Olen seurannut vierestä, kun tallikaveri aloitti lännenratsastuksen suomipollellaan ja ihastellut, miten nopeasti hevonen on muuttunut hieman hermoheikosta yksilöstä valtakunnan luottohevoseksi, ryhtikin on kohonnut siinä sivussa. Kouluttaja on sama, joka neuvoi minua maastakäsittelyssä ja niinpä sitten asiasta intoutuneena päätin myös kokeilla lännenratsastusta! Lännenratsastus poikkeaa jonkin verran perinteisestä kouluratsastuksesta, mutta itseäni kiehtoo koko touhun ideologia, missä pyritään rentouden kautta opettamaan hevosta siten, että edistyneempänä se jo ymmärtää pienestä vihjeestä, mitä siltä odotetaan ja tekee pyydetyt asiat mielellään. Lännenratsastuksessa on monta eri lajia, mutta perusperiaate niissä kaikissa lienee sama eli saumaton, vähäeleinen yhteistyö ja ennenkaikkea hevosen halu tehdä asioita.
Länkkäri on näin kivaa!
Siispä asiaan: länkkäsatula selkään ja täti kyytiin. Ohjat olivat kevyttä "köyttä" ja tässä vaiheessa vielä ns. umpiohjat, avo-ohjilla eli kahdella erillisellä narulla olisin varmaan onnistunut saamaan konin jalat sievästi nippuun ja pollen kyljelleen, koska eihän ne olis käsissä pysynyt. Ja sitähän emme tässä hakeneet enkä jatkossakaan ole aikeissa lassota vasikoita tahi muuta hurjaa vaan tavoittelen sitä rauhallisuutta ja rentoutta. Lännenvarustus olikin sitten aikalailla siinä, ei ollut stetsonia, cowboy-buutseja, hapsuchapseja tahi muuta noloa. Enkä huutanut jiihaa, sen aika tulee sitten myöhemmin! Mieluusti kyllä ostaisin tuommoisen satulan tulevaisuuden maastoretkiä ajatellen, ihan sikakivaa matkustella tuommoisella penkillä!
Aluksi harjoittelimme sivulle myötäystä. Toiset hevoset ovat vähän haastavampia myötäyksen suhteen ja saattavat nojailla ohjaan pitkiäkin toveja ilman pienintäkään aietta myödätä. Mutta ei Jaska! Muutama toisto ja polle myötäsi jo ennenkuin kerkesin kunnolla napata narusta edes kiinni! Hevonen voi aluksi myös pyöriä ympyrää, ennenkuin se hoksaa että tässähän on tarkoitus olla paikoillaan kuin tatti. Hepo saa palkinnon eli löysän ohjan heti, kun se myötää eli tuo itse päätään kohti narua ja näin se siis oppii että kun toi täti ottaa tosta kiinni ja vie kättä tonnepäin niin mun pitää tehdä näin. Jne. Helppoa kuin heinän teko. Sitten sama käynnissä ja tämähän onkin sitten se kuuluisa yhden ohjan pysäytys! Ja heti oli Jaska juonessa mukana, ei pyörinyt ympyrää tahi muuta ylimääräistä, pysähtyi niille sijoilleen ja odotteli rauhassa että mitäs sit seuraavaksi!! Huippuoppilas!
Nuuh nuuh. Rentouden ruumiillistuma!
Seuraavaksi tehtiin alaspäin myötäystä ja siinä kestikin vähän aikaa, ennenkuin polle hokasi, mitä haetaan. Ja sama käynnissä. Että! Vielä tehtiin harjoitusta jossa ohja tuodaan ns. ympyrän keskikohtaa kohden ja pohkeella rytmitetään sisätakajalkaa astumaan alle. Tässä tulikin aluksi Jaskalle vähän kiire ja tätiä melkein huippasi kun pyörittiin pientä paskarinkiä, mutta sitten koin ahaa-elämyksen ja tämäkin vaativa harjoitus saatiin kunnialla läpi! Siinäpä se sitten olikin. Polle puuskutti tyytyväisenä, vaikka ei sen kummempaa tehty, mutta ilmeisesti aivojumppa käy hevosellakin ihan työstä! Parasta kaikessa oli, että hevonen oli niin rento ja rauhallinen ja minäkin saavutin Rauhan olemuksen! Tätä lisää ehdottomasti!
Kouluratsastuksen alkeita
Osaan myös ravata nätisti!
Näin laukataan!
Ja näin!
Näytän aika ratsulta! Helppoa kun sen osaa.
Seuraavana päivänä olikin ohjelmassa kouluratsastuksen alkeita Ratsuttajan toimesta. Jaska sai heti kehuja siitä, miten oli heti hommassa mukana jo alusta lähtien, oli mukavan rento ja kuulolla ja nöyrästi teki töitä. On ollut onni löytää hyvä ja hevosen ehdoilla etenevä ratsuttaja, joka ei pakota hevosta tekemään semmoista, mitä se ei osaa. Polle oli jälleen kerran tyytyväisen oloinen opetussession jälkeen ja sehän onkin tärkeintä koko touhussa! Itse tulin siihen tulokseen, että minä keskityn nyt tuohon länkkärihommaan ja kävelyyn maastossa ja puuhastelen maastakäsin juttuja ja annan Ratsuttajan keskittyä hevosen kouluttamiseen. Omat taitoni ovat sen verran vajavaiset, että en halua vesittää toisen tekemää työtä, kyllä me ehditään harrastaa kuviokelluntaa eli koulutuuppausta sitten mielin määrin joskus tulevaisuudessa! Vielä pientä lihashuoltoa
Tänään kävi hieroja toteamassa, että polle on kutakuinkin samanlainen kuin viimeksi eli ei ainakaan mainittavia kiristyksiä ja jumeja ollut tullut. Jaksa nautiskeli hieronnasta jopa siinä määrin, että hieman huolestuimme, pysyykö se edes pystyssä! Oli nimittäin lähes unessa ja seisoi jotakuinkin huterannäköisesti vinossa. Vaan eipä kaatunut poni tälläkään kertaa, ylähuuli venyi venymistään, kun tuntui niin mukavalta, johan se kohta roikkuu polvissa asti! Ennen hierontaa harjasin ja puunasin ja kiillotin hevosta, silti siitä nousi semmoinen pölypilvi lopputaputteluissa, että herkempi olisi saattanut hälyttää palokunnan kun talli on tulessa! Siinä odotellessa kupsuttelin vielä sään päältä ja ai että, miten polle nautti! Ja taas oli ylähuuli menossa kohti lattiaa. Hieronnan jälkeen polle pääsikin tarhaan ja juuri sopivasti olikin ruoka-aika! Aika leppoisaa on Jaskan elämä. Ens viikolla sitten treenataan länkkäriä sekä Ratsuttaja tulee taas muistuttamaan miten ollaan kouluhevosiksi. Siihen asti seonmoro!
Näin venyy ylähuuli kun täti rapsuttaa sään päältä!
Johan me ollaan tallusteltu rinta rinnan kohta kuusi viikkoa! Siis ihan silmänräpäys. Ja missä me nyt mennään? Siis Jaska ja minä. No tässähän me! Ihan alkuun kävi Hieroja toteamassa, että hepo on vähän kireä oikealta lautaselta ja vasemmalta lavalta, selkä oli yllättävän hyvä ja ihan koko hepo noin niinkuin muutenkin lihaksiltaan alanvaihtajaksi. Ratsuhan käyttää siis ainakin teoriassa hieman eri lihaksia kuin ravuri, varsinkin selän ja kaulan osalta sekä pyllerön eli takaliston. Muutaman päivän päästä (eli noin kuusi viikkoa edellisestä kerrasta) Hieroja tulee uudestaan ja onpa jännä nähdä, onko mennyt huonompaan tahi parempaan suuntaan. Rauha maassa Sitten oli ihan alkumetreillä myös maastakäsittelyä Ammattilaisen silmän alla. Saman Ammattilaisen kurssilla kävin myös Santun kanssa aikoinaan, kun tuntui että jotain pitää nyt tehdä, ennenkuin se hevonen jyrää meitin. Ja Santun kanssa tämä kurssi olikin käänteentekevä hetki tulevia vuosia ajatellen, minä tajusin jotain hevosen sielunmaailmasta ja itsestäni hevosen omistajana ja loppuhan olikin kultaista historiaa (blingsydänhymiö) (=raakaa työtä, toistoja toistojen perään, määrätietoisuutta sekä johdonmukaisuutta). Mutta siis, koska olin kokenut jo aiemmin tämän hyväksi ja tietenkin autuaasti unohtanut kaiken siellä oppimani, (koska uusi hevonen!) katsoin elintärkeäksi ottaa lyhennetyn version siitä, miten sitä hevoista nyt sitten oikein käsitellään maasta. Käsin. Ja hyvä olikin! Sillä jo maneesiin mentäessä tein ensimmäisen VIRHEEN, kun Jasumussu oli sitä mieltä, että enpä tulekaan ihan muina hevosina sun perässä sinne halliin vaan lähdenkin peruuttamaan, koska paniikki. Ja minä tietenkin hellämielisenä perässä (myötätuntopaniikki!), ettei vaan tule liikaa painetta herkälle hevoseläimelle. Että peruutellaan tarpeeksi ja sitten ovelasti käännän vähän suuntaa ja saan konin haluamaani paikkaan. Ei näin. Et voi tehdä noin, sanoi Ammattilainen. Hevonen ei saa liikuttaa minua vaan minä hevosta. DAA! Hieno oppimistilanne jo ennenkuin kurssi oli alkanutkaan! Siis naru kireälle ja odottamaan että poni höllää. Ja hölläsihän se, lopulta. Voittajafiilis! Sydän löi bumbumbum!
Tässä käsitellään maasta.
Jaskahan osoittautui mallioppilaaksi thö maastakäsittelyssä olemalla hirmuisen herkkä ja nopea oppimaan, varsinkin kun Ammattilainen demonstroi, miten tehdään. Kyllä minäkin sitten sain tehtyä vaaditut tehtävät, mutta olin monta kertaa auttamattoman hidas reaktioissani, vaikka oikein silmä pinkeänä seurasin hevoiseni liikkeitä ja reagointia, niin silti! TOO LATE! Ei ole helppoa olla hevoskuiskaaja. Mutta kurssin saldo oli: hevonen myötää päänsä/kaulansa pyynnöstä ja jää rennosti siihen hengailemaan (tätä voi hyödyntää jännissä tilanteissa), taluttaessa koni ei enää kulje puoli metriä mun edellä vaan lapa vähän mun takana ja pysähtyy kyselemättä jos itse pysähdyn (ja suoraan, ei kääntyen mun eteen) ja opin vielä muutamia muitakin juttuja, joita sitten pitää treenata ahkerasti. Kovin olimme tyytyväisiä tähän opetukseen ja hetken aikaa välillämme vallitsi hiljainen luottamus. Aummm, Rauha oli läsnä.Vahvasti. Ravurista ratsuksi- projekti
Minusta tulee ratsu! Ja alakaulasta tulee yläkaula!
No seuraava nappula tähän palapeliin oli Ratsuttaja (koska myönnän vajavaisuuteni, en osaa opettaa). Ensi kohtaaminen jätti hyvinkin positiivisen vaikutelman hevosesta ja sen kyvyistä olla ratsu joskus tulevaisuudessa, löytyy kolme hyvää askellajia, halua työskennellä ja hyvä asenne! Vähän kiireinen ja hätäinen eikä tasapainokaan ollut ihan joka hetkessä ja mutkassa priimaa, mutta eihän sitä nyt voi vielä vaatiakaan hevoselta, jonka painopiste on yhtäkkiä muuttunut, koska joku intomielinen täti kampeaa itsensä selkään keikkumaan. Ratsuttaja lupasi ottaa Jaskan projektiksi ja olen siitä ikionnellinen! Toisella kerralla Jaska olikin jo vähän parempi, tosin aluksi vahva (johtuen eräästä sattumuksesta, josta kerron myöhemmin), mutta rauhallisempi (maneesi oli jo tuttu paikka) ja otti hyvin vastaan pohkeet ja hetkittäin myös tuntuman, välillä näytti ihan ratsulta (ja tosi komealta sellaiselta!).
Ympäristöoppia
Leppoisaa käppäilyä.
Sitten maastoilun pariin. Talutellen ollaan kävelty ympäriämpäri rataa monesti ja ilman mitään kiireen häivää, elikkäs kivasti on mennyt. Sitten piti lähteä vähän kauemmaksi tallilta ja ovelana kettuna pistinkin ystäväni hevosenostoreissulta selkään. Koska hän ei tietääkseni jännitä toisin kuin minä, Rauha. Minä jännitän siksi, että olen erittäin traumatisoitunut eräästä surullisen kuuluisasta koeratsastuksesta (ja muutenkin välillä, koska worst case scenario). Siis fyysisten vaurioiden lisäksi. Ja olen aina elänyt hyvin voimakkaasti tunteitani koko kehollani. Tästä kertokoon eräs tapahtuma jo edesmenneen, ensimmäisen puolikkaan hevoseni (Meteor) kanssa: olin kaverini kanssa ajamassa kärryillä Metkulla kun hän sanoi, että katsos, puuta raavittu, onkohan ollut karhu? KARHU?!?!? Minä, karhukammoisista kammoisin ihminen reagoin välittömästi karhun välittömään, mahdolliseen läheisyyteen huokumalla pelkoa ja adrenaliinia siinä määrin, että hevonen (jota minä EN edes ohjastanut vaan köröttelin apukuskina ihan noin vaan) hermostui silminnähden ja kehitti paniikkihien pintaan. Ihan siistä syystä, että istuin kyydissä ja pelkäsin sitä karhua (myöhemmin selvisi, että se oli vitsi, vitsivitsi, eikäkö todennäköisesti hirvi teroitellut sarviaan. No hah hah, olipa hauskaa.). Että semmoista on, kun Rauha jännittyy, se tuntuu kyllä toiseen maailmankaikkeuteen saakka. Joten parasta laittaa herkän hevoisen selkään paremmin hermonsa hallitseva täti. Ja Rauha maassa riimunnarun kera. Just in case. Asiasta kukkaruukkuun...
Maastomopot. Ei paljoa marjanpoimijat hetkauta.
Niin, mukana oli myös tallikaverisuomenheppa Meku kera hänen omistajansa. Kovasti oli vähän kisailunpoikasta aluksi, että kumpikos sitä nyt kävelee eka. Jaskalla on tunnetusti ns. matkaa voittava käynti ja alkumatka sujuikin turpa hautautuneena edellä menevän häntäjouhistossa. Joten vaihdettiin sitten Zaska edelle. Siitäkös tulikin sitten Mekulle kiire! Muuten niin rauhallinen poku meni kevyttä puolihölkkää valentin konosen perässä! Hyvin meni kuitenkin reissu, marjanpoimijat eivät säikyttäneet, koneet ja autot olivat ihan jees, yksi postilaatikko piti kiertää vähän kauempaa, paluumatkalla sitä ei ollut sitten enää olemassakaan. Mutta sain hyvä lenkin (sietääkin vähän hikoilla, kun koko kesän ollut ihan sohvaperuna!). L-A-U-K-K-A, laukka kultasein... Mitäs sitten. Ainiin! Olen ylittänyt itseni ja henkiset himalajan kokoiset kynnykseni ja LAUKANNUT Jaskalla! Järjenääni (joka on myös käynyt ratsastamassa taidokkaasti hepoistani) piti meille vähän jöötä (eli tuntia) ja ilmoitin sitten juhlallisesti, että nyt voisi kokeilla sitä LAUKKAA (kun vähän aikaisemmin olin jo melkein perunut koko päätökseni laukata, koska... (hmmm. hevonen oli väsynyt ym. tekosyitä = hirvittää!!!!!). Siitä sitten laukkaamaan. Vasempaan kierrokseen eka (sehän nosti melkein ajatuksesta!) ja ympyrä pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä, kun juuri nyt olisi pitänytkin ohjata ohjaimella eikä pelkällä jalalla, kuten avuttomasti yritin. Eipä kuitenkaan kaaduttu! Ja jalat täristen melkein itkin onnesta, kun olin uskaltanut (ja saanut hevosen pysähtymään vaikeuksitta)! Seuraava suunta ja sehän menikin jo paljon paremmin ja uskalsin jopa nauttia ja nauraa ääneen!!!! JEEEE! Ai että! Kyllä maistui! Siistiä! Wuhuu! Ja miten hieno laukka Jaskalla on! Oottakaapa, kun saadaan heppa kantamaan itsensä niin tehdään laukkapiruetteja! Ei oo nimittäin mikään nelitahtinen mopo! Muutakin huoltoa Kengittäjäkin kävi tässä välissä. Pieniä muutoksia tehtiin, maltilla. Maanlaajuisia etukavioita muokattiin vähän pienemmiksi ja takaa jätettiin sivukäänteet pois ja laitettiin numeroa isommat kengät ja heti huomasi eron takakoipien liikkeessä, lähinnä vasen takanen lakkasi muljuamasta alta pois, huomattavasti! Myös takominen vähentyi!
Minä tykkään pesemisestä. Ja osaan kääntyä pesupaikalla kolikon (viemärin) päällä!
Koppotikoppoti
Kjeh kjeh. Jaskaa naurattaa!
No sitten ajattelin, että kun pouni on niin kevyellä käytöllä (verrattuna ravuriaikoihin) että mennäänpäs tuonne radalle ravaamaan. Notta voirahan mun puolesta mennä vaikka viisi kierrosta suuntaansa (kierros n. 800 m) jotta saa polle vähän juosta. Ihan rohkeasti ja luottavaisin mielin mentiin, löysin ohjin käveltiin eka kiekka ja ai että, kun oli mukavaa ja rentoa. Aurinko paistoi ja tuuli juuri sen verran, ettei ollut ötököitä. Sitten pyysin ravaamaan. Kyllä. Polle oli heti juonessa mukana, että nytkö saa mennä, nytkö? Muutama metri mentiinkin ihan hölkkää ja siinä tyynesti keventelin. Sitten olikin jo astetta reippaampaa menoa, mutta kato, ei haittaa, matkahan meiltä ei lopu kesken kun on ympyrä. Tai ovaali. Mutta vauhti vain kiihtyi ja en oikeastaan enää keventänyt vaan olin kevyessä istunnassa, mutta hei! Helppoohan tässä on olla, senkuin ravaat. Kyllä! Minä uskallan! Jee! Ja ennenkuin huomasinkaan olimmekin siirtyneet kiitoaskellajista toiseen eli kiitolaukkaan! Hups! Oho! Ptruu polle ptruu, ei ihan noin kovaa jooko! Jaska viittasi kintaalla hidastamisyrityksilleni ja pisteli menemään kuin laukkahepo ascotissa ja minä sitten selässä tuumin, että jaahas, tossahan tuleekin tuo kurvi ja aika pian toinenkin, että otetaanpa nyt ihan pystyssä pysymisen kannalta ja annetaan mennä. Tiukka ohjasote ja paino ulos ja siitä vaan kurveista läpi. Ihan jockeyna vaan matkustelin. Seuraavalla suoralla aloinkin sitten jo tosissani ottamaan vauhtia pois, mikä ei ollutkaan ihan helppoa. Siis laukasta kyllä laski raviin, mutta että kävellä pitäisi?!?! NOUP, sanoi Jaska, vielä vähän aikaa. Mutta sitten kuitenkin, huoh, jossain vaiheessa saavutimme kävelyvauhdin. Tosin sitä kesti aina pari askelta, jonka jälkeen piti taas ihan vähän riistäytyä raville, koska vauhti oli huumannut pollen mielen. Nooh. Sain sentään pollen pysähtymään haluamaani paikkaan ja jopa seisomaan haluamani ajan. Huh, kyllä tämä tästä. Puuskutipuuh! Mutta kun ei. Taas oli meno päällä (päässä) ja hetken käveltyämme (tökötököpuolihölkkää) päätin jalkautua (jo ihan siitä syystä, että A: kunto loppui kesken enkä olisi enää jaksanut pidellä vastaan, jos polle olisi päättänyt lähteä lapasesta ja B: en ollut enää Rauha vaan yksi suuri hermokimppu, mikä antoi vääränlaisia signaaleja suoraan hevoseen). Ja pim, siihen loppui kiire. Hevonen ja minä koimme yhtäaikaisen metamorfoosin Rauhaksi ja kävelimme takaisin tallille. Minä enemmän hengästyneenä kuin hevonen, höh! Mutta hengissä! Taas laukkaa ja ihan yksin. Tai siis hevosen kanssa.
Minä vaan halusin juosta. Se on mun luonto!
Hähää, enpä vienytkään hepoa talliin vaan menimmekin kentälle vääntämään vähän kuuliaisuutta. Ja kohtuu hyvin se menikin ottaen huomioon kevyen adrenaliinilatauksen. Ja mikä hienointa, uskalsin jopa ottaa laukat molempiin suuntiin, vaikka äskettäin olimmekin menneet hallitsemattoman kovaa. Koska polle ruotuun! Ja eka suunta menikin ihan jees, toisessa kierroksessa meinasi poku taas vähän kuumua ja ohjattavuus oli aika nolla. Hetken jo häivähti mielessä, että nyt tää koni kaatuu, mutta eipä kaatunut taaskaan! HIH! Ja HUH! Summasummarum
Että semmoista. Pitää kyllä myöntää, että ihan pikkuisen (salaa) nautin vauhdin huumasta ja laukkaamisesta, mutta kun tarkoitus oli, että minä määrään vauhdin, niin oli pakko lopettaa kesken. Nyyh, olen luovuttaja (itkuhymiö). Ehkä oli virhe lähteä kahden vapaapäivän jälkeen urheilemaan. Tai lopettaa kesken. Mutta kun itsesuojeluvaisto iski hanskan naamaan. Ja järki. Ei hevonen voi tolla tavalla lähteä ryysimään. Tai siis voi, mutta se ei ole suotavaa enkä halua sitä siihen opettaa. Ja vielä se, että siellä radalla ei saisi laukata, pyysin kyllä nöyrästi anteeksi tallin isännältä, että näin kävi. Vahingossa. Mutta oli kyllä sen verran kivaa tuo meno (siis vauhti, ei muut koulutukselliset ja luottamusta herättävät asiat) että olis ihan sairaan siistiä mennä Killerille vetämään vähän montea! Siinä sais poku mennä ja ei haittais, vaikka ratkeis laukalle! Antaisin vaan löysät ohjat ja huutaisin JIIHAA!
Hepo rentona treenin jälkeen. Ja tukka kiharalla!
Onneksi Ratsuttaja tulee jo parin päivän päästä ja huomenna meillä on länkkäriä eka tunti! Siellä oppii hepo asioita ihan itse ymmärtämällä. Ja toivottavasti minäkin! Sii juu! Peli ei ole vielä menetetty!
Jasumus on tavallaan paluumuuttaja: elämänsä ensimmäiset vuodet se on asustellut täällä Keski-Suomessa jonka jälkeen pari vuotta Rovaniemellä ja nyt siis palasi takaisin lapsuutensa maisemiin!
Hulmuharja pitää letittää, ettei sotkeennu ohjaimiin!
Jasuksi sitä kutsuttiin edellisessä kodissa, mutta koska meillä on tallilla jo yksi Jasu, ja vielä tamma, tuntui luontevalta vaihtaa kutsumanimi. Eli olkoot hän nyt sitten Jaska. Tai Jasumussukka. Lempinimiä varmaan tulee pilvin pimein matkan varrella (vrt. Tähti-Santeri -> Kulta-Pantteri, Rauno-> Kaneli, Calle-> Kalevi jne. lista on loputon). No, ei nimi hevosta pahenna vai miten se nyt menikään. Kunhan oma suu nyt tottuu tohon Jaskaan (pitäisikö se sanoa putoushahmon tapaan Zaska?). Jaska voi olla muutenkin parempi nimi, korostaa edes vähän sen miehisyyttä, kun on niin kamalan kaunis yksilö, että tallin pikkuoritkin käyvät ihan kuumana siihen! Ovat vähän niinkuin, että miten olisi, kaunokainen, vink vink :D Eli, Jaska on siis suomenhevonen ja ruuna eli pallit ovat ns. metrin alempana (kuten meillä hevospiireissä tavataan sanoa), tehnyt ravurin hommia helmikuuhun asti ja kun ei juoksijan hommat oikein lähteneet käyntiin, tuli hevosesta ammatinvaihtaja. Jaskis (noni, jo uusi lemppari!) on 7-vuotias ja hirrrween, hirrween nätti, kiltti ja rauhallinen, noin 153-155 cm säkäkorkeudeltaan (hei, mä nään sen selän yli!) terve ja mun satula käy sille. Ja mikä tärkeintä: ihmisen ystävä! Utelias ja kiinnostunut ihmisistä ja tykkää, kun sitä hoivaa ja rapsuttelee ja silittelee ja höpöttelee. Eli just mun hevonen :)
Ensimmäinen aamu uudessa kodissa. Melko jännittävää?
Leppoisasta elämänkatsomuksestaan huolimatta se ei kuitenkaan ole mikään pystyyn kuollut putte vaan hyvin eteenpäin pyrkivä, ainakin ratsastuksessa. Ajohommia ei varmaankaan tule harrastettua, kun myin pois Santun ajovermeet ja kärryt, ei nimittäin oo mun juttu ollenkaan tuo metrien päästä ohjastaminen, johan siinä ehtii hevonen kammeta itsensä ojaan, kun on niin pitkät piuhat kärrystä suuhun (koska mun käsitys on, että hevonen ei voi osata kulkea tiellä kärryt perässään ilman, että sitä koko ajan ohjataan!). Mutta aika hyvin kyllä toteutui mun kriteerit, ei huano (Jorma Uotisen äänellä)!
Viikkohan tässä ollaankin jo vietetty yhteiseloa. Melko tiivistä sellaista. Mutta niinhän se aina on, kun solmii uuden liiton, olkoot sitten avio- tai kavioliitto, niin jonkinlainen kuherruskuukausi ilmeisesti kuuluu viettää. Eli hyvin varovaisesti ollaan lähdetty liikkeelle, sanoisinpa jopa, että hieman ujosti. Kainosti mielialoja haistellen ja kohteliaasti edeten, molempien mukavuusaluella pysytellen. Kato, ihan vaan siks, ettei nyt vaan sattuis mitään. Eihän sitä voi tietää, mitä se toinen tekee ja miten se reagoi uusiin juttuihin. Kun kyseessä on kuitenkin bauttiarallaa 500 kg eläväistä olevaista, jonka kanssa olis ihan kiva tulla juttuun, tiätsä. Eli maltti on valttia, ei se luottamus hetkessä synny vaan ajan ja kokemusten myötä. Luottamus pitää ansaita!
Naapuri koki suuremman mullistuksen elämässään kuin paluumuuttaja.
Jaskahan on siis ihan hirmuisen kiltti ja rauhallinen hevoinen hoidettaessa. Suorastaan ällistyttävää, kun ei tarvitse väistellä heiluvaa päätä (vrt. Santtu, ja voin kertoa, että kun hevonen huitaisee päällään, niin se vähän sattuu), taluttaessa ei naru kiristy mihinkään suuntaan, paitsi silloin, kun Hänen Herkkyytensä huolestuu jostain eikä suostu liikkumaan kuin korkeintaan taaksepäin (pienellä suunnanmuutoksella tai kauraämpärillä kyllä liikkuu taas myös etiäpäin!). Ratsastaessa Jaskuli (!!) on nöyrä, mutta ajoittain kiireinen ja hätäinen, koska ratsu-ura on vasta ihan hiirenkorvilla. Parhaansa se kuitenkin yrittää ja oppii nopeasti, on kovin herkkä istunnalle ja ihan kivat liikkeet sillä on (olen tähän mennessä ratsastanut sillä noin neljä kertaa eli puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä!). Pysähtyminen on joskus intopiukkana hieman haasteellista, varsinkin jos on vauhtia (järjenääni testasi eilen laukkaamista, on se rohkea tytteli!). Eli mepä harjoitellaankin aluksi rentoutta, rauhallisuutta, täsmällisyyttä ja pysähtymistä sekä maastakäsin että ratsain. Sitten kun nämä asiat alkavat olla visusti korvan takana voidaan ottaa mukaan muitakin elementtejä. Esimerkiksi se laukkaaminen. Ettei vaan nyt kävis samalla tavalla kuin viimeksi, kun heposella päästelin kolmitahtista. Eli kertauksena vielä: maltti on valttia! Hevonen muuten opettaa ja kasvattaa ja jalostaa immeisen sielua, se on ihmisen peili, ainakin joidenkin viisaiden mielestä. Hassua tässä onkin se, että sanan kärsivällisyyskohdalla ei sanakirjassa todellakaan oo mun kuvaa ja silti kykenen huokumaan rauhaa kuin John Lennon aikanaan (Imagine all the people jne...). Siis hevosen kanssa. Pitäisköhän kuvitella aina kaikki jollain tavalla mua ärsyttävät kanssaihmiset myös hevosiksi, toimiskohan se? Olisinko silloin Rauha? Toiset syövät rauhoittavia ja muita tsyykelääkkeitä, mä ostin hevosen. Siinä on mulle psyykelääkettä ihan tarpeeksi! Oonkohan mä jakomielitautinen, kun musta löytyy monta eri minää? Talliminä, työminä, kotiminä ja mitähän vielä? Minäminäminä! Olisin mieluusti useimmiten se talliminä enkä nanosekunnissa nollasta sataan kiihtyvä kotiminä. Toisaalta liiassa seesteisyydessäkin piilee vaara, ehkä siinä kehittyisi hiljalleen eräänlainen painekattilailmiö eli kun tarpeeksi kerää painetta niin sitten pamahtaisi kuin Krakatau konsanaan.Kabuum! Mutta palataksemme aiheeseen eli Jaskaan. Mitähän siitä vielä kertoisi? Ihq! Siis omg miten lovely! Sydänhymiö x monta! Kentällä se ei kyllä välitä mistään ulkoisista ärsykkeistä juurikaan, toki saattaa katsella ja ihmetellä jotain, mutta niinhän hevosen kuuluukin tehdä, muuten alkaisin jo pelkäämään, että se on sokea. Ja kuuro. Tänään taluttelin sitä kentällä ja naapurissa pestiin kattoa painepesurilla. Siinä vaiheessa vasta nousi korvat ja ryhti muutenkin, kun melu loppui! Kiva piirre hepassa, ettei säiky jokaista ääntä. Yks päivä kierrettiin harjoitusrataa taluttaen, yli lensi lentokone, reaktiopisteet nolla, matkan varrella oli isoja koneita, jälleen pyöreä nolla (ding ding ding, we have a winner!), ai kun kiva polle, mii laik! Mä veikkaan, että mua jännitti enemmän kuin Jaskaa, olinhan varautunut aiempien kokemusteni perusteella siihen, että ISO KONE tai pusikko voi aiheuttaa jonkinlaista elehdintää ja viulunkieleksi muuttumista hevosessa (vrt. Santtu). Mutta ei väkisin. Ensimmäinen kerta maneesissa aiheutti pienen järkytyksen herkkään hevosen ( ja tietenkin mun) mieleen, mutta sitä kesti parisen minuuttia (ja minustakin tuli jälleen Rauha), sitten pystyikin jo olemaan taas hevosiksi eikä edes ohilaukkaavat ratsukot aiheuttaneet kummempia täpinöitä. Jes! Jospa joku kerta pääsisi ihan ratsastamaan siellä! Kiva, että oli taas järjenääni mukana antamassa mulle henkistä tukea, katsos kun olen ihan keltanokka näissä hevosenomistamisjutuissa! Pieni, itsetunnoton raukkaparka! Löytyi uusi minä jälleen! Muutamia uusia juttuja on tullut esille, mitä ei Santtukultarakkaan kanssa tarvinnut edes erikseen miettiä, tässäpä pari esimerkkiä: Selkäännousu tapahtuu tiettyjä rituaaleja noudattaen: *pysäytä polle jakkaran viereen *nouse penkille *polle siirtyy pois jakkaran vierestä (jaahas, mites tästä nyt sitten?) *taluta uusi kierros ja pysäytä polle jakkaran viereen, toista pari kertaa *kun polle seisoo jakkaran vieressä siten, että ratsastaja seisoo jakkaralla, anna sokeripala *nouse selkään *anna sokeripala *sitten menox Näin helppoa! Sirkku ja Pulmu rules! Ei ole poniininkaan suu tuohesta!
Back in the saddle! Haljennutnauris-hymiö!
Juominen: *oli tiedossa, että Jaska pelkää juoma-automaattia, siis sitä, mistä pitää itse painaa että saa vettä *testaa ekana iltana pelkääkö oikeasti, kyllä pelkäsi, meni paniikinomaisesti seinälle *laita sille vesiämpäri karsinaan *laita porkkananpaloja juomakuppiin ja laske täyteen vettä *iloitse siitä kun hevonen lopsii porkkanat kupista samalla kun painat vettä kuppiin -> johtopäätös: ei pelkää vesiautomaattia *ota ämpäri pois, kyllä se osaa juoda *laita parin päivän päästä vesiämpäri takaisin karsinaan, kun ei se osaa juoda *ole kiitollinen, kun tallinpitäjä ehdotti juoma-automaatin vaihtoa uimurikuppiin, mistä hevosen kuulemma pitäisi osata juoda
Bling bling. Gimalletta kypärässä. Koska otsapanta! Blinghymiö.
Tänään sain todistaa Jaskan loukkaantumisen. Siis henkistä laatua olevan. Olen suihkinut ihan pokerina kiilloitusainetta pokun ihanaan hulmuharjaan (koska kyllä, kaikesta ihanuudestaan huolimatta hulmuharjan kunnossapito vaatii työtä ja vaivannäköä!) ja häntään, eikä poksu ole ollut siitä moinaankaan, sitten muistinkin ihan yhtäkkisesti, että hei (hei mitä kuuluu) siellähän on paarmoja ja mullapa onkin siihen poisonia. Että nyt myrkytetään hevoinen (lamppupäänpäällähymiö). Juu. Ei. Ilmeisesti Jaskeri (!!!) on oppinut tunnistamaan tukanhoitoaineputelin, mikä on siis ihan jees, koska hulmuharja, mutta nyt kun lähestyin sitä myrkkypullon kanssa, oli hevonen ihan että WHAAT (epäluulohymiö)! Siis hetkinen! Ihan kuin olisin valelemassa sitä bensalla rööki huulessa hehkuen. IIk! Särö orastavassa luottamuksenpoikasessa! Pruu, polle. Nou hätä, olenhan Rauha. Hevonen tutki ja nuuhkiskeli pulloa aikansa ja antoi puolittaisen hyväksynnän touhulle, että suihkaise nyt sit jos on ihan pakko. Ja minä suihkautin, ihan sillein varovaisesti ettei nyt ihan tarvii reagoida äärimmilleen eli työntää kankulla ihminen vähän sivumpaan. Se on kuulemma pahinta, mitä se tekee kun ei tykkää jostain. Erikoinen on hevoisen logiikka, letkulla saa kyllä suihkia vettä päälle vaikka kuinka, mutta pieni suihke on paha (silmiäpyörittävähymiö). Juu, että semmoista auvoa on elämä nyt! Paistaa vaikka sataisi. Rahalle on taas käyttöä (sitä jäikin ihan huolestuttavan paljon säästöön hevosettoman kauden aikana!). Malttamattomana vaan odotan, kun päästään polluxin kanssa samalle aaltopituudelle, saavutamme ykseyden sekä nirvanan (olen muuten nähnyt bändin livenä 1992 Ruisrockissa!)ja kommunikoimme enää ajatusten välityksellä. Siihen voi kyllä mennä vähän aikaa (vrt. Santun kanssa taisi mennä useampi vuosi). Mutta kiirekös tässä, kyllä me siihen vielä joskus päästään! Koska olen Rauha (vai Riki Sorsan veli?). Harmoniaa odotellessa...
Eli koeratsastus vol. jotain. Eväät check. Satula check. Ratsikamppeet check. Järjenääni check. Muzakkia, jos radio ei jaksa check. Matka kohti Rovaniemeä on siis valmis alkamaan. Siis sitä hevosta katsomaan ja koeratsastamaan eli ei mikään hupakoiden hupireissu vaan vakavamielinen elämänmuutosreissu. Lähtökohtaisesti ja henkisellä tasolla olin siis periaatteessa jo ostanut kyseisen hevosen. Hieman kauttarantain järjenääni-Suvi myös asiaa tiedusteli, että ollaanko sitä nyt sitten ihan tosimielellä liikenteessä (kun oltiin kuitenkin menossa vähän kauemmaksi kuin esim. Hankasalmelle tai Muurameen). Kyllä, kyllä, vakuuttelin. Jos se näyttää hevoselle eli joka kulmassa on jalka eikä mitään isompaa vikaa päästäkään löydy, niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä astun jälleen hevosenomistajien aateliin!
Järjenääni on kartalla.
Itse reissuhan meni oikein rattoisasti, pulinaa riitti ja muutama kuvakin tuli otettua matkan varrella. Palokan motarilla ajellessani totesin, että meillähän ei sitten ole mihinkään kiire enkä suotta ohittele, ehtiihän sinne, Rovaniemelle, ei se sieltä mihinkään karkaa. Juuh. Kuka v*ttu jaksaa ajaa jonkun maisemia ihastelevan karavaanarin perässä perkele! Ja pim, liikenneraivoni oli päässyt irti kahleistaan ja mylvi sieraimet punaisena maata kuopien, valmiina taistoon!
Välihuomautus: yksi pieni pettymys sisältyi tähänkin reissuun. Nimittäin ei nähty poroja! Tai siis nähtiin, mutta vaan juutubessa. Dääm.
No ei vaiskaan. Tie kun alkoi oikenemaan ja kaasujalka vähän painamaan niin mikäs siinä on suoralla rekkoja ja karavaanareita ohitellessa, kun autostakin löytyy ihan kivasti vääntöä ja kiihtyvyyttä. Mutta siis turvallisuuden puitteissa kuitenkin ajelin (Suvilta lähdettyämme meinasin ajaa eka kolarin about 200 metrin jälkeen)!
Löydettiin tämmöiset ruokalaput ja ihan ilmaiset vielä!
Olet tässä. Kiitos tiedosta. Missä?
Perillä sitten odottikin tämä ihanuus eli the Hevonen. Ja ihan olikin hevosen näköinen ja ah! mikä liinaharja! Nättiyden ruumillistuma! Ja kilttikin, rauhallinen, utelias, ylisanoja ja kaikkee eli aika hyvältä vaikutti kaikkinensa.
Jasumus
Noh, koeratsastettiin ja hyväksi todettiin. Sitten oli ohjelmassa se viimeisin ja tärkein eli satula. Mulla nyt vaan sattuu olemaan niin hyvä satula just mun perseelle, että ihan hevillä en siitä luovu. Olinkin leikkimielellä (ihan tosissaan) sanonut, että jos se satula ei ostoehdokashevoselle käy, niin sit ei oo mun hevonen. Juhlallisin menoin laskin Satulan hevosen selkään kuin kruunun Kuningatar Ellun päähän ja kas! Siinä se istui pollen selässä kuin nenä päässä eli nimi alle ja kättä päälle, kiitos ja näkemiin! Ostinpa sitten Hevosen!!! Jee jee! Henkisellä tasolla hypin tasajalkaa, fyysisellä tasolla olin ihan cool. Paitsi saatoin ehkä hymyillä kuin haljennut nauris. Syystäkin! Kukapa sitä ei hymyilisi juuri solmitun kavioliiton jälkeen...
Eihän siinä sitten muuta kuin odottelemaan, että milloin se hevonen ihan niinkuin oikeesti tulee mun elämään eli milloin saadaan kyyti sille järkättyä. Eka oli puhetta, että se tulisi parin viikon päästä, mutta sitten kävikin niin onnellisesti että pohjoisen ravimies oli menossa etelään ja ystävällisyyttään otti mun Hevosen kyytiin ja toi sen tallin pihaan ihmeteltäväksi neljäntenä päivänä road tripistä eli aika pian, hiihaa!
Kylläpä oli jännää ja kivaa ja suurta ja ihmeellistä, kun olinhan jo ehtinyt melkein kolmessa kuukaudessa unohtaa, miltä tuntuu omistaa hevonen. Siispä ihan keltanokkana aloitin hevosenomistamisen. Unelma ja haave oli muuttunut lihaksi!
Eli tässä oli shoppailureissun tulos, olkaa hyvät:
Tulin, näin ja ostin!
Paluumatka meni vähintäänkin yhtä hilpeissä tunnelmissa, hysterian taso ei ollut ehkä enää niin korkea, kun jännitys oli lauennut ja tavoite saavutettu. Mutta matka joutui, daadaa ja niin edelleen.
Perillä oltiin aikalailla puolen yön maissa, hitusen ryytyneinä mutta kuitenkin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa! Hymyssä suin sitten nukkumaan, ai että miten uni maistuikin! Jatkossa sitten kertoilenkin hevosenomistajan arjen ihanuudesta ja kurjuudesta...
Noniin! Näillä kriteereillä aloin etsimään uutta hevosta ja voi pojat, että olikin tarjontaa! Tai aluksi tuntui siltä, että sopivia hevosiahan on Suomi pullollaan, ei muuta kuin koppi auton perään ja pollea ostamaan. Ja halvallakin olisi hevosen saanut, ei muuta kuin pari tonttua myyjä(ttäre)n kouraan ja homma olisi siltä erää paketoitu. Mutta. Mutta mutta. Kävikin ilmi, että mun täydellisen hevosen kauppoja tuli aina sotkemaan pari(kymmentä) muuttujaa. Esimerkiksi...
Laitoin siis ilmoituksen feisbuukin suomenhevosmarkkinoille, että nyt olis tädillä paikka hevoselle sekä sydämessä että tallissa, ei muuta kuin tarjouksia otetaan vastaan! Ja niitähän tuli, ihan meinasi onnesta seota, kun selaili toinen toistaan upeampia tarjouksia eri hienoista kavioeläimistä, videoitakin sain nähtäväksi ja niiden perusteella olin jo lähdössä kopua hakemaan. Mutta. Mutta mutta. Onneksi mulla oli tässä projektissa muutama järjenääni (ystäviksikin haukuttu), jotka vähän laittoivat jarrua kärryn perään, ettei ihan lähde homma lapasesta. Ja hyvä niin, sillä alkuun (no myönnetään, myös loppuun asti) kiinnitin huomiota lähinnä siihen, että se hevonen näyttää hevoselta, mitä nätimpi (lue: liinaharja) sitä varmempi kauppa oli syntymässä. Mutta kun järjenäänet katsoivat myös niitä videoita ja näkivät jopa muitakin asioita niissä kuin sen hulmuavan valkotukan, esimerkiksi miten se liikkuu tahi muuta tylsää. Eräskin yksilö pärjäisi varmaan paremmin Sulkavan soudussa kuin kouluradoilla, sen verran kovasti meloi etukoivillaan. Eli ei lähdetty katsomaan sitä ties kuinka monen sadan kilometrin päähän.
Jämsän kesäravit 12.7.2015
Noh, pääsin sentään koeratsastamaankin joitain hepoja ja koska en pidä itseäni minään ratsastuksen asiantuntijana, otin viisaana osaavamman tai järkevämmän kaverin mukaani (koska itsehän päätin lumoutua mitä oudoimmista syistä, kuten hulmuharja ja komea ulkomuoto) etten nyt sitten menisi hulluuspäissäni ostamaan vaikka kolmijalkaista heppaa.
Noh, koeratsastukset menivätkin alkuun ihan jees, kunnes se helmi löytyi! Tai ehkä ennemminkin hiomaton timangi! Bling!! Oli muuten viimeisen päälle hieno, hulmuharjainen hevonen, liikkeetkin näyttivät ihan hyvältä videolla (kyllä, aloin harjaantumaan (en hulmu) myös ulkonäön ulkopuolisiin seikkoihin) ja suurin odotuksin järjenääni-Emilian kanssa sitten matkasimme parisataa kilsaa koeratsastamaan.
Sepä menikin hienosti se reissu! Emilia ajoi yksin yösydännä kotiin mun autolla ja mä kärvistelin kipujen kanssa Seinäjoen keskussairaalassa. Olikin nimittäin astetta vireämpi peli alla ja aika herkkä pohkeelle, tuli vaan huomattua. Se ratsastus tosiaan päättyi maneesin seinään mun osalta ja olkapää päätti muuttaa pois omalta tutulta paikaltaan vähän takavasemmalle. Nooh, tekevälle sattuu eikä onneksi pahempia traumoja tullut, huristelin sitten taksilla kotiin aamun sarastaessa ja kiitos Kelan, ei kukkaroonkaan tullut isompaa lommoa!
No, kuten viisaampi varmaan osasikin päätellä, en ostanut tätä hevosta (vaikka vähän mieli teki, mutta onneksi järjenäänet pitivät päänsä eivätkä antaneet hevoselle mahdollisuutta!). Vika ei ollut kuitenkaan yksin minussa tai hevosessa, ei ollut vaan match made in heaven ja onneksi asia tuli selville jo ihan suhteemme alkumetreillä!
Tältä kuulostaa järjenääni, kun tätiratsastaja mäjähtää seinään:
No sitten taas ilmoitusten kimppuun. Yksi lähestulkoon täydellinen löytyikin ja nyt oli muuten kaupat lähellä. Siis lähestulkoon. Pieni, harmittomalta kuulostava vaiva siitä sitten piti löytyä klinikalla ja myyjän kanssa päädyimme sitten jättämään kaupat väliin. Toisaalta tässä kävi hyvin, omistaja oli onnellinen kun saikin pitää hevosensa ja mä olin onnellinen, että olin saanut tutustua niin mukavaan hevoseen (aika sairaan hyvännäköinen vielä!) ja mukavaan omistajaan eli tilanne oli win win kuten suuressa maailmassa tavataan sanoa.
Suivikas ja Terho Rautiainen Jämsän kesäraveissa 12.7.2015
Noh, koska en ole tunnettu kärsivällisyydestä, päätin lyödä vähäksi aikaa hanskat tiskiin ja unohtaa koko hevosen ostamisen. Tulee vastaan jos tulee. Ei jaksa enää.
Tik tak tik tak.
Melkein tunnin kestin ilman ilmoitusten plaraamista! Kauheat vieroitusoireet! Kato, eihän sitä tiedä, jos se helmi vaikka lipuukin ohi pikku simpukkansa sisällä, kun jääräpäisesti kieltäydyn katsomasta markkinoita. Eli olin taas lähtötilanteessa, mutta keksin sentään pari lisäystä jo olemassa oleviin kriteereihin:
*ei saa olla säpsy
*pitää olla tosi kiltti ja rauhallinen
*täytyy sietää pohkeet kyljissään
*saisi olla iältään lähempänä kymmentä kuin nollaa
*muistinko mainita että pitää olla kiltti, maastovarma ja rauhallinen?
*ihmisen ystävä
*(köh köh) nätti tai siis ei niinku mikään ruma
Dodii, nyt on muuten helppo löytää se hevonen, kun on tarkkaan mietitty mimmonen sen pitää olla! Kyllähän niissä tarjottavissa oli ties minkälaista tapausta, ylisanoja ja kehuja riitti ja kukapa nyt ei omaansa kehuisi, varsinkin jos meinaa tienata parin kuukauden palkan sillä! Mutta kun. Jos ei hevoinen könkännyt jollain kintulla niin vähintään oli muuten huonosti liikkuva, taitamaton tai liian sähäkkä (tai ei minkään näköinen, sori kaikki ihanat hevoset, kyllä jokainen on omalla tavallaan nätti!!!). Muutamaa piti mennä katsomaan, mutta aina tuli niitä muuttuvia tekijöitä, joko minun tai myyjän puolesta, kuten:
*Myyjä: hevonen on jo myyty, varattu tai kaveri ostaa ens viikolla tai valmentaja hoksaa tulevaisuuden ruusukehain ja hevonen otetaankin pois myynnistä parin viikon tehovalmennuksen ajaksi, jonka jälkeen se palaa myyntiin kisatulosten kera sekä paljon isompinumeroisella hintalapulla varustettuna
*Minä: en pääsekään ensi viikolla (lue: en koskaan, sillä järjenääni on todennut hevosen epäkelvoksi könkäksi tai muuten vaivaiseksi, huonosti liikkuvaksi tai ylipäänsä vaan epäsopivaksi mulle tai matka oli liian pitkä ja epäilykset hevosen kykyjen todenperäisyydestä liian suuret)
Jämsän kesäravit 12.7.2015
Että semmosta. No. Olinhan mä jo kesän korvilla joskus nähnyt erään ilmoituksen siellä feisbuukissa. Että voi kun nätti ja kivan kompaktin oloinen heponen, liinaharja ja kaikki. Mutta kun se asusteli vähän kaukana eli n. 550 kilsan päässä, joten kaihomiellä päätin unohtaa sen. Hetkeksi. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Tai oikeastaan siitä, kun eräs järjenääni sanoi, että tossahan se olis sulle hevonen, ensimmäinen, joka liikkuu puhtaasti videolla! Ahaa. Okei. No. Voihan siitä vähän kysyä ja kertoa itsestään sekä mitä hevosesta hakee, noita kriteereitä ei nimittäin ihan joka perusputte täytä. Että kysytään nyt sitten, jokuhan siinäkin on varmaan vialla. Mutta kun ei ollut, kehuttiin hevonen maailman kilteimmäksi ja ihanimmaksi, ihmisen ystäväksi, ei säpsy, ei lähde käsistä, ei riehu, kiltti kuin unilelu että tervetuloa vaan katsomaan sitä. No, kiitos, mikäs siinä sitten. Ei muuta kun järjenääni mukaan ja menokkaat pohjoisen suuntaan! Kerrankos sitä ajelee toista tuhatta kilsaa päiväseltään...
Minulla oli ajatuksena jo, ennen kuin hankimme kissan, että haluan opettaa sen kulkemaan lenkillä valjaissa. Alkuun Nössö oli hieman arka ja ulkoilimme vain koirien tarhassa, kaikkia kovia ääniä piti säikkyä ja monesti kissa halusi sisälle ennen aikojaan. Pikkuhiljaa kissan rohkeus kuitenkin kasvoi ja laajensimme reviiriä. Lenkit ulottuivat jo rantaan ja ns. puron lenkille (pieni polku tontin takana metsässä puron varrella). Siellä on turvallista ulkoilla, kun ei ole vaarana tulla vastaan autoja tai koiria.
Nössön kanssa lenkkeily vaatii kärsivällisyyttä; joitain paikkoja pitää nuuhkia pitkään ja hartaasti, välillä katti kiipeää puuhun, käy purosta juomassa ja joskus Nössö vain istuskelee kannon nokassa ja ihmettelee maailman menoa. Parin sadan metrin matkaan saa helposti kulumaan tunnin verran aikaa.
Kattila
Jo talvella suunnittelin, että kyllähän kissallekin pitää oma aitaus olla, missä saa sitten kesällä viettää aikaa, kun ei sitä aina jaksa narun päässäkään pitää. Niinpä sitten eräänä kesäpäivänä haettiin kanaverkkoa ja alettiin hommiin! Mitään tarkempaa suunnitelmaa kissahäkin rakentamiseen ei ollut, mutta jonkinlainen ajatus mulla oli toki päässä :) Naapurista saatiin korkeat tolpat ja loput puutavarasta löytyi omasta takaa. Teemu rakensi hiekkalaatikon ja "mökin" ja hän auttoi myös mua kun raahattiin puunrunko kiipeilyä varten sinne. Pari päivää meni rakentamiseen ja pari päivää viimeistelyyn, mutta niin oli Kattila valmis ja eikun kissa pihalle!
Eka kerran oltiin Nössön kanssa häkissä vähän aikaa, seuraavana päivänä jonkun aikaa häkissä ja sitten häkin vierellä ja seuraavina päivinä Nössö olikin jo useita tunteja itsekseen valtakunnassaan, toki niin, että joku oli kuitenkin näköetäisyydellä.
Aika hyvin Nössökissa tuntuu viihtyvän Kattilassa, tänään se marssi suoraan häkkiinsä, kun toin sen ulos. Nyt on tosin niin kuuma, että piti välillä viedä se sisälle lepäämään. Mutta mukavahan siellä on katsella lintuja ja jahdata ötököitä ja hiekkalaatikko tuntuu olevan sille ihan paras juttu; saa kaivaa oikeaa hiekkaa ja peittää asiansa siihen!
Tämmöisiä kissanpäiviä meillä siis vietetään, mitäpä sitä ei kissansa eteen tekisi...
