Rati riti ralla

Tuli talvihalla...

Tätiratsastaja on laittanut kannustimet!
Ja hei, onhan mulla ratsastussaappaatkin!
Nyt on meinaan niin pro-meininkiä, että! 

Pakkasella ratsastus pitäisi kieltää laissa ihmisrääkkäykseen perustuen.

Menen tallille vahvasti kerrospukeutuneena. Ylensyöneet sorsatkin liikkuvat sulavammin. Puunailen pakkasen pörhistämää pollea hanskat kädessä. Ensimmäinen käsien jäätyminen koittaa, kun letitän harjaa paljain käsin, toinen varusteita laittaessa, kolmas kavioita putsatessa. Haaveilen saunasta. Riisun toppahousut ja takin, vaihdan sukat, koska jalassa olevat ovat jo ihan märät. Ohuempi takki päälle ja ratsastuskengät kuomien tilalle. 

Jaskakin oli pukeutunut sään mukaan. 

Könyän uljaan ratsuni kyytiin, vaatekerrokset kinnaavat hieman vastaan, mutta onneksi ruhoni sopeutuu pian tönkköyteen. Aloitan hanskat kädessä. Virhe. Nimettömät ovat turtuneet enkä tunne enää ohjia käsissä. Vaihdan tilalle rukkaset, sulaminen alkaa pikkuhiljaa, mutta ohjat luistavat koko ajan liukkaan rukkasen pinnasta. Reisissä tuntuu pientä nipistelyä. Kyllä ne siitä lämpenevät, kun otetaan vähän ravia. Juu, kyllä tässä jo alkaa lämmin tulla. Mutta. Silmät alkavat vuotamaan heti, kun vauhtia on enemmän kuin halvaantuneella etanalla. Yritän räpytellä puolisokeana vettä silmistäni, koska ei huvita irrottaa otetta turhaan ohjista, kun ne just sattuu pysymään hetken käsissä. Silmävesi valuu vissiin nokkaan, koska sekin alkaa juosta. Siis räkää. Pakko niistää sillein miehekkäällä tavalla. Komeassa kaaressa lentääkin räät! Sijoittuisin varmaan korkealle räänniistopituuskisassa! Osa limasta saattaa jäätyä naamalle, mutta onneksi posket ovat niin jäässä, etten huomaa. Ei niitä hiihtäjiäkään hävetä, vaikka kunnon puikot roikkuu haistimesta!

Hetkinen, hevonen. Et kai sä vaan naura mulle?

Hetken aikaa onkin ihan hyväkivajees ratsastaa, kunnes varpaani lakkaavat olemasta. Yritän heilutella niitä henkiin huonolla menestyksellä. Alistun kohtalooni ja haaveilen saunasta. Niisto. Pyyhin loput hihaan. Korjaan ohjat sadannen kerran. Räpyräpy, silmät vuotavat edelleen, onkohan kyynel jäätynyt poskelleni? 

Kyllä nauran. Hahaha.

Alastulo on aika jännää, kun ei tunne jalkateriään. Yritän valua sulavasti alas satulasta, ettei kovin tärskäytä. Se nimittäin tuntuu erittäin ikävältä, voin kertoa. Taluttelen Jaskaa vaappuen kuin ankka, koska varpaat. Komeat räkäjarrut on Jaskan turvassa. Otan niistä kuvan. Omistani en viitsi.

Räkäjarrutko? Sinuna en ehkä puhuis mitään.

Polle talliin ja loimi niskaan. Vaihdan kengät. Sukkia en enää viitsi vaihtaa, koska molemmat parit ovat märät. Plus mulla ei edelleenkään ole mitään tuntoa nilkkojen alapuolella. Haaveilen saunasta. Pistän vähän lisää nuttua  ja paksumman takin. Jälleen liikehtiminen muistuttaa enemmän humalaista pingviiniä kuin ihmisen kävelyä. Vihdoin saan kelkottua pounin ulos. Naapurin tamma esittää komeat kevätjuhlaliikkeet Jaskan saapumisen kunniaksi ja melkein saa Jaskan mukaan iloitteluun. Onneksi jalat pysyivät maassa tällä kertaa. Jäykin sormin saan riimunnarun lukon auki.

Vääntäydyn autoon ja ajelen syväjäädytettynä kotiin. Kotona laitan kädet kuuman veden alle sulamaan, varpaat alkavat pikkuhiljaa ilmoittamaan elonmerkkejä. Kivuliaalla tavalla. 

Haaveilen kesästä.

Jaska ihan kuutamolla.

Tanssin askelin

Miehistä pullistelua

Jaska on selvästi kesähevonen. Tai ainakin parhaimmillaan silloin tätiratsastajan mielestä, koska sen pään päällä roikkuu teksti "peace & love". Polle on kesällä tyyni kuin järven salaperäinen peilipinta kesäyöllä, kun ilma ei värähdäkään eli seisoo. Jaska on kesällä vähän semmoinen "kaikki käy"-hevonen eikä juuri mikään saa sitä kiihtymystilaan. Sen puolesta maailma voisi vaikka romahtaa ympäriltä, kunhan vain hänen ruokapöytänsä eli laidun säästyy ultimaattiselta tuholta.

Jaska the alpakka.

Mutta toisin on näin kevään kynnyksellä. Aistit ovat ylivirittyneet maksimitasolle, jolloin voi ja pitää reagoida kaikkiin asioihin ISOSTI! Esimerkiksi johonkin mystiseen peloittavaan juttuun ulkona. Siis turvallisten sähkölankojen eli tarhan ulkopuolella. Ja sitten sille kamalalle hevosilla herkuttelevalle asialle pitää pörhistellä uudestaan. Ja uudestaan. Teletapit jee jee.
Sit pitää myös elvistellä tammalle naapuritarhassa ja asettaa pienimuotoinen kärmesnäyttely esille. Ja keikaroida kuin mikäkin auervaara kaula paksuna niin orhina että. 
Ratsastettaessa pitää myös tehdä erikoisia kevätjuhlaliikkeitä tai kieltäytyä välillä tekemästä yhtään mitään. 

Ei oo kesä ei.

En osaa sanoa, mistä moinen käytös johtuu. Veikkaan vahvasti lisääntyvää valon määrää, mikä pistää olemattomat hormonit hiukkaskiihdyttimeen ja sen seurauksena herneaivot ihan sekaisin. Tai sitten sillä iskee haamusärky palleihin. Tai siis sinne, missä ne joskus killuivat. Ja se tekee elämisen sietämättömän kevyeksi. Mene ja tiedä. En voi kysyä, kun en puhu hevosta.

Yksi askel eteen ja kaksi taakse

Tammikuu oli taukoa valmennuksista, joten treenit jäivät Rauha-tätiratsastajan omalle vastuulle ja sehän ei tunnetusti edistä kumpaakaan, ei tätiä eikä hevoista. Kunhan puksutellaan menemään. Onneksi tallikaveri on välillä käynyt ratsastamassa kopukan ruotuun. Ollaan menty vaihtelevasti satulalla ja ilman, maastakäsin ja trailia eli erilaisia tehtäviä. Suureksi hämmästyksekseni sain juuri pari päivää sitten todeta pitkän tauon jälkeen, että onneksi sentään ne asiat on jääny Jaskan mieleen! Saatiin avattua "portti" (eli tolppien välissä juoksutusliina) molemmista suunnista ja sujuvasti peruuteltiin törppöjä pujotellen ja neliön ympäri ja kaikki muukin  kävi Jaskalle. Jopa ravista vou-pysähdys! 

Jaskan talvivarustukset kintuissa.

Maastoilu sen sijaan on jäänyt ihan minimaalisen vähälle. Syitä siihen löytyy monia!
- on pimeää
- on liukasta (ihmiselle, jos se joutuu vaikka jalkautumaan kesken lenkin jostain syystä!)
- on kylmä
- tätiä jännittää, kun ei olla käyty pitkään aikaan
- hevosta jännittää, kun ei olla käyty pitkään aikaan
- suurin osa maastoreiteistä on talvella moottorikelkkareittejä, eikä sinne saa mennä ratsastelemaan
- että syitä kyllä löytyy, kysy vaan multa, jos et ite keksi!

Jaskan talvivarustukset naamassa. Vois melkein letittää ton parran.

No. Eräänä kauniina, aurinkoisena päivänä teki sitten niin maan kauhiasti mieli lähteä kiertämään harjoitusrataa ainaisen maneesissa vääntämisen sijaan (kenttäkin on ollut pääosin käyttökelvoton lumen puutteen takia). Ei muuta kuin polle pihalle ja täti selkään. Mentiin pari kierrosta kentällä ihan vaan testimielessä, että voiko täällä ulkona noinniinku edes olla. Kyllä voi, korvat lörppönä polle tallusteli ja siitä rohkaistuneena sitten ohjasin uljaan ratsuni kohti suurta seikkailua. 

Nöyrä piirakka.

Tehtiin matkaa noin puolisen kilometriä, kun Jaskalle tuli virtapiikki. Ihan kuin joku olisi tökännyt siihen aimo satsin piriä perberiin, siksi äkisti polleni käytös muuttui villiksi. Aluksi Jaska yritti vaan lähteä hölkälle, mutta määrätietoisesti kerroin sille, että juuei, me kävellään. No, koska hänen suuri ahdistuneisuutensa ei saanut toteuttaa viettiään, piti alkaa nostelemaan sitä piriperberiä vähän ilmaan. Että puks vaan, tosta saat, kun en saa tehdä mitä haluan!. Rauha-täti otti zen-moodin käyttöön ja naureskeli vaan pomppivalle kyydille. Seuraava peliliike Jaskan taholta oli, että jos mä tästä lähden vähän äkkiä, niin toi urpo tuolla kyydissä ei ehdi edes kissaa sanoa, kun ollaan kadottu horisonttiin. Mutta zen-Rauhapa kerkesi sanoa enemmän kuin naukueliön, hän ehti sanoa että (sensuroitu) koni, sä (sensuroitu) tapat meidät vielä! Ja siihen tipahtivat kuulkaa zenit kuin paska perseestä. Yhden ohjan pysäytys sai Jaskan sen verran seisahtumaan (ennenkuin ehti edes lähteä mihinkään) että Rauha-täti katsoi parhaaksi jalkautua ennenkuin jää 600-kiloisen möhkäleen alle metrisen ojan pohjalle, koska konimus oli alkanut tekemään myös sivuttaisliikkeitä kohti tien reunaa kiukuspäissään.

Kukaan ei usko, että olin juuri äsekn tuhma,
kun otan tämmöisen söpistelyilmeen!

Siitä sitten apostolinkyytiä takaisin tallille. Meni ihan hyvin, kun piti kyynärpäätä koko ajan Jaskan kaulalla, ettei se helvetin sotanorsu jyrää yli suuressa kiihtymystilassaan. Päästiin jo lähemmäs tallia, kun herra keksi, että hänen takanaan on satavarmasti tappaja. Jaska kiepsahti ympäri katse tiukasti kohti tulosuuntaan ja puhalsi kivasti kaikki räät meitsirauhan naamalle. Kiitos. Sen jälkeen meno muistuttikin enemmän joutsenlampibalettia kuin kävelyä. Jaska ei vaan kertakaikkiaan voinut kävellä eteenpäin, koska tappaja puolimetrisine kulmahampaineen oli varmasti sen takana. Niinpä teimme matkaa iloisesti pyörien. Ja joka pyörähdyksellä päästiin ainakin metri lähemmäs turvaa elikkä tallia. Hetken kuluttua Jaska sai vihdoin itsensä hallintaan ja alkoi laskea päätään paikalla seistessään. Tämän jälkeen loppumatka sujuikin taas kuin kesällä. Vain kärpäset puuttuivat. Mentiin kyllä uudestaan kentälle ja käppäiltiin siellä muina ratsukoina eikä kukaan yrittänyt tappaa enää Jaskaa. Huoh.

Parin päivän päästä mentiin uudestaan radalle. Varustuksena tällä kertaa naruriimut ja taluttaja. Jaskallahan ei ollut luonnollisesti mitään ongelmaa kävellä siellä. Ilmeisesti hevosen logiikalla ihmisen kanssa on turvallista kävellä, koska sapelihammastiikeri syö ensin sen hitaan ihmisen ja sillä välin avuton pikku saaliseläinhevonen pääsee pakenemaan.

Mikäs tässä, aurinko paistaa ja kaikki on okei!
Ja syöttikin on mukana, tsihihii!

Sitten oli valmennus

Tosiaan pitkän tauon jälkeen oli valmennusta. Alkuhan oli ihan hanurista, kun Jaska kyseenalaisti kaikki pyynnöt, mitä vain keksin esittää. Mutta kun saatiin asiat keskusteltua hänen suuruutensa kanssa, alkoi homma luistamaan. Viimeisenä tehtävänä oli laukata uraa pitkin ympäri maneesia valitsemassaan suunnassa. Koska oikea suunta on meille helppo, valitsin tietenkin vasemman kierroksen, missä Jaska on punkenut ruhoaan uralta sisällepäin ja mennyt ihan mutkalla. Kiitos Valmentajan tehtävien, tällä kertaa ei ollut tietoakaan mutkittelusta vaan porhallettiin menemään pitkin uraa kolme kierrosta varsin kelvollista laukkaa ja ai että oli kivaa!!! Kaiken taistelun jälkeen oli aika palkitsevaa, kun saatiin niinkin huikea onnistuminen!

Rasti seinään: laukataan vasemmassa kierroksessa suoraan!

Hevoskuiskaaja

Ystäväni lähti eräänä päivänä mukaan tallille ammentamaan itseensä hevoshajua ynnä muita terapeuttisia ainesosia. Vakaa aikomuksemme oli lähteä maastoon ja ystis olisi ollut turvanamme maassa eli syöttinä petoeläimille. Aluksi kuitenkin kentälle testaamaan arvon pollen mielenlaatua. Ja se kävikin aika nopeasti selväksi: tappaja oli jälleen palannut maisemiin ja Jaska ryntäsi portista sisään kuin heikkomielinen. Moinen käytöshän ei Rauhalle käynyt, joten otimma uudestaan pari kertaa ja kolmannella kerralla ryntäys oli niin voimallinen, että hevonen pääsi irti! Helvetin hyvin menee! Nyt ei kerinnyt edes sitä kuuluisaa kissaa sanoa. Ohja meni tietenkin heti ensitöikseen jalan alle, mutta kuin ihmeen kaupalla ei katkennut vaikka pienimuotoista temmellystä tapahtuikin! Onneksi Jaskan luottofrendi Leevi oli samaan aikaan tullut kentälle, joten polleni kurvasi heti toista kaviokasta kohti lähikontaktiin. Leevi ei tosin arvostanut näinkin äkillistä lähentymistä ja ilmoitti mielipiteensä vinkumalla ja nostamalla etustaan. Jaska viittasi moisille vihjeille kintaalla ja jäi siihen kaverin luokse hengaamaan ja antoi (onneksi) ottaa itsensä kiinni tosta noin vaan. 

Mikäs tuolla? Onkohan se vaarallinen?

Sen jälkeen olikin taas pörinää korvien välissä ja vähän päästä piti tehdä äkkikäännöksiä tappajaa hämätäkseen. Hyvä puoli tässä on, että ystis sattuukin olemaan vähän kokeneempi hevoskäsittelijä ja saikin Jaskan rauhoittumaan kotvan päästä. Sitten Rauha täti kyytiin ja vähän sulkeisia kentällä. Aina silloin tällöin tuli jos jonkinmoisia asiaankuulumattomia liikkeitä kuten pukkisarjaa tai muuta niskurointia (koska ihminen käveli jossain tai kuului ehkä joku ääni tai tuli haju sieraimeen), mutta loppujen lopuksi ratsastus sujui hyvin. Tosin kieltäydyin jyrkästi maastoilusta moisella kahjolla, koska siellä olisi taas kuitenkin alkanut sen päiväinen poukkoilu taluttajasta huolimatta, että oltais taas päädytty ojan pohjalle kerroksittain ja kuoltu kaikki sinne. Että kiitti, mulle riitti ihan tää rodeo tässä. 

Päivän fiilikset.

Että semmoista se lähestyvä kevät tekee hevoselle. Onneksi nää hankalat hetket ovat kuitenkin ohimeneviä ja lyhytkestoisia, pääosin Jaska on kuitenkin edelleen se sama mukava ja nöyrä itsensä. Minkä toinen itselleen voi? 

Voi kun olis kesä ainainen...

Ilman satulaa on jo ihan jees- juttu, no problem!

Rauhallista joulua!

Jouluntoivotukset!

Olenko minä nyt tonttu?

Jaskalla on ollut vähän leppoisampi joulunalusaika, kun polle sai rokotukset ja Rauha-täti kävi sukuloimassa. Viiden päivän laiskottelu näytti yllättäen tehneen hyvää Jaskalle, koska tikittävän aikapommin sijaan tätiratsastajan alla olikin äärimmäisen herkkä ja kuuliainen ratsu! Tätiratsastajakin oli rentoutunut ja täynnä positiivista latausta, mikä tietenkin heijastui samantien polleen. Mikäs siinä oli ratsastellessa kevyesti ja pehmeästi liikkuvan hörökorvan kanssa, ja mikä parasta: sama fiilis on jatkunut useamman päivän ajan!

Tänään, aatonaattona tehtiin vielä kevyt treeni ja Jaska pääsi viettämään joulua ja mun joululahja Jaskalle on pari vapaata (no sen verran iski hellämieli, että laitoin iltakauroihin pari kuivaa leipää, oho!). Kävipä vielä niin, että yllätysvieras tupsahti tallille porkkanapussin kanssa. Oli kuulemma tullut vaan vastustamaton halu tuoda Jaskalle herkkuja! Jaska kiitti aluksi tarjoamisista kääntämällä valtaisan ahterinsa in your face, kuten sanotaan, kun karsinan ovi avattiin. Onneksi yksinkertainen kavioeläimeni tajusi aika pian, että Hänen suurta hevoisuuttaan häirittiin kesken heinien mutustamisen hyvän syyn takia ja niin pääsi pääsi suomipolle rouskuttelemaan porkkanoita (kunhan ensin näytti, että osaa luopua niistä, meillä ei opita kerjäämään ja syömään sormia!!!). No, kerran taisi yllätysvieraan sormet jäädä hampaiden väliin. Vahingossa! Koska sormet=porkkana. Eikö?

Hyvää joulua kaikille ystäville, niin kaksi- kuin nelijalkaisille!

Onpa vaikeeta

Tonttu ja poro?

No on!

Kauheeta vääntämistä, väkinäistä pusertamista ja tätiratsastajalla on posket verillä, kun ei v*ttu mikään onnistu! Jaska (paska) punkee oikealle, kaatuu vasemmalle, menee just päinvastaiseen suuntaan kuin olisi tarkoitus (kyllä, jopa takaperin, kun Raivo-täti tahtois mennä eteenpäin!!) ja kaikki on niin säätänän vaikeeta. AAARGHHH! Koin olevani maailman paskin ratsastaja ja ruoskin itseäni ja ripottelin tuhkaa päälleni. Siitäs sain! 

Suomenhevosvoimat liikkeellä.

No, onneksi Valmentaja meni pollukan selkään ja totesi heti alkuun, että satula on muuten ihan kamala: kippaa oikealle ja ahdistaa edestä, että eihän tällä voi edes ratsastaa! Jaska-parka, ei ole kuulemma ollenkaan reilua sille, kun ratsastaja on kierossa kuin savolainen imurikauppias! Jaska sai kuitenkin kehuja yritteliäisyydestään sekä hyvästä asenteesta. Koin pakahduttavaa ylpeyttä! Helpottavaa, sillä onhan se parempi niin, että satula on ihan paska ja hevonen hyvä kuin toisinpäin. Satula on kuitenkin vähän helpompi vaihtaa parempaan! Voihan hevosenkin vaihtaa parempaan, mutta se olis melko vaikeaa, koska Jaska on maailman paras heppa! Ja rakkain! Ainakin mulle.

Kaveria ei jätetä... nälkäiseksi.
Jaska on herrasmiehenä työntänyt heinäkaukalonsa naapurin tammalle.
Kaukalo on sittemmin poistettu, koska Jaska piti sitä vapaa-ajan aktiviteettileluna ja
aiheutti maneesissa olijoille erinäisiä sydänkohtauksia kolistelullaan!

Problem solved 

Minähän en epäsopivalla satulalla ratsasta. Ainakaan tietoisesti eli pääsin taas kokeilemaan ilman satulaa ratsastamista (jo kolmannen kerran!). Aloitimme jälleen liinassa ja sitten kaveri päästi meidät ihan irti! Olin ihan että jos tässä nyt vähän kävellään. Noo, vähän kutkutteli kokeilla ravia. Eikun ravaamaan. Hienosti meni kolmikaariset ja pysyin jopa mutkissa kyydissä. Rohkeutta uhkuen ilmoitin juhlallisesti, että jos kokeilisin yhden pääty-ympyrän verran sit sitä laukkaa. Taisi mennä useampi kierros molempiin suuntiin, kun oli niin kivaa ja meni niin hyvin! Vähänkö oli voittajaolo! Ja lämmin (oli nimittäin reilusti pakkasen puolella!), ilman satulaa ratsastaessa on kuin olisi auton penkinlämmitin jäänyt täysille eli ei palele ahteria, päinvastoin!

Me oltiin irti! Eikä kukaan kuollut! Jeeee!

Olin jo valmistautunut ostamaan uuden satulan, mutta onneksi selvittiinkin vain toppauksella, Jaska oli suoristunut sitten viime toppauksen eli ei ihme, että satula vei vinoon! Ja oli kuulkaa pikkuisen eri tuntu perberissä, kun sai istua suorassa satulassa, ei tarvinnut koko ajan vääntäytyä ihme mutkalle ollakseen kutakuinkin keskellä. Ihme homma, niin pienestä kii.

Ootteko kuulleet hevoskeilauksesta?
En mäkään, mutta tältä se näyttää.

Kieltäytyminen ja mustelmat

Oltiin estevalmennuksessa (est = ennensatulantoppaamista). Ei sujunut. Jaska oli nyrpeänä, eikä halunnut ylittää ristikkoa ravissa. Touhu alkoi muistuttamaan enemmän keilaamista kuin estehyppelyä. Muutama viikko sen jälkeen Uhri yritti hypätä Jaskalla. Eipä mennyt sekään ihan putkeen: pari kertaa ylisuuri loikka miniristikon yli ja sen jälkeen totaalikieltäytyminen ja lähes kaatuminen esteen päälle. Uhri suistui kaulan yli puomien ja tolppien sekaan ja ohjat jäivät kiinni tolppaan. Minä messusin herranjumalaa ja näin jo sieluni silmin, kuinka Jaska vauhkoilee ympäri maneesia tolpan kanssa katkoen kaikki jalkansa ja kaulansa ja vaikka mitä! Mutta onneksi hevoiselleni on siunaantunut sen verran järkeä herneaivoonsa, että kaiken dramatiikan jälkeen se jäi vain paikalleen ihmettelemään kaaosta, minkä oli itse aiheuttanut. Huh! Jaska selvästikin järkyttyi ja oli tekemistä, että saatiin se menemään edes maassa tolppien välissä olevan puomin yli. Eipä ollut järkeä jatkaa. Onneksi Uhrikaan ei loukkaantunut sen vakavammin, toinen käsi sai pari komeaa mustelmaa ja tuplasi kokonsa. Ei kuulemma tarvii käydä edes salilla, että saa haban kasvamaan! Pohdimme syytä moiselle hyppyhaluttomuudelle ja tultiin siihen tulokseen, että epäsopiva satula (toivottavasti) oli kaiken pahan alku ja juuri. Toppaaja sanoi, että on hevosia, jotka ovat niin herkkiä, että eivät suostu mihinkään, jos joku on huonosti. Ja on hevosia, jotka eivät välitä ja sitten kipeytyvät kunnolla. Jaska kuuluu ilmiselvästi ensimmäiseen ryhmään!

Taivas varjele mitä sieltä tulee!

Valoa kohti

Reippain mielin valmennukseen vähällä treenauksella (koska satulaongelma!) ja lopputulos oli mitä mainioin, kunhan ensin saatiin Rauha-tädin tappiinsa viritetty kireys ja yliyrittäminen ensin laukaistua! Valkku sanoi, että Jaska on niin mun peili, että jos vähänkään olen kireänä ja asenteella "nytperkeleonnistuuvaikkaväkisin" niin Jaska on yhtä kireänä eikä tasan mikään onnistu. Mutta kun Rauha rentoutuu ja muistaa hengittää niin Jaskakin rentoutuu ja kappas, kun me osataan taas! Ja on kivaa! Eli, jos on jo valmiiksi huono päivä ja sieraimessa majailee palkokasvi, on turha mennä Jaskan selkään hampaitaan kiristelemään. Palaute on välitön: haista ite! 

Jaska näyttää kieltä, koska Rauha-täti on kireä.

Söpistelyä ala Jaska ja Rauha <3

Kuvaussessiot

Tallinpitäjän ehdotuksesta keräsimme itsenäisyyspäivänä (-17C!!!!) kaikki tallin suomenhevoset samaan kuvaan. Tosin yksi jouduttiin kuvaamaan erikseen, kun ihmiset eivät riittäneet (liitettiin poku jälkikäteen samaan kuvaan). Meinasi käydä vähän jännäksi touhu, kun polleja alkoi tulla joka suunnasta kentälle! Jaska kasvoi ainakin kymmenen senttiä (mitattiin toppauksen yhteydessä ja tulos 152 cm hokit jalassa eli noin 150cm ilman kenkää, melkein poni!!!) ja alkoi höristellä sinne sun tänne. Eikä jalat pysyneet paikallaan ja yrittipä tuo ketku vielä potkaista lähintä kaveria hanuriosastolle kiljumisen kera. Vetäydyimme siis turvallisuussyistä hieman takavasemmalle ja saatiin kuin saatiinkin kuvat otettua. Mikähän orisyndrooma Jaskaa vaivaa, kun pitää alkaa elvistelemään isommassa porukassa? Session jälkeen pyysin tallikaveria nostamaan mut selkään tadaa! ilman satulaa siis taas! Ja ihan kuin oltaisiin aina menty ilman satulaa, niin vaan laukat ja ravit meni hienosti ja ai että kun oli taas kivuus huipussaan ja hyvä lämmin hellä arsella oli olla! Kyllä se taas tästä hyväksi muuttuu!

Kaikki tallin suomenhevoset kuvassa itsenäisyyspäivän kunniaksi.
Tuli ihan kylmät väreet, kun oli niin juhlallinen olo!
Vai johtuikohan se sittenkin pakkasessa seisoskelusta...

Mina olen uksisarvinen taruolento, enko olekin!

Mistä on hyvät ratsastajat tehty?

Kanelista, sokerista...?

Joo ja tähtipölystä ja kuutamolla paistetuista jäniksen jäljistä. Mikä sitten tekee ratsastajasta hyvän (ja mikä on hyvä ratsastaja?)? Ratsastuskilometrit? Putoamisten määrä (penskana uskottiin legendaan, että pitää tippua sata kertaa, että on hyvä ratsastaja)? Maailmanluokan hevonen? Lahjakkuus vai ihan vaan moukan tuuri?

Tosiratsastajat venyttelevät ennen valmennusta.

Hyvällä ratsastajalla on ainakin (järjestys epämääräinen):

- kokemusta (eli paljon ratsastuskilometrejä takana)
- hyvä ryhti
- hyvä tasapaino
- vatsalihakset, joille Ronaldokin olis kateellinen
- rytmitaju
- joustavat lonkat (pyörivät siis ympyrää kuin helikopterin lavat)
- joustava lantio
- joustava selkä
- joustavat kädet
- joustavat jalat
- joustava mieli
- jäntevä kroppa

Täältä löytyy varmasti jotain
syötävää. Kyllä suomenhevonen
tietää selviytymisniksit!

- rento kroppa (samaan aikaan jäntevyyden kanssa)
- yliluonnollinen kehon hallinta
- rohkeus
- nöyryys
- huumorintaju
- äärettömän hyvä fyysinen kunto
- peräänantamattomuus
- kehittymättömyyden sietäminen
- halu kehittyä kaikesta kehittymättömyydestä huolimatta
- hyvä kylmänsietokykky
- hyvä lämmönsietokyky
- hyvä väsymyksen sietokyky
- zenmäinen rauhallisuus eli lehmän hermot
- nopea reaktiokyky
- tavoitteellisuus
- kyky hengittää säännöllisesti
- kyky ennakoida kaikkea maan ja taivaan väliltä hermostumatta mistään
- teräksinen perse ja genitaalit
- hyvä mielikuvitus
- hyvä tai ainakin kehityskelpoinen hevonen
- yhteistyökykyinen hevonen
- no, hevonen (oma tai lainasellainen!)
- hyvät valmentajat
- hyvä talli
- kiva talliporukka
- rahaa
- hyvä satula
- hyvät hanskat
- hyvät ratsastushousut
- hyvät ratsastuskengät ja ylipäänsä kaikki varusteet
- kypärä, jossa on vähän blingiä
- pettymyksen sietokyky 
- kyky nauttia nanosekunnin onnistumisesta ainakin viikon ajan
- rakkaus lajiin
- (hevos)hulluus
- itsekriittisyys
- usko tulevaan
- usko parempaan
- usko itseensä
- usko hevoseen
- rehellisyys
- tosiasioiden myöntäminen (evo=etvaanosaa)

Miten meni? Teinkö hyvin? 
Kyllä varmaan, koska oon niin söpö!

Ihan näin muutaman hyvän ratsastajan ominaisuuden mainitakseni. Ja kun tarkastelen listaa, ei hirveän montaa rastia tule. Tai, no onhan mulla hevonen, hyvät valmentajat, hyvät varusteet, hyvä talli ja superkiva talliporukka, mielikuvitusta riittää, huumoria ja rytmitajuakin löytyy ja ainakin kyky nauttia niistä nanosekunnin onnistumisista! Ratsastuskilometrejäkin on takana aika monta, mutta olen alkanut ratsastamaan vasta edellisen heppani, Santun aikana. Sitä ennen vaan istuskelin selässä ja naatiskelin vailla mitään tavoitteita.

Kulunut viikko on ollut oikein tehokas valmennusten osalta: oli istuntavalmennusta ja kahden eri valmentajan sileät (ei siis hypätty vaan hinkattiin menemään pitkin maneesia). Kaksi eka kertaa kokeilin Jaskalle taas kuolainta ja melko hyvin meni, ei ainakaan pukitellut tai suuremmin protestoinut, kuten keväällä, kun sudenhampaat vaivasivat. Valitsin kuitenkin hackamoret (eli ei rautaa suussa) kahteen viimeiseen valppaan, koska jollain tavalla Jaska tuntui jännittyneeltä kuolaimen kanssa ja aukoi mun makuun liikaa suutaan. Pitää jatkaa maltillista opettamista uudestaan kuolaintuntumaan.

Tuli talvi. Ja pakkanen. Ja kiva valo.
Ja sit joku pilaa kuvan, kun toinen on niin söpönä (taas).

Viimeisin Valmentaja oli armoton: pisti meidät raukat tekemään avoja (eli avotaivutusta, jossa hevonen kulkee ns. kolmella uralla etuosa sisällä) ja sehän oli ihan kauheaa, koska:
* mä en osaa
* Jaska ei osaa
* teen väärin
*Jaska tekee väärin
* ihan kauheeta vääntämistä

Paitsi, että me osattiin kuitenkin! Ei ihan joka kerta eikä joka toinenkaan, mutta muutama hyvä pätkä (eli ehkä metri tai jopa kaksi) mentiin ihan oikeaa avoa! Vautsi! Tästä on hyvä jatkaa!

Seuraavana päivänä keskityttiin taivuttamiseen (eli hevonen on taipunut ympyrän kaaren suuntaisesti) ja tätiratsastajan kehonhallintaan. (Tätiratsastaja loihti pollelle hienon tuplalettikampauksen irtopisteiden toivossa!) Sepä olikin mielenkiintoista. Tätiratsastajan keho tahtoo väkisin kääntyä väärään suuntaan. Ja mielellään kahteen eri suuntaan eli jos katse olis tonnepäin niin vähintään lantio olis sitten ihan vastakkaiseen suuntaan. Ja eihän se hevorukka silloin ymmärrä taipua vaan pikemminkin se jäykistyy ja jännittyy (koska ei voi käsittää, mitä toi epämääräisesti hyllyvä ihmismassa tuolla selässä oikein tarkoittaa) ja tuloksena on niska jäykkänä, pää korkealla, kaula jännittyneenä väärään suuntaan vinokas hevonen. Huoh. (psst. mun on vaikeampi kääntyä pyörälläkin toiseen suuntaan ja sama luistimilla!)

Tätitratsastaja sai luonnollisesti erittäin hyviä ohjeita Valmentajalta ja !tadam! ihme tapahtui: hevonen taipui, oli rento (saattoipa myödätäkin) ja ainakin neljä askelta mentiin niinkuin piti! Siis niin siistii!!! Pari mutkaa ja haastetta oli toki matkan varrella, kuten se, että tätiratsastaja ei erottanut oikeaa kättä vasemmasta, käänsi ruhoaan aina väärään suuntaan, meinasi välillä vähän hermostua (koska hevolla hirtti aika ajoin kaasu kiinni eikä se totellut kuuliaisesti mun hentoja vatsalihaspidätteitä, hmph) ja kädet vatkasivat kuin tiputanssissa konsanaan, vaikka niin kuvittelin pitäväni niitä rennosti paikallaan (tallikaverin ottama video paljasti karmaisevan totuuden). Kantapäät nousevat ylös tuon tuosta, reisi ja polvi puristuvat satulaan, lantio ja jalka kääntyi väärään suuntaan tai ei ollenkaan, perskannikat jännittyivät, painopiste oli päin persettä (kuten sen tavallaan pitääkin olla, mutta väärin meni sekin!) katse on tiukasti kohti maata tai hevosen niskaa tai omaa kättä (kun sen pitäisi olla sinnepäin, mihin ollaan menossa) eikä niitä vatsalihaksiakaan tahtonut löytyä, lonkkaan iski kramppi, alaselkä (ruoto ja lihakset) oli ihan finaalissa, unohdin aika usein hengittää eli rentoudesta ei ollut tietoakaan, ryhti oli kuin quasimodolla ja olin sanotaanko 98 prosenttisesti myöhässä, kun olis pitänyt pidättää, myödätä tai pyytää lisää vauhtia. Eikä se tietenkään yhtään helpottanut, että hevonen oli notkea kuin betoniporsas. Ja että se ratkaisi kaikki epämukavuudet tai ymmärtämättömyydet nostamalla pään ylös, jäykistämällä kaulan ja lisäämällä vauhtia!

Kun kaikki on päin lootuksen kukkaa.

Silti päällimmäinen fiilis valmennuksesta oli kuitenkin hirrween hyvä ja olin ihan sikatyytyväinen! Jaa, miksi, voisi joku kysyä. No siksi, kun pystyin vaikuttamaan (aina silloin tällöin, kun ns. paketti oli kasassa) hevoseeni ja sain niitä hyviä nanosekunnin pätkiä eli oltiin Jaskan kans vähän niinku vainulla, että miten tän homman pitäis mennä!! Eli meillä on kaikesta huolimatta toivoa! Mä voin oppia joskus ratsastamaan edes keskinkertaisesti ja Jaskasta voi tulla joskus tasainen, helposti ratsastettava ratsu. Tai sitten ei. Hevonenhan on yhtä hyvä kuin sen ratsastaja. 

Hassu Jaska! Kasvattanut talvikarvan kolikonkuvien mukaan :D
Nimim. Kyllä täällä tarkenee

Eli vaikka saisin huippuhyvän kopukan alle, olisi meno todennäköisesti aika samanlaista räpellystä ja vatkausta kuin tänään. Koska hevonen on yhtä hyvä (eli huono) kuin ratsastajansa. Tähän tulokseen tultiin setämiesratsastajan kanssa, kun seurattiin hänen tyttärensä valmennusta sen jälkeen, kun setämies oli mennyt mitenkuten epätasaisen tasaisesti oman tuntinsa ensin. Tyttärellä hevonen oli tietenkin rento ja myötäili minkä kerkesi ja tarjoili peräänantoa. Setämiesratsastajalla hevonen oli aluksi laiska ja laukan jälkeen yli-innokas, peräänannosta ei ollut tietoakaan saatika myötäilystä. Tai sitten se oli vaan moukan tuuria, eikä taidoilla ollut mitään merkitystä, kuten setämiesratsastaja tokaisi.

Tärkeintä ei ole se, mitä osaa, vaan se, että näyttää söpöltä!

Ehkäpä se onkin vain tuuria, kun onnistuu. Taivaankappaleet ovat juuri oikeassa asennossa juuri oikealla hetkellä ja silloin vain liidellään höyhenenkevyesti symbioosissa, ollaan yhtä ja koostutaan samoista atomeista hevosen kanssa! 

PIRRRR!! Herätys todellisuuteen.

Hyvä siitä tulee. Tärkeintä on se, että on kivaa yhdessä!
 Sydänsydänsydän!

Psst! Ratsastin Jaskalla toisen kerran ilman satulaa siis niinku ikinä! Tällä kertaa pouni ei panikoinut heti ensi metreillä, kuten silloin joskus sata vuotta sitten, kun eka kertaa pönötin ilman penkkiä kyydissä. Mentiin tallikaverin avustuksella liinassa (ihan vaan sen takia, että jos se saa sätkyn ja mä tipun, niin koni ei lähde kuin telkkä pöntöstä koheltamaan pitkin maneesia). Ravattiin ja jopa laukattiin! Vitsi oli siistiä, varsinkin kun istuinlämmitin oli päällä ja toimi oikein oivasti. Ainoa ongelma on, että meidän jakkarat on liian matalia, jotta pääsisin omatoimisesti kyytiin, tästä vähän jo setämiesratsastajallekin vihjailin. Että vink vink!

Siinä sitä vaan laukkaillaan ilman satulaa!

Syksy saa pollen pörheäksi

Kop kop. Kuka siellä? No syksyhän se

Ei pärjää enää ilman välihousuja ja kerrospukeutumista. Näpit jäätyy ilman hanskoja. Omenat tippuu puusta ja Jaska saa oman osansa omppuloista (onneksi en kaatanut sitä puuta, vaikka keväällä niin kovin uhosin). Jaska on kovin pörheä. Sekä sisäisesti että ulkoisesti. Alkaa olla aika pimeetä. Siis ulkona (mun päässä on aika useinkin pimeetä, mutta sillain hyvällä tavalla!). Ja tietenkin kirskikkana kakun päällä vanha kunnon syysflunssa. Jaska sai muutaman suunnittelemattoman vapaapäivän ihan siitä syystä, että olin sohvan uumenissa ja podin oloani. Ja kolmantena päivänä nousin sohvalta ja menin ratsastamaan, ihan 20 minuuttia jaksoin, Jaska olis jaksanut paljon kauemmin ja laukata paaaaljon enemmän, mutta mun hengitys- ja verenkiertoelimistö oli sitä mieltä, että tää riittäis nyt, kiitos. Saatiin kuitenkin pahimmat pörinät kylmenneiden ilmojen virkistämästä pollesta pois.

Flunssaa parantelemassa pörinä-pollen kanssa.

Estevalppaa

Ehdotin erään valmennuksen jälkeen, että voitaisko ens kerralla hypätä (koska olin niin hurmiossa onnistuneen tunnin jälkeen, että kuvittelin pystyväni mihin vaan) ja sehän kyllä kävi Valmentajalle. Tuumasta toimeen. Katseltiin siinä setämiesratsastajan kanssa meitä edeltävää valppaa ja  naureskeltiin, että meillä ei varmaan oo tota kolmen esteen sarjaa, koska mehän ei tod mitään laukkoja säädellä. Heko heko. Vaan sielläpä se kolmen sarja oli visusti paikallaan, kun raahasimme syömälihavat estepollentaimet maneesiin. Oli kyllä vähän semmoinen olo, että joo, mitäköhän tästä... Mutta, koska luotto Valmentajaan on suunnaton, en alkanut suotta jännittämään. Oikeastaan olin aika täpinöissäni (mieti, minä, estekammoinen tätiperunasäkki innoissaan jostain estetunnista, daa!)!

Jaska maalasi kavion.

Puomit oli onneksi pudotettu meille sopivalle korkeudelle, elikkäs maahan. Sujuvasti sitten ravailtiin niiden yli ja kohta jo mentiin laukalla. Ja siinä kolmen sarjalla piti saada kolme laukkaa väliin ja mitämitämitä! Sehän onnistui! Jaska jopa vastasi pidätteeseen eli hidasti ja lyhensi askelta, jos meinasi mennä liian vauhdikkaaksi. Vau! Viimeisellä kerralla puomit olivat mystisesti nousseet ylemmäs ristikoksi ja meillä oli alkeellinen esterata suoritettavana! Ja uskokaa, että oli vähän kevyt olo, kun hallitusti ja kauniisti suoritimme radan! Mun piti viimeisen esteen jälkeen ratsastaa suoraan, mutta tämä tätiratsastaja haltioitui niin kovin, että unohti kokonaan ohjauksen! Otettiin sitten se viimeinen este vielä uudestaan ja mentiin sitten suoraan. Olin suorastaan hurmoksellisessa tilassa!

Jos söisin vähän tosta tota kuivaa oksaa.

Jaska kävi aina tehtävien välissä kuumana kuin hellankoukku, mutta aina kun lähdettiin suorittamaan, oli polle kuulolla ja teki just, mitä pyysin. Ja mikä tärkeintä, Rauha-täti pysyi ihan coolina, eikä alkanut jännittämään tahi hermostumaan. Valmentaja kehui kovasti, miten kivasti ja varmasti Naskeli hyppää ja kyllä se tuntuikin siltä, näytin vaan suunnan ja nautin!

Kuvituskuva. Ei liity mihinkään. Nimi muutettu.

Setämiesratsastajan polle on yleensä melko eteenpäinpoljettavaa mallia. Paitsi nyt estetunnilla, pollehan lähti kuin mummo peltikatolta aina eka esteen jälkeen ja viittasi kintaalla kaikille jarrutus- tai kääntämisyrityksille. Näin setämiesratsastajasta tulikin setämiesmatkustaja, ihan yhtäkkiä tosta noin vaan. Että ei ne hepat mitään automaatteja oo ja laiskakin voi jopa innostua! Onneksi tilanne pysyi hallinnassa taitavan Valmentajan ansiosta, vaikka kerran oli maneesin takaseinä ehkä lähempänä kuin setämiesratsastaja olisi toivonut. Aika kätevästi nuo muhkut kuitenkin kääntyy, kun on ihan pakko! Olin vähän salaa ylpeä Jaskasta, joka yleensä on se, jota pitää yrittää jarrutella eteenpäin pyytämisen sijaan!

Havunneulaset on perseess(t)ä

Lähdettiin pitkästä aikaa pidemmälle maastolenkille. Tällä kertaa kokoonpano koostui Jaskasta, Leevistä ja sitten eräästä tammahevoisesta, joka on kuulemma aika säpäkkä ja sanotaanko näin että ympäristöstä tietoinen. Alkuteputtelun jälkeen tammakin malttoi rauhoittua Jaska-veturin ja Leevi-perävaunun perään puksuttelemaan. Tsukutsuku, pukspuks. 

Siis mikä toi hysteerinen kana tuolla on?
Herramunjee, chillaa nyt vähän beibi!

Tien ylitykset, lenkkeilijän ja autojen kohtaamiset sekä isomman lätäkön ylitykset meni kaikki oikein mallikkaasti, mutta auta armias, kun Jaskan ahterin päälle laskeutui havunneulasia! Sepä olikin the paha juttu ja aiheutti suunnatonta närkästystä herkkäpeppuiselle hevoiselleni. IIK! (kuka nyt on hysteerinen, kysyn vaan?) Onneksi mukana oli aputyttö, joka elegantisti siirsi mokomat häiriötekijät hänen majesteetilliselta perseeltään ja matka saattoi jälleen jatkua rennosti. Pitääkin alkaa siedättämään Jaskaa siihen, että kosken hänen herkkäpeppuunsa selästä käsin. Ai miksikö? No siksi, että kerran koskin ja sehän oli niinkin hirveätä, että Jaskan piti melkein käydä maahan istumaan, kun järkyttyi niin kovasti. Believe or not. Meillä jokaisella on herkkä kohtamme, Jaskalla se on selvästi peba.

Suomipollet ei haluu nyt seistä paikallaan. Koska meno päällä.

Tahtojen taistelu.

Ja taas säikähdyttiin

Hevosia syövä satula, parempi juosta karkuun!

Lainasin eräänä syksyisenä iltana tallikaverin länkkärisatulaa ja kaikki meni ihan jees siihen asti, kunnes lähettiin raville. Satulassa oli metallirenkaita ja nahkasuikaleita ja renkaat piti tietenkin ihme klink klonk-ääntä ja suikaleet läpsyivät iloisesti pitkin pollen kylkiä. Siitäkös sitten hepo säikähtämään. KÄÄK! Jaska meinasi suorastaan juosta päin seinää hätäpäissään (jos ihan hitusen liioitellaan), mutta onneksi olin Rauha ja otin tilanteen haltuun. Ja onneksi Jaska pysähtyi heti, eikä lähtenyt juoksemaan ääntä karkuun, koska sitä ääntä olisi sitten piisannut aina enemmän ja enemmän, mitä kovempaa oltais menty. Ja sillä menolla olisin tod näk päätynyt taas maneesin seinään tai jotain vastaavaa. Eli pisteet Jaskalle! Juoksutin sitä sitten maasta käsin ja siedätin ääneen ja könysin takaisin kyytin, kun Jaska ei ollut enää pakeneva saaliseläin (kyllä, metallirenkaat voivat ihan varmasti syödä hevosen, siis hevosen mielestä!). Vaihdettiin kuitenkin varmuuden vuoksi satula, kun tallikaveri kipusi eka kertaa Jaskan selkään. Aluksi Jaska oli edelleen hieman epävakaassa mielentilassa, mutta rentoutui, kun ratsastaja löysi istuinluunsa ja muisti, miten koulupenkissä pönötetään! Me pidettiin tallikaverin kanssa omaa kivaa erään satunnaisen heporaukan kanssa (omistaja hikoili Jaskan kyydissä!), tehtiin Meku-pollelle eri hienoja kampauksia ja hihitettiin kuin pikkutytöt! Thihii tirsk!

Leningrad Cowboys- piisami.
Vai olisko sittenkin yksisarvinen?
Hevosella oli vähintään yhtä hauskaa kuin meillä, kuten kuvasta näkyy!

Isolla kylällä

Kävimmä tallikaverin kera HIHSissä eli horse showssa heltsingissä asti katsomassa hienoja hevosia ja huikeita suorituksia. Melkein jo mentiin Björsin Markon kanssa ottamaan yhteiskuva (koska se on niin ihq!), mutta mä jänistin sitten kalkkiviioilla (koska olen niin hillitty ja pidättyväinen), tyydyttiin sitten kuikuilemaan häntä aina ohikulkiessamme. 

Aaltoja voi tehdä myös ihan kahdestaan! 

Paikan päällä katsottuna se 160 cm (eli voisin kävellä limboamatta esteiden ali ja hitusen varvistaa, koska jäisi vielä sentti väliä!) esteluokka on kyllä aika järjenköyhää touhua. Voisi melkein kuvitella, että joku on unohtanut mentaalihospitaalin suljetun osaston oven auki ja joukko umpihulluja on sieltä karannut ja hulluuspäissään keksinyt, että mennään hyppäämään tommosia talonkorkuisia ja nälkävuoden mittaisia esteitä näillä lähes ponikokoisilla kaakeilla. Koska eihän kukaan tervejärkinen tommosta voi tehdä! Eihän? 

Joku järkensä menettänyt siellä leijuu!

Oli kyllä hieno päivä ja upea kokemus kaikkinensa! Asiantuntevasti kommentoitiin suorituksia ja pohdittiin, että kuinka korkealla kukakin on niissä kränkingpisteissä. Ja uhkapelurina pistin rahaa likoon peerpaumin akan puolesta, mutta katkerasti sen euron hävisin. Kyselin tallikaverilta, että onko se peerpaumin akan ukko mukana. Ei ollut, tiesi kaveri kertoa. Joku sen kisan voitti, mutta mun mieleen jäi parhaiten eräs etujaloilla hassusti tumputtava hevonen, vinkeän näköistä menoa! Saattoi olla jopa kisan voittaja. Kuka niitä muistaa? Pääasia että viihdyttiin! Eikä paleltu! Ja oltiin ihan ihmisiks, kerran vaan tehtiin katsomossa aaltoja. Kahdestaan.

Jaska yrittää olla herkule poirot (oikeesti toi on jotain räkää tms.)

Tuliaisia Jaskalle. Vähänkö ihkun väriset, hyvin miehekäs!