Kuulostan varmaan rikkinäiseltä levysoittimelta, kun jaksan edelleen paasata siitä laukasta. Mutta kun se vaan on niin superkivaa ja vihdoinkin koen meidän olevan siinä tilanteessa, että olen muuttunut matkustajasta ratsastajaksi kyseisessä askellajissa! Koipeni eivät muutu hyytelöksi ja pystyn jopa hengittämään ja puhumaan laukan lomassa. Kykenen miettimään istuntaani ja suunnittelemaan reittejä eli ohjaan Jaskan suoralle uralle ainaisen ympyrän sijaan. Pitkään haaveilin, että pystyttäis tekemään kahdeksikkoa eli vaihtamaan suuntaa aina ympyrän jälkeen ja arvatkaapa mitä! Mehän ollaan tehty semmoistakin ja melko menestyksekkäästi! Toki hienosäätöä pitää vielä harjoittaa, ei se laukka ihan suoraan käyntiin tipahda, mutta ripeästi nousee uusi laukka eri suuntaan ja sitähän me haettiin, jeejee! Ja mikä parasta, molemmat nauttivat touhusta täysin siemauksin! Minä ainakin!
Irtohypytys
Reipas heppatyttökolmikko päätti eräänä kauniina päivänä, että nyt laitetaan Jaska kujalle. Eli hyppäämään esteitä irrallaan. Tarkoituksena oli, että Jaska hyppää rennon letkeästi esteet ja pysähtyy kujan jälkeen, jotta se voidaan kelkkoa taas uuteen suoritukseen toiseen päähän. Hyvältä näyttikin siihen asti, kunnes poni laskettiin irti! Kopu lähti kuin tykin suusta kujalle ja kujan jälkeen jatkui iloinen rallittelu. Onhan se toisaalta kivaa, että poni pääsee joskus irrottelemaan, mutta tällä kertaa oli ehkä vähän väärä tilaisuus. Esteetkin olivat aluksi Jaskan mielestä niin säälittävän pieniä (ns. maahankaivettuja, kuten meillä ratsupiireissä on tapana sanoa) ettei se kokenut tarvetta hypätä niiden yli. Esteet ylittyivät siis juosten läpi ja kerran se vaan käveli päin ja hokasi, että toi puomihan väistää mua. Tuli sieltä kuitenkin pari hyvää suoritusta, joten kunnialla selvittiin (rimaa hipoen). Tulipahan nähtyä ja koettua tämäkin, ehkäpä ollaan ens kerralla vähän viisaampia. Ja ehkä meidän pitää treenata irtojuoksutusta, ettei konilla mene heti maailma nurinpäin, kun hänen pieni sisäinen saaliseläimensä nousee pintaan ilman ihmisen välitöntä turvaa (lue: narua ja henkilöä toisessa päässä).
Voikukkia
Pari päivää sitten Jaskan ilme oli kohtuullisen hapan, kun menin sitä tarhasta kalastelemaan. Siinä sitten seisoskelin lähietäisyydellä ja odottelin, että suvaitseeko hänen hevoisuutensa tulla luokse. No, tulihan se kohta selän takaa vähän turvalla hipaisemaan. Antoi jopa koskeakin. Siinä sitten rapsuttelin mukavista paikoista antaumuksella ja hihittelin turpaansa venyttävälle ja ihme asentoihin vääntäytyvälle hepalle. Päätin jättää ratsastuksen väliin sillä kertaa, harjasin vain ja vein kultapalleron takaisin tarhaan ja kippasin kassillisen omin pikku kätösin poimimiani herkkuja eli voikukkaa yms. turvan eteen. Joskus näin. Aina ei tarvii treenata niin tosissaan...
 |
| Namnam, kyllä maistuu! Ja kiitos vapaapäivästä! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti