Narunpyöritystä ja muuta kivaa

Ei kuule kiinnosta nyt lähteä mihinkään.

Ongelma ja sen ratkaisu

Vaikka yhteiselostamme Jaskan kanssa saa nykyään melko auvoisan kuvan, on meilläkin toki ongelmamme. Yksi niistä on juoksutus. Tai se, että sen kavioeläimen saa ylipäänsä kulkemaan liinassa (eli siinä pitkässä narussa) ympyrällä täti-ihmisen seistessä keskiössä. Tai oikeastaan sen konin saaminen sinne ympyrälle. Varsinkin vasempaan kierrokseen. Jaska ei millään suostunut käsittämään, mitä sen pitää tehdä, kun yritin koko kehollani viestittää, että: mene. tuohon. suuntaan. Ei. Tyhmänä evoluution tuloksena vaan tuijotti ja korkeintaan lähti väärään suuntaan eli takaperin. Tai sivulle. Mutta ei missään nimessä eteenpäin kohti ympyrän kaarta. 

Siis mä en kestä, kun tuo jää aina syömään ja sit sitä pitää odotella. Huoh.

No, onneksi tallilla kävi taannoin länkkäope eli hevostaitoihminen ja seurasin silmä kovana, kuinka hän opetti erästä varsaa lähtemään ympyrälle eli oikeaan suuntaan ja vielä ihmisestä poispäin. Koska olen mielestäni jo hyvinkin harjaantunut narunpyörittäjä, halusin tietenkin kokeilla samaa metodia Jaskaan. Toki otin mukaan toisen harjaantuneen narunpyörittelijän vahtimaan virheitäni ja neuvomaan. Ja miten meni, noinniinku omasta mielestä?

Kuule Jaska, oltaisko silleen tosi söpöjä, kun toi kuvaa?
-Joo, nostetaan korvat pystyyn ja ollaan niinku meitä kiinnostais.

Varusteina olivat naruriimu ja painava koulutusnaru. Sitten naru vasempaan käteen suunnannäyttäjäksi ja kehon kielellä "tie auki" menosuuntaan, toisella kädellä annoin narulla merkin kohti lapaa ja naks. Jaska oli ihan että öö. Niinku mitä?. Seuraava vaihe: pyöritän narua kohti lapaa (muut kohdat samat) ja tattadaa! Ihme tapahtui! Hevoseni lähti liikkeelle oikeaan suuntaan! Eli siis vasemmalle. Ja heti kun liikettä tuli, naru kuoli eli paine poistui eli yhtäkuin palkinto! Seuraava vaihe (minä en liikuta jalkojani vaan hevonen siirtyy kauemmaksi!): koska Jaska oli noin puolen metrin päässä, halusin sen vähän ulommaksi. Heilautin narun päätä kohti kylkeä ja kappas vain, polle väisti ulommaksi kävelemään. Jos halusin vähän vauhtia heilautin narua peräpään kohdalla. Ja pim! Taas toimi! Jotta saatoin varmistua siitä, että kaikki ei ollut vain sattumaa, otin useita toistoja ja niin vain kuulkaa Jaska lähti liikkeelle, väisti ja lisäsi tempoa, kun annoin merkin. Jiihaa!

Onks ok, jos otan pienet tirsat tässä?

Parin treenikerran jälkeen Jaska lähti liikkeelle, kun näytti suunnan ja sanoi naks. Ei tarvinnut enää "uhkailla" narulla kohti lapaa. Ihanan helppoa! Ja sama homma molempiin suuntiin!

Joo, raavi just siitä. Mä vähän lepään tässä sun olkapäällä.

Setämiesratsastaja (joka on ollut erään tunnetun hevoskuiskaajan opissa) näytti, miten väistetään hevosen takapäätä ilman, että etupää liikkuu. (Nää on näitä länkkärijuttuja). Alkuun Jaska taas vähän ihmetteli, mutta kappas, kuinka nopeasti se taas sai juonesta kiinni. Treenasin sitten issessein samaa juttua ja aina vaan meni paremmin. Muutaman kerran piti tietenkin korjata, kun polle otti askeleen eteenpäin, mutta kohta olimma siinä tilanteessa, että kun olin menossa kohti perää, niin sehän siirtyi edestä pois jo ennenkuin ehdin edes kunnolla ns. kohdalle. Ja etujalat visusti maassa. Jaska on kyllä niin herkkä, nöyrä ja oppivainen hevonen!

Plääh. 

Maastoilua ja söpöilyä

Maastokammoni on pikkuhiljaa hellittämässä. Viimoiset pari kertaa eivät ole edes nostaneet sykettä (siis etukäteen) tai aiheuttaneet perhosia vatsaan. Koska luottopollet! Tässä männä kertana tuli tilanne heti alkumetreillä: traktori rämisevän peräkärryn kanssa kääntyi meitä kohti samalle, kovin kapealle tielle. Eihän siinä muuten mitään ongelmaa olisi, mutta kun tietä reunustavat syvät ojat, jonne äkkinäinen koni saa kaadettua itsensä selälleen ratsastajan päälle. Tuliko paniikki? No ei. Onneksi saatiin käännettyä hevoset läheiselle pihatielle (ja onneksi meillä oli mukana kävelijä, joka otti pyynnöstäni paikoilleen jumittuneen Jaskan ohjasta kiinni ja vei meidät turvaan!!). No, pihassa pestiin autoa, mikä oli paljon merkittävämpi juttu kuin takaa ohi rämistelevä traktoriperäkärry-yhdistelmä. Bueno! Matka jatkui ja eikö hetikohta tullut auto vastaan. Sekään ei aiheuttanut minkäänlaisia tunnekuohuja supermaastolänkkäripolleissamme, joten kättä lippaan ja kiitos hidastamisesta! Loppumatka menikin kivasti kuusenoksia syödessä ja rennon letkeästi lompsiessa. Ai että miten kauhuherkän tätiratsastajan sielu lepää! Siis kun voi luottaa hevoseen ja antaa sen kävellä löysin ohjin. Voi kuulkaa, kun tietäisitte, miten sanoinkuvaamattoman hieno fiilis se on!

Mitä sä oot syöny? Ai kuusenoksia. Mäkin haluun.

Kyllä maistuu.

Ootas, ku mulle jäi vähän nälkä vielä.

Viimeksi käytiin kolmen suokin voimin maastossa ja mukavasti meni, Jaska toimi (diesel)veturina ja takana meinas kaverit jo hermostua, kun matkanteko oli kohtuullisen hidasta eikä ns. maisema vaihtunut. Tätiratsastaja taasen arvostaa kovasti leppoisaa etenemistä, koska vieläkin on kirkkaana mielessä ne kauhunhetket, kun koni riistäytyy täysin hallinnasta. Epäilen kyllä hieman, että uljas ratsuni saattoi vähän nukkua lenkillä, koska pari kertaa se meinasi vetää nokalleen pienen montun kohdalla. 

Jaska veturina. Hitaasti, mutta varmasti, oli päivän teema.

Putet kävi vähän rentoutumassa.

Perustreeniä

Kyllähän me edelleen treenataan sitkeästi sileällä ja käydään valmennuksissa. Edistystä on tapahtunut: voin mennä harjoitusravia ilman, että Jaska on koko ajan valmis laukkaamaan. Vauhtia voi säädellä, suunta muuttuu kuin ajatuksesta ja laukassa tätiratsastaja ei enää nouse puolta metriä satulasta. Syynä on joko:

a. Jaska on laiska ja laukkaa maata pitkin
b. tätiratsastaja on oppinut rentoutumaan ja istumaan laukassa
c. Jaskan laukka on parantunut, jolloin se joustaa takajaloilla eikä iske ns. suorin jaloin maahan (mikä tuo joustoa ja pehmeyttä laukkaan)
d. ehkä olen lihonut sata kiloa, eikä liike-energia enää jaksa nostaa minua ilmaan
e. en tiedä, mutta aika kivan tuntuista

Ootellaan tässä laidunkaveria portille.

Summa summarum: ihan ihme tunne, kun voin oikeasti ratsastaa Jaskaa sinne mihin haluan, mitä vauhtia haluan! Ja ilman, että kumpikaan kiihtyy tai jännittyy sen suuremmin. Mieltähivelevä tunne!

Kunkkareiden päätösmatkan lähtö. 
Jaska sai miniloman, kun täti huiteli isossa maailmassa!

Kävi Jaskalla eräs satunnainen ratsastajakin. Ensivaikutelma oli että: ihan kiva, aika reipas (ei kyllä niin reipas, mitä neljän vapaapäivän jälkeen voisi olla!) ja herkkä. Voisi kuulemma kokeilla uudestaan. Kyllä Jaska osaa hurmata!

Näytäks mää siltä, että urheilu on kivaa?

Kauhun hetkiä

Jaska on pääsääntöisesti tullut laitsan portille, kun viheltelen ja huutelen nimeltä. Muutaman kerran olen joutunut hakemaan sen jostain perukoilta, mutta yleensä hänen hevoisuutensa suvaitsee tulla, jos ei ihan portille asti, niin ainakin vastaan. Tässä olen tehnyt terävän huomion, että jos on aurinkoinen päivä (=sairaan paljon ötököitä), polle tulee innoikkaana portille, mutta jos sataa tai on pilvistä ynnä tuulista (ei ötököitä), ei välttis kiinnosta. Mutta ei se oo ainakaan karkuun lähtenyt. Eli tästä voimme päätellä, että Jaska haluaa tulla mun luo (kiinni sitä ei saisi, jos se niin päättäisi!). Ai että, miten naamani vääntäytyy väkisin hymyyn!

Jaska näyttää aina niin hyvältä kuvissa. Samaa ei voi sanoa tätiratsastajasta.
Jos muistaa hallita naaman, niin sitten unohtaa ryhdin ja lopputulos näyttää perunasäkiltä.

Noh, vein kultamuruani laitumelle tässä yhtenä päivänä ja juuri ennen porttia tapahtui liian monta asiaa yhtäaikaa: Jaska hamusi ruohotuppoa, minä estelin, poni hirnui, oli liukasta. Ja niin kävi, että uljas suomenpolleni kompuroi itsensä polvilleen. Tätiratsastaja siinä ihan sydän sykkyrällään ja hevonen ihan hölmönä tapahtuneesta. Suuren tragedian jälkeen siinä halailtiin ja oltiin niin ihan että huh, miten kamalaa! Tarkistin vammat (vähän lähti karvoja polvesta) ja siinä kaikki. Heppa ehjä, ei muuta kuin laitsalle. Siihen jäi vielä portille mun kanssa hengaamaan (kuten aina!), vähän rapsuttelua ja pusu ja heipat. Vielä jäi odottamaan, että mä lähden pois ja vasta sitten kutsui vihreä heinä.

On se vaan niin ihq ja rakas tuo Jaska. 

Ei sulla mitään herkkuja sattuis olemaan?

<3

Voitolla yöhön ja laukalla kotiin

Näin reippaasti Jaska tulee portille laitsan perältä, kun vähän huutelee
(ainakin kuumana päivänä, sadekelillä voi jäädä niille sijoilleen odottamaan noutajaa).

Tai ei ehkä ihan

Nyt kuulkaa kaikki arvon ystävät ja miksei vihamiehetkin: otatte kynän kauniiseen käteen ja piirrätte ihan säätänän ison rastin seinään. Siihen paraatipaikalle olkkariin. Ai miks? No Rauha-täti kertoo, miks. Olen käynyt Jaskalla maastossa! Siis ihan ite ratsastanut! (ja yleisö huokaa ihastuksesta, aahh!) 

(tommosen töherrätte)

 X

Jaska edellä ja Leevi perässä.
Kohta lähdetään maastoon ja tätiratsastajaa vähän jänskättää!

Miten tämmöinen "vahinko" sitten pääsi oikein tapahtumaan? Noh. Meillä oli valmennus ja Jaskan bestiksellä Leevillä myös. Ihan siinä muina hevosnaisina ja -miehinä sitten rupateltiin kevyesti (hissimusiikin soidessa taustalla), että pitäiskö mennä seuraavana päivänä maastoon, kun oli niin rankat sessiot ja hepat sais vähän vaihtelua. Juu, meikätäti siinä ihan pokerinaamalla komppasi hyvää ideaa ja siitähän se sitten lähti (tunsin pulssini jo kiihtyvän ja perhoset alkoivat lepattaa vatsassani ja ei, en ole ns. pieniin päin eikä ollut edes ilmavaivoja!). 

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain...

Mikä siitä maastoilusta sitten tekee niin ihmeellistä ja kamalaa? Voin kertoa: kammo, jännitys, luottamuspula, kuolemanpelko ja mitä näitä nyt on. Siis pari huonoa kokemusta Jaskan kanssa "maastoilusta": eka kerta oli se, kun viime kesänä ajattelin mennä kevyttä hölkkää harjoitusradalla ja päädyttiin nanosekunnissa kiitolaukkaan ja hevosen jarrut hävisivät. Toinen kerta oli, kun käytiin mummohevosen kera pätkä tietä kävelemässä talvella ja käännyttiin (Jaskan mielestä liian!) pian takaisin kotiinpäin ja ratsuni alkoi tehdä laukkaväistöä peruuttaen kohti aika hemmetin syvää ojaa ja oli ihan justiinsa ryöstämässä kiitoaskellajiin, koska se näki silmäkulmastaan ravurin radalla siinä pingoittuneisuuden tilassaan. Siinä siis alkajaisiksi pari syytä, miksi en ole maastoillut vaan olen käyttänyt stunttia eli sijaisratsastajaa (suuri kiitos uhrautumisesta!!) ja itse tyytynyt kävelijän rooliin. Suurin syy on varmaan ollut se, että en ole luottanut itseeni saatika hevoseen, jolloin jännitys on ollut käsinkosketeltavaa ja hermokimpun on turha vaivautua Jaskan selkään, koska silloin niitä on kaksi. Siis hermokimppua. Ja kun on kaksi hermokimppua lopputulos on riistäytyminen hallitsemattomaan menoon ja kuolema. Tässä vielä luettelona syitä, miksi en ole maastoillut:

a. ettei nyt vaan sattuis mitään
b. mitä vaan voi sattua (ihan ku mä voisin hallita 500 kiloa jotain vastakesytettyä villieläintä!)
c. kun nyt tarkemmin ajattelee, niin ihan varmasti sattuu jotain
d. ja sit  kun sattuu, niin sattuu ihan oikeasti ja tosissaan
e. ja sit me kaikki kuollaan

Tässä opetetaan hevosia seisomaan paikallaan kesken lenkin
(siis pysähdytään poseeraamaan!)

Mutta itse asiaan. Lähdimme siis maastoilemaan turvalliseen lähiympäristöön ja varulta mukana oli myös nuori neitokävelijä varustettuna riimunnarulla (koska sehän ihan varmaan saa otettua Jaskan kiinni juuri ennen pillastumista ja katoamista horisonttiin itkevä tätiratsastaja kyydissään) ja Jaskalla naruriimut, kato just in case! (kyseisiä turvavälineitä ei tarvittu). Myöskin kamera oli kävelijällä mukana taltioimassa mahdollisia viimeisiä hetkiämme. No, nekin ovat vielä edessä päin.

Tätiratsastaja ja tätikuljetin ja setämiesratsastaja ja setäkuljetin.

Itse lenkkihän meni oikein hienosti, hepat lompsivat rentoina, pysähdeltiin aina välillä opettamaan hevosia seisomaan rauhallisesti (no otettiin kuvia!) ja pollet löntystelivät löysinä kuin pullataikinat. Oma jännitykseni ennen lähtöä oli noin seitsemän ja puoli asteikolla nollasta kymppiin (julistin myös suureen ääneen kanssamaastoilijoille tämän tosiasian, koska en häpeä myöntää että pelottaa!), mutta jo hetken käveltyämme se laski neloseen ja aina vaan sitä alemmas, mitä pidemmälle päästiin. Ja kyllä, olin ihan nolla jonkin ajan kuluttua! Olin kyllä lenkin jälkeen maailman onnellisin tätiratsastaja, koska:

a. lenkki meni hyvin
b. hevonen oli oikein rento ja tyytyväinen
c. toinenkin ratsukko meni hyvin ja oli tyytyväinen
d. MÄ EN KUOLLUT! EIKÄ KUKAAN MUUKAAN KUOLLUT!

Hei, täähän on ihan kivaa ja tästähän voi jopa nauttia!

Siispä rasti seinään, koska yksi tavoite saavutettu ja eikun skool ja skumppaa lasiin (vasta kotona!!), kiitos! Olin kyllä mielestäni sen ansainnut!

Nyt me lähetään tonne toiseen suuntaan

Mehän saatiin setämiesratsastajan kanssa jälleen kuningasidea eli lähdetään taas maastoon! Tämä jo viikon sisällä edellisestä!! Ohhoh! Pitänee valaista taustoja sen verran, että kyseinen ratsukko ei ole meidän tallilla ollessaan maastoillut ollenkaan, joten olimme Jaskan kanssa vähän niinkuin oppaina. Järkytin setämiesratsastajan maailmaa ilmoittamalla, että nyt lähdetäänkin toiseen suuntaan eli sinne, missä olen stuntin kanssa käynyt jo monenmonituista kertaa Jaskalla (vautsi, en olis itekään uskonut, mitä ehdotin!). Ensi reaktio oli hivenen epäroivä (setämiesratsastaja puki äkkiä turvaliivin päälle!) "ootko ihan tosissas?". Mutta koska vakuutin järkähtämättömällä olemuksellani olevani tosissani, lähdimme reippain mielin (rekkain alle?) kohti suurta tuntematonta. Tällä lenkillä pitää ylittää autotie kolmesti, joten ihan vauhkolla konilla ei ole järkevää lähteä reissuun, mutta silti: mua ei jännittänyt yhtään!!! Ja olimmehan jo tulleet siihen tulokseen, että luottopollemme eivät ole kovin vauhkoja, eivätkä pelkää autoja! (psst. tältä retkeltä ei oo kuin salakuvia takaapäin meistä, kun oltiin ihan ilman kävelijöitä matkassa!)

Jaskan korva on väärin. Kuva pilalla.

Ja hyvin alkoi retki, siinä sadan metrin paikkeilla, juuri ennen ensimmäistä tien ylitystä, sihahti parkissa oleva rekka terävästi. Säpsähdys ja stop. Jaskan piti jäädä miettimään, että onko tämä enää turvallista, vai tuleeko sieltä jotain, mikä voi syödä suojattoman saaliseläimen. Eikä liiku sitten metriäkään. Leevi saatiin sentään liikkeelle ja Jaska sitten huojentuneena perässä (että kai se syö ton eka ja mä ehdin karkuun). Sitten päästiin tien yli ja oltiin menossa ojan kautta metsään, kun minä huomasin maassa kaapeleita (ei oo ennen ollut niitä siinä nih!) ja ehkä sitten jännityin yhden voltin (jännitteen yksikkö, kvg) verran. Jaskahan tietenkin seisahtui oitis niille sijoilleen eikä suostunut menemään etiäpäin, koska hän sai tärkeän, elämää ylläpitävän viestin (hui, jotain uutta ja pelottavaa, ehkä kuningaskobra, joka voi syödä hevosen?) ylempää (eli siis tätiratsastajalta!).

Leevi ja Jaska. Paita ja peppu. Pata ja kattila. Perse ja kärpänen.
Ystävykset. BFF.

Jälleen Leevi the luottopolle pelasti tilanteen menemällä eka (okei, setämiesratsastaja jalkautui ja talutti jännän paikan ohi) ja niin ei Jaskalla ollut mitään ongelmaa tulla perähevosena. Leevin jouduttua kärkeen, alkoi se vähän kyttäillä maisemia korvat eteenpäin sojottaen ja säpsyen pienesti kaikkea erikoista. Vaihdettiin veturia, koska Jaska mennä lompsii korvat lerputtaen eteenpäin turhia hötkyilemättä. Sitten tultiin paikkaan, missä viimeksi oli niitä kaapelikeloja. Nyt oli vain mytty pahvia ja muovia, joita piti hetken aikaa tuijottaa ja siitä matka jatkui leppoisissa merkeissä. Kunnes Jaska stoppasi taas, kun oli märkä kohta polulla (tsiisös!). Ei muuta kuin Leevi taas edelläkulkijaksi ja niin edelleen... Ai että, miten mukavaa! Hepat olivat silminnähden onnellisia ympäristönvaihdoksesta ja me ratsastajat ihan euforiassa, kun selvittiin ilman mainittavia episodeja lenkistä. Ihan parasta oli että ei mua jännittänyt. Ja mä en kuollut (tälläkään kertaa)!!! Jiihaa!

Toinen yrittää näyttää hyvältä. Toisen ei tarvii edes yrittää. 

Eka maaston alkumetreiltä, jännitystä vielä ilmassa,
mutta sitähän ei näytetä ulospäin!

Iloksemme todettiin, että koska hevot ovat samalla laitumella ja tulevat hyvin juttuun keskenään, saavat ne myös turvaa toisistaan maastossa eikä tullut edes mitään kilpailua, jos toinen meni edelle. Eikä tarvii alkaa potkimaan, jos toinen sattuu olemaan turpa pyllerössä kiinni. Tai jos toisen pyllerö meni vähän kauemmas, ei iskenyt paniikki ja hirveä ravi toisen luo (ja siitä luonnollinen siirtymä kiitolaukkaan). Niin siistiä! Kyllä me nyt niin aletaan maastoilemaan!

No, nyt on yksi tavoite saavutettu. Mitäs seuraavaksi? Varmaan jotain estehyppelyä (nauraa maha kippurassa, koska hirvee estehyppelykammo!)... Jäämme jännityksellä odottamaan!

Salakuvauksen uhrit: Olin juuri sanonut,
että ei varmaan pysähdytä ottamaan kuvia,
 kun on näitä paarmoja niin maan per...usteellisesti. 

Ainiin, otsikkohan tuli setämiesratsastajan lausahduksesta maastolenkkimme loppumetreillä:

" toiset lähtee voitolla yöhön, me tullaan laukalla talliin" !  

(no ei onneks tultu!, hihi!)

Lauma koossa jälleen. Jaskaa vähän väsyttäis.

Eiks hevosen pitänyt tuoda rahaa, jos sillä on kolikonkuvia?
Vai menikö se niin, että se vie rahaa?

Sontsan alla!

Ja siitä se idea sitten lähti...

Olin eräänä sateisena päivänä (niitä ei ookaan ollut kovin montaa tänä kesänä ...tana!) hakemassa Jaskaa laitsalta samaan aikaan, kun Matti-ponia haettiin. Toisella hakijoista oli sateenvarjo ja kappas, kun sehän aiheutti Jaskassa reaktion: prööh! Silmä kovana hevoiseni kävi sitä ihmesientä tuijottamaan ja peloissaan sitten puhisemaan ja päästelemään prööh-ääniä. Jaskan päässä kävi vissiin kova kuhina, kun tilannetta analysoitiin: tunnistamaton objekti, voi syödä hevosia, suhtaudu suurella varauksella ja pakene, jos se tulee päälle!

Okei. Vetelin arkielämän sherlokkina tilanteesta semmoisen johtopäätöksen, jotta että entä jos joku kuntoilumielessä lyllertävä tätihenkilö (voi olla setäkin) tulee joskus vastaan sateisena päivänä ja sillä on käden jatkona iiik! sateenvarjo, niin olemme aikalailla jännän äärellä ja lähestymme mahdollista vaaratilannetta. Koska. Jaskalle voi iskeä päälle "pelastautukoon ken voi"-moodi, jolloin tätiratsastaja (tahi -taluttaja) hyljätään nanosekunnissa niille sijoilleen ja paetaan kauas horisonttiin. Koska sateenvarjo on peloittava. Kun eihän sitä koskaan tiedä, mitä se tekee. Ja syökö se hevosia. 

Laulavat sadepisarat?

Siitä sitten inspiroiduin siedättämään Jaskaa sateenvarjoon ja seuraamme liittyi Jaskan paras frendi, Leevi. Koska sekin pelkäsi sateenvarjoa. Ja pressua. Ja melko montaa muutakin juttua. Ei muuta kuin varjot auki ja maneesiin (koska ulkona satoi ja siellä ei, eikä me tod! missään sateessa treenata, hei daa!).

Hui, mikä kumma tuolla haa!

Käytiin levittelemässä rekvisiitat eli pari aukinaista sateenvarjoa, pressu, "vappuhuiska" ja mopon renkaita maneesiin ja haettiin pollet. Johan Rauha-täti meinasi tulla katumapäälle jo siinä vaiheessa, kun lähestyttiin ovea, että "entä jos se menee paniikkiin"! No, myöhäistä ja reippaana vaan sisälle. Jaskahan nokkelana pollena pongasi oitis monta mieltä epäilyttävää asiaa ja kävi oikein ryhdikkääksi hevoiseksi. Vähän oli levottomuutta myös jaloissa, mutta kuten jo monta kertaa aikaisemminkin, Jaska alkoi ihan omia aikojaan laskea päätä maata kohden ja rauhoitella sillä tavoin itseään. Ryhti lässähti taas pannukakuksi ja jalatkin malttoivat pysyä paikallaan. Oli hauska huomata, että sivummalla Leevi teki samaa eli laski päätään ja rauhoittui. Hevosemme ovat näköjään itserauhoittuvaa sorttia.

Minua pitää rapsuttaa, koska olen lemmikki.
(Kuvituskuva, ei liity tekstiin.)

Lähestyimme rauhassa hevosten ehdoilla "kohteita" ja iloksemme saimme huomata, että vaikka vähän jännittikin, niin mitään paikalta poistumis-yrityksiä ei tullut. Päinvastoin, ovat niin uteliaita nuo meidän suomipollet, että meistä taluttajista turvaa hakien lähestyivät peloitteita korvat hörössä. Jaska osoittautui hieman rohkeammaksi kuin Leevi ja otti ns. kontaktia nopeammin esineisiin ja totesi ne pian vaarattomiksi. Kovasti yritti jopa tunkea mun kanssa saman varjon alle, hih! Pressun ylitys ei ollut Jaskalle mikään juttu edes keväällä, kun sitä kokeiltiin ja nytkin se lompsi muina hevosina yli eestaas ja seisahtui päälle. Leevikin yllätti kaikki kävelemällä vihdoin pressun yli, kun sai aikansa rauhassa sitä tutkia ja maistella. Leevin ilmeet oli aika priceless, kun se katsoi vierestä Jaskan raahustaessa pressun yli. Ihan kuin se olis ajatellut, että ootsie hullu! Tonnehan voi tippua tai jotain! 

Jaska ja Leevi in da house.

Summa summarum

Niin me sitten pyörittiin iloisina sateenvarjojen kanssa ympäri maneesia kuin Laulavissa sadepisaroissa konsanaan raukeat hepat korvat lurpallaan perässä. Ja pim! Eipä pelänneet pollet enää sateenvarjoja. Ainakaan sisällä, missä ei sada. Seuraavaksi treenataankin sitten ihan tosiolosuhteissa ulkona, jos sattuis vaikka jonain päivänä sellainen mäihä, että satais! 

Tein erittäin tiiviin videokoosteen (koska materiaalia oli aika runsaasti, yllättäen) ja pistin vielä tuplanopeudella menemään, että sen jaksaisi edes itse katsoa. Koska ei ole mikään äksönpläjäys kyseinen video, vaan enempikin unenomainen raina, hieman tihenevää jännitystä ja lopuksi suoranainen antikliimaksi. Vaan niin oli treenitkin ja nehän meni silloin just niinkuin pitikin!

Joko siitä on vuosi?

Mä haluun semmosia herkkiä kuvia. -Rauha-
Mä haluun sen horsman. -Jaska-

Vuosipäivä!

Niin se aika vaan rientää. Pari päivää sitten oli kulunut tasan vuosi ensikohtaamisestamme ja kavioliittomme solmimisesta. Olemme taapertaneet sekä ylämäkeen että alamäkeen ja oppineet toisiltamme aika paljon. Suhteemme on kehittynyt toivottuun suuntaan eikä suurempia kriisejä ole ollut. Paljon mukavampaa on tehdä hommia Jaskan kanssa nyt kuin vuosi sitten, tunnetaan toisemme paremmin ja luotetaan toisiimme. Jaska on myös kehittynyt ratsun urallaan, nyt onnistuu jopa vauhdin säätely eikä laukastakaan tarvitse kiihtyä joka kerta. Ja muutenkin se on paremmin ratsastettavissa kuin vuosi sitten, ei sitä enää oikein muistakaan, millaista se oli silloin. Paitsi että se oli aika kamalaa!

Ja tällein sä saat pöyhkeän otsatukan!

Onhan tässä paljon saavutettu ja moni alkuvaiheessa jännittänyt juttu on muuttunut arkipäiväksi, kuten maneesissa ratsastaminen, laukkaaminen, taluttaminen, kentällä ratsastaminen ja moni muu asia, mitä ei edes enää muista jännittäneensä! Paljon kivempaa on olla, kun ei ole koko ajan perhosia mahassa. Mä oon sitä mieltä, että huvipuistot on jännittämistä varten, ei hevoset! 

Kaunis Jaska!

Kertoo varmaan jotain suhteemme laadusta, että Jaska tulee reippaasti portille laitumelta, kun olen siellä viheltelemässä. Paitsi tänään. Siellä se vilkaisi kerran muhun päin laitumen perimmäisestä nurkasta ja jatkoi syömistä ja kaverin kanssa rapsuttelua. Kiva. Antoi se sentään sitten nätisti kiinni eikä sännännyt karkuun, onneksi. Siihen olisi murentunut meikätädin itsetunto hevosen omistajana. Että kun se ei haluu ees olla mun kaa, yhyy!

Mulla on nyt parempaa tekemistä kuin tulla johonkin portille.

Karvat vaan pöllysi, kun hepat vähän hoitaa! 

Vuosipäivämme kunniaksi Jaska sai hypätä esteitä, kuskina Uhri. Minähän en vielä hyppää Jaskalla, mutta kyllä se ajatus jo viipyilee mieleni sopukoissa, ehkäpä yllätän itseni jonain päivänä...

Onks tää hyvä ilme?

Mites tää? Jos olisin niinku ylväänä tässä?

Alla oleva videolla taas Jaskan tyylinäytteitä. Eka kertaa meni sarjaa ja hieman kaukaa ponnisti toiselle esteelle, mutta yli meni (huh!), mä olin niin järkyttynyt, että unohdin kääntää kameraa :D Muuten meni tosi hienosti, eikä polle kuumunut, oli kenties hieman innoissaan, mutta sehän on vaan hyvä merkki, eikö!

Kiitollisena voin siis katsoa vuoden verran taaksepäin ja olla ikionnellinen, kun olen tuollaisen kultakimpaleen löytänyt! 

Vuosipäivän kuvasatoa (murto-osa niistä, hihi!)

PINKKI huopa?!? Ette oo tosissanne!

Laitumella on hyvä olla, ei huolet paina...

Kato, mä kuorrutin itseni mudalla!

Ei rasitu polla

Kesä ja laitumella olo tekee hevosesta leppoisan. Tai ainakin Jaskasta. On ollut aika rauhallinen (lue: laiska!) kaveri ratsastaa, vaikka väliin on siunaantunut vapaapäiviäkin aikataulullisista ongelmista (siis työ) johtuen. Muahan ei haittaa yhtään, että polle ei sinkoile pää pystyssä silmänvalkuaiset esiin muljahdellen pitkin maneesia. Ehei! Nautin ihan täysin siemauksin tätikuljettimestani! Rauhallisuus ei tarkoita onneksi sitä, että se ei haluaisi liikkua eteenpäin tai suorittaa tehtäviä, onpahan vaan vähän hitaampi ja helpommin hallittavissa eikä mene ns. kuppi nurin niin äkäiseen, jos ei jotain tajuu. Ollaan kato vaan ihan löysin rantein eikä turhia puristella, aummm.

Ongelma ja sen ratkaisu

Jostain kumman syystä Jaskan vasen laukka alkoi tökkiä. Kun yritin laukata pääty-ympyrällä oli todellisuus joku ihme voltintapainen keskellä päätyä eikä siitä oikein mitään tullut, kun ei tasapaino riitä vielä ihan niin pienelle reitille. Hmmm. Vähän meinasi Rauha jo alkaa turhautumaan, kun en keksinyt, että mitä pitäis tehdä, jotta hevon saisi isommalle ympyrälle. Onneksi meillä oli valmennus ja heti kättelyssä otin ongelman esille. Siinä demonstroidessani tätä onnetonta nyhertämistä keksinkin ihan ite, että jos vaikka avais sen sisäjalan ja antais pollelle tilaa edestä ja pim! Niin vain ympyrä suureni ja päästiin taas paremmin laukkaamaan. Ei se ihan täydellisesti korjaantunut, koska tätiratsastajahan ei muista koko aikaa istua oikein vaan ajautuu vähän väliä väärään asentoon ja sen myötä myös hevonen tekee niin kuin siltä pyydetään, mutta suunta oli ehdottomasti kohti parempaa!

Huuleni nääs lerputtaa!

Valmennuksessa Jaska oli taas hirmu hyvä! Tehtiin vaikeita juttuja, mitä Jaska ei ihan osannut eikä onnistunut (enkä mäkään osannut saatika onnistunut, plääh), silti pysyi pää kylmänä eikä mennyt viisari punaiselle edes lukuisten laukannostojen jälkeen! Loppuraveissa Jaska väläytti niin ryhdikästä menoa, että meinasi tätiratsastaja ihan pyörtyä onnesta! Valmentajakin kehui kovasti ja Jaska oli niin tärkeänä, että! Mikä ihme siinä muuten on, että kun itekseen puksuttaa menemään, oiotaan kulmat ja mennään vähän sinnepäin? Täsmällisyydestä ei ole tietoakaan, ajelehditaan kuin jokeen suistuneet hauraat mummot virran mukana. Nyt täytyy tätiratsastajan ryhdistäytyä!

Kauheat kaapelikelat

Käytiin Maastotädin kanssa maastoilemassa tuttuun tapaan siten, että hän istui selässä ja minä lenkkeilin omin pikku jaloin. Maastotätiä nauratti, kun Jaska oli niiiiin letkeä ja laiska, että maalaili jo uhkakuvia, notta jos meitä ei kuulu takaisin iltaan mennessä, on Jaska nukahtanut jonkun kuusen alle eikä me saada sitä sieltä kammettua pois. No, ei sentään nukahtanut, mutta ei ollut mihinkään kiire ja pitkin ohjin sai löntystellä menemään. Heti alkuun, kun oltiin ylitetty tie, meni bussi ohi. Jaska ei välittänyt mitään, ehkä korvaansa käänsi sinnepäin. Sitten piti tehdä puusavottaa, kun polulle oli kaadettu risuja. Työhevosen elkein Jaska otti puusta kiinni ja siirsi pois edestä. Pitäisköhän tarjota sitä jonnekin metsänkaatotyömaalle? Olisi kyllä niin luomua että! 

Oota, kun mä raivaan tästä tien auki.

Sitten päästiin jännän äärelle: reitin varrelle oli ilmestynyt isoja kaapelikeloja ja oltiin vähän, että noinkohan se koni siitä ohi menee. Kyllä meni, kun Jaska sai rauhassa todeta, että ne eivät syö hevosia. Jos olisi heti pakotettu menemään lähelle, olisi se varmaan panikoinut ja lähtenyt livohkaan, mutta kun sai aikansa pohtia herneaivoillaan uutta ilmestystä, ei stressitaso päässyt kohoamaan ja matka jatkui vihellellen. 

Siis mitä pelottavaa tässä on? Hölmöt tädit, eihän noi syö hevosia, daa!

Ai niin, poni on tullut takaisin laitumelle ja hyvin on näyttänyt yhteiselo sujuvan. Suokit on kyllä vähän sitä mieltä välillä, että me ei olla sun kaa ja voitko mennä pois, kun me tässä vähän rapsuteltais toisiamme, mutta poni tulee sitkeästi perässä. Onneksi mitään suurempaa draamaa ei ole syntynyt, mahat vaan kasvaa ja pollet ovat onnellisia!

Jaskan hanuri ja laidunkaverit.

Rentoilu jatkuu

Jaskalla oli taas muutama vapaapäivä, koska juhannus. Kivasti se kuitenkin tulee portille vastaan (ja niin tulee kaikki muutkin hevot ja siinä onkin taiteilua, että saa vain yhden kaviokkaan loihdittua portista, olen käyttänyt apulaista ihan turvallisuussyistä!) ja mielellään lähtee hommiin (karsinaan ottamaan pienet tirsat, kun mä kiillotan sitä). Laukat sujui oikein kivasti ja keksin taas uuden jujun, miten saan pollea ohjattua isommalle ympyrälle: katson yli olan kohti Jaskan ahteria. Heti muuttui suunta, kun täti oikeni selässä! Sitten taas letkusta vettä hikiseen heppaan, pöperöt kuppiin ja laitsalle ottamaan äkkiä mutakuorrutus. Sinne jäi tyytyväinen hevonen katsomaan perään, kun raahustin poispäin...

Mitä tekee juuri pesty hevonen päästyään laitumelle?

Jos istuis hetken tässä...

Laidunkausi korkattu!

Lentävät lihapullat!

Mitä täällä oikein tapahtuu?!?!

Viikko sitten koitti vihdoin Se Päivä. Siis päivä, kun rahdattiin pollet laitumelle. Matkahan ei ollut onneksi kovin pitkä, pari kivenheittoa tallilta (tai riippuu siitä, kuinka pitkälle heittää). Mutta siis ihan lähelle. Hevoset olivat nauttineet aamupalan karsinoissaan ja odottelivat ulospääsyä, kun innokas ryhmä hevosenomistajia saapui paikalle aamutuimaan. Riimut päähän, jonoon järjesty ja mars! Onneksi laitoin naruriimun Jaskalle, oli nimittäin pikkuisen täpinöissään, kun ei mentykään tarhaan vaan poispäin tallillta. Alkoi askel tihentyä ja ryhti kohota, kun rutiineja rakastavan kavioeläimen maailma keikahti syrjälleen, kun tapahtuikin jotain erilaista. Kunnialla selvittiin kuitenkin vihreälle nurmelle ja kaikki viisi olivat valmiina irtipäästöön. Ja kaksijalkaiset äkkiä alta pois!

Kuka sää oot?

Olen mies. Olen haistanut naaraan.

Alkuun oli vähän säpinää, kun tavallaan tuttuja, mutta kuitenkin vieraita hevosia piti käydä vuorollaan nuuhkimassa ja niille vinkumassa. Ja ottaa vähän potkua takalistoon. Hetken päästä näyttikin jo hyvältä. Vaan kuinkas kävikään? Jaska alkoi vahdata mummohevosta siihen malliin, että piti perustaa "Pelastakaa mummohevonen ry" ja ottaa vainoamisen uhri pois ennenkuin jotain ikävää olisi sattunut. Mummo ei ollut ollenkaan pahoillaan, että joutui jättämään lauman, päinvastoin! Taisi huokaista syvään helpotuksesta, kun pääsi moisen teinilauman armoilta pois. Jaska käyttäytyi kuin orhi konsanaan irvistellessään tamman hajuille, että liekö raukka unohtanut (tietoisesti?) että ne mieskilluttimet ovat jo aikaa sitten poistuneet keskuudestamme. Rip pallit.

Jaska nojailee uuteen kaveriin (ja puraisi sen jälkeen!)

Are you talking to me?

Tilanne alkoi pikkuhiljaa tasoittua ja Jaskakin malttoi käydä syömään, jahka oli laukannut about neljä kertaa laitumen ympäri, koska maailmankirjat olivat jälleen kerran sekaisin. Koska mummohevonen. Pois. Ei. Pysty. Käsittämään. Juokse. Lujaa. Unohdat. Mummo. Hevosen. 

Seuraava aamu valkeni siten, että Jaska ja toinen suomipolle söivät onnellisina ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta kaksi muuta sankaria (tallin pienin ja suurin) olivat kärsineet jonkinasteisia sotavammoja. Kyseinen parivaljakko koostui kahdesta jääräpäästä, jolloin kolhut ovat väistämättömiä. Onneksi ei kummallekaan tullut sen vakavampia vammoja. Varotoimenpiteenä huligaanit siirrettiin kuitenkin takaisin tarhoihin. Lopputulos: laitumella on siis kaksi suomenhevosta, jotka nauttivat toistensa rapsuttamisesta ja tietenkin syömisestä! Jaska ja tämä toinen heppa löysivät toisensa jo pari tuntia laitumelle laskun jälkeen, päät laskeutuivat somasti samalle ruohotupolle (iik miten söpöä!) ja siitä sitten jatkettiin toiselle tupolle vieretysten. Kiva, että löytyi Jaskalle kaveri, hyvin ovat näyttäneet viihtyvän yhdessä ja antavat jopa hyvin kiinni! 

Raa raa rapsutin...

Jaska sai pienen loman, kun podin flunssaa enkä kyennyt sängyn pohjalta liikkumaan jääkaappia pidemmälle, mutta eipä tuo ole vissiin haitaksi ollut. Ainakaan ylimääräistä virtaa ei ole kertynyt, päinvastoin. Jaska on ollut oikein rauhallinen ja mukava tätikuljetin! Mii laik!

Villi ja vapaa!

Alla videokoosteet tapahtumasta starring Jaska ynnä muut: