Syksy saa pollen pörheäksi

Kop kop. Kuka siellä? No syksyhän se

Ei pärjää enää ilman välihousuja ja kerrospukeutumista. Näpit jäätyy ilman hanskoja. Omenat tippuu puusta ja Jaska saa oman osansa omppuloista (onneksi en kaatanut sitä puuta, vaikka keväällä niin kovin uhosin). Jaska on kovin pörheä. Sekä sisäisesti että ulkoisesti. Alkaa olla aika pimeetä. Siis ulkona (mun päässä on aika useinkin pimeetä, mutta sillain hyvällä tavalla!). Ja tietenkin kirskikkana kakun päällä vanha kunnon syysflunssa. Jaska sai muutaman suunnittelemattoman vapaapäivän ihan siitä syystä, että olin sohvan uumenissa ja podin oloani. Ja kolmantena päivänä nousin sohvalta ja menin ratsastamaan, ihan 20 minuuttia jaksoin, Jaska olis jaksanut paljon kauemmin ja laukata paaaaljon enemmän, mutta mun hengitys- ja verenkiertoelimistö oli sitä mieltä, että tää riittäis nyt, kiitos. Saatiin kuitenkin pahimmat pörinät kylmenneiden ilmojen virkistämästä pollesta pois.

Flunssaa parantelemassa pörinä-pollen kanssa.

Estevalppaa

Ehdotin erään valmennuksen jälkeen, että voitaisko ens kerralla hypätä (koska olin niin hurmiossa onnistuneen tunnin jälkeen, että kuvittelin pystyväni mihin vaan) ja sehän kyllä kävi Valmentajalle. Tuumasta toimeen. Katseltiin siinä setämiesratsastajan kanssa meitä edeltävää valppaa ja  naureskeltiin, että meillä ei varmaan oo tota kolmen esteen sarjaa, koska mehän ei tod mitään laukkoja säädellä. Heko heko. Vaan sielläpä se kolmen sarja oli visusti paikallaan, kun raahasimme syömälihavat estepollentaimet maneesiin. Oli kyllä vähän semmoinen olo, että joo, mitäköhän tästä... Mutta, koska luotto Valmentajaan on suunnaton, en alkanut suotta jännittämään. Oikeastaan olin aika täpinöissäni (mieti, minä, estekammoinen tätiperunasäkki innoissaan jostain estetunnista, daa!)!

Jaska maalasi kavion.

Puomit oli onneksi pudotettu meille sopivalle korkeudelle, elikkäs maahan. Sujuvasti sitten ravailtiin niiden yli ja kohta jo mentiin laukalla. Ja siinä kolmen sarjalla piti saada kolme laukkaa väliin ja mitämitämitä! Sehän onnistui! Jaska jopa vastasi pidätteeseen eli hidasti ja lyhensi askelta, jos meinasi mennä liian vauhdikkaaksi. Vau! Viimeisellä kerralla puomit olivat mystisesti nousseet ylemmäs ristikoksi ja meillä oli alkeellinen esterata suoritettavana! Ja uskokaa, että oli vähän kevyt olo, kun hallitusti ja kauniisti suoritimme radan! Mun piti viimeisen esteen jälkeen ratsastaa suoraan, mutta tämä tätiratsastaja haltioitui niin kovin, että unohti kokonaan ohjauksen! Otettiin sitten se viimeinen este vielä uudestaan ja mentiin sitten suoraan. Olin suorastaan hurmoksellisessa tilassa!

Jos söisin vähän tosta tota kuivaa oksaa.

Jaska kävi aina tehtävien välissä kuumana kuin hellankoukku, mutta aina kun lähdettiin suorittamaan, oli polle kuulolla ja teki just, mitä pyysin. Ja mikä tärkeintä, Rauha-täti pysyi ihan coolina, eikä alkanut jännittämään tahi hermostumaan. Valmentaja kehui kovasti, miten kivasti ja varmasti Naskeli hyppää ja kyllä se tuntuikin siltä, näytin vaan suunnan ja nautin!

Kuvituskuva. Ei liity mihinkään. Nimi muutettu.

Setämiesratsastajan polle on yleensä melko eteenpäinpoljettavaa mallia. Paitsi nyt estetunnilla, pollehan lähti kuin mummo peltikatolta aina eka esteen jälkeen ja viittasi kintaalla kaikille jarrutus- tai kääntämisyrityksille. Näin setämiesratsastajasta tulikin setämiesmatkustaja, ihan yhtäkkiä tosta noin vaan. Että ei ne hepat mitään automaatteja oo ja laiskakin voi jopa innostua! Onneksi tilanne pysyi hallinnassa taitavan Valmentajan ansiosta, vaikka kerran oli maneesin takaseinä ehkä lähempänä kuin setämiesratsastaja olisi toivonut. Aika kätevästi nuo muhkut kuitenkin kääntyy, kun on ihan pakko! Olin vähän salaa ylpeä Jaskasta, joka yleensä on se, jota pitää yrittää jarrutella eteenpäin pyytämisen sijaan!

Havunneulaset on perseess(t)ä

Lähdettiin pitkästä aikaa pidemmälle maastolenkille. Tällä kertaa kokoonpano koostui Jaskasta, Leevistä ja sitten eräästä tammahevoisesta, joka on kuulemma aika säpäkkä ja sanotaanko näin että ympäristöstä tietoinen. Alkuteputtelun jälkeen tammakin malttoi rauhoittua Jaska-veturin ja Leevi-perävaunun perään puksuttelemaan. Tsukutsuku, pukspuks. 

Siis mikä toi hysteerinen kana tuolla on?
Herramunjee, chillaa nyt vähän beibi!

Tien ylitykset, lenkkeilijän ja autojen kohtaamiset sekä isomman lätäkön ylitykset meni kaikki oikein mallikkaasti, mutta auta armias, kun Jaskan ahterin päälle laskeutui havunneulasia! Sepä olikin the paha juttu ja aiheutti suunnatonta närkästystä herkkäpeppuiselle hevoiselleni. IIK! (kuka nyt on hysteerinen, kysyn vaan?) Onneksi mukana oli aputyttö, joka elegantisti siirsi mokomat häiriötekijät hänen majesteetilliselta perseeltään ja matka saattoi jälleen jatkua rennosti. Pitääkin alkaa siedättämään Jaskaa siihen, että kosken hänen herkkäpeppuunsa selästä käsin. Ai miksikö? No siksi, että kerran koskin ja sehän oli niinkin hirveätä, että Jaskan piti melkein käydä maahan istumaan, kun järkyttyi niin kovasti. Believe or not. Meillä jokaisella on herkkä kohtamme, Jaskalla se on selvästi peba.

Suomipollet ei haluu nyt seistä paikallaan. Koska meno päällä.

Tahtojen taistelu.

Ja taas säikähdyttiin

Hevosia syövä satula, parempi juosta karkuun!

Lainasin eräänä syksyisenä iltana tallikaverin länkkärisatulaa ja kaikki meni ihan jees siihen asti, kunnes lähettiin raville. Satulassa oli metallirenkaita ja nahkasuikaleita ja renkaat piti tietenkin ihme klink klonk-ääntä ja suikaleet läpsyivät iloisesti pitkin pollen kylkiä. Siitäkös sitten hepo säikähtämään. KÄÄK! Jaska meinasi suorastaan juosta päin seinää hätäpäissään (jos ihan hitusen liioitellaan), mutta onneksi olin Rauha ja otin tilanteen haltuun. Ja onneksi Jaska pysähtyi heti, eikä lähtenyt juoksemaan ääntä karkuun, koska sitä ääntä olisi sitten piisannut aina enemmän ja enemmän, mitä kovempaa oltais menty. Ja sillä menolla olisin tod näk päätynyt taas maneesin seinään tai jotain vastaavaa. Eli pisteet Jaskalle! Juoksutin sitä sitten maasta käsin ja siedätin ääneen ja könysin takaisin kyytin, kun Jaska ei ollut enää pakeneva saaliseläin (kyllä, metallirenkaat voivat ihan varmasti syödä hevosen, siis hevosen mielestä!). Vaihdettiin kuitenkin varmuuden vuoksi satula, kun tallikaveri kipusi eka kertaa Jaskan selkään. Aluksi Jaska oli edelleen hieman epävakaassa mielentilassa, mutta rentoutui, kun ratsastaja löysi istuinluunsa ja muisti, miten koulupenkissä pönötetään! Me pidettiin tallikaverin kanssa omaa kivaa erään satunnaisen heporaukan kanssa (omistaja hikoili Jaskan kyydissä!), tehtiin Meku-pollelle eri hienoja kampauksia ja hihitettiin kuin pikkutytöt! Thihii tirsk!

Leningrad Cowboys- piisami.
Vai olisko sittenkin yksisarvinen?
Hevosella oli vähintään yhtä hauskaa kuin meillä, kuten kuvasta näkyy!

Isolla kylällä

Kävimmä tallikaverin kera HIHSissä eli horse showssa heltsingissä asti katsomassa hienoja hevosia ja huikeita suorituksia. Melkein jo mentiin Björsin Markon kanssa ottamaan yhteiskuva (koska se on niin ihq!), mutta mä jänistin sitten kalkkiviioilla (koska olen niin hillitty ja pidättyväinen), tyydyttiin sitten kuikuilemaan häntä aina ohikulkiessamme. 

Aaltoja voi tehdä myös ihan kahdestaan! 

Paikan päällä katsottuna se 160 cm (eli voisin kävellä limboamatta esteiden ali ja hitusen varvistaa, koska jäisi vielä sentti väliä!) esteluokka on kyllä aika järjenköyhää touhua. Voisi melkein kuvitella, että joku on unohtanut mentaalihospitaalin suljetun osaston oven auki ja joukko umpihulluja on sieltä karannut ja hulluuspäissään keksinyt, että mennään hyppäämään tommosia talonkorkuisia ja nälkävuoden mittaisia esteitä näillä lähes ponikokoisilla kaakeilla. Koska eihän kukaan tervejärkinen tommosta voi tehdä! Eihän? 

Joku järkensä menettänyt siellä leijuu!

Oli kyllä hieno päivä ja upea kokemus kaikkinensa! Asiantuntevasti kommentoitiin suorituksia ja pohdittiin, että kuinka korkealla kukakin on niissä kränkingpisteissä. Ja uhkapelurina pistin rahaa likoon peerpaumin akan puolesta, mutta katkerasti sen euron hävisin. Kyselin tallikaverilta, että onko se peerpaumin akan ukko mukana. Ei ollut, tiesi kaveri kertoa. Joku sen kisan voitti, mutta mun mieleen jäi parhaiten eräs etujaloilla hassusti tumputtava hevonen, vinkeän näköistä menoa! Saattoi olla jopa kisan voittaja. Kuka niitä muistaa? Pääasia että viihdyttiin! Eikä paleltu! Ja oltiin ihan ihmisiks, kerran vaan tehtiin katsomossa aaltoja. Kahdestaan.

Jaska yrittää olla herkule poirot (oikeesti toi on jotain räkää tms.)

Tuliaisia Jaskalle. Vähänkö ihkun väriset, hyvin miehekäs!

Me ollaan me

Onks tukka hyvin, näkyyks kello?

Tunnin estevalmennuksen saldo.

Kehitystä niin, että heikompia hirvittää

Olimma Jaskan kanssa jälleen kerran valmennuksessa. Ai hitsi, mikä fiilis mennä oppiin, kun ei edes jännitä etukäteen. Eikä takakäteen. Tiäksä, kun voi vaan naatiskella. Ihan huiqeeta! Ja sithän mä hokasin, että mehän suoritettiin tehtäviä laukassa! Siis teh-tä-viä. Lau-kas-sa! Siis jotain muuta kuin laukkaa pääty-ympyrällä. Me kuulkaa nostettiin päädystä laukka ja mentiin suoraa uraa, jonka keskivaiheilla tehtiin laukkavoltti (edelleenkin siis ympyrä maata pitkin ei ilmassa toim. huom.) ja siitä sitten jatkettiin taas laukkaa suoralla uralla, jossa tietyssä pisteessä siirryttiin raviin jne. Jos mulle joku olis tullut sanomaan joskus viime syksynä tahi alkuvuonna, että mä suoritan Jaskan kanssa joskus tämänlaatuisia tehtäviä, olisin oitis leimannut väittäjän mieleltään epävakaaksi tai ainakin varttihulluksi. Valmentajakin iloisena muisteli, miten viime syksynä ei ollut puhettakaan, että laukattais. Tai että oltais tehty ylipäänsä mitään muutakaan, mikä vaati ohjausta ja jarruja. Kaasu meiltä kyllä löytyi. Vrumvrum!

Puomijumpalla. Suussa kuolaimet. Siis Jaskalla.
Mun suussa on kieli. Melko keskellä.

Anna mulle tarlviturkki, anna hiki kainaloon.
(voit laulaa katri helenan annamulletähtitaivasta mukaellen)

Toinen maininnan arvoinen juttu tapahtui tänään, vähän niinkuin vaivihkaa nurkan takaa hiipien, niin ettei tätiratsastajat ehtineet tajuta mitään. Siis mentiin ryhdikkään friisiläisen (sen saman, jota Jaska viime vuonna tuijotti kuin puhuvaa jänistä) kanssa samalla keskiympyrällä yhtäaikaa, toinen laukaten ja toinen ravaten. Ja arvatkaapa mitä tapahtui? No, toinen laukkasi ja toinen ravasi. Viime syksynä toinen olisi tehnyt vähintään pukkirodeosarjan jossain kohtaa ja tädit olisivat olleet lähinnä matkustajia, kun herrat pollet olisivat keskittyneet toisiinsa. Että semmosta. 

Jaska sijoittelee takajalkojaan.
Tämän esteen se juoksi läpi ilman hyppyä. Käyhän se noinkin.

Valmennuksen jälkeen Jaska käy suihkussa, sitten se piehtaroi.
Sit se menis syömään.
Tänks mään.

Hurlumheitä

Oltiinhan me myös estevalmennuksessa taannoin (siis jo toistamiseen hypättiin, hiihaa!). Meni ihan hyvin, vaikka Jaska tahtoikin välillä kuumentua elikkäs kiihdyttää vauhtia, jolloin ravilähestymiset olivat aika hankalia. Ainakin tädille päästä mukaan ns. rytmiin. Sit kun piti tulla laukalla, oli suoraa uraa liian pitkä pätkä ja Jaska pudotti raville. No siitä inspiroituneena kekkasin, että kappas, kun tämä ulkokenttä onkin sen verran iso ja pitkä, että tässähän voi ajaa pollensa laukassa semmoiseen vauhtiin, että ei varmasti putoa raville. Niinpä ollaan nyt useamman kerran menty ympäri kenttää aikas reipasta laukkaa. Ja vähänkö on kivaa! Jaskakin oli aluksi ihan, että siis meinaatko tosissas että mä menisin niinku kovempaa tässä? Ja mä olin ihan, että joojoo, anna mennä nyt! Ja sittenhän me mentiin ja parasta on, ettei Jaskalla ole mennyt edes kuppi nurin vaan kuuliaisesti aina jarruttelee kurveihin, kun pyydetään. Jotain hyötyä hurlumheilaukasta on ollut, koska sen jälkeen laukka suoralla uralla maneesissa onnistui myös valmennuksessa! Harjoitus tekee metsurin! 

Tässä on jo vähän yritystä. Tätiratsastajalla ehkä vähän liikaakin.

End of laidunkausi

Otettiin hyvin syöneet (eli suomeksi lihavat) pojat pois laitumelta ja laitettiin Jaska ja Leevi samaan tarhaan, koska olivat niin ystiksii laitsalla. Ja hyvin on näyttänyt sujuvan näin viikon kokemuksen perusteella. Jaska taitaa olla the boss, koska sen ei tarvii kuin katsoa tietyllä tavalla tarhakaveria niin toinen nöyränä piirakkana väistää heti pois portilta tai heinäkasalta tai missä se nyt milloinkin sattuu Jaskan mielestä olemaan väärässä paikassa. Hyvä niin, ei tule turhia nahinoita, kun toinen näyttää kaapin paikan ja toinen on se kaappi. Kivaahan se on, että on rapsutuskaveri päivällä, öisin pojat ovatkin karsinanaapureita, voivat sitten vaihtaa kaltereiden välistä hyvänyönpusut...

Ollaan kavereita, jookos. Ollaan ananas ja kookos.

Ei heti uskois, että Jaskan molemmilla puolilla on isot kasat vihreää heinää.
"Syön vain nämä tästä ensin alta pois, etteivät pilaannu" :D

Vielä ei olla menty maastossa juoksua. Viimeksi kiipeiltiin hiekkakasojen yli, kun ennen niin tuttu polku olikin kaivettu auki. Siinä oli Jaskalla ihmettelemistä ja äkkipysäyksen paikka. Leevi perähevosena antoi kuitenkin Jaskalle vähän vauhtia puraisemalla ahterista ja taas jatkui matka! Pellolla oli joutsenia. Niitä Jaska jaksoi tuijottaa tuijottamasta päästyään, ihan mutkalle vääntyi koni, kun jalat vei eteenpäin mutta katse piti säilyttää perin oudossa näyssä. Onneksi tirpat pysyivät siellä pellolla, eivätkä suorittaneet ylilentoa. Silloin olis ehkä menty juoksujalkaa, veikkaan mä. 

Ihana syysaurinko <3

Joku ihme stalkkaaja.

Jaskan rautajalanjälki.

Hei, me lennetään!

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!

Liitelyä esteen yli

Nyt voitte jälleen ottaa bingotussin tumppuun ja piirtää sen edellisen rastin viereen toisen (ja vähän isomman!) ruksin. Nimittäin, me hypättiin esteen yli!! Ja uudestaan! Kuin teletapit konsanaan teimme toinen toistaan upeampia suorituksia ja saatoin suorastaan kuulla haltioituneen yleisön ihastuneet huokailut aah! ja ooh! ja muutaman likipiti hypyn jälkeen innostuksen kirvoittamat vau-huudahdukset! Ja kansa hurmioitui tekemään aaltoja! Tai no, estetuntia pitänyt Uhri taisi huudahdella !hyvähyvä! mun innokkaiden jeejee-kiljahdusten lisäksi. Mutta siis fiilis oli varmaan sama kuin sillä ratsastajalla, joka täysin puskista voittaa jonkun 160-luokan ja saa täpötäyden halliyleisön vankkumattomat suosionosoitukset. Eli siis aika upea olo. Voittaja!

Toinen hevosista on vaihtanut väriä, eikä se ole Leevi.

Miksi

Mitenkäs me Jaskan kanssa tähän oikein jouduttiin? Työkaveri muistutteli, että jotain pari viikkoa sitten olin sanonut, että en ikinä hyppää! Noh. Viime valmennuksessa oli Valmentaja keksinyt meille kivoja puomiharjoituksia: ensin ravissa ja sitten laukassa! Ja siinä, kun laukkailtiin muina ratsukoina puomien yli kaatumatta ja hengissä selviten, aloin uskoa, että hei, mähän voin vaikka hypätä tällä hebolla! Ja siitä se ajatus sitten lähti!

Oli kuulkaa niin hienoa ajaa puksutella tallille tiedostaen, että kohta hypätään esteitä. Eikä yhtään jännittänyt! Siis vaikka kuinka yritin lietsoa itseäni paniikkiin, en onnistunut. (aikaisemmin olen lähes halvaantunut kauhusta, kun olen edes puoliksi ajatellut, että pitäisköhän hypätä!). Mutta nyt olin tyyni ja sees kuin rannalle viikko sitten ajautunut valaanruho. Ei paljoa puristanut. Järjettömällä itseluottamuksella siis kiilloittamaan pokua ja kohti uusia haasteita!

Suomiputet, nuo tätiratsut ja tyttökiikuttimet!

Tuumasta toimeen

Lämmittelyksi mentiin ravipuomeja. Hallitusti. Sitten laukkapuomeja. Hallitusti. Oli hauska huomata, että Jaskalla oli hirveä imu jo puomeille. Tahtoo sanoa, että kun näytti vaan suunnan, että tonne, niin hepo alkoi oikein pyrkiä kohti puomeja eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut estää sitä menemästä niiden yli!

Sitten koitti kliimaksi ja päästiin hyppäämään. Jätettiin toinen laukkapuomi ponnistusta varten ja nostettiin toinen ristikoksi, jolla oli korkeutta noin äkkiseltään selästäkäsin arvioituna metri (tätiratsastajan ja samalle tunnille osallistuneen setämiesratsastajan yhteinen arvio!). Eli n. 20 cm IRL. Eihän siinä sitten muuta kuin poku laukalle, käännös kohti estettä ja suorastaan liitelimme esteen yli. Hallitusti. Huusin heti maahan laskeuduttuamme, että metullaannuudestaan! Ja niin mentiin.

Lopuksi nostimme hieman esteen korkeutta (eli ainakin puoleentoista metriin eli 40 senttiin) ja lopetimme session superonnistuneeseen suoritukseen! Ai ettien että, mikä fiilis! Tätiratsastaja on kyllä nyt niin ylpeä itsestään sekä hevosestaan, että! ETTÄ!

Jälleen siis yksi tavoite saavutettu. Seuraavaksi pitäisi vissiin kaiken loogisen järkeilyn mukaan alkaa juoksemaan siellä maastossa. Siis että mä istun ja Jaska juoksee. Siis istun selässä enkä maassa katsoen, kun ruunani katoaa horisonttiin.

Mitä rumempi tausta, sitä paremmalta näytät. Vanha viidakon sanonta.

Ei mulla muuta. Paitsi. JEEEEEEEE!!!!!
Psst. ei kannata laittaa ns. nappuloita kaakkoon, kun katsot videon (ihan vaan vinkkinä!)

Narunpyöritystä ja muuta kivaa

Ei kuule kiinnosta nyt lähteä mihinkään.

Ongelma ja sen ratkaisu

Vaikka yhteiselostamme Jaskan kanssa saa nykyään melko auvoisan kuvan, on meilläkin toki ongelmamme. Yksi niistä on juoksutus. Tai se, että sen kavioeläimen saa ylipäänsä kulkemaan liinassa (eli siinä pitkässä narussa) ympyrällä täti-ihmisen seistessä keskiössä. Tai oikeastaan sen konin saaminen sinne ympyrälle. Varsinkin vasempaan kierrokseen. Jaska ei millään suostunut käsittämään, mitä sen pitää tehdä, kun yritin koko kehollani viestittää, että: mene. tuohon. suuntaan. Ei. Tyhmänä evoluution tuloksena vaan tuijotti ja korkeintaan lähti väärään suuntaan eli takaperin. Tai sivulle. Mutta ei missään nimessä eteenpäin kohti ympyrän kaarta. 

Siis mä en kestä, kun tuo jää aina syömään ja sit sitä pitää odotella. Huoh.

No, onneksi tallilla kävi taannoin länkkäope eli hevostaitoihminen ja seurasin silmä kovana, kuinka hän opetti erästä varsaa lähtemään ympyrälle eli oikeaan suuntaan ja vielä ihmisestä poispäin. Koska olen mielestäni jo hyvinkin harjaantunut narunpyörittäjä, halusin tietenkin kokeilla samaa metodia Jaskaan. Toki otin mukaan toisen harjaantuneen narunpyörittelijän vahtimaan virheitäni ja neuvomaan. Ja miten meni, noinniinku omasta mielestä?

Kuule Jaska, oltaisko silleen tosi söpöjä, kun toi kuvaa?
-Joo, nostetaan korvat pystyyn ja ollaan niinku meitä kiinnostais.

Varusteina olivat naruriimu ja painava koulutusnaru. Sitten naru vasempaan käteen suunnannäyttäjäksi ja kehon kielellä "tie auki" menosuuntaan, toisella kädellä annoin narulla merkin kohti lapaa ja naks. Jaska oli ihan että öö. Niinku mitä?. Seuraava vaihe: pyöritän narua kohti lapaa (muut kohdat samat) ja tattadaa! Ihme tapahtui! Hevoseni lähti liikkeelle oikeaan suuntaan! Eli siis vasemmalle. Ja heti kun liikettä tuli, naru kuoli eli paine poistui eli yhtäkuin palkinto! Seuraava vaihe (minä en liikuta jalkojani vaan hevonen siirtyy kauemmaksi!): koska Jaska oli noin puolen metrin päässä, halusin sen vähän ulommaksi. Heilautin narun päätä kohti kylkeä ja kappas vain, polle väisti ulommaksi kävelemään. Jos halusin vähän vauhtia heilautin narua peräpään kohdalla. Ja pim! Taas toimi! Jotta saatoin varmistua siitä, että kaikki ei ollut vain sattumaa, otin useita toistoja ja niin vain kuulkaa Jaska lähti liikkeelle, väisti ja lisäsi tempoa, kun annoin merkin. Jiihaa!

Onks ok, jos otan pienet tirsat tässä?

Parin treenikerran jälkeen Jaska lähti liikkeelle, kun näytti suunnan ja sanoi naks. Ei tarvinnut enää "uhkailla" narulla kohti lapaa. Ihanan helppoa! Ja sama homma molempiin suuntiin!

Joo, raavi just siitä. Mä vähän lepään tässä sun olkapäällä.

Setämiesratsastaja (joka on ollut erään tunnetun hevoskuiskaajan opissa) näytti, miten väistetään hevosen takapäätä ilman, että etupää liikkuu. (Nää on näitä länkkärijuttuja). Alkuun Jaska taas vähän ihmetteli, mutta kappas, kuinka nopeasti se taas sai juonesta kiinni. Treenasin sitten issessein samaa juttua ja aina vaan meni paremmin. Muutaman kerran piti tietenkin korjata, kun polle otti askeleen eteenpäin, mutta kohta olimma siinä tilanteessa, että kun olin menossa kohti perää, niin sehän siirtyi edestä pois jo ennenkuin ehdin edes kunnolla ns. kohdalle. Ja etujalat visusti maassa. Jaska on kyllä niin herkkä, nöyrä ja oppivainen hevonen!

Plääh. 

Maastoilua ja söpöilyä

Maastokammoni on pikkuhiljaa hellittämässä. Viimoiset pari kertaa eivät ole edes nostaneet sykettä (siis etukäteen) tai aiheuttaneet perhosia vatsaan. Koska luottopollet! Tässä männä kertana tuli tilanne heti alkumetreillä: traktori rämisevän peräkärryn kanssa kääntyi meitä kohti samalle, kovin kapealle tielle. Eihän siinä muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun tietä reunustavat syvät ojat, jonne äkkinäinen koni saa kaadettua itsensä selälleen ratsastajan päälle. Tuliko paniikki? No ei. Onneksi saatiin käännettyä hevoset läheiselle pihatielle (ja onneksi meillä oli mukana kävelijä, joka otti pyynnöstäni paikoilleen jumittuneen Jaskan ohjasta kiinni ja vei meidät turvaan!!). No, pihassa pestiin autoa, mikä oli paljon merkittävämpi juttu kuin takaa ohi rämistelevä traktoriperäkärry-yhdistelmä. Bueno! Matka jatkui ja eikö hetikohta tullut auto vastaan. Sekään ei aiheuttanut minkäänlaisia tunnekuohuja supermaastolänkkäripolleissamme, joten kättä lippaan ja kiitos hidastamisesta! Loppumatka menikin kivasti kuusenoksia syödessä ja rennon letkeästi lompsiessa. Ai että miten kauhuherkän tätiratsastajan sielu lepää! Siis kun voi luottaa hevoseen ja antaa sen kävellä löysin ohjin. Voi kuulkaa, kun tietäisitte, miten sanoinkuvaamattoman hieno fiilis se on!

Mitä sä oot syöny? Ai kuusenoksia. Mäkin haluun.

Kyllä maistuu.

Ootas, ku mulle jäi vähän nälkä vielä.

Viimeksi käytiin kolmen suokin voimin maastossa ja mukavasti meni, Jaska toimi (diesel)veturina ja takana meinas kaverit jo hermostua, kun matkanteko oli kohtuullisen hidasta eikä ns. maisema vaihtunut. Tätiratsastaja taasen arvostaa kovasti leppoisaa etenemistä, koska vieläkin on kirkkaana mielessä ne kauhunhetket, kun koni riistäytyy täysin hallinnasta. Epäilen kyllä hieman, että uljas ratsuni saattoi vähän nukkua lenkillä, koska pari kertaa se meinasi vetää nokalleen pienen montun kohdalla. 

Jaska veturina. Hitaasti, mutta varmasti, oli päivän teema.

Putet kävi vähän rentoutumassa.

Perustreeniä

Kyllähän me edelleen treenataan sitkeästi sileällä ja käydään valmennuksissa. Edistystä on tapahtunut: voin mennä harjoitusravia ilman, että Jaska on koko ajan valmis laukkaamaan. Vauhtia voi säädellä, suunta muuttuu kuin ajatuksesta ja laukassa tätiratsastaja ei enää nouse puolta metriä satulasta. Syynä on joko:

a. Jaska on laiska ja laukkaa maata pitkin
b. tätiratsastaja on oppinut rentoutumaan ja istumaan laukassa
c. Jaskan laukka on parantunut, jolloin se joustaa takajaloilla eikä iske ns. suorin jaloin maahan (mikä tuo joustoa ja pehmeyttä laukkaan)
d. ehkä olen lihonut sata kiloa, eikä liike-energia enää jaksa nostaa minua ilmaan
e. en tiedä, mutta aika kivan tuntuista

Ootellaan tässä laidunkaveria portille.

Summa summarum: ihan ihme tunne, kun voin oikeasti ratsastaa Jaskaa sinne mihin haluan, mitä vauhtia haluan! Ja ilman, että kumpikaan kiihtyy tai jännittyy sen suuremmin. Mieltähivelevä tunne!

Kunkkareiden päätösmatkan lähtö. 
Jaska sai miniloman, kun täti huiteli isossa maailmassa!

Kävi Jaskalla eräs satunnainen ratsastajakin. Ensivaikutelma oli että: ihan kiva, aika reipas (ei kyllä niin reipas, mitä neljän vapaapäivän jälkeen voisi olla!) ja herkkä. Voisi kuulemma kokeilla uudestaan. Kyllä Jaska osaa hurmata!

Näytäks mää siltä, että urheilu on kivaa?

Kauhun hetkiä

Jaska on pääsääntöisesti tullut laitsan portille, kun viheltelen ja huutelen nimeltä. Muutaman kerran olen joutunut hakemaan sen jostain perukoilta, mutta yleensä hänen hevoisuutensa suvaitsee tulla, jos ei ihan portille asti, niin ainakin vastaan. Tässä olen tehnyt terävän huomion, että jos on aurinkoinen päivä (=sairaan paljon ötököitä), polle tulee innoikkaana portille, mutta jos sataa tai on pilvistä ynnä tuulista (ei ötököitä), ei välttis kiinnosta. Mutta ei se oo ainakaan karkuun lähtenyt. Eli tästä voimme päätellä, että Jaska haluaa tulla mun luo (kiinni sitä ei saisi, jos se niin päättäisi!). Ai että, miten naamani vääntäytyy väkisin hymyyn!

Jaska näyttää aina niin hyvältä kuvissa. Samaa ei voi sanoa tätiratsastajasta.
Jos muistaa hallita naaman, niin sitten unohtaa ryhdin ja lopputulos näyttää perunasäkiltä.

Noh, vein kultamuruani laitumelle tässä yhtenä päivänä ja juuri ennen porttia tapahtui liian monta asiaa yhtäaikaa: Jaska hamusi ruohotuppoa, minä estelin, poni hirnui, oli liukasta. Ja niin kävi, että uljas suomenpolleni kompuroi itsensä polvilleen. Tätiratsastaja siinä ihan sydän sykkyrällään ja hevonen ihan hölmönä tapahtuneesta. Suuren tragedian jälkeen siinä halailtiin ja oltiin niin ihan että huh, miten kamalaa! Tarkistin vammat (vähän lähti karvoja polvesta) ja siinä kaikki. Heppa ehjä, ei muuta kuin laitsalle. Siihen jäi vielä portille mun kanssa hengaamaan (kuten aina!), vähän rapsuttelua ja pusu ja heipat. Vielä jäi odottamaan, että mä lähden pois ja vasta sitten kutsui vihreä heinä.

On se vaan niin ihq ja rakas tuo Jaska. 

Ei sulla mitään herkkuja sattuis olemaan?

<3

Voitolla yöhön ja laukalla kotiin

Näin reippaasti Jaska tulee portille laitsan perältä, kun vähän huutelee
(ainakin kuumana päivänä, sadekelillä voi jäädä niille sijoilleen odottamaan noutajaa).

Tai ei ehkä ihan

Nyt kuulkaa kaikki arvon ystävät ja miksei vihamiehetkin: otatte kynän kauniiseen käteen ja piirrätte ihan säätänän ison rastin seinään. Siihen paraatipaikalle olkkariin. Ai miks? No Rauha-täti kertoo, miks. Olen käynyt Jaskalla maastossa! Siis ihan ite ratsastanut! (ja yleisö huokaa ihastuksesta, aahh!) 

(tommosen töherrätte)

 X

Jaska edellä ja Leevi perässä.
Kohta lähdetään maastoon ja tätiratsastajaa vähän jänskättää!

Miten tämmöinen "vahinko" sitten pääsi oikein tapahtumaan? Noh. Meillä oli valmennus ja Jaskan bestiksellä Leevillä myös. Ihan siinä muina hevosnaisina ja -miehinä sitten rupateltiin kevyesti (hissimusiikin soidessa taustalla), että pitäiskö mennä seuraavana päivänä maastoon, kun oli niin rankat sessiot ja hepat sais vähän vaihtelua. Juu, meikätäti siinä ihan pokerinaamalla komppasi hyvää ideaa ja siitähän se sitten lähti (tunsin pulssini jo kiihtyvän ja perhoset alkoivat lepattaa vatsassani ja ei, en ole ns. pieniin päin eikä ollut edes ilmavaivoja!). 

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain...

Mikä siitä maastoilusta sitten tekee niin ihmeellistä ja kamalaa? Voin kertoa: kammo, jännitys, luottamuspula, kuolemanpelko ja mitä näitä nyt on. Siis pari huonoa kokemusta Jaskan kanssa "maastoilusta": eka kerta oli se, kun viime kesänä ajattelin mennä kevyttä hölkkää harjoitusradalla ja päädyttiin nanosekunnissa kiitolaukkaan ja hevosen jarrut hävisivät. Toinen kerta oli, kun käytiin mummohevosen kera pätkä tietä kävelemässä talvella ja käännyttiin (Jaskan mielestä liian!) pian takaisin kotiinpäin ja ratsuni alkoi tehdä laukkaväistöä peruuttaen kohti aika hemmetin syvää ojaa ja oli ihan justiinsa ryöstämässä kiitoaskellajiin, koska se näki silmäkulmastaan ravurin radalla siinä pingoittuneisuuden tilassaan. Siinä siis alkajaisiksi pari syytä, miksi en ole maastoillut vaan olen käyttänyt stunttia eli sijaisratsastajaa (suuri kiitos uhrautumisesta!!) ja itse tyytynyt kävelijän rooliin. Suurin syy on varmaan ollut se, että en ole luottanut itseeni saatika hevoseen, jolloin jännitys on ollut käsinkosketeltavaa ja hermokimpun on turha vaivautua Jaskan selkään, koska silloin niitä on kaksi. Siis hermokimppua. Ja kun on kaksi hermokimppua lopputulos on riistäytyminen hallitsemattomaan menoon ja kuolema. Tässä vielä luettelona syitä, miksi en ole maastoillut:

a. ettei nyt vaan sattuis mitään
b. mitä vaan voi sattua (ihan ku mä voisin hallita 500 kiloa jotain vastakesytettyä villieläintä!)
c. kun nyt tarkemmin ajattelee, niin ihan varmasti sattuu jotain
d. ja sit  kun sattuu, niin sattuu ihan oikeasti ja tosissaan
e. ja sit me kaikki kuollaan

Tässä opetetaan hevosia seisomaan paikallaan kesken lenkin
(siis pysähdytään poseeraamaan!)

Mutta itse asiaan. Lähdimme siis maastoilemaan turvalliseen lähiympäristöön ja varulta mukana oli myös nuori neitokävelijä varustettuna riimunnarulla (koska sehän ihan varmaan saa otettua Jaskan kiinni juuri ennen pillastumista ja katoamista horisonttiin itkevä tätiratsastaja kyydissään) ja Jaskalla naruriimut, kato just in case! (kyseisiä turvavälineitä ei tarvittu). Myöskin kamera oli kävelijällä mukana taltioimassa mahdollisia viimeisiä hetkiämme. No, nekin ovat vielä edessä päin.

Tätiratsastaja ja tätikuljetin ja setämiesratsastaja ja setäkuljetin.

Itse lenkkihän meni oikein hienosti, hepat lompsivat rentoina, pysähdeltiin aina välillä opettamaan hevosia seisomaan rauhallisesti (no otettiin kuvia!) ja pollet löntystelivät löysinä kuin pullataikinat. Oma jännitykseni ennen lähtöä oli noin seitsemän ja puoli asteikolla nollasta kymppiin (julistin myös suureen ääneen kanssamaastoilijoille tämän tosiasian, koska en häpeä myöntää että pelottaa!), mutta jo hetken käveltyämme se laski neloseen ja aina vaan sitä alemmas, mitä pidemmälle päästiin. Ja kyllä, olin ihan nolla jonkin ajan kuluttua! Olin kyllä lenkin jälkeen maailman onnellisin tätiratsastaja, koska:

a. lenkki meni hyvin
b. hevonen oli oikein rento ja tyytyväinen
c. toinenkin ratsukko meni hyvin ja oli tyytyväinen
d. MÄ EN KUOLLUT! EIKÄ KUKAAN MUUKAAN KUOLLUT!

Hei, täähän on ihan kivaa ja tästähän voi jopa nauttia!

Siispä rasti seinään, koska yksi tavoite saavutettu ja eikun skool ja skumppaa lasiin (vasta kotona!!), kiitos! Olin kyllä mielestäni sen ansainnut!

Nyt me lähetään tonne toiseen suuntaan

Mehän saatiin setämiesratsastajan kanssa jälleen kuningasidea eli lähdetään taas maastoon! Tämä jo viikon sisällä edellisestä!! Ohhoh! Pitänee valaista taustoja sen verran, että kyseinen ratsukko ei ole meidän tallilla ollessaan maastoillut ollenkaan, joten olimme Jaskan kanssa vähän niinkuin oppaina. Järkytin setämiesratsastajan maailmaa ilmoittamalla, että nyt lähdetäänkin toiseen suuntaan eli sinne, missä olen stuntin kanssa käynyt jo monenmonituista kertaa Jaskalla (vautsi, en olis itekään uskonut, mitä ehdotin!). Ensi reaktio oli hivenen epäroivä (setämiesratsastaja puki äkkiä turvaliivin päälle!) "ootko ihan tosissas?". Mutta koska vakuutin järkähtämättömällä olemuksellani olevani tosissani, lähdimme reippain mielin (rekkain alle?) kohti suurta tuntematonta. Tällä lenkillä pitää ylittää autotie kolmesti, joten ihan vauhkolla konilla ei ole järkevää lähteä reissuun, mutta silti: mua ei jännittänyt yhtään!!! Ja olimmehan jo tulleet siihen tulokseen, että luottopollemme eivät ole kovin vauhkoja, eivätkä pelkää autoja! (psst. tältä retkeltä ei oo kuin salakuvia takaapäin meistä, kun oltiin ihan ilman kävelijöitä matkassa!)

Jaskan korva on väärin. Kuva pilalla.

Ja hyvin alkoi retki, siinä sadan metrin paikkeilla, juuri ennen ensimmäistä tien ylitystä, sihahti parkissa oleva rekka terävästi. Säpsähdys ja stop. Jaskan piti jäädä miettimään, että onko tämä enää turvallista, vai tuleeko sieltä jotain, mikä voi syödä suojattoman saaliseläimen. Eikä liiku sitten metriäkään. Leevi saatiin sentään liikkeelle ja Jaska sitten huojentuneena perässä (että kai se syö ton eka ja mä ehdin karkuun). Sitten päästiin tien yli ja oltiin menossa ojan kautta metsään, kun minä huomasin maassa kaapeleita (ei oo ennen ollut niitä siinä nih!) ja ehkä sitten jännityin yhden voltin (jännitteen yksikkö, kvg) verran. Jaskahan tietenkin seisahtui oitis niille sijoilleen eikä suostunut menemään etiäpäin, koska hän sai tärkeän, elämää ylläpitävän viestin (hui, jotain uutta ja pelottavaa, ehkä kuningaskobra, joka voi syödä hevosen?) ylempää (eli siis tätiratsastajalta!).

Leevi ja Jaska. Paita ja peppu. Pata ja kattila. Perse ja kärpänen.
Ystävykset. BFF.

Jälleen Leevi the luottopolle pelasti tilanteen menemällä eka (okei, setämiesratsastaja jalkautui ja talutti jännän paikan ohi) ja niin ei Jaskalla ollut mitään ongelmaa tulla perähevosena. Leevin jouduttua kärkeen, alkoi se vähän kyttäillä maisemia korvat eteenpäin sojottaen ja säpsyen pienesti kaikkea erikoista. Vaihdettiin veturia, koska Jaska mennä lompsii korvat lerputtaen eteenpäin turhia hötkyilemättä. Sitten tultiin paikkaan, missä viimeksi oli niitä kaapelikeloja. Nyt oli vain mytty pahvia ja muovia, joita piti hetken aikaa tuijottaa ja siitä matka jatkui leppoisissa merkeissä. Kunnes Jaska stoppasi taas, kun oli märkä kohta polulla (tsiisös!). Ei muuta kuin Leevi taas edelläkulkijaksi ja niin edelleen... Ai että, miten mukavaa! Hepat olivat silminnähden onnellisia ympäristönvaihdoksesta ja me ratsastajat ihan euforiassa, kun selvittiin ilman mainittavia episodeja lenkistä. Ihan parasta oli että ei mua jännittänyt. Ja mä en kuollut (tälläkään kertaa)!!! Jiihaa!

Toinen yrittää näyttää hyvältä. Toisen ei tarvii edes yrittää. 

Eka maaston alkumetreiltä, jännitystä vielä ilmassa,
mutta sitähän ei näytetä ulospäin!

Iloksemme todettiin, että koska hevot ovat samalla laitumella ja tulevat hyvin juttuun keskenään, saavat ne myös turvaa toisistaan maastossa eikä tullut edes mitään kilpailua, jos toinen meni edelle. Eikä tarvii alkaa potkimaan, jos toinen sattuu olemaan turpa pyllerössä kiinni. Tai jos toisen pyllerö meni vähän kauemmas, ei iskenyt paniikki ja hirveä ravi toisen luo (ja siitä luonnollinen siirtymä kiitolaukkaan). Niin siistiä! Kyllä me nyt niin aletaan maastoilemaan!

No, nyt on yksi tavoite saavutettu. Mitäs seuraavaksi? Varmaan jotain estehyppelyä (nauraa maha kippurassa, koska hirvee estehyppelykammo!)... Jäämme jännityksellä odottamaan!

Salakuvauksen uhrit: Olin juuri sanonut,
että ei varmaan pysähdytä ottamaan kuvia,
 kun on näitä paarmoja niin maan per...usteellisesti. 

Ainiin, otsikkohan tuli setämiesratsastajan lausahduksesta maastolenkkimme loppumetreillä:

" toiset lähtee voitolla yöhön, me tullaan laukalla talliin" !  

(no ei onneks tultu!, hihi!)

Lauma koossa jälleen. Jaskaa vähän väsyttäis.

Eiks hevosen pitänyt tuoda rahaa, jos sillä on kolikonkuvia?
Vai menikö se niin, että se vie rahaa?