaan päänsä alas, eikä enää ole jännittynyt. Jos jännitys on liian suuri, ei pää laskeudu vaan pysyy korkeuksissa. Mutta niin monen kerran jälkeen on tätiratsastaja saanut todeta, että todellisen peljästymisen jälkeen Jaska alkaa itse laskea päätään ylikorostetun alas sen merkiksi, että okei, ei enää pelota ja olen rento ja olen taas läsnä tässä tilanteessa! Sitten onkin taas yhteys hevoseen saatu!

Tältä näyttää hevonen rentona. Päättele itse (vrt. edellinen kuva!)

Tätiratsastajan versio: 

Onneksi tätiratsastaja ennakoi, että maneesin katolta saattaa pudota lunta ja sijoitti itsensä kävelemään seinän ja hevosen väliin. Tietysti sitä lunta mäjähti oikein kahdesti peräkkäin ja toinen pamaus sai Jaskan säikähtämään! Liike suuntautui tätiratsastajasta pois päin ja niin kauas kuin ohjissa oli mittaa. Siihen se jäi hetkeksi tuijottamaan seinää, kunnes laski omaehtoisesti päänsä alas rentouden merkiksi 😍 on se vaan aika hieno heppa tuo Jaska!

Nii, mitä? Mä oon zen...

Tallikaverin (helikopterihevosen omistaja) versio: 

Olisikohan Onni edition: "Onneksi tätiratsastaja ennakoi, että maneesin katolta saattaa pudota lunta ja sijoitti itsensä kävelemään seinän ja hevosen väliin. Tietysti sitä lunta mäjähti oikein kahdesti peräkkäin ja heti ensimmäinen pamaus sai Onnin säikähtämään! Liike suuntautui tätiratsastajasta pois päin ja niin kauas kuin ohjissa oli mittaa. Siihen se jäi hetkeksi tuijottamaan seinää pää taivaassa puhisten kuin lohikäärme ja rentoutui kunnolla vasta karsinassa" 🤔😆

Nakkis tarkkaavaisena. Mutta ei helikopterihevosena.

Katso kenguru loikkaa

Tätiratsastaja haaveili radalle pääsystä (yksinhän sinne ei voi mennä, koska tätiratsastajan psyyke ei kestä). Onneksi nuori rohkea tallilainen ilmoittautui vapaaehtoiseksi seuralaiseksi tammansa kera ja niin lähdettiin rataa kiertämään. Aluksi meni oikein hyvin, Jaska lompsi menemään rennosti ja ravasi letkeästi. Saani-tamman mielestä mentiin mummoravia ja kovasti oli pyrkyä edelle. No, seuraavalla kierroksella Jaskakin sai ruhoaan sen verran liikkeelle, että enää ei voitu mummoravista puhua. Mutkaan hidastettiin asianmukaisesti ja seuraavan suoran alussa olisi ollut baana auki, mutta Jaskalle iski yllättäen peräpään keveys eli suomeksi sanottuna alkoi se saatanan perkele pukittelemaan niin maan perusteellisesti etenemisen sijaan! Tätiratsastaja oli vähintäänkin hämmentynyt yllättävästä käänteestä ja hihitteli vaan poukkoillessaan keinuhevoskyydissä! 

No, hevonperseen laskeuduttua maan tasalle jatkettiin ravia, mutta Jaskalla olikin aiemman löysäohja- letkeilyn sijaan toisenlaiset elkeet eli se pötki menemään kuin raviaikoinaan pää korkealla pidätteistä viis veisaten ja juuri siinä kintaalla, että onko kuski kuski vai matkustaja Siinä vaiheessä tätiratsastaja päätti viheltää peli piip ja siirryttiin kävelyyn. Siinä vaiheessa Nakkis vielä niskojaan nakkeli tuohduksissaan, mutta (kaikkien) onneksi tyytyi osaansa. Vaihdettiin suuntaa ja tätiratsastaja ilmoitti seuraksi uhrautuneelle kaverille (urhea nuori, joka maastoilee vaikka pimeässä otsalampun valossa! Ei siis ole vielä tiedostanut kuolemattomuuttansa, kuten ei kukaan meistä silloin siinä nuoruuden kukkeudessaan!), että eipä enää ravata, koska tuommoista lähes käsistä riistäytymistä ei nyt ollenkaan vahvisteta ja lähdettiin pois. Nuori ja tamma jäivät ottamaan vielä pari kierrosta reippaampaa ravia. Jaska äimisteli matkalla tallille pariin kertaan, että hetkinen, mihinkäs ne toiset jäi... Jos tätiratsastaja ei olisi niin tosissaan kuolevainen, niin varmasti oltais menty miljuunaa vaikka sata kierrosta, mutta koska... Niih. Ehkä ensi elämässä sitten.

Käytiinpä radalla myös Leevin kanssa ja otettiin kaverikuvat!
Ensin nössöratsastajat oli, että ei ravata. Sit ravattiin ja sen jälkeen mentiinkin
jo vähän reipasta!

Oikein mukavaa takatakatakatakatalvea kaikille! Vi sees!

Hyvää matkaa sinne vihreille laitumille suurista suurin kuningas!
Viesker