Kun elämä potkii päähän

Ei niin hyvää huomenta.

 

Perjantaiaamuna, 17.4. seitsemän aikaan kuului ovelta itsepintaista koputusta (meillä ei ole ovikelloa, vaan kaksi terrieriä hoitavat ovikellon virkaa). Olin vielä nukkumassa, mutta mieheni päästi vieraan sisälle. Ystäväni ja tallikaverini Suvi tuli istumaan sängylle ja arvasin heti, että nyt on tapahtunut jotain kamalaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kyse oli hänen hevosestaan, Hemmosta. Vähänpä tiesin.

 

"Nyt on tapahtunut jotain ihan kamalaa, Santtu on kuollut yöllä!!"

 

 

Epäusko. Siis mitä vittua! Ei kyyneleitä. Ei huutoa. Täystyrmäys ja hiljaisuus. Ei voi olla totta. Ei saatana. Ihan perseestä.

 

Tietenkin halusin tallille. Halusin nähdä kuolleen hevoseni, jotta asia muuttuisi todeksi. Jättää jäähyväiset. Yhdessä lähdettiin, en olisi pystynyt ajamaan, onneksi sain Suvilta kyydin. Matkalla muutama varoituksen sana, voi näyttää pahalta ja sitten kun otetaan karsinasta pois, et mene sinne katsomaan.

 

Tallilla.

 

Sydän hakkaa, hervoton olo. Menen karsinaan katsomaan Santtua. Siellä se makasi oikealla kyljellään, selkä ovea vasten. Jalat tönkkönä. Silmä auki, tyhjä katse. Kylmä. Silitän turpaa, ei tunnu yhtään Santulta. Nyt tuli itku. Mun rakas on kuollut. Mutta ei Santtu ollut enää siinä, joku ruho vain. Otin sakset ja leikkasin jouhia muistoksi.

 

Ensimmäinen huoli oli, että mihin Santtu haudataan. Tallinpitäjä sanoi, että siihen se haudataan omaan tarhaan, ei sitä lähdetä mihinkään viemään. Helpotus. Mutta miten sen tuolta karsinasta saa pois? Autolla, liinoilla, rautakangella ja voimalla. Ei ollut kaunista katsottavaa, mutta pakko oli saada tehdä jotain.

 

Eikä se ollut edelleenkään enää Santtu.

 

Kotona.

 

Itken lattialla ja koirat tulevat hädissään lohduttamaan, tiesivät, että nyt on jotain pahasti pielessä, ihanat. Teki mieli huutaa. Mutta aloin imuroimaan, sitähän voi tehdä samalla kun itkee.

 

Punaviini.

 

Vedettiin Suvin kanssa sen päiväiset liiskat, selailtiin hevosten myynti-ilmoituksia ja käytiin tilannetta läpi. Puhuminen helpottaa. Ja itkeminen. Ja nauraminen. Niin ja tietenkin punaviini.

Sanoin keväällä Suville, että sit kun pidetään Hemmon hautajaisia, juodaan niin paljon viinaa, että ei pystytä kävelemään. No, sama päti Santun hautajaisissakin.
 

Seuraavana aamuna herääminen ei tuntunutkaan niin pahalta kuin odotin, kai sitä vain hyväksyi hiljaisesti tapahtuneen, mitäpä sitä muutakaan voi. Ja kai sitä oli vielä niin sokissa.

Onneksi oli tukiverkkoa ja käytännön asiat sujuivat kaikesta kamaluudestaan huolimatta hyvin. Kiitos siitä tallinpitäjille ja Suville.
 

Ei mennyt niin kuin kuvittelin.

 

En ollut kuvitellut hevosesta luopumisen menevän näin. Santun piti olla kesän yli laitumella ja kävelykuurilla ja katsoa, tuleeko siitä etujalasta vielä käyttökelpoista. Juuri olin vuoden päivät kuntouttanut hankkarivammaa ja oltiin päästy jo kivasti laukkailun makuun, kun jalka reagoi uudestaan. Pettymys oli sanoinkuvaamaton ja tiesin, että luopuminen voi olla edessä syksyllä.

 

Nyt pääsin tavallaan helpolla, minun ei tarvinnut tehdä sitä raskainta päätöstä rakkaan ystävän lopettamisesta, eikä minun tarvinnut elää niitä raastavia aikoja, kun viimeinen päivä lähestyy. Ei tarvinnut jättää jäähyväisiä. Olisin kyllä pussaillut Santtua vielä enemmän edellisiltana, jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen yhteinen hetkemme.

 

 

 

 

Viikko ennen Santun kuolemaa menetin läheiseni yllättäen äkillisen sairauden myötä. Reilu viikko Santun kuoleman jälkeen lemmikkipupumme Puppe kuoli, tätä olin jo jonkin aikaa ounastellut, mutta pieni yllätys oli sekin. Paljon surua pienen ajan sisällä. Sietokyky oli koetuksella. Ja elämänhalu aika hakusessa. Tai oikeastaan elämänilo, halua elää kyllä on! Mutta melko tyhjänpäivänen olo, Santtu oli niin iso osa mun elämää, mun psyykelääke ja elämäntapa.

 

Eipä paljon kiinnosta mikään.

Whatever.

Ihan vitun sama.

Aika rankkaa. Mutta elämä on.

 

Mummo lumessa.

 

Pikkuhiljaa pitäisi kerätä ihmisen mielen rippeet ja jatkaa eteenpäin. Niin kuin se kuuluisa mummo lumessa. Kiinnostua jostain. Hevosharrastusta haluan jatkaa eli nyt pitää vain löytää uusi hevonen. Se psyykelääke. Helpommin sanottu kuin tehty! Kai se helmi sieltä vielä kohdalle osuu.

 

 

 

 

 

Jonain päivänä katson Santun kuvia tuntien iloa ja kiitollisuutta yhteisistä hetkistämme. Ilman surua.

 

Voi kunpa saisin vielä kerran tuntea ihanan tuoksusi ja lämpimän puhalluksen niskaani ja vielä kerran pitäisit turpaasi olkapäälläni, pehmeästi ja kevyesti. Tuuppaisit vähän vauhtia turvallasi kun talutan, kuulisin hörinäsi kun odotat jotain herkkua. Upottaisin palelevat sormeni paksuun talvikarvaasi, lämpimään. Laukkaisin ilman satulaa. Saisin vielä hetken rakastaa sinua, Santtu, Tähti-Santeri, Kultapantteri, Pantteri.

 

 

Ihan helvetin ikävä.