Yli esteiden!

Jaska ennen istuntavalmennusta. Voiko rennommaksi enää mennä?

Tehoviikko

Viime viikolla osallistuimme kahteen valmennukseen! Melko tehokasta, kyllä nyt kehitytään niin, että heikompia hirvittää! Ekaksi oli uusi valmentajatuttavuus. Ensikosketuksen jälkeen jäi oikein positiivinen olo ja yhteistyömme tulee jatkumaan. Koska Jaska on raaka ja mä vaan huono, oli kivaa, että tehtävätkin olivat ihan peruskauraa, joista molemmat pystyimme ainakin edes teoriassa selviämään. Selvittiin kyllä käytännössäkin ihan jees ja opin (ehkä Jaskakin oppi?) taas uusia asioita. Ja mikä tärkeintä (asia, mitä korostan nykyään jokaiselle valmentajalle, apuopelle tai neuvonantajalle), Jaska pysyi rentona ja mukavana, mikä on lähtökohta yleensä kaikelle koko touhussa. Pingottuneella kaakilla ei oikein voi ratsastaa. Tai siis voi, mutta ei siitä mitään tule, koska koni ei kuuntele mitään apuja ja mennä kohkaa vaan pää pilvissä suuntaan X vauhtia Y ja siellä tätiratsastaja sitten matkustelee turhautuneena poskiaan purren. Emme halua palata enää niihin tunnelmiin.

Väistöä yrittämässä.

Tätiratsastajaa korjataan.
Jaska kävi nukkumaan, koska tylsää.

Toinen valmennus oli istuntapainotteinen. Viimeksi Jaska oli kyseisellä tunnilla semmoinen hermokimppu, että mihinkään istuntaan ei päästy keskittymään, joten odotukset olivat melko suuret! Ope sanoi alkuun, että ei ole mikään suuri fani hackamoren suhteen, mutta lopuksi myönsi, että juuri Jaskan kohdalla taitaa olla paras ratkaisu tällä hetkellä! Jaska oli tosi rento ja päästiin tekemään väistöjä (onhan niitä aiemminkin yritetty huonolla menestyksellä) ja tällä kertaa ne jopa onnistuivat, kun saatiin täti kyydissä oikeaan asentoon. Istuntavalmennus on siitä hassua, että kun kuvittelet olevasi suorassa ja hyvin satulassa, niin sitten tulee ope ja korjaa asentoa ja sanoo että nyt. Ja itestä tuntuu, että on ihan kierossa kuin savolainen, mutta kappas kummaa, kun se hevonen siellä alla kertoo, että kato, ai säkin vihdoin tajusit, miten siellä pitää olla, no sitten mäkin oon vähän ryhdikkäämpi ja helpommin ohjattava. Olispa aina joku sanomassa, miten pitää olla, kyllä olis ratsastaminen helppoa! Mutta jäi ihan yyberpositiiviset fiilikset!

Se hetki, kun istut oikein satulassa!

Hevonenhan on siitä jännä kapistus, että se tykkäis mieluiten vaan olla. Ja syödä. Ja silloin se on rennoimmillaan. Tai ehkä silloin, kun se oikaisee itsensä pötkölleen heinien päälle maha täynnä. Joka kerta, kun se otetaan hommiin, se ehkä pikkuisen stressaantuu (koska silloin ei saa enää vaan olla ja syödä). Tarkoitus on säilyttää stressitaso kuitenkin sopivan matalana, että hevonen kuitenkin pysyy rentona ja voi nauttia työskentelystä. Jaskalla meni jossain vaiheessa ns. tunteisiin koko touhu ja se oli kireänä kuin viulunkieli jo heti kättelyssä. Epäilen vahvasti, että sudenhampailla oli jotain tekemistä asian kanssa, koska kuolaintuntuman vastustelu oli niin voimakasta. 

Jaska oli tähtiainesta. Mä olin tätiainesta.

Nyt kun suussa ei ole rautaa ja sudenhampaat etäinen muisto vain, on Jaska niin leppoisa ja nöyrä polle ratsastaa, että! Ja tyytyväinen! Toki se välillä innostuu ja hätäilee ja joskus protestoi pienellä pukilla, kun ei pääse mielestään tarpeeksi nopeasti laukkaamaan (koska se tietää, että kohta laukataan, koska mä ajattelen sitä!) ja sekös harmittaa. Mutta. Rauha-täti on käynyt läpi henkisen kasvun prosessin, eikä enää hermostu tai jännitä, vaikka Jaska vähän mieltään osoittaisikin. Ehei! Zen-tyynenä Rauha-täti vaan tyynnyttelee korskeaa hevoistaan ja uskokaa tai älkää, mutta TOIMII! Eli rentoudesta lähdetään liikkeelle. Sehän ei tarkoita sitä, että Jaskalta ei vaadittaisi mitään, että kävele kuule ihan minne vaan tai seiso vaikka keskellä kenttää, jos siltä tuntuu, kato ettet vaan nyt ressaannu. Kyllä siltä vaaditaan, mutta pieniä ja helppoja asioita (koska silloin menee kuppi nurin, kun ei osaa/ymmärrä). Sitten ovelana kettuna voinkin pyytää taas vähän lisää ja vaikeampaa, mutta jos menee ns. yli ymmärryksen, niin sitten palataan taas vähän taaksepäin. Hiljaa hyvä tulee, ainakin siltä näyttää tällä hetkellä.

Onnistunut väistö. Huomaa Jaskan rento, mutta jäntevä olemus!

Estehyppelyä

Mun piti mennä puomeja, mutta sainkin kuningasidean matkalla tallille, että tallikaverihan voisi hypätä Jaskalla jotain pientä ja matalaa. Olis kyllä tehnyt vähän mieli itekin hypätä (vaikka se onkin ylipeloittavaa!), mutta koska olen vielä järjissäni, päätin jättää sen touhun näin alkuun jollekin, joka sen osaa. Koska: Jaska on ihan keltanokka, mitä hyppäämiseen tulee eikä mun kannata mennä silloin sinne kyytiin vaappumaan ja jännittämään, jolloin vaan häiritsen hevosta ja tartutan jännityksen siihenkin. Lopputulos olisi todennäköisesti jotain paskan ja kusen väliltä eli ei kovin hyvä. Siksi turvaudun apukuskiin eli Uhriin!

Meeks mä tällein kyykkyyn? 

Jaskalla on vissiin ratsu-uransa alkumetreillä hypätty joitakin kertoja + Uhrin suorittama "ristikkoluokka" eli ei kovin merkittävää kokemusta sillä saralla. Irtohypytyksen (lue: kaahotuksen) perusteella odotin tulikuumaa hepoa, joka säntää esteiden jälkeen päin seiniä vaahto suupielistä roiskuen ja silmät päässä pyörien ja näin jo sieluni silmin Uhrin sinkoutumassa ilmojen teille. Että ihan hyvä, notta pysyin maassa ihan omilla jaloillani, enkä Jaskan selässä näine mielikuvineni. Joskus liian vilkas mielikuvitus ei vaan oo hyvä juttu.

Taas hymytään kun ollaan niin onnellisia!

Itse akti eli estehyppely sujui oikein mainiosti. Alkuun oli vähän ravipuomeja ja sen jälkeen innari kahdella ristikolla ja ponnistuspuomilla. Eli siis ennen ekaa ristikkoa on puomi, joka auttaa heppaa hakemaan oikean ponnistuskohdan ja sitten on ne esteet niin pienellä välillä, ettei siihen väliin tule laukka-askelia vaan alastulosta suoraan ponnistus seuraavalle. Se miksi päädyimme tähän tehtävään oli verkkokalvoillemme ikuisiksi ajoiksi palanut kuva luotijunan lailla esteiden läpi kiitävästä Jaskasta irtohypytyssessiossa. Eli haluttiin säädellä vauhtia. Ja lopputulos oli ihan super! Eikä esteiden jälkeen ei tapahtunut villiintymistä, vaan Jaska laukkaili ihan muina hevosina ja pysyi niinsanotusti hanskassa. Polle sai kovasti kehuja ja oli ihan järkyn onnellinen! Ja niin oli myös Uhri ja tietenkin minä!! Tästä on hyvä jatkaa harjoittelua ja ehkä mäkin joskus tohdin hypätä Jaskalla. Kunhan oon siihen henkisesti valmis.

Videolla Jaskan hyppelyä!

Jaskan hyvää mieltä lisäsi tietenkin vielä urakan jälkeen kunnon pesu sekä pussillinen (kotoa keräsin!) herkkuja eli vihreää turvan eteen. Pitää totutella sitä vihreään ennen laidunkautta ja en ole periaatteen vuoksi syöttänyt sitä lenkkiteiden varrella, koska äkkiäkös tuommoinen herkuille perso suomenhevonen oppisi, että ahaa, nyt mennään tonne eli syömään! Siinä ei kuulkaa yksi täti paljoa paina narunpäässä, kun suokki menee vihreälle. Siis jos sen siihen opettaisi. Jaskaa ei ole onneksi opetettu, vaan se syö juuri siellä, missä annetaan lupa ja juuri sen aikaa, kun minä sanon. Viisas heppa mulla!

Kuvista voi sitten kukin päätellä, onko voikukat syötäviä :D