Takaisin satulaan

Ratsaille!

Ei ole riemulla rajaa,
kun on päästään vajaa.

Viikon verran podin loukkaantunutta jäsentäni elikkäs polveani ja heti kun saikku loppui, kampesin itseni Jaskan selkään. Piti nimittäin testata, että sattuuko siihen, jos ratsastaa, sillä seuraavana päivänä oli valmennus ja turhahan sinne on mennä itkemään ja puolivaloilla tekemään. Että testing testing. Ja olipa kiva huomata, että ei sattunut ja pystyin ihan täysipainoisesti ratsastelemaan.
Ehkä se viikko ratsastamattomuutta teki hyvää meille molemmille. Tai siis Jaskallahan ratsasti tallikaverit, mutta minä, Rauha, pääsin jollain tavalla eroon siitä jännityksen kierteestä, mikä oli päähäni kehkeytynyt jälleen viime kerroilla. Jaska oli hirmu kiva ja lunki polle, vaikka pari kertaa yrittikin esittää eräänlaisia alakoulun kevätjuhlaliikkeitä protestimielessä. Mutta. Rauhaapa ei rotestit paljoo kiinnostanut, joten jatkoin vain ratsastusta zen-tyyliin. Aummmmm. Ja kas, Jaskakin totesi, että täähän onkin ihan kivaa eikä tarvii pyristellä vastaan kuin sintti koukussa, joten oli ääääärettömän antoisa sessio. Laukat nousi täsmällisesti ja ennenkaikkea rauhallisesti ja polle sekä täti suorastaan tihkuivat tyytyväisyyttä! Hyvillä mielin kohti valmennusta siis!

Videolla laukannostot ja pätkä ravia, myös hetki, kun Jaskalla olis vähän kiire, mutta sitten tapahtuu rentoutuminen, kuin taikaiskusta, PIM!

Entäs sitten

Valmennus eli valppa, kuten meillä hevospiireissä tavataan sanoa, meni myös aika kivasti. Esitin Valmentajalle kainon toiveen, että me tässä vähänniinku pyrittäis rauhallisuuteen ja hermojen säilyttämiseen eikä mihinkään gp-tason liikkeisiin. Että vink vink. Hyvien tehtävien avulla päästiinkin tavoitteeseen, tai siis ainakin lähes ja melkein. Ihan pikkiriikkisen hieman kuumumista tapahtui loppuvaiheessa, kun otettiin laukkaa. Toisinsanoen Jaska lähti taas kuin mummo peltikatolta, mutta päästyään lempiaskellajiinsa pouni malttoi rentoutua ja hieman himmata vauhtia ja minäkin pääsin nauttimaan hirvityksen sijaan. Valmentaja kehui kovasti tätiratsastaja-Rauhaa uskalluksesta. Siistii! Hyvä mieli jäi päällimmäiseksi tunteeksi.

Sana valmennus on meidän kohdalla sinänsä väärä, koska eihän me mihinkään valmentauduta, kunhan opetellaan perusasioita, mutta mikäs sen parempi tapa tehdä sitä kuin pätevän open silmien alla. Ehkä me joskus vielä opitaan. Kummasti se vaan aina auttaa, kun joku komentaa ja valaa uskoa Rauhaan ja sitä kautta myös Jaskaan. 

Lauhkea silmä. 

Ja sitten

Seuraavana päivänä tein Jaskan kanssa maastakäsin juttuja ja juoksutin sen. Ei jaksanut ratsastaa ja oli vähän kiire ja muita tekosyitä. Naruriimut päähän ja menox. Alkujutut sujuivat oivasti ja Jaska laski päätään alas pyydettäessä kuuliaisesti ja oli rentona kuin altaan reunalle sammunut turisti etelänkohteessa. Juoksutusvaiheessa olin varautunut railakkaaseen kaahotukseen höystettynä pierupukeilla, mutta mitä vielä! Jaska ravata lompsi silmät puoliummessa ja oli suorastaan epäilyttävän raukeana. Muodon vuoksi piti toki heittää muutama laiska pukki, mutta siinä kaikki. Missä oli silmänvalkuaiset paistaen kirmaileva pakoeläin? Miksi hevonen ei pörissyt sieraimet tötteröllä ja häntä korkealla? Kuka on vaihtanut mun hevosen? Onko se kipeä? Silmä- ja käsimääräisesti tarkasteltuna ei ainakaan vaikuttanut kipeältä eli ehkä sillä oli vaan hyvä zen-päivä! Mii laik!

Toisenlainen näkökulma.

Koitti sitten päivä, kun jouduin menemään yksin (iik!) maneesiin ratsastamaan ja tietenkin kauhea tuuli paukutti aluskatetta ja viuhui nurkissa. Kaikki katastrofin ainekset olivat siis mukavasti kasassa. Alkuun rutiininomaiset taluttelut pysähdyksineen ja pään myötäyksineen ja eikun kyytiin (ensin tietenkin syvään hengitystä, puuh puuh). Mitäpä luulette, miten meni? Alkuun Jaskeli yritti taas jotain ihmepoukkoilua ravissa, mutta Rauhapa ei siitä hätkähtänyt vaan jatkoi ratsastusta suorastaan katatonisella viileydellä. Ja ihme tapahtui: Jaska rauhoittui, kuunteli ja teki, mitä pyydettiin ja mehän jopa laukattiin! Siis yksin! Kylläpä oli muuten hymy korvissa ja voittajafiilis! Tästä ei voi paremmaksi muuttua! Ai ettien että!

Paitsi että voi. Seuraavana päivänä Jaska oli alusta loppuun kiva ja säilytti malttinsa. Ja Rauha äimänkäkenä ihmettelemään, että voiko tää olla edes mahdollista! Herättäkää mut pian tästä unesta ja palauttakaa maanpinnalle ja vähän äkkiä. En vieläkään suostu uskomaan, että tämä seesteinen olotila on pysyvä, vaan pikemminkin kuin naisen mieli, häilyvä ja äkkipikainen...

Seuraavalla kerralla kävikin sitten niin, että 
a. Jaskaa ärsytti toinen hevonen, joka ohitti sen 

Söpistellään tässä!

b. Tallikaveri tuli alas korkealta ja kovaa (eli putosi tallin suurimmalta hevoselta)
(kuuluisia viimeisiä sanoja: oho, oonpas mä aika korkeella!)
c. Yksi neljästä hevosesta päästelee irrallaan maneesissa
c. Minä säikähdin ja Jaska hätääntyi
d. Kaikki muutkin säikähtivät ja hätääntyivät

Onneksi tippuneelle ei käynyt sen pahemmin. Piti kuitenkin mennä tarkistamaan tilanne. Totesin leipätyöni tuoman kokemuksen syvällä rintaäänellä (yrittäen samalla talloa maahan lennähtäneitä silmälaseja, onneksi jäi milli tilaa kengän ja kakkuloiden väliin!!), että joo, on se hengissä ja yhtenä kappaleena, emme tarvitse lanssia. Jaska oli myös kovin huolestunut ja halusi ehdottomasti päästä tutkimaan maassa lojuvaa tapaturman uhria, hellästi ja hartaasti nuuhkutellen ja kosketellen turvallaan, kunnes vakuuttui tekemästäni arviosta, että joo, on se tosiaan hengissä. Tapahtuma jätti selvästi jälkensä meihin ja pientä hätäilyä ja kuumentumista oli ilmassa. Rauha otti kuitenkin jälleen tilanteen haltuun ja niin vain tehtiin käännöksiä ja pysähdyksiä ilman käsiä eli löysin ohjin. Jätettiin laukkaamiset seuraavaan kertaan. Kun tulin alas ratsailta, Jaska laski päänsä alas ja jäi siihen hengailemaan. Se jos mikä on varma merkki siitä, että eipä paljoo jännitykset paina.

Aika kiva viikko siis, etten sanoisi. Onko tässä käynyt nyt niin, että Rauha on ymmärtänyt jotain oleellista ja yhteinen sävel pollen kanssa on jälleen löytynyt vai onko kaikki vaan sattumaa? Varmaa on se, että haasteita tulee vastaan jatkossakin, mutta ehkäpä sallin itseni nauttia nyt näistä muutamista mukavista hetkistä. Niiden avulla jaksaa taas pari paskempaa kertaa...

Ps. En muuten enää ajattele, että herranjumala sentään, mä ratsastan ilman kuolaimia vaan mennä puksutan kuten ennenkin! Ja oikeesti, ne hakkikset nyt vaan toimii paremmin, ainakin tällä hetkellä!

Ollaan niin kovin kuvauksellisia.
Mun pitäis varmaan mennä johonkin naamanhallintakurssille.