Kevättä odotellessa

Mitäpä meille kuuluu

On vähän ilmoja pidellyt juu. Oli hitusen kylmempääkin tässä alkuvuodesta ja siitä johtuen (plus että autokin kehitteli itseensä vian) oli kotvan melko hiljaista pollestelun saralla. Tulihan sitä tallilla käytyä vaikka pakkanen ylittikin tätiratsastajan sietokyvyn. Tyydyin sitten irtojuoksuttamaan Jaskaa ja siitäkös poni tykkäs! Vallan riehaantui, vaikka ensimmäinen kerta irrallaan maneesissa ei antanut osviittaa minkäänlaiseen omatoimiseen aktiviteettiin. Mutta näköjään muutaman päivän seisoskelu tarhakukkasena kaivaa ujommakin kaviokkaan sisäisen villihevosen esille. Eka kerralla päästin pedon irti ihan yssissein, eikä muuten tarvinnut käskeä juoksemaan. Toka kerralla oli mukana tukihenkilö, nykyään niin kovin huoleton (koska hevoseton) ja saatiin jälleen ihastella erinäisiä kevätjuhlaliikkeitä. Kolmannella kerralla oli pari tallikaveria mukana ja silmät tapillaan tuijotimme, kuinka Jaskalla heiluu peppu ja peppu heiluu näin. 

Jaskan sisäinen villihevonen pääsi valloilleen!

Yllä liikkuvaa kuvaa Karvanopan villihevostelusta!

Se onkin sitten eri kiva könytä selkään, kun hevonen on viikon sisään irtojuossut kerran ja loput päivät keräillyt itseensä patoutunutta energiaa. Että hop vaan ratsaille! Ettei nyt vaan sattuis mitään. No ei sattunut! Mukana oli uusi tuttavuus, kaunis liinaharjasuokki (mii laik!) ja mentiin siis yhdessä ratsastelemaan. Molemmat hevoset olivat ihmeen rauhallisia ottaen huomioon vähäisen liikunnan ja pakkasen aiheuttaman oikosulun kaviokkaiden aivoissa. Hyvin meni siis. Ihan ravattiin ja kaikkee vau.

Apua! Hautaudun lumeen! 

Kävin mä silti urheasti jokusen kerran ratsastamassa, pakkasesta huolimatta, kerrankin oli -28C. Ihan puolisen tuntia siinä käpösteltiin ja lopetin sitten, kun varpaat ja sormet alkoivat menettää otteensa elämästä. Olis ollut kiva mennä ilman satulaa, koska silloin hevonen toimii ikäänkuin penkinlämmittimenä, mutta hylkäsin ajatuksen tuotapikaa, koska: liikutustauko + ylivirittynyt koni + turboahdettu tätiratsastaja (joka muistutti lähinnä tönkkösuolattua muikkua kaikkine vaatekerroksineen) + Jaskalla ei oo koskaan menty ilman satulaa = aika helvetin huono idea. Ja minähän olen tunnetusti järki-ihminen, joten kokeilemma sitä sitten joku toinen kerta, juu.

Tältä mä näytän sen jälkeen, kun oon tehnyt töitä
(tai ollut tekevinään, hys! ei kerrota tolle tädille)!

Laukka, mitä se on?

Kieltämättä on laukkailut jääneet hieman vähemmälle nyt, koska
a. oli niin kylmä 
b. joka aiheuttaa hevosessa pöröpää-efektin
c. josta seuraa ratsastamattomuus
d. josta seuraa ylivirittyneisyys ja pöröpääefekti potenssiin kaksi
e. josta seuraa tätiratsastajan ylivarovaisuus: ehkä ens kerralla laukataan
f. maneesissa on ruuhkaa kuin pankin ovella eläkkeen maksupäivänä (ei mahdu laukkaamaan)
g. kai mä jonkun tekosyyn vielä keksin

Mutta ollaan me siis laukattu satunnaisesti ja ihan kivastihan se on mennyt, toiseen suuntaan nosto on usein astetta (mitenkä sen nyt muotoilisi?) hmmm... ponnekkaampi, mutta siitä se sitten on palautunut pian hallituksi tilanteeksi ja Rauha hymyää jälleen kuin haljennut nauris (ihanaa, ylisanoja, euforia!). Mutta joo. Käynti-ravi-akselilla ollaan pääasiassa menty. Vailla päämäärää. Huoh.

Eiku ne korvat eteenpäin!

Nyt loppui matkustelu

Eilen ratsastelin maneesissa ihan muina täteinä (taas), kun tajusin, että eihän tästä tule vittuakaan. Kun yritän mennä pääty-ympyrällä, alkaa Jaska oikomaan ja menemään ihan omia polkujaan (onkohan sillä camel-kengät: hevoselle, joka menee omia polkujaan?). Sithän mä hokasin, että eihän tää herranterttu kuuntele mua yhtään ja tarjoilee vaan kaikkia muita vaihtoehtoja paitsi sitä, mitä just pyydettiin. Ai että, kun veti pikkasen huuruun Rauhalla! Ja uskokaa tai älkää, mutta siinä kilpaväännössä sain suonenvedon kainaloon ja maitorauhaseen! Auts! Siitäpä se ajatus sitten lähti ja aloin työstämään sitä kuuluisaa kuolaintuntumaa ja yritin saada pohkeet ns. läpi eli tarkoittaa sitä, että kun annat jalalla hevoselle merkin niin se köykäisesti reagoi siihen. Teoriassa siis. Hetken jo epäilin, että joku on salaa käynyt puuduttamassa Jaskan kyljet, siksi huonosti se otti vastaan jalkojeni signaaleja! Mutta loppujen lopuksi päästiin semi-tyydyttävään tulokseen ja tallikaverikin kävi toteamassa Jaskan selässä vielä, että joo-o, on se eri velmu luikertelija ja aika jääräpää. Että pienimuotoista työstöä tiedossa tulevaisuudessa, mutta kyllä se siitä paranee, Jaska on niin fiksu!

Tanssii tähtiin

Miten meni, noin niinku omasta mielestä?

Tässä taannoin, männä kertana lähdettiin tallikaverin kanssa tielle hiukkasen köpöttelemään. Menosuuntaan Jaska lompsi rentona ja pöristeli tyytyväisenä maisemia ihastellen. Sitten käännyttiin tien päässä ympäri ja se oli VIRHE! Jaskan mielestä kyseessä oli selvästikin volttilähtö YKSI! KAKSI! AJA! ja hänen ravihevoisuutensa oli valmis lähtemään. Ja lujaa! Siinä sitten yritin rentoutua ja hengitellä ja olla Rauha, että kävelläänpäs tässä nyt ptruuptruu polle ynnä muuta skeidaa. Njet, ei vaikuttanut toivotulla tavalla. Jaskan kokoamisaste oli kyllä melkoisen hieno, paino takapäällä ja etupää oli höyhenenkevyt ja etenimme kepein tanssiaskelin, mutta vielä hiljakseen, kunnes Jaska havaitsi sivusilmällään kaukana harjoitusradalla kiitävän hevosen! PIM! Ei voinut poniparka enää pidätellä sisäistä maranellon orhiaan vaan ampaisi pompulla parilla eteenpäin. Hyppistä vaan!

Vielä kuvittelin hallitsevani tilanteen, kun sain korskean polleni seisahtumaan, mutta kun heti perään menimme jotain laukkaväistön tapaista askellusta peruuttaen kohti syvää ojaa, päätin luovuttaa (lue: selvitä hengissä!) ja laskeuduin maan tasalle. Jaska oli nimittäin sen verran verrattavissa lyhyellä sytytyslangalla varustettuun pommiin (ja lanka paloi muuten vauhdilla!), että näin jo sieluni silmin meidän viilettävän kiitolaukkaa tallin ohi jalat tuskin maata hipoen kohti ties mitä katastrooffia, myönsin (katkeran) tappioni. Jaskan yhden hevosen teatteri sai lenkkikaverina olleen mummoikäisen polleronkin pasmat sekaisin: toinen teputti ja ihmetteli hädissään, että En tiedä, mitä tässä nyt pelätään, mutta pelkään kuitenkin! 

Tältä mä näytän sen jälkeen, kun olen melkein aiheuttanut Rauha-tädille
sydänhalvauksen pienellä maastopoukkoilulla. Siis itse viattomuus!

Seuraavalla kerralla mennään ehkä vähän pidempi lenkki, josko sitten ei tulisi samanlaista vöyhötystä käännöksen jälkeen. Mene ja tiedä. Sen tiedän, että siellä selässä on joku muu kuin minä, vaikka se huoleton ja hevoseton. Mä voin hallita Jaskan maailmaa sitten maan tasalta. 

Rapsuti rapsuti

Jaska on saanut paljon rapsutuksia, varsinkin kaulasta harjan alta, koska silloin tuntuu mukavalta ja pitää venyttää ylähuulta ja naatiskella. Olen opettanut sen myös luopumaan herkusta eli kun mulla on vaikka leivänpala kätösessä, pitää Jaskan kääntää pää pois siitä saadakseen sen. Hyvin on mennyt oppi perille! Ei tule taskuille hamuamaan, koska tietää miten saa namia! Opeteltiin myös yks päivä venyttelemään leivän avulla, aika notkea polle. Kai nuo suokit tekis mitä vaan leipäpalan eteen, vaikka takaperin voltin, jos osais semmoisen opettaa. Ehkä me kuitenkin pysytellään näissä vähemmän näyttävissä tempuissa. 

Sydän x miljuuna