Voitolla yöhön ja laukalla kotiin

Näin reippaasti Jaska tulee portille laitsan perältä, kun vähän huutelee
(ainakin kuumana päivänä, sadekelillä voi jäädä niille sijoilleen odottamaan noutajaa).

Tai ei ehkä ihan

Nyt kuulkaa kaikki arvon ystävät ja miksei vihamiehetkin: otatte kynän kauniiseen käteen ja piirrätte ihan säätänän ison rastin seinään. Siihen paraatipaikalle olkkariin. Ai miks? No Rauha-täti kertoo, miks. Olen käynyt Jaskalla maastossa! Siis ihan ite ratsastanut! (ja yleisö huokaa ihastuksesta, aahh!) 

(tommosen töherrätte)

 X

Jaska edellä ja Leevi perässä.
Kohta lähdetään maastoon ja tätiratsastajaa vähän jänskättää!

Miten tämmöinen "vahinko" sitten pääsi oikein tapahtumaan? Noh. Meillä oli valmennus ja Jaskan bestiksellä Leevillä myös. Ihan siinä muina hevosnaisina ja -miehinä sitten rupateltiin kevyesti (hissimusiikin soidessa taustalla), että pitäiskö mennä seuraavana päivänä maastoon, kun oli niin rankat sessiot ja hepat sais vähän vaihtelua. Juu, meikätäti siinä ihan pokerinaamalla komppasi hyvää ideaa ja siitähän se sitten lähti (tunsin pulssini jo kiihtyvän ja perhoset alkoivat lepattaa vatsassani ja ei, en ole ns. pieniin päin eikä ollut edes ilmavaivoja!). 

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain...

Mikä siitä maastoilusta sitten tekee niin ihmeellistä ja kamalaa? Voin kertoa: kammo, jännitys, luottamuspula, kuolemanpelko ja mitä näitä nyt on. Siis pari huonoa kokemusta Jaskan kanssa "maastoilusta": eka kerta oli se, kun viime kesänä ajattelin mennä kevyttä hölkkää harjoitusradalla ja päädyttiin nanosekunnissa kiitolaukkaan ja hevosen jarrut hävisivät. Toinen kerta oli, kun käytiin mummohevosen kera pätkä tietä kävelemässä talvella ja käännyttiin (Jaskan mielestä liian!) pian takaisin kotiinpäin ja ratsuni alkoi tehdä laukkaväistöä peruuttaen kohti aika hemmetin syvää ojaa ja oli ihan justiinsa ryöstämässä kiitoaskellajiin, koska se näki silmäkulmastaan ravurin radalla siinä pingoittuneisuuden tilassaan. Siinä siis alkajaisiksi pari syytä, miksi en ole maastoillut vaan olen käyttänyt stunttia eli sijaisratsastajaa (suuri kiitos uhrautumisesta!!) ja itse tyytynyt kävelijän rooliin. Suurin syy on varmaan ollut se, että en ole luottanut itseeni saatika hevoseen, jolloin jännitys on ollut käsinkosketeltavaa ja hermokimpun on turha vaivautua Jaskan selkään, koska silloin niitä on kaksi. Siis hermokimppua. Ja kun on kaksi hermokimppua lopputulos on riistäytyminen hallitsemattomaan menoon ja kuolema. Tässä vielä luettelona syitä, miksi en ole maastoillut:

a. ettei nyt vaan sattuis mitään
b. mitä vaan voi sattua (ihan ku mä voisin hallita 500 kiloa jotain vastakesytettyä villieläintä!)
c. kun nyt tarkemmin ajattelee, niin ihan varmasti sattuu jotain
d. ja sit  kun sattuu, niin sattuu ihan oikeasti ja tosissaan
e. ja sit me kaikki kuollaan

Tässä opetetaan hevosia seisomaan paikallaan kesken lenkin
(siis pysähdytään poseeraamaan!)

Mutta itse asiaan. Lähdimme siis maastoilemaan turvalliseen lähiympäristöön ja varulta mukana oli myös nuori neitokävelijä varustettuna riimunnarulla (koska sehän ihan varmaan saa otettua Jaskan kiinni juuri ennen pillastumista ja katoamista horisonttiin itkevä tätiratsastaja kyydissään) ja Jaskalla naruriimut, kato just in case! (kyseisiä turvavälineitä ei tarvittu). Myöskin kamera oli kävelijällä mukana taltioimassa mahdollisia viimeisiä hetkiämme. No, nekin ovat vielä edessä päin.

Tätiratsastaja ja tätikuljetin ja setämiesratsastaja ja setäkuljetin.

Itse lenkkihän meni oikein hienosti, hepat lompsivat rentoina, pysähdeltiin aina välillä opettamaan hevosia seisomaan rauhallisesti (no otettiin kuvia!) ja pollet löntystelivät löysinä kuin pullataikinat. Oma jännitykseni ennen lähtöä oli noin seitsemän ja puoli asteikolla nollasta kymppiin (julistin myös suureen ääneen kanssamaastoilijoille tämän tosiasian, koska en häpeä myöntää että pelottaa!), mutta jo hetken käveltyämme se laski neloseen ja aina vaan sitä alemmas, mitä pidemmälle päästiin. Ja kyllä, olin ihan nolla jonkin ajan kuluttua! Olin kyllä lenkin jälkeen maailman onnellisin tätiratsastaja, koska:

a. lenkki meni hyvin
b. hevonen oli oikein rento ja tyytyväinen
c. toinenkin ratsukko meni hyvin ja oli tyytyväinen
d. MÄ EN KUOLLUT! EIKÄ KUKAAN MUUKAAN KUOLLUT!

Hei, täähän on ihan kivaa ja tästähän voi jopa nauttia!

Siispä rasti seinään, koska yksi tavoite saavutettu ja eikun skool ja skumppaa lasiin (vasta kotona!!), kiitos! Olin kyllä mielestäni sen ansainnut!

Nyt me lähetään tonne toiseen suuntaan

Mehän saatiin setämiesratsastajan kanssa jälleen kuningasidea eli lähdetään taas maastoon! Tämä jo viikon sisällä edellisestä!! Ohhoh! Pitänee valaista taustoja sen verran, että kyseinen ratsukko ei ole meidän tallilla ollessaan maastoillut ollenkaan, joten olimme Jaskan kanssa vähän niinkuin oppaina. Järkytin setämiesratsastajan maailmaa ilmoittamalla, että nyt lähdetäänkin toiseen suuntaan eli sinne, missä olen stuntin kanssa käynyt jo monenmonituista kertaa Jaskalla (vautsi, en olis itekään uskonut, mitä ehdotin!). Ensi reaktio oli hivenen epäroivä (setämiesratsastaja puki äkkiä turvaliivin päälle!) "ootko ihan tosissas?". Mutta koska vakuutin järkähtämättömällä olemuksellani olevani tosissani, lähdimme reippain mielin (rekkain alle?) kohti suurta tuntematonta. Tällä lenkillä pitää ylittää autotie kolmesti, joten ihan vauhkolla konilla ei ole järkevää lähteä reissuun, mutta silti: mua ei jännittänyt yhtään!!! Ja olimmehan jo tulleet siihen tulokseen, että luottopollemme eivät ole kovin vauhkoja, eivätkä pelkää autoja! (psst. tältä retkeltä ei oo kuin salakuvia takaapäin meistä, kun oltiin ihan ilman kävelijöitä matkassa!)

Jaskan korva on väärin. Kuva pilalla.

Ja hyvin alkoi retki, siinä sadan metrin paikkeilla, juuri ennen ensimmäistä tien ylitystä, sihahti parkissa oleva rekka terävästi. Säpsähdys ja stop. Jaskan piti jäädä miettimään, että onko tämä enää turvallista, vai tuleeko sieltä jotain, mikä voi syödä suojattoman saaliseläimen. Eikä liiku sitten metriäkään. Leevi saatiin sentään liikkeelle ja Jaska sitten huojentuneena perässä (että kai se syö ton eka ja mä ehdin karkuun). Sitten päästiin tien yli ja oltiin menossa ojan kautta metsään, kun minä huomasin maassa kaapeleita (ei oo ennen ollut niitä siinä nih!) ja ehkä sitten jännityin yhden voltin (jännitteen yksikkö, kvg) verran. Jaskahan tietenkin seisahtui oitis niille sijoilleen eikä suostunut menemään etiäpäin, koska hän sai tärkeän, elämää ylläpitävän viestin (hui, jotain uutta ja pelottavaa, ehkä kuningaskobra, joka voi syödä hevosen?) ylempää (eli siis tätiratsastajalta!).

Leevi ja Jaska. Paita ja peppu. Pata ja kattila. Perse ja kärpänen.
Ystävykset. BFF.

Jälleen Leevi the luottopolle pelasti tilanteen menemällä eka (okei, setämiesratsastaja jalkautui ja talutti jännän paikan ohi) ja niin ei Jaskalla ollut mitään ongelmaa tulla perähevosena. Leevin jouduttua kärkeen, alkoi se vähän kyttäillä maisemia korvat eteenpäin sojottaen ja säpsyen pienesti kaikkea erikoista. Vaihdettiin veturia, koska Jaska mennä lompsii korvat lerputtaen eteenpäin turhia hötkyilemättä. Sitten tultiin paikkaan, missä viimeksi oli niitä kaapelikeloja. Nyt oli vain mytty pahvia ja muovia, joita piti hetken aikaa tuijottaa ja siitä matka jatkui leppoisissa merkeissä. Kunnes Jaska stoppasi taas, kun oli märkä kohta polulla (tsiisös!). Ei muuta kuin Leevi taas edelläkulkijaksi ja niin edelleen... Ai että, miten mukavaa! Hepat olivat silminnähden onnellisia ympäristönvaihdoksesta ja me ratsastajat ihan euforiassa, kun selvittiin ilman mainittavia episodeja lenkistä. Ihan parasta oli että ei mua jännittänyt. Ja mä en kuollut (tälläkään kertaa)!!! Jiihaa!

Toinen yrittää näyttää hyvältä. Toisen ei tarvii edes yrittää. 

Eka maaston alkumetreiltä, jännitystä vielä ilmassa,
mutta sitähän ei näytetä ulospäin!

Iloksemme todettiin, että koska hevot ovat samalla laitumella ja tulevat hyvin juttuun keskenään, saavat ne myös turvaa toisistaan maastossa eikä tullut edes mitään kilpailua, jos toinen meni edelle. Eikä tarvii alkaa potkimaan, jos toinen sattuu olemaan turpa pyllerössä kiinni. Tai jos toisen pyllerö meni vähän kauemmas, ei iskenyt paniikki ja hirveä ravi toisen luo (ja siitä luonnollinen siirtymä kiitolaukkaan). Niin siistiä! Kyllä me nyt niin aletaan maastoilemaan!

No, nyt on yksi tavoite saavutettu. Mitäs seuraavaksi? Varmaan jotain estehyppelyä (nauraa maha kippurassa, koska hirvee estehyppelykammo!)... Jäämme jännityksellä odottamaan!

Salakuvauksen uhrit: Olin juuri sanonut,
että ei varmaan pysähdytä ottamaan kuvia,
 kun on näitä paarmoja niin maan per...usteellisesti. 

Ainiin, otsikkohan tuli setämiesratsastajan lausahduksesta maastolenkkimme loppumetreillä:

" toiset lähtee voitolla yöhön, me tullaan laukalla talliin" !  

(no ei onneks tultu!, hihi!)

Lauma koossa jälleen. Jaskaa vähän väsyttäis.

Eiks hevosen pitänyt tuoda rahaa, jos sillä on kolikonkuvia?
Vai menikö se niin, että se vie rahaa?