Hevoset elämäni varrella

Paluu menneeseen

Ajattelin muistella vähän menneitä, ihan omaksi iloksi ja muiden kiusaksi! Aika on varmasti kullannut monia muistoja ja jotkut asiat ovat saattaneet mennä eri tavalla, mutta todennäköisesti kuitenkin sinnepäin. Eli mistä tämä into hevosiin oikein lähti...

Santun kanssa selfie

Ihan pikkutyttösenä ihastelin kovasti hevosten kuvia ja vahtasin mummon seinällä olevaa kuvaa jostain miehestä (ilmeisesti hänen veljensä?) ja hevosesta. Himoitsin sitä kuvaa itselleni lapsena, en suinkaan sukurakkauden takia, vaan koska siinä oli HEVONEN. Haaveilin aina, että mulla olis joskus oma hevonen. Menihän siinä muutama vuosi(kymmen) kunnes haaveesta tuli totta!

Killerillä, hevonen nimeltään Black Lady. Hyvä antaa pohkeita, kun jalat ylittää nipinnapin satulan siiven yli!

Äitini (rauha hänen sielulleen!) pelkäsi hysteerisesti hevosia (oli kaatanut maitotonkankin laitumen kautta oikaistessaan, kun peloittava lihansyöjähevonen oli tappoaikeissa häntä lähestynyt) mutta onneksi hän ei saanut pelkoa iskostettua pienen heppatytönalun mieleen! Todellinen hevostelu alkoi naapurin tytön kanssa, kun olin bauttiarallaa 8-vuotias. Käytiin Killerillä "ratsastamassa" siis varattiin tunti puoliksi ja mennä hömpöteltiin mitenkuten. Ilman opetusta tietenkin. Muistan, kun olin alkuun pelosta kankea, mutta aina sitä jotenkuten selvisi hengissä. Yhtään ei muuten helpottanut eräskin hevonen, joka linkosi mut selästään innostuttuaan. Jäiseen maahan kopsahti onneton lettipää, mutta koska isot tytöt käskivät, oli pakko kavuta takaisin sen konin kyytiin, muuten jää ikuinen kammo. Törmäsin kyseiseen linkoon muuten aikuisiälläkin, olimme samanikäisiä ja kävin jopa ratsastamassa herraa, mutta totesin sen liian vireäksi kiikuttimeksi (omistajansa poti murtunutta selkää koska oli pudonnut heponsa selästä ja kysyi mua liikuttajaksi). Se liikuttaminen jäi sitten pariin kertaan. 

Viuhka

Ehkä me kaverin kanssa kyllästyttiin puksuttamaan kentällä kalliilla hinnalla, mutta jostain se ajatus lähti. Siis että pitää etsiä nyt joku paikka, missä on hevosia ja missä saa ratsastaa ilmaiseksi. Äkkiäkös semmoinen paikka löytyi: pikku maatila, missä oli hevosia, lehmiä ja monia muitakin eläinkunnan edustajia. Reippaina tyttösinä polkaistiin pyörillä pihaan ja marssittiin isännältä kysymään, josko teitin hepoisia saisi alkaa hoitamaan. No saatiinhan me ja siitä alkoi vuosia kestänyt ystävyys.

Mun virallinen eka hoitoheppa oli ihana, kiltti ja muhkea suokkitamma Viuhka. Siitä vaan selkään ja menoks. Satulaa ei tietenkään ollut, mutta hevonen oli onneksi kuin nojatuoli, joten siellä pysyi aika kivasti kyydissä. Kaveri otti hoitohepaksi ex-ravuritamman, jolla ei oltu koskaan ratsastettu. Siihen opettelu sujui näin: kaveri kävi kerran (omistajan valvoessa vieressä) hepan selässä karsinassa. Koska toimenpide ei aiheuttanut sen suurempia reaktioita, otettiin (mahottoman iso) tamma ulos ja eikun selkään ja Viuhkan perään vaan käpöstelemään. Ja siis ilman satulaa. Siellä mentiin mökkititetä pitkin peräkanaa ja vedet silmissä laukattiin mutkat suoriksi. Ei puhettakaan, että olisi pelottanut! Ehei! Kenellekään ei tullut mieleen, että joskus voisi tulla auto vastaan mutkassa. No, ei onneksi tullut.

Viuhka, maailman kultaisin tamma!

Viuhkan kanssa oli mukava touhuta, niin oli kiltti ja rauhallinen hevonen. Saatiin laiskanpulskea tammuska laukkaamaankin välillä siten, että toinen hyppäsi keltainen sadetakki päällä huitoen ja elämöiden nurkan takaa ja siitä pullero sitten laukalle, jos viitsi. 

Kesäisin leiriydyttiin teltan kanssa tallin pihaan ja auteltiin talonväkeä heinänteossa. Palkaksi saimme tietenkin ruokaa ja ratsastaa. Päästiin ajamaan traktoriakin! Heinätöiden jälkeen oli kiva mennä saunaan ja naku-uinnille, ihan vähän pisteli heinänraapimat ihoa. Nukuttiin kohtuullisen sikeästi yöt, koska emme heränneet siihen, kun traktori lähti vierestä tai kukko kiekui teltan harjalla. Mutta joka aamuiseen herätyskelloon sitten havahduttiin, koska pitihän sitä herätä aamutallin tekoon. 

Tärkeintä tuohon aikaan oli, että jokaiselle hevosen ruuminosalle oli oma harja. Niillä sitten kiillotettiin ponskuja siihen malliin, että hyvä kun ei tullut paljaita kohtia ja auta armias, jos vahingossa menit harjaamaan väärällä harjalla väärää kohtaa, siis kamala moka. Päiväkirjaa piti myös kirjoittaa ja torpata päättäväisesti kaikki tyttöset, jotka yrittivät tunkea itsensä samalle tallille. Koska eihän yhdestä hevosesta voi riittää monelle, varsinkin kun käytiin vain kerran viikossa ja talvella harvemmin, kun kukaan ei jaksanut kelkkoa meitä sinne autolla alvariinsa. Saatoimme olla hivenen omistushaluisia hevosistamme. Siis hoito-sellaisista. 

Ville

Tallilla asui myös Viuhkan varsa eli Ville. Ville oli ori ja siitä piti tulla ravuri, koska isänsä oli kuuluisa Vieteri. Mutta Villellä oli selvästikin muita urasuunnitelmia. Sen verran oli karjas ja haluton juoksemaan, että ravit menivät muunmuassa omalle heijastukselle pesukarsinassa räyhäämiseen tai yritykseen kääntyä talliportista ulos radalta kesken kilvanajon. Ei siis ollut isän geenit periytyneet toivotulla tavalla. 

Villestä tuli mun toka hoitoheppa sen jälkeen, kun emänsä päästettiin ikivihreille. Kaverillekin oli onneksi tarjolla uusi heppa, jälleen ravuri, kaunis tamma, joka oli jopa juossut vähän rahaakin. Taas aloitettiin ratsastajaan totuttaminen: innokas tyttö viskaistiin Villen selkään ja omistaja taisi pätkän taluttaa. Sitten todettiin, että jaahas, ei se pelkää. Ja siitä se sitten lähti. Taas tahkottiin tietä ees taas ja mentiin välillä pellolla lujaa. Nyt ei tosin menty yhtäaikaa, koska ori + tamma = huono yhdistelmä varsinkin teinien käsissä. Villellä oli vähän ikävä istua ilman satulaa, koska se ei tod ollut pyöreä nojatuoli, enemmänkin mallia silakka. Toinenkin ratsu oli kovin korkea ja kapea ja vieläpä aika liukas liikkeissään. Nämä syyt kannustivat pikaiseen satulan ostoon. Marssimme eräälle ratsastuskoululle, ostimme satulan ja PIM! sehän sopi sitten kaikille tallin hevosille. Nykyään moni asiaan vihkiytynyt harrastaja saisi vähintäänkin hyperventilaatiokohtauksen, jos tietäisi, että samaa satulaa käytetään monella erimallisella hevosella ja että satula ostettiin sovittamatta! Härregyyd sentään, miten holtitonta! Kävipä kerran kesäisenä päivänä pellolla niin, että siinä kaikessa rauhassa käppäillessämme hevonen rojahti alta pois. Minä sitä säikähtämään, että mikä tuli, kuoliko se ja siirsin jalan hevosen yli (toinen jalka oli jo kätevästi maassa) ja jäin seuraamaan tilannetta. Ei hätää, Juntti-Einari (aka Ville) ei kuollut, halusi vain piehtaroida. Ja kunnolla, ihan meni ympäri ja satula vaan nitisi selässä! Taisi olla aika laatupenkki, koska se selvisi vammoitta koettelemuksesta ja palveli vielä monta vuotta (taitaapa olla vieläkin tallilla, koristeena ainakin)!

Ville, tuo hurja ja peloittava orhi!

Villehän oli siis eri viriili, 8-vuotias ori, kun aloin sitä hoitamaan. Tammojen kanssa asusteli tyytyväisenä. Herralla oli tapana aina tarttua hampaillaan ohikulkijoita milloin mistäkin kohtaa vaatetta tai nahkaa, jos ei ollut vaatetta. Orin leikkiä, meille kerrottiin. Kaverin se toi kerran tallista ulos keväthuumassaan napakalla otteella käsivarresta. Kaveriparka meni vielä liukastumaan ja korskea orhi astui sitten vielä selän päälle siinä meuhkatessaan. Onneksi ei tullut kuin hokinraapaisu selkään, selkeästikään ei ollut tarkoitus tappaa. Kaveri ei halunnut enää tuoda hevosta ulos (ymmärrettävistä syistä, kahta kertaa ei välttis käy yhtä hyvä mäihä!). Karsinaan pääsykin vaati ovelan taktiikan, jotta ei tule syödyksi: tuppo heinää, jotta saa riimut päähän ja hevonen kiinni johonkin, sitten homma sujui kuin leikki. Talutus oli aina yhtä jännää, kun hevonen pyöri saksanpolkkaa ympärillä. Ja hirnui asiaankuuluvan äänekkäästi, notta fröökynät tiesivät Hänen tulleen ulos ihailtavaksi. Kaikesta hurjuudestaan huolimatta Ville oli pohjimmiltaan kiltti hevonen, enkä muista sen koskaan ryöstäneen ja lähteneen käsistä. Ja ehkä se ymmärsi, että mä olin lapsi, mua se ei koskaan purrut (osasin myös väistellä sen hammaskalustoa) ja vieläkin lämmittää, kun kävin katsomassa sitä sen ollessa jo lähemmäs kolmekymmentävuotias: notkoselkäinen, huonosti karvansa vaihtava Ville kuuli mun äänen ja tuli hirnuen ja huutaen portille! Vielä oli virtaa! Vuosia taisi kertyä vähän yli 30 kunnes Villestä aika jätti. Vieläkin on ikävä Villeä, nyyh!

Ville, n. 30 vee.
Vaikka kroppa onkin  jo rapistunut, on mieli virkeä kuin varsalla!

Ponileiri

Korske

Olin suunnilleen vuosikymmenen ikäinen, kun menin ponileirille viikoksi. Kaveri ja serkku menivät hevosleirille, johon mäkin olisin halunnut, mutta olin alaikäinen hevosleirille. Leirillä sain hoitohepaksi suuren suomenhevosen (poneja siellä oli muutama, joten mistä käsite ponileiri? Ja samassa paikassa, samoilla hevosilla mentiin, höh), Korske nimeltään. Maailman lempein jättiläinen! Muistikuvat itse leiristä ovat painuneet jo osaksi unholaan, mutta leiri taisi olla oikein onnistunut, koska mulla oli tullessa kuulemma samat vaatteet päällä kuin mennessä, eikä niitä mitä ilmeisimmin hajusta päätellen oltu pesty välillä. Mummon tekemät eväät olivat edelleen kassissa, tosin ne olivat vaihtaneet olomuotoaan ja aloittaneet uuden elämän! Kotiin tullessa olin nukahtanut takapenkille tuppo hoitohepan jouhia nyrkissä enkä edes huomannut, että jouduttiin pysähtymään rankkasateen vuoksi. Mitähän siellä on tehty, kun ei oo syöty, peseydytty tai nukuttu? Siellä on tietenkin eletty ja hengitetty hevosia!

Eka oma puolikas

Tuli hurja nuoruus ja aikuisuus ja hevostelut jäivät vähemmälle vuosien ajaksi. Kävin satunnaisesti köpöttelemässä siellä ja täällä. Mutta vierailla hevosilla ratsastus ei oikein kolahtanut. Kaverin kanssa tuli sitten puheeksi, että ostettais hevonen puoliksi (hän oli joutunut luopumaan elämänsä hevosesta). Puskaradio soimaan ja potentiaalinen hevonen löytyi. Käytiin koeratsastamassa ja koska hevonen osasi sekä ravata (ravuri, no daa!) ja laukata (kun tarpeeksi kovaa mentiin) niin siitä sitten kauppaa tekemään. Myyjä oli melko ansioitunut ravimies, Vieskerin omistaja ja kyseinen suuruus oli myös hevoisemme isi. Päästiin jopa katsomaan Vieskeriä samalla, vähänkö oli hienoa!

Meteor

Meteor tuli sitten meille. Eihän se kummoisia osannut ratsastuksessa eli oltiin aikalailla samalla tasolla hevosen kanssa! Takajaloissa todettiin jossain vaiheessa vikaa, mutta tohtori oli sitä mieltä, että kyllä siitä vielä hyvä tulee. No ei tullut. En sitten tiedä, johtuiko siitä vai mistä, mutta Metku alkoi käyttäytyä vaarallisesti jo kärryjen edessä: hyppi pystyyn ja lähti viemään ihan tosissaan. Erään ryöstöreissun jälkeen (olin matkustajana, kaveri ohjastajana) totesin, että en enää koskaa mene sen selkään ja tultiin siihen tulokseen, että ehkä sekin olis onnellisempi, jos sillä olis muutama metri multaa päällä. En oikein missään vaiheessa päässyt sisälle sen sielunmaailmaan enkä ehtinyt sillä tavalla kiintyä siihen, että sen menetys olisi ollut elämää suurempi asia, vaikka mukavia hetkiä senkin kanssa oli. Muistan erään kerran kun mentiin talvikarvassa olevan Metkun kanssa astetta hienompaan seuraan maneesitallille. Mahtoi siinä olla oikeilla ratsukoilla tukka pystyssä, kun kaahattiin (hallitsematonta) laukkaa ympäri maneesia ilman rattia ja jarruja! Kerran oli törmääminen toiseen enemmän kuin lähellä (hups). Mutta joo, loppui vähän niinkuin alkutekijöihin tämä tarina. Mutta sekin oli tärkeä askel kohti itsenäistä hevosenomistajuutta!

Meteor ja lumiukko, oli ollut kuulemma lähes liian pelottava tapaus,
mutta porkkana piti saada!

Santtu

Koska olin päässyt hevosenomistamisen makuun, olin valmis etsimään uutta kaviokasta, kaveri päätti vetäytyä leikistä ja ymmärrän kyllä hyvin. Puskaradion ansiosta kuulin myytävästä hevosesta ennenkuin se oli edes oikeastaan myynnissä. Kävin ratsastelemassa kuukauden päivät sitä ennenkuin tehtiin kaupat. Olin ikionnellinen hevosen omistaja! Alku meni hyvin, sitten tuli vähän töyssyjä tielle, mutta niistäkin selvittiin kun ymmärsin pyytää apua. Piti siirtyä pikkutallilta isommalle, missä oli kenttä, koska vanha kouluratsu ei oikein syttynyt pelkästä maastoilusta vaan sillä alkoi mennä vähän tunteisiin. 

Kulta-Pantteri, ikirakas!

Sitten, kun saavutettiin molemminpuolinen luottamus ja ymmärrys, oli Santtu mitä ihanin hevonen! Vekkuli persoona ja vähän höpsö. Sillä oli pakonomainen tarve tunkea ihmisen tilaan ja koskettaa turvallaan. Jos sitä kielsi, näki kuinka se yritti pidätellä ja oikein tutisi että en koske, en koske! näätkö, en koske!, mutta minkäs sitä luonnolleen voi, hetken päästä antoi periksi tarpeelleen ja kosketti taas töps! ja oli niin maan perusteellisen helpottunut! Monta mustelmaa oli naamassa, kun se vöyhötti päänsä kanssa, mutta ei se pahalla sitä tehnyt, kunhan sattui vaan olemaan semmoinen. 

Santulla oli tapana vähän liioitella hyppyjä!

Kerran oli hauska tilanne, kun käytiin vähän kylillä kävelemässä: tultiin suojatien kohdalle ja Santerihan oli ihan että, mitämitä! miten tosta nyt pääsee, esteitä tiellä! Pääsihän siitä, hevonen nosteli jalkojaan oikein koreasti yli valkoisten viivojen kuin mikäkin totilas (eli suomenhevosittain turilas!) ja niin mentiin tyylillä suojatien yli, hah!

Kuvituskuva suojatien ylityksestä!

Santtu oli mun opetusmestari eli se osasi kouluratsastuksen saloja, mitä mä sitten harjoittelin sen kanssa. Pääsin jopa hyppäämään esteitä sillä ja voittamaan kammon sitä lajia kohtaan. Harmillisesti Santulle tuli hankkarivamma, josta sitä kuntoutin vuoden päivät. Kaiken piti olla hyvällä mallilla, kunnes vamma mitä ilmeisimmin uusi. Oli tarkoitus pitää sitä kesä laitumella ja katsoa syksyllä onko siitä enää ratsun hommiin. Olin jo valmistautunut tekemään sen lopullisen päätöksen, mutta Santtu löytyikin kuolleena eräänä huhtikuisena aamuna karsinastaan. Tavallaan olin helpottunut, kun asiat menivät näin omalla painollaan, mutta kyllä se suru menetyksestä oli silti musertava. Vieläkin alkaa itkettämään, kun ajattelen Santtua. Miten rakas se oli ja miten se toimi kuin ajatus. Olen kuitenkin onnellinen, että Kulta-Pantteri oli mulla niinkin kauan (n. 6 vuotta), opin sen kanssa tosi paljon ja pääsin sisälle hevosten sielunmaailmaan! Ja ehkä opin myös vähän ratsastamaan! 

Opetusmestari vailla vertaa <3

Jaska

Jaska ja mä. Varjo huijaa,
ei meillä oikeesti oo noin pitkät jalat!

Santun kuoleman jälkeen aloin plarata hevosten myynti-ilmoituksia. Itse asiassa jo samana päivänä, koska tiesin, että tulen hevosen ostamaan. Löytyihän se helmi lopulta. Meidän yhteinen tarina on vasta ihan nupullaan ja toivon, että saan nauttia Karvanopasta pitkään! Pikkuhiljaa meille on syntynyt luottamus ja yhteiselo on mukavaa! Jaska on kehittynyt nopeasti uudella urallaan ratsuna (no onko sekin yllättäen ex-ravuri, onko?) ja itsekin opin ja kehityn paremmaksi siinä samalla (tai näin mä uskottelen itelleni)! Jaska on hirvittävän nöyrä ja yritteliäs, mutta koska mä en oo mikään kyyra, joutuu se joskus hämmennyksen tielle, kun ei vaan tajua, mitä mä yritän pyytää siltä. Silloin meinaa vähän vauhti kiihtyä, koska se on sen ratkaisu ongelmiin. Yritetään kuitenkin selvitä pikku haasteista, tehdään sitten yksinkertaisemmin, jos menee liian vaikeaksi! Pääasia, että saadaan joku onnistuminen että saa kehua Jaskaa ja ollaan taas rentoja ja mukavia. Siitähän se kaikki lähtee, pakottamalla ei synny kuin paskaa. Ja peräpukamat, jos on niihin taipumusta (sair. hoit. huom.). 

Suomenhevonen

Kuten elämäni hevosista voi jotain päätellä, olen henkeen ja vereen suomenhevos- (öö mikähän se termi on? ihminen? fani? joo parempi) siis suokkifani! Kaikki hevoset on hienoja, mutta suomenhevosissa on vaan sitä jotain, mikä saa syömmein läpättämään erityisellä tavalla! Raveissakin tykkään enemmän suokkilähdöistä, koska ne vaan on niin <3!! Paljon olen oppinut kaikilta hevosilta elämäni varrella, eniten Santulta, mutta silti koen olevani vielä ihan vasta-alkaja monessakin asiassa. Tää on siitä kiva laji, että koskaan et voi olla täydellinen tai liian hyvä ja epäonnistumisia tulee aika usein. Mutta sitten kun joku asia menee hyvin, sitä leijuu ihan pilvissä ja on the king (tai queen!) of the world. Kunnes ollaan taas ihan paskoja. Tai siis minä olen, hevonenhan ei tee väärin, se tekee just mitä pyydetään! 

Vielä kerran, Tähti-Santeri. Kiitos kaikesta.