Mahanalus täynnä jalkoja

Onnellinen tätiratsastaja!

Maastoilua jee!

Palataanpa ajassa pari vuotta taaksepäin aikaan, jolloin maastoilu sai tätiratsastajan mahansisäiset perhoset villisti rumbaamaan ja olemus oli kuin jäniksellä ajovaloissa: silmät kauhusta apposen ammollaan ja ei oikein osaa päättää, että väistääkkö vai jäädä alle. Siis puhdasta kauhua ja kuolemanpelkoa. Hypätäänpä sitten tähän päivään, jolloin tätiratsastaja oikein odottaa innoissaan, että pääsisi maastoon! Ja nythän sitä sitten taas pääsee, hip hip hurraa!

Nakkis erään onnistuneen valmennuksen jälkeen ansaitulla ruokatauolla!

Alkuviikosta oli suuret suunnitelmat lähteä Setämiesratsastajan kanssa "hautuumaan lenkille" eli sinne, missä se kuuluisa laukkapätkä on. No, suunnitelmat muuttuivat lennossa, koska tienylityspaikassa oli menossa joku putkikuorman purku eli oli traktoria ja rekkaa yms. meteliä, joten kävimmä sitten pikkumetsässä pyörimässä polkuja pitkin, mukavaahan sekin oli, siellä oli iso kaapelikela (Jaska pisti heti merkille, että toi ei muuten ollut tuossa viimeksi!) ja pitihän siitä vierestä mennä, koska heppasia on hyvä siedättää kaapelikeloihin. Ensimmäinen ohitus meni hieman kyttäilymeiningillä ja taipuneena kuin jousi, mutta koska kaapelikela ei syönyt hevosta, saattoi sen ohittaa seuraavan kerran ihan muina hevosina, että joojoo, toi on niin nähty. Seudulla tehdään jotain sähkökaapeleiden maahanasennusta ja polulta pikkutielle mentäessä oli lapottu hiekkaa. Siitä sitten menemään ja hupsista, kun Jaskan etujalka upposi polvea myöten hiekkaan! Siinä olisi äkkinäisempi saattanut livetä satulasta, kun etupuoli hevosesta häviää horisontista. Onneksi Jaska on viisas sotiemme sankarien jälkeläinen ja selvitti tilanteen hienosti pysähtyen ja varovasti asetellen kadonneen kinttunsa jälleen pitävälle pohjalle! Hyvä Nakkis! Leevillä upposi takajalat, mutta sekin onneksi selvisi kuivalle maalle. Hienoja ovat nuo suomenheboiset. No, se oli siis semmoinen käynti-syönti-maasto, varsinkin Leevin osalta, Jaskalla on sentään hyvä työmoraali toisin kuin Leevillä, jolla on Setämiesratsastajan sanoja lainaten hyvä syömoraali, heh!

Jaska etenee, Leevi on takavasemmalla turpa maassa.

Paras näkökulma!

Sitten urku auki

Ja niin koitti se päivä, kun päästiin samalla kokoonpanolle sinne kunnon lenkille! Ei ollut konehärveleitä tiemme tukkeena, aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti! Matka taittui letkeästi ja vähän oksia mutustellen (siis hevoset riipivät oksia kitusiin, ei me sentään, joskus voi vahingossa syödä otokän, kun ei osaa pitää suutaan kiinni!).Eka ravipätkä meni löysin ohjin hölkäten, joten täti päätti, että koska hevoisensa luonto on sinäpäivänä sopivan lunki, voidaan laukata myös. Mutta rauhallisesti, kuten täti setämiehelle vakavana toimitti. Että ei heti mitään kiitoa, koska edellisen kerran viime syksynä oli joku laittanut öljyä jarruihin, eikä tätiratsastaja halunnut kokea samaa uudelleen.

Jaska ja Tätiratsastaja Mutta kumpi on kumpi?

Taika paljastui!

Ensin käytiin vähän metsän siimeksessä polkuja tallaamassa ja se suuri kanjoni (siis pikkuoja) päästiin oikein hienosti yli, toisin kuin viime vuonna, jolloin ei hetken räpistelyn jälkeen sitten menty metsään ensinkään. Nyt Jaska oikein hinkui kohti ojaa ja loikkasi kuin hyppyantilooppi yli! Aikansa juuriin kompasteltuaan oppivat polletkin taas vähän katsomaan, mihin niitä kavioitaan asettelevat, ainakin välillä tai sitten ne meni vaan vahingossa juurakoiden ohi... Takaisinpäin tullessa se sama oja olikin sitten ilmeisesti vaihdettu astetta suurempaan ja peloittavampaan, koska Jaska oli sitä mieltä, että eihän tosta pääse ja vatuloi siinä hetken. Vaan tätiratsastaja oli tomerana ja komensi, että hop hop ja niin vaan uhmasi paksu polle jälleen painovoimaa ja teki jonkinlaisen levaden ojan yli. Leevi tylsänä käveli ojan pohjan kautta. Tätiratsastaja olisi mieluusti nähnyt korkean hypyn ja sen, että laskeutuuko Setämiesratsastaja oikeaan kohtaan länkkärisatulassaan vai kivuliaasti siihen nupin päälle. No, jännitysnäytelmä jäi tällä kertaa näkemättä, ehkä ensi kerralla sitten!

Nuppi, nuppi, länkkärisatulan nuppi!

Sitten alkoikin pollet virittyä, kun laukkapätkä lähestyi ja kun Jaska vihdoin sai luvan niin sehän lähtikin sitten kuin mummo peltikatolta! Eipä muuten menty viime vuonna noin lujaa, huh! No, turha sitä enää on pyristellä kun paskat on jo housussa joten tätimatkustaja tyytyi kohtaloonsa ja antoi heppansa pinkoa, koska näytti olevan tarvetta kiitolaukata. Hyvissä ajoin sitten alkoi jarruttaminen. Tai siis yritykset jarruttaa, ei ihan heti tullut vastetta mutta kyllä se vauhti sitten vähän hiljeni ja tipahti raviin, kun oikein pontevasti pyysi (pidä-päästä-pidä-päästä-ptruuuptruu-taktiikalla). Setämies oli suunnitellut kuvaavansa edessä menevää Jaskaa, mutta kun lähtö tapahtui niin yllättäen ja kun vauhti kasvoi nanosekunnissa valonnopeuteen, tulikin setämiehelle kiirus kerätä narut käteen satulan nupista ja keskittyä elossapysymiseen! Oli kuulemma Leevistäkin löytynyt pari uutta vaihdetta, kun se jäi pahasti jälkeen alkurytinässä. Että se siitä rauhallisesta laukkapätkästä (ajatushan oli tuhoontuomittu jo siinä vaiheessa, kun se syntyi)...Josko se toteutuisi sitten, kun pollet ovat syöneet itsensä mukaviksi laitumella.

Setämies on saanut ikuistettua harvinaisen hetken! (Leevin pää on ylhäällä)

Loppulenkki menikin sitten taas leppoisissa merkeissä, kunhan saatiin laukkaamisesta aiheutunut hetkellinen ylikuumeneminen sammutettua. Pystyttiin jopa hölkkäämään eikä Jaskallakaan ollut tarvetta  kiihdyttää vauhtia. Leevi se on semmoinen ketku, että kun Setämies keskittyi olennaiseen eli kännykkään ohjat nupissa taas sievästi rusetilla, poikkesi polle tieltä äkisti niitylle. Jaska ihmetteli että mihin se kaveri hävisi eikä pystynyt edes syömään, vaikka täti ohjasi sen päin kuusta. Pystyi se sitten hieman laiduntamaan, kun kaveri palasi syrjähypyltään. Setämies lanseerasi uuden termin: syönti-ravimaasto, Leevi pysähtyi joka viides metri syömään, juoksi Jaskan kiinni ja taas turpa ruohoon! Jaska sentään etenee määrätietoisesti ja syö, kun saa luvan (no, kyllä se napsii oksia yms. ohimennen, mutta ei sentään pysähdy, ainakaan kovin usein): Vaan kerran täällä eletään, joten pidetään touhu mukavana sekä itselle että hevosille, eikä pidetä otsaa rypyssä vaan annetaan hevosten syödä ja nauttia! Ihanaa oli ja mikä parasta: ei jännittänyt!!!! 

Ajatella, miten ihminen voi olla onnellinen, kun se on saanut lapioida paskaa tuntitolkulla!

Jaska, tänään mennään sitten kouluratsastusta peräänannossa ja ryhdikkäästi!