Virstanpylväs saavutettu!

Arvaa, kenen synttärikakkukahvit! Vinkki: sankari täytti juuri 30 vuotta.

Ja aika hitokseen iso sellainen!

Lähes neljä vuotta on tätiratsastajan takaraivossa piipittänyt pesästä pudonneen linnunpojan pienellä äänellä surkeasti  toive siitä, että voitaisiin Jaskan kanssa käydä ihan yksin maastossa vailla huolen häivää ja perhosia vatsassa. 

Ja tänään se sitten vihdoin tapahtui! 

Leevin tytöt olivat rapsuttelemassa Jaskaa, kun menin hakemaan laitumelta.
Aika auvoinen olotila!

Otetaanpa ryhdikäs asento ja taputetaan käsiä hetki! 

Taputapu!

Maastoilukauden alkaessa tätiratsastaja uskalsi sanoa ääneen, että tänä kesänä tavoitteena on käydä yksin maastossa (kaikki muut ovatkin käyneet Jaskalla yksin maastossa, paitsi Paskajäykkätäti!). Ja nyt se sitten tapahtui! Kävihän täti esim. viime vuonna Jaskalla yksin lähimaastossa, mutta rentoudesta ei voi puhua, koska täti jännitti ja Jaska jännitti ja kaikenlisäksi tuli vastaan vielä monta jännää juttua, mitkä jännittivät vielä vähän lisää... Eipä tehnyt ihan heti mieli lähteä yksin maastoon.

Kokeiltiin taas korvahuppuja, viimeksi lähtivät sijoiltaan kesken valmennuksen...
Nyt pysyivät koko ratsastuksen ajan päässä, koska ei ollut niin paljon ravistelun tarvetta!

Mitenkä se maasto sitten meni? No ihan samalla tavalla kuin olisi oltu jonkun kaverin kanssa. Paitsi että oltiin YKSIN! Jaska pöristeli rentona, jäi välillä (vähän turhankin usein!) syömään ja alkumatkasta piti sitten jäädä niille sijoilleen tuijottamaan heiluvaa puskaa. Tätiratsastaja huusi heiluvalle pusikolle, että voitko sanoa jotain, ettei tää hevoinen pelkäisi ja sieltähän pulpahti esille papparainen, joka oli vastaksien tekopuuhissa. Kun heiluva puska paljastui ystävälliseksi ihmiseksi, ei Jaskankaan tarvinnut enää miettiä, pitääkö paeta (hei, tyypillä saattoi olla puukko!). Matka jatkui leppoisasti (hetken aikaa tosin papparaisen pyörää tuijotellen). Mentiin sitten sama lenkki kuin viimeksi ja sitä ennen (noin 5,5 km). Ihan ravattiin ja sillä uudella laukkapätkällä (ei kiitolaukka!) Jaska jo hieman ehdotteli, että jokos sitä sais mennä, mutta lähti laukalle vasta luvan saatuaan. Kaikki jarrutukset tapahtuivat äänellä ja istunnalla, ei ohjia kiristämällä! Ai että! Euforian tunne valtasi tätiratsastajan! Olemme yhtä, samaa universumia, luotamme toinen toiseemme, ymmärrämme toisiamme pienestä eleestä, rakastamme... Luottamus. Se kirosanan ryydittämä Luottamus!

Tätiratsastaja varasti Jaskalta pusun maastolenkin jälkeen.
Jaska on sitä mieltä, että pidetään ne hellyydenosoitukse piilossa muilta!

Takaisin tullessa oli tallin lähelle ojaan ilmestynyt liikennemerkkejä ja pätkä aitaa ja Jaskahan laittoi heti merkille tarkkana poikana olosuhteiden muutokset! Askel vaan tiheni ja roinan puoleinen kylki painui kuopalle, mutta niin vaan reippaasti päästiin siitäkin ohi, eikä tarvinnut jäädä edes tuijottelemaan! Asiaa saattoi auttaa se, että Jaskan turvasatama oli ihan siinä vieressä.

Gangsta-Jaska. Ei sitä aina jaksa huppariaan kantaa ja kas,
siihen onkin olemassa oiva teline!

Kun tätijaskaratsukko saapui talliin, katsoi Uhri silmät lautasen kokoisena huomioliiviin verhoutunutta tätiratsastajaa, että ootsä niinku ollut yksin maastossa?!? Ja kun täti sitten juhlavasti ilmoitti, että joo, kirkasti leveä hymy Uhrin naaman! Että jes, hyvä te, johan tätä onkin odotettu! 

Vähän vielä siitä oikealle...

Kun tätiratsastaja vei Kultakimpaleensa laitumeen, ei pollella ollut mikään kiire lähteä siitä luota pois (kuten ei yleensäkään), siinä vielä hetki rapsutusta ja pusumuiskuja (älkää kertoko kellekään, Jaskaa nolottaa olla semmoinen pussattava halinalle!), mikäs siinä on hevosen tuoksua haistellessa ja olla vaan, kun toinen nojaa päätään olkapäähän (koska ihminen on hyvä rapsutusalusta). Oih! 

Ai, nytkö sä jo meet, mua kutittais vielä vähän...

Sitten pitikin jo kiireenvilkkaa lähteä todistamaan, kuinka Uhri hyppää esteitä (ja kerran jaloilleen satulasta maahan heppansa sotkeuduttua omiin jalkoihinsa (koska paskahätä!), tätiratsastaja kuvasi ja jatkoi vaan filmaamista, vaikka toinen putoaa, koska ei näkynyt ruumiita ja eikös kaikki kuvaa onnettomuuspaikalla?). Onneksi ei sattunut ja homma jatkui!

Viesker

Tätiratsastaja, Uhri, Setämiesratsastaja perheineen sekä moni muu tallikaveri olivat kunnioittamassa kaikkien aikojen parhaan suomenhevosravurin syntymäpäiviä Killerillä. Ei voi uskoa edes, kuinka upeassa kunnossa hevonen on ja miten arvokkaasti se esiintyi, pääsipä Täti ja Uhri vähän koskettamaankin thö viisinkertaista Kuningasta! Todella hienot ravit ja mieleenpainuva kokemus!

Viesker-kuningas haluaa tavata alamaisiaan.

Tätiratsastaja on tavannut itse Ahokkaan Kaarlon ostaessaan häneltä ystävänsä kanssa hevosen (Meteor), siinä harjoitusradalla oli koeratsastus ja niin sitä vaan mentiin kiitolaukkaa muina ratsastajina (eikä pelottanut yhtään, koska täti ei silloin vielä ollut täti, vaan paljon nuorempi (ja nätimpi?) ja kuolemattomampi, eikä ollut sattunut vielä mitään traumatisoivia ratsastusonnettomuuksia!). Ja päästiinhän siinä kaupantekijäisten kylkiäisiksi tapaamaan myös herra Vieskeriä. Oli ihan yllätys, kuinka pieneltä se näytti sillon karsinassaan! Vaan oli suuri  kunnia tavata molemmat Suomen raviurheilun legendat, en ikinä unohda sitä hetkeä!

Miettikää, torstairaveissa oli lähes 5000 ihmistä!
Oli kyllä upeat ravit ja hieno tunnelma!

Kumma juttu, kun Viesker oli radalla esiteltävänä viimeistä kertaa, niin alkoi tuulla niin kovasti, että silmistä alkoi valua vettä ja tuli kylmät väreet...

Hattu päästä ja syvä kumarrus.

Viesker 

Keskikesän juhlaa

Tuonne johonkin se kenkä putosi...

Ja sieltähän se löytyi, mihin oli pudonnut!

Plussapallot pellossa

Ja niin koitti kesäkuun alkupuolella se päivä, että pollet pääsivät jälleen vihreään paratiisiin eli laitumelle! Tänä kesänä kokoonpano oli alkuun perin suppea eli Jaska ja Leevi. Myöhemmin Onni liittyi laumaan, tuttu kaveri edellisvuosilta, tamma (kaveri viime kesiltä myös) jäi kasvattamaan mahaansa, tuleva näyttää, onko siellä varsuli vai onko se vaan syömälihava! No, kuten aikaisempina laitumellelaskupäivinä, niin myös tänäkin vuonna oli pienimuotoista jännitystä ilmassa Siis ihmisillä, ei hevosilla, koska eihän ne yksinkertaisuudet mitään tienneet pian muuttuvasta tilanteestaan. Joka vuosi laitumelle talutus ja irtipäästö ovat aiheuttaneet jonkinlaista showta, joten siitä siis pieni täpinä. Täti- ja setämiesratsastajat varustivat siis hevoisensa asiaankuuluvasti naruriimuilla ja paksuilla köysillä, että on mistä kiskaista, jos pollet vallan hurjiksi äityvät äkättyään, että hetkinen, meillehän koittaa vapaus! 

Vihreää kultaa!

Pieni mutka tosin meinasi tulla laitumen ja talven yli juuri ja juuri hengissä riutuneiden, nälkäkuoleman partaalla hoipertelevien kopukoiden väliin, sillä laitumen lankoihin ei tullut sähköä! Paikalla oli aamusta sähkösetämiehiä kytkemässä kaapeleita taijotainsellaista ja yhdessä miehin Setämiesratsastajan kanssa siinä sitten testailivat, että onko langassa virtaa. Testaus tapahtui perinteiseen tyyliin ihan sormella,kun eivät uskaltaneet vettäkään laskea lankoihin (luuserit!). Setämiesratsastaja oli ensimmäinen rohkea testaaja ja kun lankaan kosku ei aiheuttanut Setämiehessä breakdancemaisia muuveja, tohtivat toisetkin tosimiehet sormensa laskea langalle vieretysten kuin pulut puhelinlangoille konsanaan! Äkkinäisempi maallikko olisi toki voinut kuvitella, että sähkösetämiehillä olis joku sähkönkuluntestausmittari sähkönkulun testaamiseen, kun nyt 2000-luvullakin elellään, mutta... No,hetken lankoja sormeiltuaan miehet totesivat, yhteen ääneen kuin eunukkikuoron pojat, että no ei kulje vähävirtanen. Aika pian sen jälkeen kuuluikin vaan tumpsahdus, kun sähkötyömiesrukkaset putosivat maahan ja sähköammattilaiset olkiaan kohotellen kurvasivat hiekkaa pöllytellen horisonttiin. Koska nou kän duu, minkäs sille voi jos on johdot ja kaapelit ja kaikki, mutta vain sähkö puuttuu!

Otanpa kivan kaverikuvan hepoista. Eiku...!

Paskakkelit jostain sähköstä, totesivat setäjatätimiesratsastajat hetken tilannetta tuumittuaan ja päättivät viedä pollensa peltoon. Sanoohan sen jo järkikin, että jos suomenahnehevosella on turvan alla ruokaa riittämiin, ei se koe tarvetta poistua paikalta. Ja olihan siellä kuitenkin langat, joita varsinkin varttuneemmat hevosyksilöt kunnioittavat kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja jos tulisi susihukkanen tahi muu uhka, mikä pakottaisi pollet karkuun, ei siinä paljon parit sähkölangat menoa estelisi. 

Jaska huomasi ruokakupissaan jotain ylimääräistä ja sille piti sitten puhista ja silmiä pyöritellä!
Pääskysen (eli pääsiäisen eiku päästäisen eiku...) muna oli noin etusormen pään kokoinen,
siis todellinen uhka hevoselle!

Joten the grande finale! Tosin melkoinen pannukakkku olikin sitten koko laitumelle lasku: pollet kävelivät kuin unessa köysien päässä ja kun koitti irtipäästö, ei tapahtunut oikeastaan mitään. Kerran öhkäisivät kun kävivät turvat vastakkain ja Leevi veti muutamat ilopierupukit todettuaan, että tämähän on oikea ilon ja onnen päivä ja sitten alkoikin syöminen. Toisaalta kiva juttu, että kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti, mutta olishan se ollut kiva nähdä vähän rallittelua ja saada kivoja kuvia ylväästi kaula kaarella liikehtivistä, korskuvista luontokappaleista. Tätiratsastajakin onnistui paskomaan sen ainoan aktiivisen hetken videoinnin nakkisormillaan kuvaten sitten vasta, kun pöly oli jo laskeutunut... No, pysyypähän kengät jalassa kun ovat jatkuvasti maata vasten. Rousk rousk.

Ja sähkötkin saatiin sitten seuraavana päivänä, ei sillä että plussapallot olisivat edes huomanneet niiden puuttumista!

Jaskan ja Leevin mielipide laitumelle pääsystä.

Valmentautumista ja maastoilua

Valmentautuminen on ehkä hieman hassu sana, koska tätiratsastajalla ei ole mitään kilpailullisia tavoitteita, kunhan yrittää oppia ratsastamaan ja työstää siinä sivussa Jaskaa paremmaksi ratsuksi. Mutta yksin köpötellessä ei oikein edisty ja senpä vuoksi on kiva käydä välillä valvovan silmän alla hytkymässä. Ja jännä onkin, miten niitä ahaa-elämyksiä tarttuu aina silloin tällöin umpiluupäähän! Ja pystyy tekemään semmoisina juttuja, mitä ei voisi edes kuvitella itsekseen tekevänsä, kuten vastalaukkaa kaarteessa ja muuta kivaa! Viimeisin oivallus oli semmoinen, että auttaa paljon, jos pitää ne istuinluut satulassa eikä hötky menemään miten sattuu ylös-alas-vasemmalle-oikealle! Kun täti on tasapainossa, pystyy hevonenkin esittämään tasapainoista laukkaa! Kumma juttu! Ne kuuluisat neljä hyvää askelta...

Valmennuksessa tulee hiki. Varsinkin kun on hellelukemat mittarissa. 

Maastoilu sujuu kuin vanhoilta tekijöiltä, eipä Nakkis turhia hötkyile ja sitä kuuluisaa  kiitolaukkapätkää on menty ns. väärinpäin ja kävellen, ihan poisopetusmielessä. Kerran kokeiltiin mennä ojan yli metsäpolulle, mutta Jaskahan ei siihen kyennyt, ei sitten millään! Leevikin näytti esimerkkiä, että tuosta noin vaan, mutta ei. Paskarinkiä hetken siinä pyörittyään totesi Tätiratsastaja, että ei sitten mennä ojan yli metsään polulle. Toisen kerran sitten. Muuten sujui kyllä hienosti, laukattiin pitkä pätkä oikein kivasti ja rauhallisesti, paitsi että Leevi ei laukannut, Setämiesratsastajan tytär ei vissiin muistanut kertoa Leevi-paralle, että saa laukata, mutta kyllähän sitä reippaalla ravillakin perässä pysyy!

Kyntöruunalla valvovan silmän alla. Ihan kuin hevosella olisi ollut lyijypainot kavioissa...

Käytiin Setämiesratsastajan kanssa jussimaastossa ja muuten olisikin pitkästä aikaa kiitolaukattu, mutta Leevillä oli kenkä höllässä, joten katsottiin parhaaksi jättää hurvittelut väliin, Saatiin kuitenkin toisella tiellä mukavan rauhallinen laukkapätkä (koska pollet eivät ole oppineet (ainakaan vielä!) pinkomaan siinä miljuunaa!). Juhannuksen vietto alkoi siis perinteisissä merkeissä eli lähti ihan laukalle!!

Löytyi juuri sopiva kohta rapsutuksille, alkoi Jaskalla huuli venymään mukavasti!

Paarmoja olisi tosin voinut olla vähemmän, onneksi ne arvostavat enemmän hevosen lihaa, kuin selässä kiikkuvan kalvakan kaksijalkaisen höllyviä alleja. Tätiratsastaja kävi katsastamassa uusia reittejä, josko päästäis joku kerta ihan eri suuntaan maastoilemaan!

Näin se laitumen teko sujuu, kun on taitoa ja oikenalaiset välineet!

Ja kuka tarvii jotain goproota, kun kännykän voi sujauttaa kätevästi liiveihin ja laadukkaasti kuvailla maastoilua!

Että semmoista kesäkuulumista! Päivitelläänpä taas asioita jonkun ajan kuluttua! Heip heip!

Mahanalus täynnä jalkoja

Onnellinen tätiratsastaja!

Maastoilua jee!

Palataanpa ajassa pari vuotta taaksepäin aikaan, jolloin maastoilu sai tätiratsastajan mahansisäiset perhoset villisti rumbaamaan ja olemus oli kuin jäniksellä ajovaloissa: silmät kauhusta apposen ammollaan ja ei oikein osaa päättää, että väistääkkö vai jäädä alle. Siis puhdasta kauhua ja kuolemanpelkoa. Hypätäänpä sitten tähän päivään, jolloin tätiratsastaja oikein odottaa innoissaan, että pääsisi maastoon! Ja nythän sitä sitten taas pääsee, hip hip hurraa!

Nakkis erään onnistuneen valmennuksen jälkeen ansaitulla ruokatauolla!

Alkuviikosta oli suuret suunnitelmat lähteä Setämiesratsastajan kanssa "hautuumaan lenkille" eli sinne, missä se kuuluisa laukkapätkä on. No, suunnitelmat muuttuivat lennossa, koska tienylityspaikassa oli menossa joku putkikuorman purku eli oli traktoria ja rekkaa yms. meteliä, joten kävimmä sitten pikkumetsässä pyörimässä polkuja pitkin, mukavaahan sekin oli, siellä oli iso kaapelikela (Jaska pisti heti merkille, että toi ei muuten ollut tuossa viimeksi!) ja pitihän siitä vierestä mennä, koska heppasia on hyvä siedättää kaapelikeloihin. Ensimmäinen ohitus meni hieman kyttäilymeiningillä ja taipuneena kuin jousi, mutta koska kaapelikela ei syönyt hevosta, saattoi sen ohittaa seuraavan kerran ihan muina hevosina, että joojoo, toi on niin nähty. Seudulla tehdään jotain sähkökaapeleiden maahanasennusta ja polulta pikkutielle mentäessä oli lapottu hiekkaa. Siitä sitten menemään ja hupsista, kun Jaskan etujalka upposi polvea myöten hiekkaan! Siinä olisi äkkinäisempi saattanut livetä satulasta, kun etupuoli hevosesta häviää horisontista. Onneksi Jaska on viisas sotiemme sankarien jälkeläinen ja selvitti tilanteen hienosti pysähtyen ja varovasti asetellen kadonneen kinttunsa jälleen pitävälle pohjalle! Hyvä Nakkis! Leevillä upposi takajalat, mutta sekin onneksi selvisi kuivalle maalle. Hienoja ovat nuo suomenheboiset. No, se oli siis semmoinen käynti-syönti-maasto, varsinkin Leevin osalta, Jaskalla on sentään hyvä työmoraali toisin kuin Leevillä, jolla on Setämiesratsastajan sanoja lainaten hyvä syömoraali, heh!

Jaska etenee, Leevi on takavasemmalla turpa maassa.

Paras näkökulma!

Sitten urku auki

Ja niin koitti se päivä, kun päästiin samalla kokoonpanolle sinne kunnon lenkille! Ei ollut konehärveleitä tiemme tukkeena, aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti! Matka taittui letkeästi ja vähän oksia mutustellen (siis hevoset riipivät oksia kitusiin, ei me sentään, joskus voi vahingossa syödä otokän, kun ei osaa pitää suutaan kiinni!).Eka ravipätkä meni löysin ohjin hölkäten, joten täti päätti, että koska hevoisensa luonto on sinäpäivänä sopivan lunki, voidaan laukata myös. Mutta rauhallisesti, kuten täti setämiehelle vakavana toimitti. Että ei heti mitään kiitoa, koska edellisen kerran viime syksynä oli joku laittanut öljyä jarruihin, eikä tätiratsastaja halunnut kokea samaa uudelleen.

Jaska ja Tätiratsastaja Mutta kumpi on kumpi?

Taika paljastui!

Ensin käytiin vähän metsän siimeksessä polkuja tallaamassa ja se suuri kanjoni (siis pikkuoja) päästiin oikein hienosti yli, toisin kuin viime vuonna, jolloin ei hetken räpistelyn jälkeen sitten menty metsään ensinkään. Nyt Jaska oikein hinkui kohti ojaa ja loikkasi kuin hyppyantilooppi yli! Aikansa juuriin kompasteltuaan oppivat polletkin taas vähän katsomaan, mihin niitä kavioitaan asettelevat, ainakin välillä tai sitten ne meni vaan vahingossa juurakoiden ohi... Takaisinpäin tullessa se sama oja olikin sitten ilmeisesti vaihdettu astetta suurempaan ja peloittavampaan, koska Jaska oli sitä mieltä, että eihän tosta pääse ja vatuloi siinä hetken. Vaan tätiratsastaja oli tomerana ja komensi, että hop hop ja niin vaan uhmasi paksu polle jälleen painovoimaa ja teki jonkinlaisen levaden ojan yli. Leevi tylsänä käveli ojan pohjan kautta. Tätiratsastaja olisi mieluusti nähnyt korkean hypyn ja sen, että laskeutuuko Setämiesratsastaja oikeaan kohtaan länkkärisatulassaan vai kivuliaasti siihen nupin päälle. No, jännitysnäytelmä jäi tällä kertaa näkemättä, ehkä ensi kerralla sitten!

Nuppi, nuppi, länkkärisatulan nuppi!

Sitten alkoikin pollet virittyä, kun laukkapätkä lähestyi ja kun Jaska vihdoin sai luvan niin sehän lähtikin sitten kuin mummo peltikatolta! Eipä muuten menty viime vuonna noin lujaa, huh! No, turha sitä enää on pyristellä kun paskat on jo housussa joten tätimatkustaja tyytyi kohtaloonsa ja antoi heppansa pinkoa, koska näytti olevan tarvetta kiitolaukata. Hyvissä ajoin sitten alkoi jarruttaminen. Tai siis yritykset jarruttaa, ei ihan heti tullut vastetta mutta kyllä se vauhti sitten vähän hiljeni ja tipahti raviin, kun oikein pontevasti pyysi (pidä-päästä-pidä-päästä-ptruuuptruu-taktiikalla). Setämies oli suunnitellut kuvaavansa edessä menevää Jaskaa, mutta kun lähtö tapahtui niin yllättäen ja kun vauhti kasvoi nanosekunnissa valonnopeuteen, tulikin setämiehelle kiirus kerätä narut käteen satulan nupista ja keskittyä elossapysymiseen! Oli kuulemma Leevistäkin löytynyt pari uutta vaihdetta, kun se jäi pahasti jälkeen alkurytinässä. Että se siitä rauhallisesta laukkapätkästä (ajatushan oli tuhoontuomittu jo siinä vaiheessa, kun se syntyi)...Josko se toteutuisi sitten, kun pollet ovat syöneet itsensä mukaviksi laitumella.

Setämies on saanut ikuistettua harvinaisen hetken! (Leevin pää on ylhäällä)

Loppulenkki menikin sitten taas leppoisissa merkeissä, kunhan saatiin laukkaamisesta aiheutunut hetkellinen ylikuumeneminen sammutettua. Pystyttiin jopa hölkkäämään eikä Jaskallakaan ollut tarvetta  kiihdyttää vauhtia. Leevi se on semmoinen ketku, että kun Setämies keskittyi olennaiseen eli kännykkään ohjat nupissa taas sievästi rusetilla, poikkesi polle tieltä äkisti niitylle. Jaska ihmetteli että mihin se kaveri hävisi eikä pystynyt edes syömään, vaikka täti ohjasi sen päin kuusta. Pystyi se sitten hieman laiduntamaan, kun kaveri palasi syrjähypyltään. Setämies lanseerasi uuden termin: syönti-ravimaasto, Leevi pysähtyi joka viides metri syömään, juoksi Jaskan kiinni ja taas turpa ruohoon! Jaska sentään etenee määrätietoisesti ja syö, kun saa luvan (no, kyllä se napsii oksia yms. ohimennen, mutta ei sentään pysähdy, ainakaan kovin usein): Vaan kerran täällä eletään, joten pidetään touhu mukavana sekä itselle että hevosille, eikä pidetä otsaa rypyssä vaan annetaan hevosten syödä ja nauttia! Ihanaa oli ja mikä parasta: ei jännittänyt!!!! 

Ajatella, miten ihminen voi olla onnellinen, kun se on saanut lapioida paskaa tuntitolkulla!

Jaska, tänään mennään sitten kouluratsastusta peräänannossa ja ryhdikkäästi!

Kesä kolkuttelee!

Maastoilukausi korkattu!

Olemme maastossa! Jippii! Uhri ja tätiratsastaja, Äly ja Väläys!

Vuokraajan tyyilnäyte okserilla! Helppoa kun osaa!

Pahaa-aavistamaton tätiratsastaja meni eilen tallille tarkoituksena hioa vähän kouluratsastuksellisia kuvioita ennen tämänpäiväistä valmennusta (koska edellisestä ratsastuksesta oli jo melkein viikko!), mutta toisin kävi. Tätiratsastaja livisti töistäkin pari tuntia ennen aikojaan, että ehtii hyvin ratsastaa, mutta ei sitten muistanut, että maneesi on varattu. Ja siitäkös Uhri innostui, että joo, mennään tonne tielle ottamaan pienet alkukävelyt ja sitten maneesiin kun valppa loppuu. No, eihän siinä, kai sitä voi pätkän tietä mennä, vaikka edellinen kerta tätiratsastajan tielläköpöttely-yritystä päätyikin passagepiaffiin. Nimittäin, tätiratsastaja läksi henkselit paukkuen joskus alkuvuodesta Nakkelilla kiertämään rataa. Tai eihän sinne päässyt, kun siellä oli traktori. No, tietä pitkin sitten. Jaska oli jo hyväksynyt traktorin ja sen luona heiluvan ihmisen, kun peltoa pitkin huristi moottorikelkka. Ei muuta kuin ympäri ja takaisin. Jaska kasvoi ainakin puoli metriä ja oli ihan hilkulla lähteä laukalle, koska se hemmetin kelkka huristeli jo kohta toisella puolella peltoa. Tultiin sitten tallille niinkin korkeassa muodossa, että sille olisi kalvennut jopa maailman huiput ja sen verran hienoa passagea ja piaffia mentiin, että jos Valmentaja olisi sen nähnyt, hän olisi voinut ristiä kätensä ja kuolla onnellisena siihen paikkaan. Että niillä fiiliksillä. Ainiin, moottorikelkkapelkäilyn jälkeen Jaska oli tarhassaan syömässä ja kelkkoja meni sen tarhan vierestä oikein isosti pöristen ja mitä teki kelkkoja pelkäävä hevoinen? No, jos oikein tarkkaan katsoi, niin saattoi hieman kääntää korvaa melun suuntaan. Hmph.

Sitä kuusta maistaminen, jonka vierellä seisot.

No, käytiin sitä sentään pari kertaa sen kelkkapaniikkiepisodin jälkeen vähän tiellä käpsyttelemässä Seban kanssa ja ihan ok meni, mitä nyt tamma aiheutti pieniä paniikinpoikasia omalla showllaan, mutta kaikesta selvittiin kunnialla ja hengissä! Ja ilman, että täti olisi saanut hyperventilaatiokohtauksen! Tätiratsastaja on ollut ovela ja usuttanut Vuokraajan maastoilemaan että Jaska siedättyy taas sivistykseen ja kovaan pohjaan ja Vuokraaja onkin tehnyt työtä käskettyä ja käynyt viikon sisään jo kaksi kertaa, joten tätiratsastajakin pystyi lähtemään ihmisten ilmoille. "Alkukävelyt" (45min) menikin sitten oikein mukavasti, aluksi ihmeteltiin pellolla olevia joutsenia (ainakin 50!), sitten pyllistelevää setää (kuulemma kengitti autoaan) ja isoja kaapelikeloja. Niiden kohdalla Jaska yritti huijata, että ne on pelottavia, mutta tätiratsastaja tiesi, että ne oli siinä viimeksikin, kun Vuokraaja kävi maastossa, joten ei auttanut pullikointi, eteenpäin piti mennä, koska täti määrätietoisesti niin kertoi. Ja voi ettien että, kun oli mahtavaa! Niin oli lämmintä että ilman takkia tuli hiki ja pollet pysyivät rauhallisina! Eipä sitten viitsinyt enää sen jälkeen mennä maneesiin vääntämään, koska oli niin hyvä mieli. Ja toisaalta, lahjattomat treenaa, joten reippain mielin valmennukseen!

Uhri ottaa kuvaa!

Kehitystä

Eipä siitä niin kauaa ole, kun sana vastalaukka sai tätiratsastajan niskavillat pystyyn ja vatsan kihelmöimään. Että sehän on semmoista, missä tarvitaan tasapainoa ja hallintaa ja mielenrauhaa. Mutta niinpä vaan sitäkin harjoitellaan ihan tosta noin vaan. Asiaa ehkä helpottaa se, että Jaskalla on jo sitä kuuluisaa tasapainoa, jolloin se ei ole kaatumassa syrjälleen joka mutkassa ja kaarteessa eikä sen tarvitse kaahottaa miljuunaa aina, kun laukataan että pysyy oikeassa askellajissa. Katsokaas, kun nykyään sitä vauhtia voi jopa säädellä! 

Jaska on äkäinen, koska Seba menee läheltä.
Ikiviha koska Seba yritti ohittaa maastossa laukatessa.

Tänään tehtiin valmennuksessa pieniä pätkiä vastalaukkaa ja valmentajan huulilta kirposi mairittelevia kommentteja! Että kuinka hän on niin onnellinen, kun ollaan edistytty niin paljon! No kuule, kiitos vaan itsellesi, ilman Sinua, ei oltaisi tässä! Ei se riitä, että saa hyviä neuvoja ja korjauksia, vaan myös rohkaisua ja kannustusta ja vaikeustaso nousee kuin varkain, ettei tätiratsastaja edes tajua sitä! Eka valmennuksessa tätiratsastaja ilmoitti, että me ei sitten laukata, koska kammo, mutta silti laukattiin ja täti melkein parkui onnesta! Ja enää ei riitä että laukataan, vaan tehdään täsmälliset nostot ja tehtäviä! Miettikää, tehtäviä! Ihana Valmentaja, joka ymmärsi heti alusta lähtien, että väkisin ei voi tehdä semmoista, mihin ei pysty vaan pikkuhiljaa, pala palalta rakentaen. Sama koskee ihan kaikkia valmentajia, jotka ovat meitä auttaneet! Ihan tässä tätiratsastaja meinaa herkistyä, koska Teidän avulla itse omalla tekemisellään on tähän tilanteeseen päässyt. Toki on myönnettävä, että Jaskan potentiaalilla se olisi paljon pidemmällä ja taitavampi paremmalla ratsastajalla, mutta toisaalta, yhdessähän tässä opitaan ja omaksi ilokseen täti tätä harrastaa, ei ole edes tarkoitus häikäistä kisakentillä! 

Vieläkö on villihevosia? 

Valmentajaa nauratti kovasti, kun tätiratsastaja niisti nokkaansa tukkijätkien tapaan (no kuka nyt alkaa jotain nessua kaivamaan kesken ratsastuksen?) ja sanoi, että jos tekisit ton eräässä nimeltämainitsemattomassa paikassa, missä on vähän hienompia hevosia ja parempia ratsastajia joilla on aina kaikki sävy sävyyn ja kaikki ratsastajan naamaa myöten  vimpan päälle, niin ne kaikki pyörtyis ja sit teidät suorastaan tuijotettaisi ulos sieltä (kai ne sit virkoaisivat jossain vaiheessa pyörryttyään äärivulgaarisesta toiminasta)! Mitä? Eikö muka muilla erity räkää, kun syketaso nousee? Mitä ne sit tekee? Imee sen takaisin? Laittaa korvatulpat sieraimiin? Tai minitamponit? Tai sit niillä on hihansuut jäykkänä räästä. Päivän parhaat naurut tuli siitä mielikuvasta, kun tätiratsastaja ja hänen pörröinen talvikarvaisuutensa tulisivat pölistelemään irtokarvoja pitkin lämmitettyä maneesia einiinperäänannossa kulmat oikoen ja lätkänpelaajatätiratsastaja niistäisi limat kaaressa kalliille maneesin kumirouhetaimitänäitänytonkaan-pinnalle! Hulvatonta! Vi skrattar på svenska!

Jaska treenaa huulennostelun MM-kisoihin.

Entäs sitten

Kesää odotellessa. Kovasti suunnitellaan pitkiä maastoretkiä ihan uusiin paikkoihin setämiesratsastajan kanssa, toivottavasti toteutuu! Piti jo viime kesänä, mutta... tekosyitä riitti, kun oli kuuma ja kaikkea...

Yhden onnistuneen talvimaastoilun jälkeen.
Sen verran oli hektistä, ettei otettu kuvia kesken lenkin.

Nakkis pääsi valmennuksen jälkeen vaahtokylpyyn ja oli ihan autuaassa mielentilassa, kun kaikki talven aikana kerätty kuona valui viemäriin. Toivottavasti se ei mene piehtaroimaan mutaan, kun huomenna on Vuokraajalla valmennus. Tai toivottavasti Vuokraaja varaa vähän extra-aikaa sillä ajatuksella, että parin sentin mutakerroksen irrottamiseen menee vähän enemmän aikaa kuin perusharjaukseen...

Suomen talvi.

Munarikasta pääsiästä itsekullekin! Nautitaan keleistä ja elämästä!

Miten niin älä leiki ämpärillä?
Ihan kuule itekseen on tonne keskelle tarhaa mennyt,
minä en oo tehnyt mitään.

Vähän noloo pussailla kun kaikki näkee!

Rokotus ja sen seuraus

Eii! Taas näitä akkojen kaakatuksia, en kestä!

Siis oikeesti! 

Harmillinen juttu

Jaskalla oli vuosittainen rutiinitapaaminen eläinlääkärin kanssa marraskuun alkupuolella. Ohjelmassa oli pienet päiväkännit, että tohtorisetä pääsee katsomaan, onko legot ojennuksessa ja samalla tuikkaamaan rokotteen. Kaikki sujui, kuten pitääkin. Hampaissa ei ollut sanomista eikä juuri mitään toimepiteitä tarvinnut tehdä, vähän jotain etukoukkuja sipaistiin raspilla ja se siitä. Tätiratsastaja piti muutaman lepopäivän rokotuksen jälkeen ja koko viikko vähän kevyemmällä liikunnalla. Seuraavalla viikolla Jaska oli hieman outo ja raskas kädelle. Loppuviikosta oli valmennus ja tätiratsastaja sanoikin heti valmentajalle, että tää koko koni suorastaan makaa mun kädellä (tahtoo sanoa, että roikkuu koko jättimäisen päänsä kanssa kuolaimella ja sen kokeneet tietävät, että ei ole muuten kevyt hevosen pää, ei!). Jaska oli myös valmentajan silmään oudon tahmea eikä pyöristynyt niskastaan yhtään, vaan todellakin roikotti kaulaa ja päätä niin että tätiratsastajan selkä ja habat pääsivät tutustumaan maitohappoihin!. 

Apua! Eläinsuojelu! Minut on vangittu pakkokarsinaan!
Vapaudenriisto!

No, tehtiin mitä saatiin tehtyä eikä sitten vaadittu enempää, kun Jaska ei selvästikään pystynyt parempaan. Jaska on aina ollut ns. työmyönteinen ja yritteliäs, joten hieman alkoi huolestuttamaan, että joku on nyt pielessä. Seuraavana päivänä heppa olikin sitten ihan pois pelistä, pää roikkui ja ilme oli apea. Tätiratsastaja sai suorastaan kuningasidean ja mittasi lämmön. No, sitähän olikin sitten vähän enemmän kuin olisi suotavaa, 39,2. Selkeästi siis kuumetta. Seuraavana päivänä lämpö oli ns. sallituissa rajoissa eli 38,3 ja sitähän tietenkin kuviteltiin, että kyllä tää tästä. Eipä se siitä. 

Nakkis-parka kipeänä :(
Vastoin tapojaan kävi makaamaan sisälle päästyään.

Pikkuhiljaa pollen vointi meni huonommaksi, söi kyllä ja joi, paskoi ja kusi, mutta yleisilme oli kipeä ja maasta syöminen alkoi vaatimaan jonkin sortin akrobatiaa. Kaulassa oli parin kämmenen levyinen kiinteä pahkura, ei aristellut, mutta turvoksissa oli, ihan silminnähtävästi. Jaskan vointi meni sitten sen verran huonoksi, että piti soittaa päivystävä eläinlääkäri katsomaan. Tietenkin sunnuntaina, kuinkas muuten! No, elli tuli paikalle ja tätiratsastaja antoi kattavan oirekuvauksen ja ehdotuksen diagnoosiksi (paise kaulassa rokotuksesta). Kun elli ei oikein alkanut mihinkään, täti ehdotti että jos vaikka ne verikokeet. Jaa, no mitäs niistä. No, vaikka tulehdusarvot ja hoobee, ehdotti täti. Aijoo, otetaan sitten. Ja kipulääkettä suoneen sekä pullossa myöhemmin suun kautta annettavaksi. Verikokeiden tulokset tulivat sitten parin päivän päästä ja tulehdusarvo olikin reilusti koholla. Ei muuta kuin apteekkiin antibioottikuuria hakemaan (kaksi lähes ämpärin kokoista purkkia lähti mukaan!). Noniin, kyllä nyt hepo paranee.

Ramones-asento!
Vähän vaikeeta tää syöminen...

Kuormalava helpotti hieman syömistä ja karsinassa oli heinäverkko.
Kaulalla näkyy dreeni.

Vaan eipä parantunut. Seuraavana päivänä tätiratsastaja kävi polleparkaansa katsomassa ennen töihin menoa ja taputti Nakkelia kaulalle. Normaalin taputapun sijaan kuuluikin ontto kumina kuin olisi bongorumpua paukutellut. Sen verran ammattilainen tätiratsastaja näissä asioissa on, että tajusi, että nyt on sitten kunnon paise kera nesteen ja kaasun. Että klinikalle ja heti, hevonenkin hengitteli tiheään ja näytti huonolta. Onneksi Uhri oli tallilla ja komppasi tätiä lähtemään ja tarjoutui matkaseuraksi. Seuraavaksi soitto pomolle, että en sit pääse ihan kohta töihin, kun hevonen tekee kuolemaa ja se pitää viedä hoitoon. Ihana pomo ymmärsi tilanteen ja antoi luvan mennä (niinkuin olisi lupia tarvittu! täti olisi ottanut vaikka potkut, ihan sama, mutta töihin ei vaan nyt pääse!). Täti lupasi tulla töihin heti, kun tilanne on ohi ja polle takaisin omassa karsinassaan, vapaapäivää ei saanut, kun sairaslomia oli jo enemmän kuin tarpeeksi työmaalla...

Lääkkeeks vaan.

Seuraavaksi alkoi kopin ja kuskin metsästys. Kummallakaan (täti ja Uhri) ei ole kopin vetämiseen oikeuttavaa korttia saatika taitoa vetää autolla muuta kuin jonoa perässään. Setämiesratsastaja oli ainoa toivo. Mutta. Eihän se vastaa puhelimeen! Varmaan 100 soittoa ja viestiä lähti. Mutta ei. Puhelinlangat eivät laulaneet. Naisissa sitten tiedettiin, että siellä se potee kankkusta, kun viime yön savustanut kalaa. Että semmoinen kaveri meillä. Siellä lepää, vaikka toisen hevonen tekee kuolemaa! Onneksi tallinpitäjät läksivät sitten kuskaamaan pollea klinikalle (ihan luksusta, että lähellä on yksi maan parhaista hevosklinikoista!). Jättivät vielä kopin klinikan pihaan, että jos saadaan kuski takaisin tai sitten tulevat hakemaan. Huh.

Pruits vaan, paha pois!

Jaska pääsi heti sisään ja pakkokarsinaan, ultrattiin kaula ja todettiin, että siellä sitä mätää on ämpärikaupalla. Polle unten maille, huulipuristin varmuudeksi vielä ja viilto nahkaan. Ja sieltä sitten alkoi tulla. Nimittäin mätää ja kaasua ja paljon. Ja hajua. Ihan karmeaa kuolonlöyhkää. Kaikki oli ihan että yök ja melkein oksennus ja burp, Uhri pakeni perähuoneeseen muka tutkimaan myytäviä rehuja. Tätiratsastaja oli ihan, että no joo, oon mä töissä pahempaakin haistanut ja hymyssä suin huuhteli vesikannulla eritettä viemäriä kohti ja katseli, kun paise pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä.

Jaskan kaulaan jätettiin dreeni, jonka kautta onteloa piti huuhdella muutama päivä ja sitten dreeni pois. Jaska oli jo heti seuraavana päivänä pirteämpi. Päätettiin pitää hepo sisällä, kun märkää valui pitkin ryntäitä melko runsaasti. Seuraavana päivänä Jaska oli vielä pirteämpi ja täti päätti, että nyt riittää karsinassa seisominen! Koska pelkona oli, että seuraavaksi tulee joku ähky, kun ei liiku. Ja niin vei täti pollen tarhaan ja pollehan oli ihan että, prööh prööh, oikeestiko! Siistiä!

Jaska hoidettavana kotona. Kiltisti antoi huuhdella dreenin, vaikka taisi tuntua välillä ilkeältä.
On se vaan niin <3

Ai niin! Saatihan se setämiesratsastajakin vihdoin langan päähän ja pollea hakemaan. Eikä se missään dagen efterissä ollut vaan ihan rehellisissä töissä, palaverissa eikä voinut vastata. Varmaan sillä sydän muljahti muutaman kerran, kun katsoi puhelintaan, missä oli niitä satoja yhteydenottoyrityksiä sekä tätiratsastajalta että Uhrilta (hehheh). Että nyt on vähintäänkin talli tulessa ja kaikki hevoset kuolleet! Sori. Mutta hätä oli kuitenkin. 

Dreeni poistettu ja hyvältä näyttää!

Valoa tunnelin päässä

Reilun viiden viikon kuluttua rokotuksesta Jaska alkoi olla jo ihan oma itsensä. Pikkuhiljaa on päässyt polle töihin tädin ja Vuokraajan toimesta. Toki alkuun mentiin kevyemmin, olihan takana kuumeilua ja pitkä toipilasjakso. Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti mennä pari viikkoa vain käyntiä ja ottaa ihan iisisti, mutta Jaska alkoi olla sen verran pörhäkkänä, että alettiin lisätä ohjelmaan ravia ja laukkaa. Pidettiin kuitenkin vielä maltti mukana ja ratsastettiin 30-45 minuuttia eikä hikeen. Sitten kun Jaska osoitti, että on muuten virtaa, palattiin ns. normaaliin liikutukseen että pysyy joku tolkku riekkumisessa! Nakkis oli niin innoissaan aluksi laukannostoista, että piti vähän pukkaista, mutta onneksi ei ole sitä jatkanut, koska tätiratsastaja alkoi heti epäillä että satula on taas kerran epäsopiva...

Klinikalla. Mua vähän väshyttäis, josh mää ottaishin pienet torkut... ZZZZ

Takaisin ruotuun

Parit valmennukset on jo takana. Viimeisimmässä valmentaja olikin sen verran ovela ketku, että sai höynäytettyä tätiratsastajan tekemään ihan mahdottomia! Nimittäin loivaa kaarretta laukassa, jolloin tulee pätkä vastalaukkaa. Kesällä tuota tehtiin kentällä, missä on enemmän tilaa. Silloin tätiratsastaja julistikin, että tää ei sit muuten onnistu maneesissa mitenkään, että seinään törmätään, jos yritetään! No, ei törmätty ja tätiratsastaja tajusi vasta suorituksen jälkeen, että eihän meidän tämmöistä pitänyt pystyä tekemään!

Huuru-Nakkis. Ei pienet pakkaset tunnu missään, kun ollaan tosissaan!

Jaska oli muutenkin kiva valmennuksessa, oikein innokas ja hyvin ratsastettavissa, jopa kuunteli mitä se selässä höllyvä massa yrittää vihjailla. Pakkastakin oli vain -18, joten Jaska veti ihan huuruun (siis kirjaimellisesti, ei päänsisäisesti!). Tätikään ei jäätynyt, ihme kyllä. Oli juuri tehnyt valtavan investoinnin ja sijoittanut vajaat 6 euroa lämpimiin työmieshanskoihin. Riitti sekä lämpöä että pitoa! 

Piti kokeilla uutta kampausta, aika hieno!

Kaikenkaikkiaan tämä vuosi on pitänyt sisällään enemmän hyvää kuin huonoa. Paljon ihania muistoja ja vuorovaikutus sekä luottamus ovat parantuneet molemminpuolin. 

Taas voi hymyillä, kun Jaska on toipunut!

Vielä kerran: KIITOS!

Uhri, Setämiesratsastaja, tallinpitäjät, Vuokraaja sekä kaikki ketkä ovat Jaskan hoitoon osallistuneet. Ilman teitä olisivat Jaska ja tätiratsastaja olleet pulassa. 

Kiitos!