Läskileiri!

Minä olen kingi!

Läskileirille mars!

Ja niin koitti jälleen se odotettu kesäkuinen päivä, jolloin vihannat heinävainiot kutsuivat läskileiriläisiä ahmimaan mahat täyteen vihreää kultaa. Leiriin oli valmistauduttu laihduttamalla koko talvi ja kevät ja sitten mutustelemalla ruohoa asteittain, aluksi ihan maun vuoksi vaan ja sitten jo hieman pidempään. Pollet olivat tietenkin sitä mieltä, että mitä tuota harjoittelemaan, kyllä me vihreää osataan syödä, turhaa akkojen (ja setämiehen) kaakatusta. Mutta onhan siinä vinha pointti, harjoittelussa, kun ei tuo kaviokkaan suolisto pidä äkkinäisistä muutoksista, mitä ruokavalioon tulee. Eli omistajaparat yrittivät lähinnä vaalia kukkaronsa sisältöä ja olla rikastuttamasta eläinlääkäreitä turhilla ähkyillä, ripuleilla ja kaviokuumeilla ja sen vuoksi jaksoivat seistä narun jatkona armaansa ahmien hurmiossa sentin mittaista ruohikkoa kitusiinsa. 

Tätiratsastaja (punainen takki) ja hänen mahdottomuutensa

Läskileirin alkumetrit

No, kun the päivä koitti, oli tallilla jokaiselle läskileiriin osallistujalle oma taluttaja, että päästään hyvässä järjestyksessä kohteeseen. Heikki (vääränrotuinen sekä ruuna eli palliton) lähti johtamaan joukkoa, sitten Salama (tamma eli the bitch) ja Onni (ruuna) ja viimeisinä Jaska (ruuna?) ja Leevi (ruuna for sure). Kaikki muut heboiset siirtyivät kohti laidunta kävellen, mutta Jaska näytti unohtaneen moisen askellajin ja eteni hyvin ryhdikkäänä ja koottuna passagea (termiä tuntemattomille tyyliä voisi kuvailla "kroppa nipussa, säkä korkealla, perse matalana ja lähes paikallaan ravaten jalkoja näyttävästi nostellen". Kiirekin sillä oli, koska se oli pistänyt merkille, että hänen mielitiettynsä ja valittunsa (Salama) kulki edellä lähellä kilpakosijaa (Heikkiä). Eihän semmoinen käy, että toisen eukkoa aletaan vikittelemään, tuumi Jaska ja lisäsi pökköä pesään. Hienosti onnistui väistöliikkeetkin passagen tahtiin, kun tätiratsastaja oli Jaskan mielestä aivan turha hidaste. Tätiratsastaja yritti hiki päässä edes jotenkin hallita korskean hevosensa menoa ja taisipa kerran vähän ujosti narulla komentaa, että "olehan siinä kampeamatta minua ojaan" ja siitäkös Jaska riemastui! Piti oikein niskoja nakella, etupäätä nostaa ilmaan ja vähän korskua, että "mummo jumalauda, siähän et akka tässä nyt komentele vaan alahan nyt marssia tahdissa, jonka MINÄ määrään"! Eihän siinä muu auttanut, kuin pysyä kyydissä. Vihdoin ja viimein pollet olivat laitumella ja irtipäästöä vailla. Jaska oli niin täpinöissään, että pyöri ympyrää eikä tajunnut omaa parastaan: jos seisoo paikallaan, niin tätiratsastajalla on mahdollisuus riisua riimu ja vapaus koittaisi. Jossain vaiheessa Raketti-Naketti seisahtui juuri sen verran, että tätiratsastaja sai avattua naruriimun solmun viimeisillä voimillaan ja kaikki hepat olivat irti! Tätitratsastaja raahautui henkihieverissä turvaan sähkölangan toiselle puolelle ja sai kähistyä sen verran, että "kuvatkaa te, mä en pysty, puuh puuh!".

Yleistä härdelliä

Välien selvittelyä

Heikki oli ainut uusi laidunporukassa sekä ihan väärää rotua (ei suomenhevoinen) ja senpä vuoksi se joutuikin heti muiden silmätikuksi. Neljä suomenpollea moikkasivat nopeasti toisiaan, että " ai moi, säkin oot taas täällä läskileirillä, kiva nähdä!". Jaska otti jälleen päällepäsmärin roolin ja jakeli määräyksiä sinne sun tänne, lähinnä Heikille, että " sä et tuu siihen ja sä et sit leiki ton tai ton tai mun kaa" ja muutkin lähtivät mukaan, paitsi Leevi, joka juoksenteli päämärättömästi ympyrää häntä tötteröllä tärkeänä puhisten. Muutaman kerran Heikki jäi pinteeseen, kun muut jahtasivat sitä ja laitumet rajat tulivat vastaan. Hurjalta näytti pari kertaa, kun Heikki oli uponnut pehmeään kohtaan, eikä päässyt pakenemaan ja sotanorsulauma laukkasi korvat luimussa kohti. Jaska latasi alussa mojovan potkun Heikin hanuriosastoon, mutta onneksi hevoset ymmärtävät a. väistää ja b. kohdistaa potkun suunnan ja voiman niin, että YLEENSÄ toiseen ei oikeasti satu, vaikka se hirvittävältä näyttääkin. 

Ei se satu, vaikka siltä näyttää (Jaska vetää kakkosnelosen Heikin perberiin)

Ensimmäinen päivä sisälsi paljon juoksentelua ja hippaleikkejä (mikä läskileiri tää muka on, jos pitää juosta?) ja Ihmiset alkoivat jo miettiä, että pitääkö perustaa Pelastakaa Heikki ry, jotta toinen ei ihan stressaannu ja traumatisoidu ja joudu terapiaan lopuksi iäkseen kiusaamisen vuoksi. Seuraavana päivänä tilanne näytti jo vähän paremmalta, hepat olivat hokanneet, että "viddu, täällähän on ihan määrättömästi syötävää, mitä helvettiä me täällä juostaan?" ja rauha laskeutui lauman ylle ja tasainen ruohon rouskutus alkoi. Jaska oli liimautunut Salaman kylkeen, Leevi ja Onni laidunsivat lähistöllä ja Heikki sai syödä astetta kauempana. Ihmiset olivat tyytyväisiä, että rauha koitti vihdoin ja uskalsivat jälleen nukkua yönsä hyvin. 

Heikki, Jaska ja Salama 

Sama combo

Jaska ja Salama näyttävät, mistä päästä hevonen pissii

Traktori ja Ihmiset ovat merkkaamassa taivaan rajaa

Läskileirin ryhmädynamiikka löytyi siis, Jaska ja Salama olivat pari, Leevi ja Heikki rapsuttelivat toisiaan ja välillä Onni pääsi Jaskan suuresta armosta rapsuttelemaan Salaman kanssa (ovat viettäneet ikänsä yhdessä, sisaruksia). Jaska sieti Heikkiä, mutta näytti hyvin selkeästi sille, milloin pitää siirtyä takavasemmalle ja Heikki fiksuna kaverina totteli kyselemättä kaikkia hienovaraisia vihjeitä (korvan asento, pään asento, hampaat). Idyllistä!

Suuria muutoksia

Kävi ilmi, että Salama olikin pahamaineinen, kevytkenkäinen nainen (eikä nyt puhuta alumiinikengistä!). Ei toki omasta, vaan omistajansa tahdosta ja niin joutui tamma lähtemään vieraisiin miehiin. Se poikikin tallin uudelle tulokkaalle Iso-Onnille (ruuna, vääränrotuinen) mahdollisuuden päästä läskileirille. Tätiratsastaja ei ollut todistamassa tilaisuutta työvelvollisuuksiensa vuoksi, mutta sai onneksi raporttia, miten meni. Ja niinhän se meni, että pieni härdelli syntyi, kun uusi lapsi tuli leirille, mutta Jaska hoiti tilanteen johtajan ottein. Eli omi uuden tulokkaan itselleen ja kertoi muille ja tulokkaalle, että "homma menee niin, että sä et leiki muiden kuin mun kanssa ja muut ei leiki sun kanssa ja mä leikin kenen kanssa haluan". Ja niin sujahti uusi tulokas ryhmään kuin markka pajatsoon. 

Karvanoppa ja Heikki vaihtavat kuulumisia

Onni ja Salama liittyivät nuuhkimisklubiin

Jaska ja Heikki 

Tätiratsastaja on tyytyväinen, kun Jaskan kalastaminen laitumelta on ollut helppoa, tai siis ei se ainakaan ole karkuun juossut vaikka ei varsinaisesti ole tullut luokse sieltä sadan metrin päästä. Eikä kukaan ole tullut häiriköimään, jos jotakuta on haettu, että siinä mielessä helppoa kun Ihmisten ei ole tarvinnut väistellä hampaita tai kavioita vaan on voinut vaan käydä poimimassa oman läskileiriläisensä muiden joukosta ilman sen suurempaa numeroa.

Yleistä sekasortoa

Joutsenkaulat Jaska ja Heikki (Heikki voitti joutsenkaulamestaruuden)

Nii mihin mä meen, kuka mä oon?

Leevi ei tiedä, mitä täällä oikein tapahtuu ja miksi me ei syödä jo jotain?

Ja kyllähän läskileirin tulokset alkavat jo näkyä: 

a. kylkiluita ei enää tunne vaikka vähän kaivaisi

b. hevoset ovat tasaisen rauhallisia, jopa nuutuneita (mikä on suuri plussa maastoilua ajatellen, ei läskileiriläinen jaksa tehdä ylimääräisiä sivuttaisliikkeitä!)

c. ötökänpuremat kutiavat siihen malliin, että Ihmisen suoma rapsutus on taivaan mannaa ja sitä ei vaan voi saada tarpeeksi

d. hevoset saavat toteuttaa sitä kuuluisaa luonnonmukaista elämäänsä laumassa ilman Ihmisen häirintää

Että kyllä läskileiri on hevosen parasta aikaa niinkuin elämä on Ihmisen parasta aikaa!

Alkutilanne veti vähän naaman kireäksi, kun olisi joka paikkaan pitänyt ehtiä

Jaska ja hänen mielitiettynsä kirmaavat yhdessä läskileirillä

Psst. Kiitos kuvista, Vilma! (@vilma:kassu instassa) 

https://www.instagram.com/kaunokaneli/?hl=fi

Ai kamala!

Uhka vai mahdollisuus?

Hyppää esteitä, ne sano

Se on kivaa, ne sano. Uhrin ja Vuokraajan suunnalta on tullut jo pidemmän aikaa ehdotuksia estehyppelystä, siis että tätiratsastaja kapuaisi ratsunsa selkään ja liitelisi esteiden yli. Aluksi vihjeet olivat hienovaraisia ja kannustavia, sitten sävy muuttui hieman vaativammaksi ja lopuksi olivat mokomat ketaleet jo päättäneet, että nyt se saatana hyppää tai itkee ja hyppää. Että Seban vuokraaja haluaisi hypätä kanssa jotain pientä ja matalaa sun kanssa. Joo, sille kävis ens viikolla, mikä päivä sulle sopii? Kjeh kjeh. Mene siinä nyt sitten kieltäytymään, kun on jo monta kertaa luvannut hypätä Vuokraajan hyppyjen jälkeen tai ennen tai... Mutta ei ole tullut hypättyä, koska

a. Jaska on hypännyt niin hienosti, että turha sitä on tämmöisen räpyläjalkaisen pullasorsan mennä sinne pilaamaan hyvää fiilistä

b. Jaska on mennyt niin huonosti, että turha sitä on tämmöisen syömälihavan täti-ihmisen  mennä sinne lisäämään paskaa fiilistä

c. Jaska on käynyt niin kuumana, että jopa Vuokraajaakin on melkein hirvittänyt, että turha sitä on tämmöisen omaa pieruaankin säikähtävän hermoheikon tätiratsastajan mennä konimus kaakkimusta lisää kuumentamaan 

d. Ai joo, kato mulla jäi nuo ratsastustamineet kotiin vahingossa (ihan tarkoituksella!), että turha sitä on tämmöisen heikkokalloisen tädin mennä ilman kypärää selästä maneesin seinään suistumaan ja terveydenhuollon kustannuksia kasvattamaan

e. Ei huvita, että turha sitä on silloin tehdä oikeastaan yhtikäs mitään. Koska ei h u v i t a (eli kauhukerroin on liian suuri!)

Kunnon pönötys. Koska satula.

Suurin syy tätiratsastajan hyppyhaluttomuuteen on tietenkin pitkä tauko, mikä taas johtuu siitä, että silloin viimeksi, kun tätiratsastaja yritti hypätä esteitä, teki Jaska tenän. Eli joskus reilut puolitoista vuotta sitten, syksyllä armon vuotta 2018. Silloin ei maistunut Jaskalle. Ei edes Urhi saanut kopukkaa hyppelystä innostumaan, koska (myöhemmin selvisi) Nakkis ei tykännyt hypätä koulusatula selässä, otti vissin jotenkin kiinni johonkin tai esti liikettä tai jotain muuta taivaankappaleiden asennosta johtuvaa. Mutta kun Jaska kieltäytyi tarpeeksi monta kertaa hyppäämästä, seurasi siitä sitten tätiratsastajan vakava traumatisoituminen. Eikä sen jälkeen ole paljon kiinnostellut hypätä. Ei, vaikka Jaskalle ostettiin uusi estepainotteinen satula juurikin hyppelyjä varten ja sen kanssa onkin estehevoisuus taas ollut muodissa ja Vuokraajan kanssa Raketti-Naketti on mennyt vaikka miten isoa okseria ja kaikkea korvat tötterollä vailla minkäänlaista viitettä epäröinnistä (eli satula taisi olla syy haluttomuuteen!). Mutta silti tätiratsastajan mielessä häilyi ne kieltämiset eikä hinku esteille ollut kovinkaan suuri, varsinkin kun täti jännitti jo touhua maan pinnalta katsottuna!

Tuumasta toimeen

Hyppelypäivä oli siis sovittu yhdessä Seban vuokraajan kanssa. Ehtona oli, että mennään pientä ja matalaa, mielellään ristikkoa ja suoralla linjalla. Muuten loppuu ennenkuin alkaakaan! Tallille huristellessaan tätiratsastaja rauhoitteli itseään ajattelemalla, että eihän tässä sentään maastoon olla lähdössä (trauma viimeisimmästä maastoilusta!). Ja sehän helpotti. Mikään ei ole niin kammottavaa ja henkeä uhkaavaa kuin maastoilu! Tätiratsastaja päätti, että jos polle alkaa yhtään kuumumaan tai lähtemään lapasesta, loppuu ne hyppelyt siihen paikkaan.

Laukkapuomit imatranajoasennossa. 

Alkulämmittelyinä mentiin ravi- ja laukkapuomeja. Tätiratsastaja on istunut koulupenkissä niin kauan kuin muistaa, joten estepenkki aiheutti pienimuotoisen kulttuurishokin, koska jalustimet olivat niin lyhyet, että tuntui kuin olisi ollut Imatran ajoissa, ainakin asennon puolesta. Kummasti siihen kuitenkin tottui, että istuu kuin nojatuolissa, jalat edessä. Ensimmäinen "este" tultiin ravissa, ettei vaan vauhti kiihdy liian hurjaksi! Jaskahan sitten juoksi esteen yli, ei vaivautunut edes teeskentelemään hyppäämistä. Seuraavaksi lähestyminen laukassa ja... Jaska "hyppäsi" esteen yli, tätiratsastaja ei kiskonut suusta ja pysyi kyydissä! Jeee! Uudestaan! Ja sitten iskikin helpotus ja pari päivää vellonut jännitys purkautui niinkin voimakkaasti, että täti meinasi oksentaa! Ja jalat menivät hyytelöksi. Madam Aladoobi, saanko esitellä! Onneksi täti sai kerättyä itsensä pian kuin Puppe ikään ja homma jatkui. Uhri oli väsännyt suhteutetun linjan eli kaksi estettä muutaman laukka-askeleen väleiin ja eikun sitä kohti sitten. Jaska tuli esteelle hienosti, jatkoi matkaa mutkittelematta ja kiihdyttämättä seuraavalle ja niin sitä vaan mentiin suhteutettu! Ilonkiljahdukset kimpoilivat maneesin seinissä, kun tätiratsastaja messusi kuin olisi astunut naulaan ja lapsenomainen riemu tarttui myös muihin läsnäolijoihin! Ja Jaska otti kaiken irti kehuista ja kiitoksista. Ja olihan se ne ansainnut!

Korvat tötteröllä estettä kohti!

Vaikka esteet olivatkin ns. maahankaivettuja (eli siis tosi noloja, semmoisia mitä kolmevuotiaat hyppää poneilla silmät sidottuin, ilman käsiä ja väärinpäin istuen ilman satulaa), oli tätiratsastaja niin onnellinen ja ylpeä itsestään, kun pääsi vuoren kokoisen henkisen esteen yli! Ja että se oli jopa kivaa! Kuvitella! Eikä se satulakaan niin kamala sit ollutkaan, itseasiassa täti totesi, että tällähän pystyy hyppäämään eikä joka kerta tule kiskottua suusta (koulusatulan polvituet ehkä hitusen haittaavat satulassa nousemista ja myötäämistä esteellä!). Videolta katsottuna touhu näyttää lähinnä säälittävältä, Jaska hädintuskin edes hyppää ja täti taas ylihyppää, mutta mitä välii! Pääasia, että tätiratsastaja uskalsi "hypätä" ja mikä parasta, Jaska pysyi niin rauhallisena koko ajan ja kuunteli pidätteitä ja kerran jopa pelasti ratsukon katastrofilta, kun lähestyminen meni pieleen, Nakkis meinasi ottaa vielä yhden askeleen, mutta viime hetkellä perui sen ja hyppäsi yli. Täti oli ihan onnellisen tietämätön asiasta, tuijotti vain vastassa olevaa seinää (ettei vaan tuijota estettä, koska se on rangaistuksen uhalla kiellettyä). Hyppyjen jälkeen täti oli niin helpottunut henkiinjäämisestä, että suorastaan heitti ohjat käsistä ja keskittyi pollen kehumiseen ja taputteluun hurmioituneena omasta suorituksestaan, onneksi Jaska meni aina suurinpiirtein oikeaan suuntaan ilman ohjausta, eikä törmännyt esim. seinään tai kuvaajaan.

Jihuu! Tässä liidellään esteen yli!

Ehkä ne, jotka ovat joskus traumatisoituneet jostain asiasta (kuten jos vaikka lentää maneesin seinään, suistuu satulasta metsässä jne.), ymmärtävät miten vaikeaa se itsensä voittaminen on. Vaikka kuinka joku toinen vakuuttaisi, että siitä vaan, hyvin se menee, pitää silti olla itse valmis kohtaamaan pelkonsa ilman yletöntä jännittämistä, varsinkin hevosen kanssa. Koska jännittäminen siirtyy suoraan siihen elikkoon ja sittenhän hommasta ei tule lasta eikä paskaa, kun paikalla on kaksi hätääntynyttä matkustajaa kuskin jäätyä parkkipaikalle kaivelemaan nenäänsä.

Ja taas uhmataan painovoimaa!

Kiitos ja kumarrus kuuluvat siis Uhrille ja Vuokraajalle, koska he sitkeydellään saivat tätiratsastajan jälleen estehyppelyn ihmeelliseen maailmaan. Ja kivaahan se oli, joten pitää ottaa uusiksi. Heti ensi vuonna taas!

Tässä videokooste tätiratsastajan maailmoja mullistavasta tapahtumasta:

Uhka vai mahdollisuus?

Koronajumppaa

Siitä se ajatus sitten lähti....

Jokunen viikko sitten loppui tätiratsastajan höntsälätkä ja sähly kuin seinään, kun hallitus kielsi parveilun ja sen myötä alkoi kunto laskemaan. Jaahas, mitenkäs sitä tämmöinen tavallinen täti-ihminen kuntoilee, kun ei oikein kuntopiiri kotona iske ja ainut urheiluun verrattavat muodot ovat hulavanteen vatkaus sekä ratsastus.Tätihän ei juokse kuin sählypallon perässä tai jos työpaikan kahvihuoneessa on pullaa!

Kyykkyjä voi tehdä kätevästi estepuomin kanssa!

Tästä syystä tätiratsastajalle iski huoli, että miten sitä ne muut tavalliset ihmiset oikein treenaavat nyt, kun kaikki jumppausareenat ovat kiinni. Kuten jäähallit, sählykentät, uimahallit, kansalaisopiston jumpat, kuntosalit ja nyt suljettiin jopa luontopolku, koska eristyksissä elävät ihmiset ovat vissiin sännänneet suu vaahdossa sankoin joukoin luontoon patikoimaan ja yskimään hengästyttyään ja sitä kautta koronaa levittämään. Että mitä tässä tilanteessa voi oikein tehdä, ettei ihan rapakunto iske! Kesäkin tulossa ja pitäisi olla rantakunnossa, jos sinne rannalle nyt sitten ylipäätään pääsee. Jos vaikka sekin kielletään, uimarantailu. 

No, kuten hyvin tiedetään,  tätiratsastaja ei lukeudu fanaattisimpiin salilla kävijöihin. Taisi viimeksi käydä kuntosalilla parisen vuotta sitten, kun leikattua polvea piti hiki päässä ja hampaat irvessä kuntouttaa (oli ilmaista hupia, kiitos tapaturmavakuutuksen!). Mutta pieni ajatus alkoi muhimaan kuntoilutumakkeessa ja siitähän se ajatus sitten lähti! Että mitenkä sitä oikein voisi harrastaa kuntoilua talliympäristössä... Onneksi tallikaverina on kaikkeen labradorin innolla mukaan lähtevä yllytyshullu Uhri! 

Älä vain minua sotke tähän jumppakeissiin!

Tämmöinen siitä tallijumppavideosta sitten tuli. Ainakin vatsalihakset saivat harjoitusta, sen verran oli lystiä!

Jos löytyy kärrit ja vetäjä ja kuski, jolla on raippa, niin ...

Alla olevasta linkistä pääset juutuubin ihmeelliseen maailmaan, ole hyvä!

Coronajumppaa tallilla, kun salille ei pääse.

Omnomnom. Jumppaa sinä kuule ihan keskenäs,
mä olen kesäkunnossa aina!

Video on ollut kovin suosittu ja jatkoa on pyydetty, joten ehkäpä Team Äly & Väläys tekee piankin koronajumppavideon vol 2. Mene ja tiedä... Kiitos kaikille kannustavista ja positiivisista kommenteista! Parasta tämän tekemisessä oli heittäytyminen hyvän ystävän kanssa ja loputon nauru! Kai tästä elämästä voi vielä nauttia!

Ihan super super mahtava, ihania ootte! ❤️ Tulin tästä niiiiin iloiseksi ja melkein tukehuin persikkapiirakkaan! 😂Kiitos illan nauruista! Tää oli ehdottomasti paras pitkään aikaan! 😘

🤣ihania ootte!❤ Teidän jumppatunnille tulisin heti

Ihan ku Apuva-mies 

 eka vedetään omat jumpat lauantaina ja sitten vasta heppojen😆

Tallikisat sai just uuden olomuodon?

Tää kuuluis kymppiuutisiin 😂😂

Aamuteet lensi rinnuksille 🤣🤣🤣 Hyvä!!!

Tuo alkuhan oli kuin vanhasta Benny Hill showsta 😂

Pakkaspäivää

Vieläkö on villiponiineja?

Valetalvi

Tänä "talvena" tuntui jo tammikuussa keväältä, kun oli lämpöasteita, linnut kukersivat onnessaan eikä lumesta ollut tietoakaan. Kuulemma jossain oli pajuihin ilmestynyt pieniä pehmoisia kissukaisia. Ei siis kovin talvista. Harva jäi toki kaipaamaan metrisiä lumikinoksia ja rään puikoiksi jäätävää pakkasta. Mutta täytyy myöntää, että aamutuimaan tontun persiin pimeydessä koirien kanssa kompastellessa tuli vähän ikävä talvea. Ja lunta. 

Fysiikan lait. Mitä ne on?

No vihdoin se talvikin tuli, oikeastaan yhdessä päivässä ja yössä vaihtuivat maisemat, enkä tarkoita nyt vauhdin hurmaa. Poniinitkin varmaan tykkäävät, kun saavat piehtaroida lumessa ja Jaskan talvipörröllekin tuli vihdoin käyttöä, kun lämpötilat kääntyivät pakkasen puolelle. Tosin karvanlähtöaika on jo alkanut juuri, kun niille olisi käyttöä. No, vielä sitä karvaa on lämmikkeeksi asti, ei pelkoa, että polleraukka paleltuisi!

Kuulin selvästi porkkanan! 

Yksi askel eteen, toinen taakse ja kolmas sivulle

Kuvastaa aika hyvin tämänhetkistä edistymisen tasoa ratsastuksen suhteen. Loppuvuodesta tuntui, että ei osata ratsukkona sitten niin yhtään mitään! Hyvä, kun suoraan päästiin. Tai kun ei siis päästy edes suoraan, vaan Jaska mutkitteli kuin Jim Morrison ummetuksen kourissa. Välillä Jaska myötäsi kivasti, toisinaan sitten taas ei. Vähän oma motivaatiokin oli jäänyt jonnekin kauas sumuisten vuorten taa... Onneksi vaihtui vuosi ja tuli valmennus, missä Jaska näytti taas, että kyllä täältä pesee muotoa ja liikettä, kun saat siellä satulassa ittes ojennukseen! Ja onhan se helppoa ja eri hienoa, kun harmonia hevosen ja ratsastajan välillä koittaa, ohjattavuus on höyhenenkevyttä ja tahtotila on yhteinen. Mutta mites sitten sen jälkeen? Tätiratsastaja marssi kerta toisensa jälkeen tohkeissaan polle perässään maneesiin tekemään samat manööverit kuin valmentajan kotkan katseen ja viuhuvan ruoskan alla ja lopputuloksena oli jälleen se paskalla vääntelehtivä rokkikukko, minkä niska oli jäykkä kuin olisi seipään niellyt. Mihin katosi sisäinen kyyra? Mihin katosi upea kouluratsu? Kuka asensi mutkitteluohjelman hevoseen? Kuka laittoi perunasäkkiasetukset tätiratsastajaan? Miksi tätiratsastaja ei enää osannut? Miksi ratsastuksen jumalat ovat tätiratsastajaa vastaan? Sitä pettymyksen ja turhautumisen määrää, kun mikään ei suju. Tekisi mieli heittää hanskat paskakasaan ja päästää hevonen elämään metsään ihan keskenään. Sielläpähän mutkittelisi kun väistelisi puita. Olisikin kuin luotu sinne, säätänä!

Kyllä sitä nyt ollaan niin maireana, että!
Hyvähän se on siinä irvistellä, kun on ollut ammattilainen käskemässä,
että miten siellä selässä oikein pönötetään.

Seuraavalla kerralla tätiratsastaja menikin selkään ihan ilman mitään tavoitteita, kunhan tässä vaan hömpötellään huomatakseen, että on ärsyyntynyt taas siitä sisäänpäin kampeavasta konista ja taas vituttaa. Huoh. Mutta kas, sitten tuleekin päivä, jolloin Nakkis on tosi kiva ja yrittäväinen, ei mutkittele eikä kampea. Ja tätiratsastaja on rento ja onnellinen ja hymyää tyytyväisenä kuvitellen, että osaisi muka ratsastaa! Onneksi niitä päiviä tulikin paljon ja mitä paremmin meni, niin sitä rennommin tätsy ratsasti, mikä taas huokui hevoseen, mikä taas palautui tätiin ja niin edelleen. Positiivisuuden kierre oli valmis!

Näin hypätään maahankaivetun esteen yli!

Pörinää

Uhri kertoi, että Jaska oli eräänä iltana saanut mojovan paniikkikohtauksen juuri, kun hevosia oli alettu ottamaan sisälle (muut pollet olivat olleet rauhallisuuden perikuvia!). Oli kuulemma vetänyt tuomiopäivän rallia ja viheltänyt kuin teepannu (hevonenhan "viheltää", kun se puhaltaa suuressa uhassa ilmaa kukkanuuhkuttimistaan). Sitten Nakka-parka oli tärissyt portin edessä ja harkinnut yli hyppäämistä tai lankojen läpi tulemista. Selvästi oli kyse joko kuolemasta tai henkiinjäämisestä pakenemisen avulla. Sisälle vietäessä Jaska oli pyörinyt käkisalmen valssia Uhrin ympäri eikä matka oikein edennyt mihinkään. Paitsi paskarinkiä. Tallissa Jaska oli luistellut siihen malliin, että hokit iskivät kipinää ja savua nousi ja kaiken kukkuraksi Uhri oli rusentunut vauhkoontuneen metwurstin ja karsinan ovenpielen väliin (vähin vammoin, onneksi)! Joku tosi pelottava juttu oli siis ilmiselvästi saanut hevosen taistele tai pakene- tilaan. Pienen pienenä hevosparkana Jaska tietenkin valitsi pakene- vaihtoehdon. Liekö tarhan liepeillä oli lymyillyt kauris (tai antilooppi, kuten Uhri näitä sorkkaeläimiä nimitti) tai hirvi. Tai ehkä jopa susi! Tai torahammasrusakko. Tiedä näistä, mutta joku tosi henkeä uhkaava juttu siellä oli. Seuraavana päivänä Jaska oli onneksi ihan normaali, eikä kuvitellut olevansa kuolometallibändin keikalla moshpitissä. Tätiratsastaja päästi armaspollensa juoksemaan ratsastushallissa irti ja siitä saikin Uhri kuvattua oivaa materiaalia! Jaska suorastaan uhmasi fysiikan lakeja! Välillä pitää hevosenkin laskea höyryjä ulos, varsinkin kun ei pääse maastossa rallattelemaan kiitolaukkaa, sen aika on sitten taas kesällä... toivottavasti!

Jaska esittää ravin eri variaatioita.

Pääsi Jaska sentään maastoilemaan vuokraajan ja Leevi-hepan ja setämiseratsastajan tyttären kanssa, tätiratsastaja kuntoili maastakäsin, koska kynnys maastoiluun kasvoi giganttisiin mittasuhteisiin taannoisen rytäkän jälkeen! Ei haitannut, vaikka vastaan tuli moottorikelkkoja (tätiratsastajalla tosin pulssi kiihtyi, vaikka ei ollut edes hevosen selässä!). Jaska totesi vaan kylmän tyynesti, että jaahas, moottorikelkkoja ja matka jatkui lompsien (ja tätiratsastaja kipitti vieressä henki pihisten, kun oli niin reipas vauhti!). Onneksi vastaan ei tullut mitään pikkuhevosten maailmanjärjestystä mullistavaa (mitä nyt kerran tippui Leevin ohjaajan niskaan lunta, onneksi ei Leevin korvien väliin, mitä siitäkin olisi sitten seurannut...!) ja kävelymaasto meni hienosti. Jospa sitä tätikin joku kerta tohtisi maastoon (jos saa jonkun taluttajan vierelle varulta, ettei joudu taas tutkimaan maaperän koostumusta). 

Rohkelikot maastossa. Ja ihan sivistyksen keskellä, ei metsässä! 

Onneksi kevät tulee pian, aurinkoa alkaa olla jo vähän ikävä!

Älä peljästy, en ole lohj'kärmes, olen vain pieni, söpö, pörröinen hevonen pakkasessa!

Ilmojen halki...

... käy lentäjän tie!

Ja tapahtuipa eräänä päivänä, että tätiratsastajan pahin painajainen tapahtui (tai no ei ihan pahin, onhan noita kauhuskenaarioita ollut pahempiakin mielessä!)! Oli kuulas syksyinen sunnuntaipäivä, kun tätiratsastaja sai kuningasidean setämiesratsastajan nähtyään, että lähdetäänpäs maastoon, kun vielä pystyy ennen lumentuloa. Hepat olivat saaneet pakoreaktioita tarhoissaan, kun joku siivosi aidanvierustoja raivaussahalla, joten alkulämmittelyt oli suoritettu ja turhat pöllöenergiat purettu, myhäilivät pahaa-aavistamattomat ratsastajat (Jaskalla oli ollut pari vapaata). Ei muuta kuin huomioliivi niskaan ja menoksi! 

Mukavasti alkoi matka, lumihiutaleita leijaili heppasten päälle hiljalleen ja molemmat, Jaska ja Leevi vaikuttivat rauhallisilta ja normaaleilta, eivät samanlaisilta säikyiltä jäniksiltä, kuten viime kerralla. Tästä rohkaistuneina täti-ja setämiesratsastajat päättivät, että mennään se ns. rauhallinen laukkapätkä ja metsän kautta takaisin, että innostus ehtii siinä kivasti laantua ennen kotiinpäin tuloa. Näin tehtiin. Ravissa oli havaittavissa pientä innostusta, mutta kuuliaisesti pollet malttoivat odottaa lupaa laukata. Sitten kun lupa heltisi, lähdettiinkin melko ärhäkästi laukalle, kuten formulat lähtöruudusta! Leevi heitti muutaman ilopukin ja Jaska paahtoi täysiä intoa täynnä kuin ilmapallo. Ihme kyllä, Jaska reagoi pidätteisiin toivotulla tavalla eikä tätiratsastajasta tuntunut, että on vain matkustaja vaan ihan kuski (räikkönen tosin)! Mutkan takaa tulikin yllättäen vastaan pysäköity auto ja hevoset antoivat vauhdin alas ja auto ohitettiin kävellen. Sen jälkeen oliskin ollut vielä virtaa pinkoa, mutta koska tie lähestyi loppua, katsottiin parhaaksi kävellä. Hevoset katsoivat parhaaksi mennä ns. nöpöhölkkää ja korskua kuin kuumimmat kilpurit ikään, koska heidän mielestään hurvittelu jäi kesken...

Iloinen postaus alkavan loman kunniaksi jokunen päivä sitten...

Metsään päästyään oli setäjatätimiesratsastajien toiveissa, että kopukat siitä rauhoittuvat, kun polulla pitää vähän katsoa, ettei kompastu tai törmää puuhun. Kattia kanssa! Sanotaanko näin, että melko räjähdysherkkää oli meno, varsinkin kun polun viereen oli ilmestynyt halkopinoja ja kohta olikin taas se paha auto tiellä! Hieman alkoi jo tätiratsastajaakin ärsyttämään moinen kohkaaminen, mutta rauhallisesti hengittäen täti pyrki pitämään narut löysällä ja vain välillä vähän jarruttelemaan, ettei ole jatkuvasti ohjat kireällä, mikä voi ex-ravurille tarkoittaa pyyntöä vauhdin lisäämisestä... 

Tielle päästyään alkoivat pollet jo hieman rauhoittua ja siinä sitten iloisesti turisten käppäiltiin löysin ohjin, kun yhtäkkiä Jaska säikähti jotain (ei selvinnyt koskaan, että mitä!) ja otti melko ilmavat sivuttaisliikkeet ja siitä seurasi fysiikan lakien mukainen väistämättömyys eli tätiratsastajan satulasta suistuminen! Mätkistä vaan! Kaikki kävi niin äkkiä, ettei täti kerennyt kissaa sanoa, eikä toisaalta ollut kissat ihan ekana mielessä kyseisellä hetkellä...

Mitä sitten tapahtui, kun täti ja isänmaa kohtasivat? No, Jaska säikähti tietenkin sitten sitä ja lähti eteenpäin. Seuraava ohjelmanumero oli eukon perässä raahaus, koska Jaska arvatenkin säikähti seuraavaksi perässä raahautuvaa, kiroilevaa tätiä ja lähti pakittamaan paniikissa ja vauhdilla! Tätiratsastaja pyöri maassa kuin sika vartaassa ja puri hampaita yhteen karjuen, että pysähdy perkele ja ptruu ptruu ja kas! Hevonen pysähtyi! Täti kömpi pystyyn ja sai rauhoiteltua hätääntyneen hevosparkansa, kohta Jaska pystyi jo laskemaan päätään alas pyynnöstä ja niin oli aika kavuta takaisin satulaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut taluttaminen, mutta a. Jaska oli ns. herkillä ja b. tätiratsastajan polvessa oli ikäviä tuntemuksia, hylkääntyi vaihtoehto taluttaminen melko pian!

Takaisin kyytiin ja pystyttiin vielä pysähtymään kuvien ottoa varten!

Tätiratsastaja on aiemmin uumoillut, että jos tulee maastossa alas satulasta, ei varmasti pääse sinne enää takaisin, koska ei ole jakkaraa. Mutta kummasti sitä vaan pääsi, kun vähän pidensi jalustinhihnaa. Jaskakin seisoi nätisti paikallaan ja matka jatkui toinen jalustin 3 reikää pidempänä (ei viitsinyt alkaa sitä räpläämään siinä enää, koska you never know...). Loppumatka mentiin Leevi edellä ja pari kertaa Jaska sai pienimuotoisen hermoromahduksen, kun takajalat vähän upposivat tai liukastuivat suomaastossa. Plus että pyllyn päällä oli havunneulasia! Onneksi edessä oli panssariajoneuvo nimeltä Leevi, eikä Jaska päässyt vauhtiin. Lopulta päästiin takaisin tallille suurinpiirtein ehjinä...

Näkyykö kurat?

Onneksi mukana oli Jaskan luottokaveri Leevi, joka yhdessä setämiesratsastajan kanssa katsoi silmä pyöreänä erikoista ja yllättävää ohjelmanumeroa ja jähmettyi lähinnä suolapatsaaksi. Setämies seurasi tilannetta mykistyneenä, tuskin uskalsi edes hengittää! Ilman kaveria Jaska ei ehkä olisi pystynyt rauhoittumaan niin nopeasti, jos ollenkaan! Ja onneksi Jaska on opetettu myötäämään paineelle, silläkin oli varmaan osuutta asiaan, että ymmärsi pysähtyä, kun ei muuten päässyt paineesta (eli tädin perässä raahautuvasta ruhosta eroon).

Narut kireällä!

Huh. Setämiesratsastaja kehui, että hyvin piti täti kiinni, vaikka tilanne oli näyttänyt melkoisen hurjalta! Yhdessä vaiheessa täti ehti miettiä, että jääköhän tässä ihan jalkoihin kun tuli suunnanmuutoksia, onneksi ei kuitenkaan, sitten olisikin käynyt pahemmin. Kotona löytyi alushousuista kourallinen hiekkaa ja lehtiä, vaatteet olivat kurassa, mutta ehjät! Nyt vääntyi vain polvi (tietenkin se pari vuotta sitten leikattu) ja vuosiloma vaihtuikin sairaslomaksi. Polvi on kuin pieni pallo eikä taivu, mutta kyllä sillä justiinsa kävelee. Muu kroppa on kuin nuijittu pihvi, lonkassa komeilee hieno mustelma, varmaan ensikosketus maahan tullut siihen kohtaan... Täytyy vain toivoa, ettei mitään isompaa mennyt rikki. Ainut mikä saattoi hieman  säröillä, on tätiratsastajan psyyke. Ei varmasti ole ihan heti asiaa maastoon yksinään! Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että Jaskaan voi luottaa ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta sen näkee sitten, kun ollaan tositoimissa... Tiedoksi vaan, että ei muuten paina ihminen mitään, kun hevonen päättää lähteä, vaikka se älykääpiö roikkuisi ohjaksissa. Onneksi suitset pysyivät päässä eivätkä ratkenneet mistään!

Vähän kuraa pöksyissä! Ja niiden sisällä!

Parista asiasta tätiratsastaja on kuitenkin ylpeä ja iloinen: hevonen ei päässyt karkuun, vaikka kyyti soratiellä oli aika karua selällään mennen, tätiratsastaja kapusi takaisin kyytiin eikä ollut paniikissa ja vammat jäävät vähäisiksi, mahdollisuudet pahempaankin olivat olemassa! Kunhan tuo kinttu tuosta tokenee, pitää kavuta selkään, mutta ei ehkä ihan ekana maastoon... Karsinassa kaiken jälkeen Jaska töykki hellästi tätiratsastajaa turvallaan, ihan kuin se olisi yrittänyt sanoa, että sori, ei ollut tarkoitus... 

Jaska-parka ihan hämmentyneenä lenkin jälkeen.

Sori, ei ollut tarkoitus!

Laidunkauden loppu

Kaikki loppuu aikanaan...

Kuten tätiratsastajan rahat (no ne loppuvat aika säännöllisesti joka kuukausi!), kesä, hyvä ruoka, räkätauti sekä heppasten laidunkausi. Syyskuun puolivälissä koitti se päivä, kun ratsastuksen jälkeen ei vietykään hepoja enää laitumelle vaan laitettiin omiin tuttuihin tarhoihin. Jaska ottikin lentävän lähdön portilla ja singahti tarhaansa kuin kirosana tätiratsastajan huulilta eli melko nopeasti. Mikä lie aiheutti aivopierun: oliko se maahan osunut sähkölanka, mikä napsahti iloisesti kuin viiniin menevän täti-ihmisen suu juuri avatun pullon äärellä vai oliko kenties ahtaan tilan aiheuttama kulttuurisokki, kun ympärillä oli aitoja, sähköä, hevosia ja ennenkaikkea pieni vauvaheppa? Mene ja tiedä, tutkimattomia ovat hevoisen aivoitukset. Tätiratsastaja joutui hetken miettimään, että miten selvitä tilanteesta, jossa hevonen on silmät pyöreänä pistänyt pakin päälle ja toisessa kädessä tarhan portti kireänä kuin valtionpäämiehen hymy trumpin seurassa, sähkön kera tietenkin. Irti en laske kumpaakaan, en hevosta enkä tarhan porttia, tuumi täti joten tilanne oli hetken aikaa seis, kunnes ratkesi siten, että Jaska sai kerättyä itsensä ja suostui tulemaan lähemmäksi napsuvaa lankaa, jotta sen sai laitettua kiinni. Onneksi tätiratsastaja ei ole enää niin heikkohermoinen kuin aikojen alussa, jolloin varmasti olisi karkuuttanut hevosen ja aiheuttanut infernaalisen kaaoksen, kun pihassa olisi laukannut varsaa ja tuikeaa tammaa ja hätääntynyttä Jaskaa... Jaska meinasi sen jälkeen kehittää lankakammon, mutta pienillä sulkeisilla saatiin koni taas kulkemaan portista ilman, että se jyrää taluttajan naamalleen kuraan. Toki tätiratsastaja on edelleenkin ottanut sähköt pois, ettei napsu ja tule paniikki...

Kas, olen saanut uuden naapurin. Aika söpö!

Kesäaktiviteetteja

Tätiratsastaja on päässyt melko hyvin yksinmaastoilun makuun, on ollut rentoa ja leppoisaa menoa, eräällä kerralla laukattiin jopa pahamaineinen kiitolaukkapätkä sekä toinen tie niin menosuuntaan kuin kotiinpäin ja villiintyikö joku? No ei, Jaska oli kerrassaan kuuliaisuuden perikuva tehdessään juuri niinkuin tätiratsastaja älysi pyytää eli lisää vauhtia kiitos tai vähän hiljempaa. Koska tunnelma oli niinkin sees, uskaltautui tätiratsastaja jopa kaivelemaan kännykkänsä taskusta ja ikuistamaan muina hevosina tietä pitkin lompsivaa ratsuaan. Kaikki perhoset olivat jossain muualla kuin tätiratsastajan mahassa ja kaikki oli vaaleanpunaista ja ihanaa! Täti ja heppa hengittivät samaa ilmaa ja olivat yhtä universumissa! Tätiratsastaja vaipui nirvanaan unohtaen kyvyn puhua oikeilla sanoilla, koska kun Jaska haukkasi piikikästä vattupuskaa havahtui täti unelmistaan ja huudahti, että "älä nyt sitä syö kun se on paju, eiku ananas eiku vappu!" 

On se niin ihanaa kun on kivaa!

Toisella kerralla tätirjaskaratsukko oli juuri päässyt ns. laukalle, kun metsätiellä tuli vastaan letka maastopyöräilijöitä asiaankuuluvine huomioliiveineen. Kulkue ohitettiin kävellen, koska tätiratsastaja tietenkin ennakoi mahdollista säikähtymistä ja sivuloikkaa eli päätymistä puun rungon koristeeksi. Eipä Jaska toki säikkynyt, uteliaana katseli kummallisia kulkijoita ja kun ohitus oli turvallisesti tapahtunut eli heti kun viimeinen pyöräilijä oli hännän kohdalla, antoi täti taas luvan mennä. Ja Jaska ottikin neuvosta vaarin ja todellakin meni! Ja tätiratsastaja nautti vedet silmissä vauhdin hurmasta! Jiihaa! Takaisinpäin käännyttäessä vauhdin makuun päässyt kavioeläin oli sitä mieltä, että mehän kiitolaukataan taas ja kun tätihötkyjä oli taas sitä mieltä, että nyt muuten kävellään, niin siinähän piti hevoisen oikein niskoja nakella ja vähän korskua, että mitämitä! Enkö saakaan toteuttaa villihevoisuuttani enää? Hetken siinä askel kevyenä mentyään totesi Jaskakin, että oikeastaan tämä leppoisa lompsiminen on ihan mukavaa ajanvietettä...

Yksinmaastoilua ja tätiratsastaja pystyi jopa nauttimaan siitä!

Edistymistä

Tätijaskaratsukko on valmentautunut säännollisesti ja eräällä kerralla jotain merkillistä tapahtui. Tätiratsastaja ymmärsi ulko-ohjan tuen ja puolipidätteen merkityksen. Tai näin ainakin kuvittelee ymmärtäneensä, sillä sen jälkeen joka kerta itsekseen hömpötellessään eli ratsastaessaan Jaska on hyväksynyt kuolaintuntuman ja hakenut itseään siihen niin kuuluisaan, mutta salaperäiseen peräänantoon! Se on vielä ihan ymmärrettävää, että siihen mystiseen tilaan päästään valmentajan haukankatseen alla ja asiantuntevien neuvojen myötä (jolloin ei pysty haahuilemaan kuten tapana on), mutta että tätiratsastaja on päässyt samaan lopputulokseen ihan yksin (no vaaditaan siihen toki myös se hevonen) eikä vaan kerran tai kaksi vaan jopa kolmekin kertaa! Ei voi olla enää kyse pelkästä tuurista, eihän?!? Setämiesratsastajahan on vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on silkka tuuri, kun hevonen menee hyvin, koska kun hän itse ratsastaa, menee Leevi mitenkuten, mutta kun tyttärensä istuu kyydissä, on polle niin maan perusteellisen peräänannossa ja täsmällinen. Eli siis silkkaa tuuria, kun menee hyvin!

Jaskalla on turkki! Tule apuun Anja! Hälyttäkää eläinsuojelujärjestöt!
Ai niin, ei ole minkkiturkki vaan ihan oma talvipörrö, mikä on jo hyvässä kasvun vaiheessa.
Väärä hälytys!

Kohti syksyä

Mitäs sitten tehdään, kun kesä on ohi ja polle alkaa virkistymään? Voiko vielä maastoilla yksin? Voiko laukata maastossa? Tätiratsastaja uskoo että joo ja joo. Toki ei kannata kaivaa verta nenästään ja usuttaa ratsuaan kiitolaukkaan ja todeta, että ainiin, öljyä jarruissa, vaan olla astetta ovelampi otus ja laukata siellä, missä hevoseläin ei ole oppinut pinkomaan mahanalus täynnä jalkoja. Ehkä talvella ei tule maastoiltua kovin paljoa, koska hyvät reitit on pyhitetty moottorivoimaisille kelkoille, mutta jospa edes saisi käytyä jossain tallinpihan ulkopuolella...

Välillä tehdään jotain ihan muuta, kuten kierrellään törppöjä.
Eikä nyt puhuta lenkkeilijöistä.

Saahan sitä tietenkin uskoa. Moni on kuullut sanonnan, että hevosihmisellä on uskonto 10 ja matikka 4 ja onhan se varmaan niin, varsinkin niillä, jotka yrittävät raukat tienatakin jotain muuta kuin henkistä pääomaa kaviokkaillaan. No, tätiratsastaja houkutteli setämiesratsastajan maastoon eräänä kuulaana syysaamuna. Suunnitelma oli tarkkaan mietitty jo etukäteen, että ei mennä kiitolaukkapätkää vaan laukataan vasta toisella tiellä. Pollet olivat kovin ylivirittyneessä mielentilassa jo heti alkumetreistä lähtien. Polun viereisellä tiellä menevät auto saivat heinämahakaksikon "säikähtämään" ja ottamaan tahattomia ravipyrähdyksiä silmät ja korvat päässä pyörien kuin parhaatkin hedelmäpelit! Ikinä eivät ole autoihin reagoineet, vaikka vierestä menisi! No, alun jälkeen menikin ihan hyvin, kunnes käännyttiin kurvista ja molemmat olivat lähdössä kuin voltista tasoitusajossa. Ei millään meinannut mennä pikkuhevosten tajuntaan tieto, että ei tästä nyt noin vaan lähdetä sinkoilemaan ja voi sitä närkästyksen määrää, kun joutuikin kävelemään! Hetken talsittuaan yksinkertaiset hevoset tyytyivät kohtaloonsa eli todennäköisesti unohtivat, että olivat huippuunsa viritettyjä ravikoneita ja edessä loppusuora... Yhtäkaikki, yltiöpäiset suunnitelmat laukkaamisesta saati edes ravaamisesta unohdettiin vähin äänin ja pidettiin homma lapasessa tallille asti. 

Setämiesratsastaja viiletti laukkaa lippu liehuen. Mitä tuumasi Jaska?
Ai kato, setämiesratsastaja viilettää laukkaa lippu liehuen.

Eipä muuten yksinmaastoilu juuri tällä hetkellä houkuttele! Ehkä taas sitten, kun hevonen on päässyt yli olosuhteiden muutoksesta ja saanut henkisen minänsä tasapainoon...

Omenataivas

Laidunkauden loppu tietää omenakauden alkua ja sekös on Jaskan mieleen! Sehän haistaa jo kilometrin päähän, että jaahas, täti on syönyt omenaa tai ainakin pitänyt omenaa kädessään viikon sisällä. Ja sehän onkin hyvä syy luopua herkusta aina ja jokapaikassa! Eli turpa poispäin mahdollisesta omenanlähteestä (eli kädestä) herkunpuoleinen silmä visusti kiinnittyneenä kohteeseen eli käteen. Ja vaikka ei kädessä olisikaan omenaa, se ihan varmasti siihen ilmiintyy kun tarpeeksi tarmokkaasti luopuu. Koska siihen on opetettu. Että kun luopuu nöyrästi, tulee herkkupala turvan ulottuville. 

Haistoinko kenties omenan? Olen varulta söpö, jos sais herkun! 

Kyllä Nakkis saa omenoita, mutta säännöstellen, ettei ihan kaasupalloksi turpoa! Ja niitähän tätiratsastajan pihassa riittää! 

Kerran kentällä, kun kaikki oli jännää!

Sehän muuten on todettu, että Jaska on tarkka poika, mitä ympäristön muutoksiin tulee. Se huomaa heti kaikki pienetkin asiat, mitkä ovat eri tavalla kuin ennen. Kuten esimerkiksi maastossa sähkökaappiin nojaavat kepit, maneesin seinään ilmestyneet levyt tai mikä kamalinta: karsinan seinään oli ilmestynyt KELTAINEN levy! Jaska melkein lakosi etupolvilleen karsinan ovella, kun huomasi että hänen yksiöönsä oli kajottu! Siinä hetken pöristyään ja hätäpäissään oven vierestä heiniä napsittuaan, pystyi järkyttynyt kaviokas astumaan kotiinsa. Levyn vieressä oli heinäkasa, joten ahneus voitti pelon ja polle kävi nuuhkaisemassa ilmestystä ja söi kiireesti heinät pois, jotta saattoi mennä vähän kauemmaksi kamaluudesta. Siinä se sitten patsasteli riimunnaru pinkeänä mahdollisimman kaukana levystä ja ilme kertoi varsin suuresta epämukavuudesta! Onneksi Jaska sopeutuu nopeasti muutoksiin, eikä levy sitten ollut enää mikään juttu kun meni ratsastuksen jälkeen herran takaisin karsinaan. Jaska vain vilkaisi levyä ja totesi, että niin, mitä tosta, sehän oli jo siinä, kun viimeksi kävin, että mitä sää hysteerinen emäntä siinä touhotat!?

Jaska nyrpeänä ja kovin huolestuneena, kun joku oli sisustanut hänen yksiötään ilman lupaa!
(olivat naapurin kanssa järsineet haisteluaukon seinään)

Oota mä tuun auttamaan! Hups!