Kiitolaukkaa ja kisahuumaa!

Vihdoinkin tohon tätiin voi luottaa!

Tätiratsastaja hurmiossa

Ja syystäkin. Vastahan tätiratsastaja oli ihan mehuissaan, kun oli päästellyt pienen pätkän hallittua laukkaa Nakkelilla maastossa. Ja mitä sitten tapahtui? Iskikö paniikki? Piiloutuiko ristihuuli ratsipöksyyn? Että voiko sillä suikunsukuisella tosissaan laukata muka tolleesti, ettei se lähe lapasesta? Jaa. Nyt kaikki korvat tötterölle ja tussi käteen (että voitte piirtää sen kuuluisan rastin vaikka keskelle ääsmarketin seinään), tätiratsastajalla on erittäin tärkeää ilmoitusluontoista asiaa: edellistä seuraavalla viikolla maastolenkillä Uhrin ja Toivon kera tätiratsastaja antoi Jaakko-kullan mennä vähän lujempaa. Siis niin kovaa kuin hevosesta lähtee!!! IIK! Ja lähtihän siitä vauhtia, Toivokin sai tulla kiitolaukkaa perässä, kun Jaska hävisi mutkan taakse kiihdyttäessään vauhtia kuin Räikkönen ensimmäiseen shikaaniin vihreän valon syttyessä. Tätiratsastaja suorastaan lietsoi heppansa äärimmäiseen nopeuteen ja nautti hyvästä kyydistä! Ja mikä parasta, heti kun tätiratsastaja pyyti vauhtia hiljemmäksi, niin vauhti hiljeni. Vau. 

Jaska ja hänen Mielitiettynsä.
Viime kesänä puhjennyt romanssi kukoistaa yhä!
Muita ei samalle neliömetrille mahdukkaan, kun nämä rakastavaiset kihnuttavat toisiaan, oih.

Ette arvaakaan, mikä adrenaliinilataus pikataipaleen jälkeen valtasi tätiratsastajan! Sitähän olisi voinut vaikka nostaa auton vasemmalla kädellä tai kyntää kivisen pellon kuokalla, perkele! Hurjastelun jälkeen pollet ohjattiin kohti pahamaineista ojaa, mistä Jaska ei viimeksi pystynyt menemään yli ja sama venkulointi alkoi taas. Ettäkun tossa on tommonen syvä oja ja siinä on tommonen puusilta, että eihän siitä nyt millään muotoa voi mennä yli. Tadaa! Onneksi Toivo näytti rehdin suomenhevosen esimerkkiä menemällä ojapahasen yli pohjia myöten kuin vanha tekijä, jolloin Jaskalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tehdä hirmuinen ryyd-loikka vallihaudan yli ja kas, niin päästiin rentouttavia polkuja pitkin kompuroimaan. Ja vain kerran vähän eksyttiin, mutta onneksi varmajalkaiset ratsumme veivät turvallisesti taas tielle (jos kompurointia olis laskettu, niin guinnesin ennätykset olisivat paukkuneet! "kuka näitä juuria, kuoppia ja oksia tänne tielle oikein laittaa? nimim. kysytään vaan, Jaska & Toivo"). Olipa kivaa!

Sekä Jaska, että tätiratsastaja ovat olleet tyytyväisiä näihin uusiin suitsiin!
Tuteistakin voitiin luopua, kun näillä ei hierry suupielet.

Väkisinkin herää ajatus, että olikohan vauhtia vähän liikaa tätiratsastajan makuun, että joko se alkaa taas panikoimaan, kun hevonen pinkoo mahanalus jalkoja täynnä. No, ei alkanut. Tänään kaverina oli Seba ja hänen vuokraajansa. Seba on Tamma ja naisillahan voi aina välillä olla vähän vaikeaa. Ja kun on vaikeaa niin se pitää hyvin selkeästi tuoda esille. Varsinkin muiden kanssa maastossa Seballa on joskus ollut hieman erilaisia liikkeitä kuin muilla hobusilla. Mutta tänään meni kaikki oikein hienosti, kun Jaska meni edellä mörönsyöttinä ja huokui zen-rentoutta. 

Ai, haluatko pusun? No en, kun tuota takaa tulee lastenvaunut!

Tätiratsastaja ilmoitti, että kohta laukataan ja vuokraaja odotti pahaa-aavistamattomana reipasta, mutta rauhallista laukkapätkää. Vähänpä tiesi (hihihi!)! Jaska oikein odotteli jo lähtölupaa (nopeasti oppivat mokomat ne paikat, missä mennään!) ja kun lupa annettiin niin sitten lähdettiin! Ja kun Jaska lähti kuin tuli perseen alla, niin tamma närkästyi sen verran, että piti pari kertaa heitellä ahteria taivasta kohti, kunnes ei enää joutanut tekemään ylimääräisiä kevätjuhlaliikkeitä, koska piti pinkoa kaverin perään miljuunaa! Vuokraaja ajatteli, että tuo hullu tätiratsastaja-akka on päästään sekaisin, kun menee noin lujaa, mutta oli spurtin jälkeen vähintäänkin yhtä tohkeissaan kuin täti! Että vähänkö mentiin lujaa! Ja tällä kertaa mentiin lujaa pidempään kuin edellisellä, koska tätiratsastaja oli niiiiiiiin hurmiossa! Sitten pitikin alkaa jo himmailemaan vauhtia, ettei mennä kyljellään ysikympin mutkaa! Ja niin vaan kuulkaa pollet tekivät taas, kuten pyydettiin ja vauhti putosi lähes  yhtä nopeasti kuin oli eskaloitunutkin. Ja sitten kuin ei mitään hurjastelua olisi ollutkaan,  lompsittiin rennosti ilman merkkiäkään kuumumisesta taas ojan yli rentoutumaan metsään. Maailman paras ja toimivin terapia! Kaikki on ruusunpunaista rennon maastolenkin jälkeen!

Kjeh kjeh, tätiratsastaja teki pikku källin, kun ei kertonut,
että mennäänkin sitten vähän astetta kovempaa vauhtia!

Kisahuumaa

Tallilla järjestettiin jo perinteeksi muodostuneet kouluratsastuskisat historiansa toisen kerran putkeen. Valtaosa talliporukasta osallistui (osa on aktiivisesti kisaavia ja osa taas tämmöisiä puskaratsastajia) ja ohjelmia oli treenattu kieli keskellä suuta jo viikkoja (eli kaksi viikkoa) ennen kisoja. LIHIS (Leiviskä International Horse Show) poikkeaa hieman perinteisistä seurakisoista, joissa on kovin tarkat säännöt niin varustuksen kuin kaiken muunkin suhteen (tietyt suitset ja kuolaimet ovat sallittuja, ei saa olla liikaa koristelua ja kaikenlaisia muita tylsiä sääntöjä). Lihapiirakkakisoissa on kuitenkin vähän venytetty sääntöjä, vaikka paikalla olikin ihan oikea koulutuomari. Tallilla kävikin melkoinen kuhina, kun hevosia puunattiin ja laitettiin kisakuntoon. Tätiratsastaja väkersi Jaskalle jälleen työlään verkkoletin blinbling-rusetein ja teeman mukaisesti tehtiin myös sarvi otsaan. Jännitys oli käsinkosketeltavaa ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua!

Ai kiva, oon taas niin nättinä että!

Että tommosen sitten teit. En lähde mihinkään.
Eti joku toinen.

Suorituksen jälkeen on helppo hymyillä!

Jaskan Vuokraaja aloitti kisat B-merkin kouluohjelmalla, mikä sujuikin hienosti (oli Vuokraajan ensimmäiset koulukisat!). Tätiratsastajan vuoro oli hetken päästä ja jälleen sujui oikein kivasti (tädin toiset koulukisat eli lähestulkoon ammattilainen!). Ihan semmoinen pieni yksityiskohta jäi molemmilta uupumaan läpi ohjelman eli peräänanto (mitä Jaska kyllä meni lämmittelyssä!) mutta tätiratsastaja oli hirmu tyytyväinen, kun laukat nousivat suurinpiirtein oikeissa kohdissa ja rata meni läpi hyväksytysti! Täti muisti jopa hengittää pari kertaa suorituksen aikana (veti siis henkeä kuin pitkänmatkansukeltaja päästessään jälleen pintaan) ja yhdessä kohtaa jopa muisti, että ainiin, pitää hymyillä (tallikaverin kommentti, että "vaikka kaikki menisi päin peetä, niin koko ajan pitää vaan hymyillä"). No, sanotaanko näin että tätiratsastajan "hymy"olisi saanut lapset itkemään, sen verran oli kuulkaa totinen paikka! Prosentteja tuli huikeat 55, mikä oli ihan jees, siihen nähden, että hevonen ei ollut vaaditussa muodossa (eli siinä himpskatin peräänannossa!) mikä laski roimasti pisteitä. Arvostelussa olikin monta kertaa lyhenne SP, minkä sitten tulkitsimme vapaasti että " saatanan paska" (olikin oikeasti Selkeämpi Peräänanto). 

Ai tätäkö haettiin? Helppoo kuin heinänteko. Et pyytänyt.

Tunnelma kisoissa oli suorastaan hippimäisen rakastava, tarjoilu suussasulavaa ja vielä kun kaikki palkittiin, oli hymy herkässä jokaisen osallistujan huulilla! Tätiratsastaja sijoittui luokkansa toiseksi ja Vuokraaja kolmanneksi, ero oli hiuksenhieno. Jaska teki kuitenkin kaikkensa ja sen mitä pyydettiin ja ratsastajien tason mukaisesti. Taisi se peräänanto lähteä valmentajan mukaan, kun viimeksi treenattiin (silloin meni kyllä peeässässä lähes koko valpan!). Erityismainintana sanottakoon vielä, että tallin seniori, Sipsi (29-vuotias mummoheppa) ja Pau menivät A-luokan urheasti ja veikkaan, että aika monen silmäkulmassa välkkyi pieni timantti...

Jaska ja Leevi. Team Unicorn
(ehkä ennemminkin popcorn, lihapullat massanhankintakaudella!)

Vastalaukkaa!

Eilen oli eräs kulminaatiopiste valmennuksessa: vastalaukka. Tähän asti täti on ollut sitä mieltä, että Jaskan tasapaino tai koordinaatio ei voi mitenkään riittää vastalaukkaan, mutta niin vain todistettiin vääräksi tämäkin luulo! Vihdoinkin päästiin kentälle valmennukseen (pölisee naapuriin) ja johan oli ketku valmentaja keksinyt varsin haastavan tehtävän tulla vastalaukassa suoralla ja heti perään päätykaarre ja seuraava suora. Ensireaktio tätiratsastajalla oli, että juuei, tämä ei onnistu hevosta kaatamatta mitenkään, mutta kuinkas kävikään? Kun oli tilaa ja hyvät ohjeet, niin siinä sitä sitten päästeltiin menemään ihan väärässä laukassa ympäri kenttää. Eikä Jaska edes kaatunut. Ilmeisesti Jaska pystyy vaikka mihinkä, kun saa oikeat ohjeet ja tuen sieltä satulan päältä. Eipä uskonut tätiratsastaja tätäkään päivää näkevänsä. Mutta kaikki on näköjään mahdollista. Tai ainakin melkein... Mutta olipa huikea fiilis! Jälleen kerran ratsukko ylitti itsensä!

Ohessa liikkuvan kuvan todiste vastalaukasta. Huomatkaa tätiratsastajan innoittunut rääkynä! Perässä tulee Team Äly&Väläys päivän kevennys. Edellämainittu sekä muuta sekopäistä matskuu löytyy instasta nimellä alyvalays. Ole varoitettu!

Tätä ei rahalla saa. Siis onnea.

Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin päätän raporttini.

Vastalaukkatreenin jälkeen oli horsma paikallaan!

Laukkaa ja hävittäjiä!

Hip hip huraa!

Vähän jääneet maastoilut vähiin, ei toki Jaskan osalta, siitä ovat vuokraaja ja tallikaveri pitäneet huolen (täti lainasi Jaskaa ystävällismielisesti Leeviä vuokraavan tytön äidille, jotta pääsevät viettämään äiti-tytär-laatuaikaa maastoon!), mutta siis tätiratsastajan edellisestä maastoilusta on kulunut sen verran aikaa, että naama on kehittänyt itseensä maksaläiskät (vanhuus ei tule yksin, se tulee maksaläiskien kanssa!)! Ja hyvä niin, siis että on tullut väriä kalpeaan naamaan, sillä sehän kertoo vaan siitä, että aurinko on paistanut! Ja voi pojat, että onkin ollut ihan mukavat kelit, varsinkin kun tädykän kesäloma sattui oivallisesti tähän saumaan! 

Jaskan uudet suitset, ne kuuluisat rambomicklemit. Melko kivat!

Onneksi tallilta löytyy maastokavereita useampiakin, jos meidän luottosetämiesratsastaja ei pääse töiden (mitäneon?) takia. Tänään sitten korjattiin tämä maastoiluvaje ja lähdettiin Uhrin ja hänen uuden lainaratsunsa Toivon (nuori ravurinalku, joka on tänä keväänä opetettu kantamaan ihmistä selässään) kera henkselit paukkuen maastoon. Ihme kyllä, tätiratsastajaa ei etukäteen jännittänyt, vaikka tuntui että taivas putoaa. Siis kirjaimellisesti. Tulevana viikonloppuna on lähistöllä huikea tapahtuma, Ilmavoimat 100 vuotta ja tallilla on saanut vähän esimakua siitä mitä tuleman pitää. On nimittäin ollut jos minkämoista hävittäjää ilmassa ja ääni vain kovenee, mitä tehokkaammaksi lentohärvelit käyvät. Uutisissakin oikein varoiteltiin melusta, että pitäkää nyt herranjestas sentään kaikki vanhukset, lapset ja eläimet sisätiloissa, ettei vaan kenenkään hauras psyyke pirstaloidu ja korvat ala vuotamaan verta! 

Äly ja Väläys urheiden sotaratsujensa kera maastossa.

Eli siis näistä lähtökohdista lähtivät Äly ja Väläys iloisina maastoon (lentojyly oli juuri tauonnut ja ajateltiin, että noni, nehän lopetti harjoitukset sitten tältä päivältä). No, mitäpä lottootte, lopettiko? Nimim. kysyn vaan. Juu, eivät lopettaneet. Oltiinkin juuri päästy ensimmäiset sadat metrit, kun yläpuolelta kuului semmoinen metakka että ihan kintuissa asti tuntui! Äkkinäisempi voisi veikata, että nyt tuli tätiratsastajalta ns. vetelät pöksyyn ja se rupes itkemään ja kapusi äkkiä alas ja juosten talutti heppansa talliin. Väärin. Tätiratsastaja on ehkä hieman innostunut (melkoinen under estimate) hävittäjistä (ja lentokoneista yleensä, ei meinaa tallissa pysyä, kun pitää vähän väliä rynnätä ulos katsomaan että mikäs se siellä tällä kertaa jylistelee) joten sehän oli ihan euforisessa tilassa ja pää pyöri kuin pöllönpoikasella, kun piti yrittää tähystellä, että missä ne ihanat helvetinkoneet menee! Jossain alitajunnan takanurkassa toki häivähti ajatus siitä, että mitä jos meteli ylittää heposten sietokyvyn ja lähtevät mokomat sinkoilemaan hallitsemattomasti joka suuntaan, mutta koska pollet eivät edes korvaansa kääntäneet metelin ollessa huumaavimmillaan, unohtui kauhuskenaario hyvinkin pian ja täti vaan naatiskeli (Uhri alkoi olla jo vähän kyllästynyt meteliin ja täti myötäili vaikka oikeasti hihkui innosta hiljaa mielessään ja toivoi, että lisää tätä, kiitos!). Onkohan tässä jopa käynyt niin, että tätiratsastaja alkaa pääsemään eroon maastoilukammostaan? Merkit viittaavaat vahvasti siihen suuntaan.

Lenkki sujui siis oikein kivasti, Jaska edellä ja Toivo perässä, välillä hampaat edelläkulkevan takalistossa, koska Jaskan piti vähän väliä pysähtyä ottamaan huikopalaa tai puremaan paarmaa ryntäistä. Jännä, että Jaska sieti kaveria niin hyvin, laitumella nuori herra saa kyllä heti huutia, jos erehtyy liian lähelle Jaskaa tai hänen mielitiettyään (kuten lenkin jälkeen huomattiin, Toivo-raukka meni innoissaan Jaskan luokse, että moii kaverii, just oltiin lenkillä, mä tuun nyt tähän sun kaa hengaamaan. Juu et tuu, tohon suuntaan mars, ipana!).

Infernaalinen jyly yläpuolella. Ei paljon purista.
Paitsi tätiä, koska se haluais nähdä ne koneet (miksi mulla ei oo silmiä päälaella?)

Tätiratsastaja oli siis ladattu täyteen adrenaliinia (koska hävittäjät iiks) ja sehän uskalsi pyytää pollensa raviin ja hetimiten alkoi jo ehdottelemaan laukkaamista (Uhri oli jopa etukäteen hieman epäillyt, että tohtiikohan tuo täti edes lähteä maastoon, kun on tuota meteliä). Ja sittenhän sitä laukattiin. Jaska osasi oikein odottaa, että joko joko ja kun sai luvan niin sehän lähti kuin mummo peltikatolta! Ja täti antoi löysät ohjat! Whaaat! Nipistäkää itseänne, tämä ei ole unta! Toivokin sai laukata, kun ei enää ravilla pysynyt perässä! Hetki mentiin vähän reippaammin ja sitten kun täti pyysi hidastamaan niin Jaskahan teki työtä käskettyä. Uhri ei onnistunut kuvaamaan laukkaa ekalla pätkällä, joten otettiin sitten perään vielä toinen, nyt vähän hillitymmin. Ai että sitä tunnetta, kun pystyi vihdoinkin luottamaan hevoseensa ilman, että on jännäkakka housussa! Ehanaa! Ei voi olla enää täydellisempää maastolenkkiä, laukkaa ja hävittäjiä!

Muutakin on toki tehty

Jaska on ainakin syönyt itsensä tanhupalloksi laitumella. Ja täti on hakenut inspiraatiota ratsastukseen, kun on välillä ollut niin kuuma (yhyy, voi kyynel) ettei ole huvittanut kuin haahuilla päämärättömästi ympäri maneesia. Mutta tähänkin asiaan tulee korjaus, sillä tallilla on piakkoin koulukisat ja täti ajatteli mennä helppo b-luokan, kun se c on jo kerran tehty (tätiratsastajahan oli jo aikonut mennä helppo c:n, mutta valmentajalta tuli melkoisen napakka käsky mennä se b, joten mitäpä sitä viisaampiaan vastaan pyristelemään). Eikös se niin mene, että sitten ensi kerralla a?  Kerran on jo treenattu ohjelmaa, mutta hätäkös tässä kun on reilu viikko aikaa! Ohjelma on jo melkein tädin muistissa, vähän ehkä pitää hioa joitakin juttuja, kuten reittejä, siirtymisiä ja taivutusta, asetusta ja sitä peräänantoa.  Eli pikkujuttuja. Muuten, miksi Jaska menee hienosti valmennuksessa, mutta sitten kun täti yrittää yksinään päteä, niin ei ole kuulkaa peräänannosta tietoakaan. Ihan kuin olisi sahapukin päällä istunut... Huoh. Mielen heikkoutta vissiin ja Jaskahan viisaana hevoisena tajuaa heti, milloin tehdään ns. totta ja milloin vaan humputellaan... Siitäkin huolimatta se on maailman ihanin polle, ainakin tälle tätiratsastajalle!

Ei tää niin vakavaa oo!

Alla vielä elävää kuvaa siitä, kun Jaska nauttii laitumen antimista ja joku tekee ihan tosissaan silmukkaa siinä yläpuolella ja lopuksi Urpo ja Turpo maastoilevat melussa.

Arvatkaapa, kuka menee huomenna katsomaan niitä hävittäjiä? Ja maksaa ihan käypästä valuuttaa siitä ilosta, vaikka näköjään noita näkee ilmaiseksikin :D Vi ses!

Sommaren är här!

Kesä tuli rytinällä

Ilta-auringossa on kiva töröttää.

Mitä tekee hevonen, kun se on pesty? Kuva puhukoon puolestaan...

Eipä siitä vielä kauaa ole, kun tätiratsastaja sulloi välihousuja ratsihousujen alle ja nyt kärvistellään helteessä! Sattuipa tätiratsastajalle pikku lomakin sopivaan saumaan, ei ole tarvinnut palella. Tosin on ollut jo niin kuuma, että ratsastuskin on jäänyt vähemmälle, sillä vaikka hevonen kuumuutta kestäisikin, niin joku raja se sentään ihmisellä on! Mutta ei tässä valiteta, vielä sitä vettäkin varmaan saadaan niskaan ihan omiksi tarpeiksi!

Ei jaksanut muuta kuin vähän hömpötellä, kun oli niin helle...

Kalkkarokäärme pitää Jaskan visusti paikallaan!

Jaskaa ärsyttää, kun piti pysähtyä poseeraamaan ja olisi tehnyt mieli mennä tai syödä.

Käytiin maastossa setämiesratsastajan kanssa (vihdoinkin!) eikä tätiä edes jännittänyt! Mentiin tuttu lenkki ja päästiin vähän metsän siimekseen, pollet olivat rentoja ja olivat puolivälissä lenkkiä sitä mieltä, että kotiinhan tästä jo mennään, eikö? Oltiin rehvakkaina menossa ojan yli polulle (josta mentiin viime vuonna kyllä monta kertaa!), mutta polletpa tekivätkin tenän ihan kertakaikkiaan. Ei sitten menty sinne. Ensi kerralla sitten. Mutta olipa mukavaa löntystellä paitahihasillaan, kun ei ollut edes ötököitä vielä häiriöksi asti...

Maastolenkki ynnä eväsretki, siinähän tuli kätevästi syöteltyä heppoja ja
 totuttaa vihreään ennen laidunkautta!

Laitumelle

Nyt mennään! Paitsi yksi, joka haluaa olla erilainen hevonen.
Tukevasti on jalat maassa ja katse eri suuntaan kuin muulla porukalla.

Muutama tilannekuva laitumelta.

Saatiin pollet laitumelle eilen. Muuten sama porukka kuin viime vuonna plus yksi uusi tulokas. Kauhea varustautuminen naruriimuin yms yms, että pysyvät possut ruodussa (ollut kohtalaisen villiä viedä viime vuosina hepoja laitumeen!), mutta tällä kertaa putet löntystelivät peräkanaa nätisti vihreälle. Kun saatiin hevoset irti ja syöksyttyä lankojen ali turvaan ja kamerat kuvausasentoon, alkoi spektaakkelin odottelu. Ja odotteluksi se sitten jäikin. Viime vuotiset kaverit nuuhkaistiin nopeasti, että aha, jaa sää vai? Ja porukan nuorin ja uusi jäsen piiritettiin ja sedät ja tädit olivat jo ihan tukka pystyssä, että mitenkähän se tosta tilanteesta selviää! Hyvin selvisi, taisi yksi possuvinkaisu tulla ja tilanne oli ohi. Ehkä jopa kaksi kertaa jaksoivat juosta n. 20 metriä ja taas turpa mättääseen. Ettei vaan kaveri syö enemmän. 

Mutta hyvä näin, toivottavasti sopu säilyy eikä sen ihmeempiä draamoja kehkeydy. Saapa nähdä, miten tänä vuonna saa koninsa kalastettua hirmu pitkältä laitumelta... Pitää mennä illalla harjoittelemaan!

Onko tämä nyt se kuuluisa puskaratsu?

Tätiratsastaja suuntaakin sitten seuraavaksi Elitloppettiin suuren maailman raviloihin. Toivotaan menestystä kaikille suomalaishevosille, Polara-paita on hankittuna!

Maastolenkin aikana Jaskan tarhaan oli ilmestynyt paskakukkula. Se olikin eri mielenkiintoinen juttu ja pitihän sen päälle yrittää könytä... Suokitko uteliaita, älä?

Kesää ja kärpäsiä!

Mä juoksen nyt 20 metriä, ota äkkiä se kuva ja möimöi!

Kevät!

Mistä arvaa, että on kevät?

Huulijumppaa!

Aika rientää!

Edellisestä pakinoinnista on näköjään vierähtänyt melkoinen tovi. Tätiratsastajan laiskuutta vissiin. Työ vie mehut ihmisestä ja tyyny houkuttelee enemmän kuin koneen ääressä istuskelu...

Kyllä siinä vaan silmä lepää.

Mutta asiaan. Onhan tässä tapahtunut vaikka mitä näiden kuukausien aikana, kuten Jaskan ja tätiratsastajan kuperkeikka, hyppelyä ja maastoilua vuokraajan toimesta (mistä tätiratsastaja on kovin innoissaan, koska ei jännitä läheskään yhtä paljon, kun on itse tukevasti maan pinnalla!) ja tietenkin valmennuksia.

Komeat poskiparrat eli puliveivaimet!

Kuperkeikka

Kuperkeikka säikäytti pahemman kerran tätiratsastajan, koska eihän sitä ollut osannut edes pelätä, että hevonen menee kesken kaiken kaatumaan (nytpä osaa!). Mutta niinhän se vaan meni. Tilannetta edelsi laukannosto ja ilmeisesti Jaska onnistui kamppaamaan itsensä ja teki pitkän kyntövaon maneesin pohjaan ennen kyljelleen menoa. Tätiratsastaja sukelsi hiekkaan herranjumalaa huutaen (sopii muuten pakanan suuhun kuin peruna maksalaatikkoon, huoh!) kuin hylje kiveltä Saimaan aaltoihin siinä vaiheessa, kun polle konttasi etupolvillaan. Salamannopea reagointi pelasti tätiratsastajan suuremmilta vammoilta, kuten esim. leikatun polven, lantion, kylkiluiden ja tärkeiden sisäelinten murskaantumiselta! Ohjat käsistä ja kädet edellä äkkiä pois ja kauas satulasta. Ihan niinkuin on opetettu. Eiku...? Onneksi ei käynyt pahemmin, Jaska keräili itsensä pystyyn suuren hämmennyksen vallassa, pienet vekit etupolvissa ja toisen silmän päällä. Huh. Jaskan jalat taivuteltiin ja vähän sitten juoksutusta ja takaisin selkään. Sen verran jäi itsesuojeluvaistoa jäljelle, ettei laukannostoa enää yritetty. Seuraavalla kerralla sitten.

Jaska-reppana ihan hämillään kaatumisen jälkeen. Ei voi käsittää, miten se sai vasemmanpuoleisen silmäkulman auki, kun kaatuminen tapahtui oikealle kyljelle!

Maneesin seinään oli ilmestynyt ERIVÄRINEN levy! Jaska pani moisen mullistuksen heti merkille ja oli ihan viittä vaille, ettei poistunut koko maneesista samantien. Uteliaisuus voitti ja levyä piti päästä heti tutkimaan! Tarkan nuuhkimisen ja maistelun jälkeen levy todettiin vaarattomaksi ja Jaska kykeni taas olemaan normaali.

 Maastoilua

Ryhmämaasto. Huomatkaa Seban omat kuviot! Kuviokellumisen aiheutti tien sivussa ollut laatikko tms. Suomipollet eivät tapansa mukaan noteeranneet koko hökötystä.

Jaska on päässyt maastoilemaan, koska vuokraaja on normaalilla järjenjuoksulla varustettu (nuori) ihminen, eikä se ole vielä hoksannut, että maastoilu on tuiki vaarallista ja että siihen voi kuolla. Niinpä se ei myöskään lietso Jaskaa turhaan paniikkiin kaikilla kuoloajatuksillaan kuten tätiratsastaja ja maastoilu sujuu oikein leppoisasti. Tätiratsastaja on ollut mukana henkisenä tukena (kenelle? Ilmeisesti ihan itselleen!). 

Tulipahan potkuteltua vajaat 6 km!

Kerran täti sai lainaksi potkurin ja siinä olisi kuulkaa james potkukelkkakin kalvennut, sen verran haipakkaa täti sätki menemään! Polletkin (Jaska ja Leevi) joutuivat ihan ravaamaan, että pysyivät silakkana suihkivan potkuritädin perässä! Lenkki ulottui sivistyksen keskelle, vastaan tuli mopopoika (tai siis takaapäin), joka kyllä hiljensi merkin saatuaan, mutta veti hevosten ohi komeasti sivuluisussa (vähän sohjoa tiellä). No, karaistuneet ja kaiken nähneet suomipollet eivät korviaan lotkauttaneet teinin esitykselle. Kuten eivät myöskään vierestä nousseelle hävittäjälle. Tai autoille. Tai millekään. Edes potkukelkka ei pelottanut tallin pihasta lähtiessä, Jaska tunki oitis turpansa häkkyrään ja vähän tuuppi sitä, koska se oli uusi ja mielenkiintoinen juttu! Hienoja hepoja! Jaska kuumui vähän ravaamisesta ja pukitti muutaman kerran mielenosoituksellisesti (mikä olisi saanut tätiratsastajan katatoniseen tilaan selässä!), mutta tämähän ei vuokraajaa haitannut, nauratti vain! Milloinkahan tätiratsastaja pystyy nauramaan yhtä huolettomasti katsoessaan lähestyvää kuolemaa silmiin?

Jaska, otetaan semmonen selfie!
Jaska: ota vaan ihan keskenäs, mä syön näitä pajunkissoja.. eiku oksia.

Hyppelyä

Vuokraaja on harrastanut satunnaisesti estehyppelyä Jaskan kanssa ja kehitystä on tapahtunut! Jaska alkaa taas päästä jyvälle hommasta ja tuntuu nauttivan kovasti. Joskus tulee pieniä huteja, kuten kerran, kun ensin oli kaksi ristikkoa peräkkäin ja sit toisesta tulikin yhtäkkiä pysty. Eihän sitä voinut hypätä, joten ratsukko sujahti sujuvasti esteen ja seinän välistä. Tätiratsastaja olisi taas saanut tilanteessa vähintään kolme sydäriä ja kaksi aivoinfarktia ja suistunut päin seinää. Mutta vuokraaja hallitsi tilanteen tyynesti kuin kurkku. Ja naureskeli vaan. Vähän niinkuin kusela. Se jean pierre.

Jaska ja vuokraaja estehyppelyn ihmeellisessä maailmassa.

Tätiratsastajan "tyyli"näyte!

Jaska pääsi taas vähän keikistelemään kameran edessä. Sen taidon se kyllä osaa. Toisin kuin tätiratsastaja, jonka naama muistuttaa usein kissanoksennusta ja siten pilaa hienot yhteisotokset uljaan hevosensa kanssa. 

Mannekiini-Jaska. Ja sit joku ihme kuvanpilaajahärö.

Jaska on sisäistänyt, miten tätiratsastajan kanssa on parasta poseerata!

Niin joo. Kevät. Ja karvaa. Sitä irtoaa ihan huolella. Jaskasta siis. Eihän sitä olekaan pöllynnyt kuin tammikuun lopulta. Ja vielä on matkaa kesäkarvaan... Mutta eipä ole talvella palellut pollea (eikä ole loimitettu, toppaloimikin oli unohtunut tätiratsastajan kotiin koko talveksi!). Tätiratsastaja palasi muistojen tielle yhteiselon ensikuukausiin. Meno oli vähintäänkin huvittavaa (paitsi tätiratsastajaa ei huvittanut yhtään, hirvitti ennemmin!). Siitäpä sitten inspiroituneena kehkeytyi pieni video, jossa mennyt kohtaa nykypäivän, tässä:

Muutama kuva Jaskan ratsu-uran alkumetreiltä!

Jaska ikuistettuna pastelliväreillä! Kerrankin tätiratsastaja voitti jotain arvonnassa. Kuva odottaa kehystämistä ja pääsee paraatipaikalle olkkariin!

Missä mennään

Mitä? Ihan kuin olisin kuullut PORKKANAN! Oliskos sitä?
Ai pitää luopua eka. No tottahan toki!

Maastoilun ihanuutta


Siitäpä onkin vierähtänyt (luvattoman) kauan, kun tätiratsastaja on viimeksi maastoillut Jaskan kanssa (koska polvi ja muita hyviä tekosyitä). Tai ylipäänsä minkään muun hevoisen kanssa, koirien kanssa maastoilua tapahtuu päivittäin, eikä se jännitä yhtään, luonto on silloin ihan ystävä. Mutta auttakaa armias, kun tätiratsastaja tallille ajellessaan edes ajatteleekin sanaa maasto, silloin alkaa autonomisessa hermostossa tapahtua: sydän hakkaa kuin trashmetallibändin rumpali, vatsassa on umpisolmu, pupillit laajenevat, näkökenttä kaventuu, lihaksiin virtaa tuoretta, happirikasta verta, ruuansulatus pysähtyy ja elimistö valmistautuu taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Siis juokse tai pakene. (onneksi tätiratsastaja ei sentään pasko alleen kuten saaliseläin äärimmäisessä hädässä!!!)

Erään valmennuksen jälkeen.
Kukkahattutädit vapiskaa! Hevonen on viety hikisenä ulos ILMAN LOIMEA!

Hevoisellahan tämä on ihan normaali ilmiö, mikä on mahdollistanut lajin selviämisen hengissä sapelihammastiikereiden jahdatessa heikoimpia yksilöitä. Hevosella tapahtuu juuri samat edellämainitut asiat, kun se näkee jotain, mikä voi mahdollisesti syödä sen. Kuten vaikkapa moottorikelkan tai postilaatikon. Tuulessa heiluvasta roskasta nyt puhumattakaan. Konista tulee kohokas, se jäykistyy, sydän pamppailee ratsastajan pohkeeseen tuntuvasti ja tilanne on seis. Mahdollista hevosilla herkuttelevaa kohdetta pitää tarkkailla ennenkuin päätös pakenemisesta tai paikalleen jäämisestä tehdään. Jaskalla on se hyvä puoli, että sen päätös kallistuu yleensä pakenemisen sijaan paikalleen jäämiseen ja siitä matkan jatkumiseen. Mutta. Kun tämmöinen hetki koittaa, siis kun Jaska muuttuu suolapatsaaksi, käy joku painamassa tätiratsastajan paniikkinappulaa ja PIM! Autonominen hermosto. Kaikki pahimmat kauhuskenaariot vilisevät elävien kuvien tavoin tätiratsastajan silmien edessä (kuten hevosen kaatuminen syvään ojaan tädin päälle tai ryntääminen nelostielle täysperävaunurekan alle). Hevostahan helpottaa, jos selässä matkusteleva ihminen pysyttelee rennon letkeänä vaikka mikä olisi, auttaen siten saaliseläinparkaansa myös rentoutumaan. Mutta tätiratsastajapa vaan lietsoo jo valmiiksi hälytystilassa olevan ratsunsa lähes paniikkiin. Siinä sitä sitten sydämet kilpaa pamppailevat. Että bum bum bum vaan. Bensaa liekkeihin. Kiva. Että lähdetäänpä maastoon!

Tällaista seesteisyyttä tätiratsastaja läksi maastolenkiltä hakemaan.
Ei ihan toteutunut.
Onneksi Jaska käyttäytyi kun vuokraaja pääsi rataa kiertämään
(koska mukana oli pedonsyötti eli tätiratsastaja).

Koska hevosen on hyvä päästä maastoilemaan, lähtivät täti- ja setämiesratsastajat urheina hevoistensa hyvinvointia toteuttamaan. Jo matkalla tallille tätiratsastaja kehitti itselleen melkoisen paniikin (ajattelemalla sanaa maasto). Tallin pihassa ei yhtään auttanut, kun naapuri pesi autoaan painepesurilla ja sitä pollet äityivät tuijottamaan. Päästyään selkään, tätiratsastajan jalat vatkasivat kuin latinomiehen öljylanteet lambadan tahtiin, eikä satulavyön kiristämisestä tullut mitään. Onneksi setämiseratsastaja tuli hätiin. Sitten setä kapusi oman ratsunsa selkään (kunhan uljas ratsunsa ymmärsi, että ulkonakin pitää seistä paikallaan, kun ihminen asettelee kaakkia tuolin vierelle! hmph!) ja eikun matkaan. (kääk!) Jo parin metrin päästä alkoi tätiratsastajalla näkökenttä uhkaavasti kaventua ja sumentua ja hetken aikaa oli ihan hilkulla, että nytkö se perkele pyörtyy sinne selkään pelkästä jännityksestä! No, onneksi ei ja hetken kuluttua oltiinkin jo "rennosti" matkassa,tätiratsastaja pystyi jo hengittämään ja jalatkin herkesivät vatkaamasta. Huh.

Tältä sen piti näyttää...

Matka eteni rauhalliseen tahtiin vetovuoroa vaihdellen. Jos Leeville tuli ns. tenkkapoo, niin Jaska näytti hevosen mallia menemällä rohkeasti eteenpäin (suoraan pedon kitaan) ja niin sitä mentiin kohti pikkumetsää pitkin tietä, välillä lumikolan kanssa rehkivää setää, solisevaa puroa (joo, ei ollut pakkaset vielä paukkuneet) tai matkan päässä rymistelevää kaivinkonetta ihmetellen. Metsässä olikin sitten hankea, missä tarpoa. Takaisinpäin tullessa alkoi kuulua infernaalinen jylinä, mikä vain koveni ja jossain vaiheessa tuli jo vähän ikävä kuulosuojaimia. Hevoset olivat jo siinä kohtaa otettu seis ja kohta puiden lomasta näkyi, kun hornetti ampaisi taivaalle (tätiratsastaja unohti kaiken jännityksen hetkeksi, koska oli niin innoissaan nähdessään moisen kapistuksen!). Tilanne näytti jo vähintäänkin katastrofilta (koska hirveä meteli ihan oikeesti + näköhavainto metelin aiheuttajasta!), mutta mitä tekivätkään talvisodan käyneet putet? Vähän käänsivät korvaa melua kohti siinä talvisen maiseman keskellä törröttäessään. Piste. Aha. Pikkuisen pokut kyllä meinasivat kuumua hangessa kävelystä, kun heidän suomenhevoisuutensa mielestä parempi vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut mennä kiitolaukkaa. Mutta ei tällä kertaa, kiitos. Ajateltiin ihan kävellä vaan tää lenkki.

Mutta tältä se usein näyttää...

Jaska alkoi olla  jo sen verran kuumana, että pebanterin päällä olisi pizza paistunut, joten pistimmä Leevin tulpaksi eteen. Homma toimikin oikein kivasti, tätiratsastaja huuteli välillä takaa, että "nyt on paniikki, tää lähtee ihan justiinsa, en hallitse enää, mee hitaammin, no nyt se törmäs Leeviin ja säikähti - ja taas!". Asiaahan ei tietenkään helpottanut jossain pellolla horisontissa inisevä moottorikelkka, Jaskan mielestä se oli tuhatmiljuunaa kertaa suurempi uhka kuin joku hornetti, joten sille piti vähän pyllyä nostella ja niskoja nakella (Jaskan tarhan vierestä menee kelkkoja harva se päivä, eikä tunnu missään!). Tätiratsastaja yritti päästä zen-moodiin hengittämällä ja tyhjännauramisella ja muisti aina välillä laskea löysää ohjille, ettei olisi koko ajan veto päällä. Ja ilmeisesti jotain meni oikein, koska viimeiset sata metriä lenkistä meni ihan rennosti pitkin ohjin ja kaikki retkeläiset saattoivat huokaista syvään. Yleensä maastolenkin jälkeen tätiratsastaja on ollut rasittavan euforinen, mutta tällä kertaa päällimmäinen tunne oli helpotus eloonjäämisestä ja kevyt kenttänärkästys kaikesta pelokkuudesta. Siis kaikkihan meni periaatteessa ihan hyvin, eikä mitään sattunut eikä edes läheltä pitänyt, mutta silti. Ehkä nyrpeys johtui siitä, että tätiratsastajaa ärsytti, että ei hallinnut hermojaan, kuten olisi halunnut ja oli taas säikky kuin jänis koiratarhassa. Mutta tätä lisää, ehdottomasti, vannoivat täti-ja setämiesratsastajat. Kyllä ne koput siihen taas tottuu, ne sano.

Jostain kumman syystä kuvat jäi tällä kertaa ottamatta lenkin aikana.
Tallin pihassa ollaan kyllä sitten niin lunkia että.
Tätiratsastajalla on huomioliivi,
jotta on helpompi tulla löydetyksi hangesta! (hevosen alta)

Kylmät väreet

Ehkäpä muutaman viikon tauko ratsastuksessa teki tätiratsastajalle hyvää, koska sen jälkeen jotain ihmeellistä on tapahtunut. Täti pönöttää suorassa kuin seipään nielleenä (mutta ei jäykkänä, ei!), Jaska kantaa suuren ruhonsa keijukaismaisen keveästi ja muutenkin on tullut ahaa-elämyksiä ratsastamisen jaloon taitoon liittyen. Valmennuksissa on käyty ja aika kuvaavaa oli toisen valmentajan kommentti n. 3 kuukauden jälleennäkemisen jälkeen: mulla tulee ihan kylmät väreet (mentiin ravissa ja Jaska oli vissiin siinä kuuluisassa peräänannossa eikä vain kaksi askelta vaan jopa ihan pidemmän aikaa, että ei ollut ihan tädin mielikuvituksen tuotetta se!) Jes! Aika huikeeta! Jospa tässä vielä opitaan yhdessä korkean tason koululiikkeitä! Saatiin kehuja muutenkin edistymisestä ja sekös lämmitti tätiratsastajan kylmää sydäntä!

Mikä siinä muuten on, että valmennuksessa pystyy tekemään laukannostoja ihan vain lantiolla kuiskaamalla, mutta kun yksinään pösöttää menemään, ei meinaa mistään tulla mitään? Onko se juju siinä, että kun joku katsoo, on tätiratsastaja niin kyyraa niin kyraa, että. Mutta kun kukaan ei katso, ollaan niin perunasäkkiä niin perunasäkkiä, että. Nimim. kysyn vaan.

Puomi- ja estejumpan jälkeen on kiva kävellä loppuverkat luonnossa.
Varsinkin kun on kömpelö täti suden syöttinä.
Nou hätä!

Vuokraaja pääsi hyppäämään Jaskalla (ihan pikkiriikkistä ristikkoa ja paljon ravipuomeja!), ja pouni oli melkoisen innoissaan, mutta homma sujui vaikka vauhtia piisasi välillä vähän liiankin kanssa. Aika laakana meni ylitykset pari kertaa, koska Jaskan mielestä oli niinkin kivaa eikä silloin mitään pidätteitä kuunnella! Tätiratsastaja jättää suosiolla hyppelyt vielä vähän keväämmälle, ettei tuu takapakkia polven kanssa. Tähän asti toipuminen onkin sujunut suorastaan ennätysvauhtia, lihasvoimat ovat palautuneet samalle tasolle kuin terveessä jalassa (kun yleensä tässä vaiheessa lihasvoima on n. 50-60% terveeseen jalkaan verrattuna!!!!) eikä kuulemma kovin paljoa jäänyt tädin suoritukset kolmikymppisten aktiivikuntoilijamiesten tuloksistakaan! Väittäköön joku muuta, mutta kyllä tätiratsastaja on sitä mieltä, että ratsastus on varmasti ollut osasyy superkuntoutumiseen!

Kuvanottohetkellä jokin rasahti juuri
sopivasti ja Jaska ryhdistäytyi!

Mitenkähän sitä jatkossa osaa olla, kun joutuu töihin eikä pysty notkumaan tallilla enää tuntikausia? Nyyh. Onneksi Jaska on tätiratsastajan psyykelääke, millä jaksaa taas normaaliarkea. Onneksi. Seuraavaan kertaan taas!