On se kumma, kun ihmiset järkyttyvät luonnollisista asioista, kuten siitä, että jonkun hevonen on kuollut tai lopetettu ja toimitettu hävitettäväksi kaatopaikalle ja herkkämielinen yksilö on sitten joutunut todistamaan tätä karmeaa näkyä. Siis että hevosen ruho on pötköttänyt montun pohjalla odottaen hautausta. Kyseisen kaunosielun on pitänyt ihan ikuistaa ruho ja laittaa se someen, saatteeksi vielä asiaa paheksuva teksti. Ajattelikohan tämä henkilö ollenkaan, että hevosen omistaja tulee melko varmasti kuvan näkemään ja siitä mielensä pahoittamaan? Tunsiko mielensäpahoittaja kaatopaikan toimintaperiaatteita? Mulla on periaate, että vainajista ei oteta kuvia, oli se sitten ihminen tai eläin. Riittää, että se kuva on palanut omille verkkokalvoille ikiajoiksi. Niin kuin Santun kohdalla, aina kun ajattelen sitä, ensimmäinen ja vallitseva mielikuva on valitettavasti se, kun se makasi kuolleena karsinassaan ja kun sitä vedettiin traktorilla kohti hautapaikkaa. Uskon kuitenkin, että tämä kuva haalistuu ajan myötä ja pinnalle nousee muistikuva upeasta, kauniista ja ennen kaikkea siitä elävästä hevosesta.
Hevonen on aika iso läjä biojätettä, kun se kuolee. Onnellisessa asemassa ovat ne, joilla on mahdollisuus hävittää ruho joko hautaamalla se omalle tontille tai antamalla vaikka hirviporukalle koiran ruuaksi. Mutta ne, joilla ei tätä mahdollisuutta ole, joutuvat päätymään toisenlaisiin ratkaisuihin, kuten tuhkaukseen tai yhteishautaukseen kaatopaikalle. Johonkinhan se raato on kuitenkin laitettava, ei sitä oikein tallin nurkkaan tai tienposkeenkaan voi jättää.
Onneksi omat eläimeni ovat saaneet arvokkaan lopun; kaksi hevosta on haudattu, koira, kissa ja pupu on haudattu omaan pihaan ja yksi koira ja kissa ovat menneet yhteistuhkaukseen (koska oli talvi, eikä lapio pystynyt jäiseen maahan) ja ensimmäinen koirani taisi mennä eläinlääkärin kautta kaatopaikalle. Santun kohdalla olin jo miettinyt valmiiksi, että tarjoan sitä hirviporukalle tai vastaavalle koiranruuaksi. Valitettavasti asia meni vähän eri tavalla, mutta onneksi se pääsi haudan lepoon omaan tarhaan tallinpitäjän maille. Toinen vaihtoehto olisi sitten ollut kuljetus kaatopaikalle, mutta hankalaa se olisi ollut, jo jäykistyneen ruhon saaminen tallista ulos oli melkoinen ponnistus, saati sitten rahtaus kauemmaksi. Minulla ei olisi ollut edes kalustoa, millä sitä viedä. Henkisistä voimavaroista puhumattakaan, aika vähissä olivat ne kaiken järkytyksen keskellä!Harmillistahan se on, kun ei se hevosrukka ymmärrä kuollessaan kasvattaa sarvea otsaansa ja laukata tähtipöly vanavedessään yli sateenkaarisiltojen kohti ikivihreitä laitumia. Ei. Siihen se roikale kehtaa jättää maallisen tomumajansa niille sijoilleen sielun karattua tähtien taakse viimeisen henkäyksen myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti