Kun tätiratsastaja henkisen esteen ylitti!

Tää leikkis lännenheppaa.
Siinä roikotettais päätä ja seistäis hiljaa paikallaan.
Ja tää olis paras siinä leikissä.

Olispa kiva hypätä...

...ajatteli tätiratsastaja kaihomielellä eräänä aamuna tehdessään lähtöä tallille. Viime kerrasta olikin vierähtänyt jo melkoinen tovi (marraskuussa -16), kun hyppyhommat alkoivat mennä päin pehvaa. Jaskahan alkoi kieltämään ja onnistui jopa pudottamaan Uhrin esteen päälle, joten tätiratsastaja kehitti tuota pikaa itselleen estekammon (taas!). Että ei tolla hullulla voi hypätä! Mä en ainakaan hyppää enää ikinä tolla! Kuoleehan siinä tai vähintäänkin neliraajahalvaantuu molemmat, sekä täti että ratsu. No, onneksi aika tunnetusti kultaa muistot ja tätiratsastajan mieleen hiipi salainen haave kokea jälleen se hurma, kun hevonen liitää ilmojen halki täti kyydissä.

Mitäs mitäs?
Tulenpa oitis tarkistamaan, että ei tehdä mitään vilunkipeliä!

Siitä se ajatus sitten lähti! Tavoitteena oli hypätä pari kertaa pienen pienen ristikon yli, jotta tätiratsastaja ylittäisi suuren suuren henkisen esteensä. Tätiratsastaja päätti varustaa Jaskan hackamorella, ettei tulisi ikäviä tuntemuksia suuhun kuolaimella, kun jäykkäkätinen täti nykäisee esteen jälkeen huonon kehonhallinnan seurauksena ohjaimista. 

Kerää sinä vaan niitä palleroita,
niin mä vahdin näitä kottikärryjä tässä... zzzz....

Alkuverryttelyt sujuivat kivasti ja sitten olikin aika nostaa puomit maasta esteeksi. Polvenkorkuinen ristikko ei yllättävää kyllä näyttänytkään valtavalta tätiratsastajan silmin eikä odotettavissa olevaa paniikkia tullutkaan. Ensimmäisen hypyn jälkeen tädin jalat vatkasivat hieman, mutta ei jännityksestä vaan helpotuksesta! Riemu oli rajaton! Henkinen este oli ylitetty! Kiitos siitä kuuluu ensisijaisesti Jaskalle, joka suhtautui hyppelyyn varsin rauhallisesti eikä eka hypyn jälkeen edes liioitellut pomppuja vaan hyppäsi kuten kuuluu. Eikä polle kuumunut ollenkaan vaan pysyi kuulolla ja oli eri mukava ratsastaa! Suorastaan varjeli kyydissä olevaa hermoheikkoa enemmiltä järkytyksiltä. Taisi täti-intoilijan hyvä fiilis tarttua hevoseenkin ja molemmat nauttivat onnistumisesta! Kylläpä oli kivaa. Suuri kiitos kuuluu myös Uhrille, joka loi uskoa tätijännittäjän tekemiseen. Ilman sitä olisi jäänyt varmaan hypyt hyppäämättä. Ja ilman Uhrin kieltäytymistä, kun tarjosin, että hän voisi hypätä Jaskalla. Oli tyypillä ketunhäntä kainalossa, kun ei suostunut. Ajatteli mokoma, että hyppää ite, johan se on aikakin!

Elävää kuvaa (naurettavan pienistä) hypyistä:

Enää ei tätiratsastaja vannonut ettei hyppää enää koskaan, taisipa tuo tokaista, että voisihan ne esteet olla vähän isompiakin. No ohoh! Ehkäpä euforia sai tätiratsastajan hourehtimaan omiaan.

Tämä oli pieni hyppy hevoselle,
mutta suuri hyppy tätiratsastajalle!

Sadan metrin maasto

Olipa kerran...

... ihan tavallinen tätiratsastaja, jolla on ihan tavallinen hevonen, Jaska. Jaskan kanssa samalla tallilla asustaa Leevi, myös ihan tavallinen hevonen, jota käy ratsastamassa ihan tavallinen setämiesratsastaja sekä hänen tervejärkinen jälkikasvunsa. Jaska ja Leevi olivat bestiksiä viime kesänä, viettiväthän ne laitumella yhdessä aikaa 24/7. Yhdessä he kantoivat täti-ja setämiesratsastajiaan vakain askelin monen monituista pitkää maastolenkkiä varmoin ottein.

Vieläkö on villihevosia?

Talven aikana ratsastus tapahtui pääasiassa maneesissa, koska oli liukasta ja pimeää ja vaikka mitä hyviä syitä olla lähtemättä tallin pihasta kauemmaksi. Pitkän pimeän kauden jälkeen koitti vihdoin kesä ja tätijamiessetäratsastajat päättivät ilahduttaa uskolliset ratsunsa iloisesti lähtemällä maastoon pitkästä aikaa. Toki asiaa oli harjoiteltu pari kertaa tallin lähistöllä sijaitsevalla harjoitusradalla, eihän sitä ihan kylmiltään lähdetä kotoa pois! Ja koska kaikki sujui siellä hyvin, niin mikäpä jottei!

Oli siis kaunis, aurinkoinen alkukesän päivä. Täydellinen keli maastoilua varten: lämmintä, mutta ei ötököitä. Ratsuja sukiessaan tätiratsastajan vatsanpohjassa kipristeli hieman, pieni kauhuskenaarion poikanen oli päässyt hiipimään mieleen, että mitähän kaikkea sitä voisikaan sattua. Tätiratsastaja myönsi setämiesratsastajalle, että vähän meinaa jännittää, vaikka mitään syytä ei ole, meniväthän pollet viime kesänäkin niin mukavasti. Setämiesratsastaja komppasi, että eihän meillä mitään hätää ole pukiessaan turvaliiviä päälle. Niinpä, turha sitä on lietsoa pelkoa, ei muuta kuin rohkeasti vaan menoksi, kyllä se alkujännitys siitä häviää, kun nähdään, miten rentoja hevoset ovat!

Teen kaiken, mitä pyydät ja vähän enemmän! T: Jaska

Pollet kävelivät alkuun rennosti, mutta valpastuivat heti, kun käännyttiin tallin pihasta eri suuntaan (kuin radalle). Silti kaikki oli hyvin. Ratsastajat jutustelivat leppoisasti, linnut lauloivat minkä kitusistaan taisivat. Täydellistä!

Matkaa oli taitettu noin viisikymmentä metriä, kun Jaska havaitsi jotain huolestuttavaa: ihminen käveli tien yli! Asiaa piti pysähtyä tarkastelemaan pää korkeuksissa jolloin Leevikin hieman huolestui. Hetken kuluttua tätiratsastaja totesi, ettei tämä mihinkään mene (maiskutukset ja pohkeet kaikuivat kuuroille korville - ja kupeille). Setämiesratsastaja käänsi Leevin vetojuhdaksi, mutta tietenkin juuri silloin tuli auto takaa! Hevoset olivat niinsanotusti kahden tulen välissä (eivät ole autoja ennen pelänneet!) ja alkoivat tepastella sivuttain valloittaen koko tien. Huomaavainen autoilija jätti tilaa, jotta ratsukot pääsevät väistämään pihatien risteykseen. Pollet seisahtuivat siihen ja hetken kaikki näytti hyvältä. Kunnes Leevi säikähti ilmeisesti takana väijyvää postilaatikkoa ja sai jo ennestään pakenemismoodissa olevan Jaskan hätääntymään. Seurasi yleistä sekasortoa hevoisten poukkoillessa holtittomasti keskellä tietä. Autoilija luovutti ja peruutti pois. Hevoset eivät luovuttaneet. Olihan kyse eloonjäämisestä. 

Seuraavana päivänä käytöskurssi.
Heppa toimi vaan kuin ajatus, joten, se siitä...

Jaska alkoi peruuttamaan kohti ojaa välittämättä tätiratsastajan pohkeilla paukuttamisesta, kunnes viime hetkellä Jaska päättikin liikkua eteenpäin. Ja sivuttain. Ja melkein ylöspäin. Leevi ja setämiesratsastaja kipittivät kohti tallia vailla täydellistä kontrollia. Tätiratsastaja ei edelleenkään saanut yhteyttä hevoseensa (valitettavasti juuri tällä hetkellä emme saa yhteyttä) ja tilanne eskaloitui henkeä uhkaavaksi, ainakin tätiratsastajan mielestä. Vaihtoehtoina olivat hevosen peruuttaminen ojaan ja kaatuminen ratsastajansa päälle tai silmitön säntääminen kohti tuntematonta suuntaa ja mahdollisesti päin autoa. Kuoleman läheisyys oli totta: Jaskan ja tätiratsastajan sydämet pamppailivat samaan tahtiin ja kumpikin olivat yhtä kauhuissaan! Oli salamannopeiden päätösten aika.

Katso, olen rento, kun en pelkää!

Suomalaisuuden 100-vuotis teemaan sopisi hyvin "kaveria ei jätetä!", mutta setämiesratsukko pakeni viereiselle ratsastuskentälle "pelastautukoon, ken voi!"-ajatuksella ja tätiratsastaja jäi aivan yksin mieleltään nyrjähtäneen hevosensa kanssa. Tätiratsastaja ajatteli, että jos hevonen riistäytyy lapasesta, voi se tehdä sen ihan yksin eli pois kyydistä ja vähän äkkiä! Kumma kyllä, Jaska seisoi ihan paikallaan, kun täti tuli olympiavoimistelijan tavoin alas hevosen selästä! (Jalat vatkasivat hyytelönä, kun saavuttivat maankamaran!)

En astu varpailles!

Maastakäsin luottamus, se on se kaiken alku ja juuri, siihen perustuu koko hevosen käsittelyn a ja o. Nyt se punnittiin: pystyykö täti pitämään ratsunsa käsissä vai onko paniikin aste niin kova, että pakoon pitää päästä, ihmisestä viis! Joka kerta, kun tätikävelijä yritti taluttaa hevoistaan tallille päin, sinkosi Jaska paskaringin tädin ympäri niin, että kivet sinkoilivat (ja melkein löivät kipinää!). Edelleen Jaskan oli täysin mahdotonta kääntää ahterinsa uhkaa kohti eli jokainen pyörähdys päättyi melkein lähtöpisteeseen ja ryhti oli kuin mannerheimilla (setämiesratsastajan sanoin: seisoitte siellä kuin patsaat!)! Joutsenlampea mukaillen parivaljakko eteni aina kohti tallia noin metrin kerrallaan, mutta silti hevonen pysyi ihmisensä lähellä niin, etteivät ns. narut kiristyneet (ja jos otteesta riistäytymisen merkkejä olisi ollut, niin todennäköisesti täti olisi sanonut että "antaa mennä vaan, kunhan minä en ole kyydissä!"). Joka pyörähdyksen jälkeen ilmoille päätyi mahtava puhallus (on muuten eri kuuluva ääni!) kuin merkkinä tarhoissa oleville hevosille, että "paetkaa, me kuollaan kaikki!". Tätiratsastaja seisoi tyynesti (jalat vetelänä, sydän kuin lampaan saparo) keskellä suurta draamaa ja odotti. Odotti niin kauan, että ääripaniikkiin itsensä lietsoneen hevosensa pystyi toteamaan, että ehkä siellä ei ollutkaa karhu, tai sapelihammastiikeri tai mikään mukaan henkä uhkaava peto. Ja kun tämä oivallus vihdoin saavutti pakoeläimen aivot, laski se päänsä alas ja rentoutui. 

Ryhti säilyi vielä kentällä!

Tämän jälkeen tätiratsastaja pystyi jo taluttamaan ratsuaan haluttuun suuntaan kutakuinkin hallinnassa. Ihan ei Jaska vielä pystynyt täysin kääntämään persettään sinnepäin, missä tappokone oli, mutta vihdoin he pääsivät turvaan kentälle eli aitojen sisäpuolelle, missä setämiesratsastaja oli taluttelemassa omaa uljasta sotiemme aikaisten hevosten jälkeläistä, koska Leevi sekä tarhahevoset olivat vauhkoontuneet siinä määrin Jaskan puhaltelusta (mikä on hevosen tapa kertoa, että nyt on muuten tosi vaarallista!), että jalkautuminen oli järkevin ratkaisu.

Siis mehän oltiin menossa, muttakun se hevosiasyövämörkö tuli!

Hepat olivat siis turva-alueella eli kentän aitojen sisäpuolella ja tätisetämiseratsastajat uskaltautuivat ratsautumaan. Ja mitä tapahtu? No ei mitään. Kumpikin vahkoontunut saaliseläin lonkottelivat menemään vailla mitään huolta elojäämisestä! Tätiratsastaja teki vähän länkkärijuttuja Jaskallaan ja kaikki toimi kuin olisi eilen opetettu. Rauha oli palannut maan pinnalle, valtakunnassa kaikki hyvin!

Mikä siis laukaisi paniikin? Mikä sai luotettavat pollemme tolaltaan? Kuka tietää. Ehkä se oli tuulahdus karhun hajusta (aika epätodennäiköistä!). Ehkä se oli pusikossa lymyävä ilves (tuskin). Ehkä se johtui siitä, että pieni hevosen huolestuminen sai jo valmiiksi jännittyneen tätiratsastajan lietsomaan ratsunsa järjettömään paniikkiin! Ehkä. Ihan sama. Seuraavan kerran Jaskalla on naruriimu ja köysi ja köyden päässä tätiratsastaja ja selässä mitään pelkäämätön tuleva vuokraaja! Ehkä sitten päästään maastoon. Ehkä ei.

Paistaa se päivä tätiratsastajan kasvoillekin!
 Tai takaraivolle...

Kehitystä vai sattumaa?

Hyvä hetki. 

Melko hyvä

Sanoi valmentaja hikisen session jälkeen. Tai siis valmentaja-ressu hytisi kylmästä keskipisteessä, kun tätiratsastaja pukkasi huolella soijaa teepaitasillaan ja Jaskakin näytti siltä kuin olisi juuri noussut järvestä. Mutta siis melko hyvä, mikä tarkoittaa tätiratsastajakielellä huippusuoritusta! Olin siis maireana kuin lottovoittaja ja ihan syystä. Mikä kirvoitti kehut valmentajan huulilta? No. Mentiin kuolaimella jo toisena päivänä peräkkäin, eikä pään viskelystä ja valtaisasta protestoinnista tahi jännittymisestä ollut tietoakaan vaan polle hyväksyi tuntuman (ainakin välillä) ja joskus jopa hakeutui kohti kuolainta. Tätiratsastajan käsi oli rennompi kuin aikaisemmin eikä siten häirinnyt herkkäsieluista hevoistaan. Tämäkin johtunee kasvaneesta luottamuksesta ratsua kohtaan. Että ei se ole koko ajan lähdössä lapasesta vaan kuuntelee ja odottaa, mitä siltä pyydetään. Ehkäpä tätiratsastajan kehonhallinta ja istunta ovat parantuneet sekä apujen käyttö täsmentynyt. Ehkäpä. Tai sitten kaikki oli vain sattumaa ja Jaska meni vahingossa hyvin. Vaihtoehto sekin. Yhteistyö oli kuitenkin hyvää ja polle hallinnassa. Valmentajan sanoin: nythän sä pystyt jo ratsastamaan sitä! Vau! 

Toinen hyvä hetki.

Ja kolmas.

Touhu ei ole enää koko ajan vimmaista eloonjäämistaistelua ja paniikinomaista suorittamista vaan rentoa tekemistä. Valmentaja muisteli kaiholla niitä hetkiä, kun sai tätiratsastajan laukkaamaan epätoivoisista vastusteluista huolimatta. Eipä siinä ihmeitä tehty, koska täti oli niin paniikissa ettei se nähnyt tai kuullut mitään eli ohjeita oli ihan turha antaa. Entäpä nyt? Nykyisin tätiratsastaja pystyy ajattelemaan ja vaikuttamaan hevoseensa jopa laukassa! Tätiratsastaja on jopa niinkin etevä, että se pystyy muuttamaan vaikka istuntaansa kesken laukan! Eikä se mene enää katatooniseen tilaan, jos polle vaikka säikähtyy ja ottaa pienen sivuloikan tai spurtin. Ehei! Tätiratsastaja vain jatkaa kyyrana tehtävää ja pystyy kuuntelemaan ohjeita ja jopa noudattamaan niitä - ainakin joskus.

Voiko tätä edes todeksi uskoa?
Superonnistuneen valmennuksen jälkeen
oli helppo hymyillä!

Kuolain

Miksi kuolaimella? No siksi, että tätiratsastaja todisti omin silmin kuinka ratsuttaja sai Jaskan kulkemaan kuin paraskin koulupolle vailla vastustelua ja epämukavuutta. Siis kuolaimella. Pakkohan sitä oli sitten itsekin kokeilla ja kokeilusta jäi varsin positiivinen vaikutelma. Eihän se toki niin hienosti mennyt kuin pro-tason ratsasastajalla, mutta tuli sieltä kuitenkin ne neljä hyvää askelta ja täti oli taivaissa! Eka valmennus (oli kaksi valppaa peräkkäisinä päivinä) meni jopa niinkin hyvin, että valmentajakaan ei ollut nähnyt Jaskan menevän siinä kuuluisassa peräänannossa niin pitkää pätkää kerrallaan! Voitte kuvitella, miten tätiratsastaja oli onnessaan! Ei meinannut naama riittää, kun niin leveästi hymyilytti! 

Jaska vaahtokylvyn jälkeen. Kylläpä muuten polle nautti pesusta!

Paras palkinto ikinä!

Että semmoista. Nyt on selvästi hyvä kausi ja kehitys on mennyt eteenpäin harppauksin! Mutta jokainen maalaisjärjellä varustettu tollo tietää, että ylämäen jälkeen on alamäki eikä mikään ole pysyvää, mitä tähän lajiin tulee. Tänään oli superhyvä, huomenna voi olla, että koni on autuaasti unohtanut kaiken siihen asti oppimansa ja mistään ei tule mitään! Siinäpä se ilo piileekin, kun koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Forrestin Gumppia lainatakseni: hevonen on kuin suklaarasia, et koskaan voi tietää, mitä sieltä tulee! Paitsi toedennäköisesti sieltä tulee suklaata, koska suklaarasia... Paskempia aikoja odotellessa tämä tätiratsastaja nauttii nyt hyvästä fiiliksestä ja hymyilee ärsyttävän onnellisena tyyliin minäpä sain nostettua laukan käynnistä, mitäs sä oot tehnyt tänään?

Muikeana.
Paitsi Jaska, joka on ihan finaalissa.

Ja mitä tapahtuikaan sen jälkeen, kun Jaska oli käynyt vaahtokylvyssä?

Hieman elävää kuvaa valmennuksesta:

Aurinko paistaa ja lunta sataa!

Tässä on hevonen ja tätiratsastaja menossa eri suuntaan. Tätiratsastaja voitti.

Missä se kevät luuraa?

Eipä ole ilmojen herrat hellineet juurikaan meitä kansalaisia ja kaikenkarvaisia tallustajia näin kevään korvilla. Ainakaan, mitä tulee viime päiviin. Mentiin eilen kentälle valmennukseen, koska oli niin ihana ja aurinkoinen sää. Ja olihan se. Just sillä hetkellä. Ja sit satoikin lunta. Ja paistoi. Ja taas satoi mannaryynejä. Ja paistoi. Ja Midnight Hawks (http://ilmavoimat.fi/midnight-hawks) lenteli kentän yli melkoisen matalalla timanttimuodostelmassa kauhean jylinän kera. Ja me vaan mennä puksutettiin välittämättä niistä tuon taivaallista (paitsi mä olin ihan liekeissä ja yritin pulunsilmällä niitä vilkuilla, koska ne on niin siistejä!!!) koska valmennus ja keskittyminen. Äkkinäinen kaviokas saattaisi reagoida voimakkaastikin moiseen yläpuoliseen ilmiöön, mutta meidän pollet ovat hävittäjiin tottuneet, kun näkevät niitä harva se päivä! Itse valmennus meni yllättävän hyvin siihen nähden, että olin ratsastanut Jaskalla kolme päivää aikaisemmin, sitten oli hieronta, talutuspäivä ja lepopäivä. Edelliseenkin valmennukseen menin viime viikolla hyvin valmistautuneena: olin ratsastanut kerran sillä viikolla kahta päivää ennen valppaa (ja sitä ennen oli kolme lepopäivää), koska olin kipeänä. Ja taas toimi hyvin! Eli voinko vetää johtopäätöksen, että valmennusviikoilla on hyvä pitää vähintään kolme vapaata ennen tositoimia?

Kuuluisat seitsemän hyvää askelta.

Esimaastoilua

Mentiin eilisen valmennuksen jälkeen loppukävelemään luottopolle- Leevin kera radan ympäri ja saatiin ihastella edelleen taitolentoa sekä sinistä ja valkoista savua koneiden perässä (ja nuuhkia kerosiinin tuoksua). Onneksi savu oli ihan tarkoituksellista eikä ns. toimintasavua, mikä monesta teknisestä vempeleestä poistuu juuri ennen vekoittimen viimeistä surahdusta (uskollinen, äidiltäsaatuperintösähkövatkaimeni sammui viimeisen kerran teatraalisesti, kun aktin jälkeen paksu savu laskeutui kuiskaten pöydän pintaa pitkin lattialle, oli kuulkaas aika hieno näky - ja kiire vetää töpseli seinästä! Rip vatkain.). Edelleenkään uljaita ratsujamme eivät moiset taitolentohömpötykset kiinnostaneet, vaan pollet lompsivat menemään pitkin ohjin ja näin on maastoilukauden esikausi korkattu! Jee! Ja onneksi radan keskellä olevassa metsikössä ei ollut niitä kesyjä kauriita (joista saimme kuulla vasta urhean lenkkimme jälkeen!). Sehän siitä oliskin puuttunut, että joku häiriintynyt kauriseläin olisi pompannut keskelle tietä (kesää kohti sutjakoituneiden) ratsujemme eteen! Siinä olisi saattanut tulla niin nopea käännös tulosuuntaan, ettei täti- tahi setäratsastaja olis kerinnyt sapelihammastiikeriä sanoa! 

Näillä hoodeilla haisteltiin sitä kerosiinia.

Tänään oltiin menossa oikeasti siis ajatuksen tasolla maastoon eli muualle kuin radalle, mutta peruimme viime hetkellä, koska:
* oli kylmä
* tuuli
* ei tiedetty linja-autoaikataulua (koska joudutaan menemään pysäkin kautta!)
* ei uskallettu (ja keksittiin tekosyitä)
* haluttiin varmistaa, ettei hevoset järkyty liian suurista ja äkillisistä maisemanvaihdoksista

Nukun. Katoa silmistäni. Ei auttanut, tätiratsastaja hyökkäsi puskista.
Jaskan onneksi luvassa oli hierontaa!

Eli mentiin kentällä ja kierrettiin taas rata. Hyvin meni taas pitkin ohjin eikä näkynyt kauriita. Matka taittui niin rauhallisesti, että johan siinä hysteriaan taipuvainen tätiratsastaja ehti kuvitella kaikenmaailman onnettomuudet kuten " entäjos Jaska säikähtää ja hyppää sivuun ja kaatuu tonne syvään ojaan mun päälle?". Helpottaa muuten ihan vatusti maastokammoisen ihmisen maastoilua moiset kauhuskenaariot! En tiedä, mistä moiset kammot kumpuavat, Jaskakin on kiikuttanut mua matkustajana tasan kerran kyseisellä radalla, joten kovin äkkinäinen ojiinsyöksyjä ei ole kyseessä. Ehkä se on tää keski-ikä ja mäenhaluukuollatänäyönä/päivänä- ajatus. Mene ja tiedä. Tänään ei kuitenkaan jännittänyt kuten viime vuonna, joten selkeää edistymistä on tapahtunut! Kumma juttu muuten, kun ne lentsikat pörräilivät yläpuolellamme, en yhtään pelännyt, että ne voisivat syöksyä juuri meidän päälle! Sehän olis kuitenkin enemmän kuin todennäköistä, sen verran lähellä toisiaan lentelevät!

Miksi olet siirtänyt kakkaani tuonne?

Paremmin meillä meni kuin meidän jälkeen radalle lähteneellä parivaljakolla! Kahdesta vanhuspollesta toinen olikin esittänyt sen verran notkeaa liikehdintää, että ratsastaja oli tempautunut pellolle ja joutunut kävellen kiertämään radan pollen myhäillessä tyytyväisenä vieressä (thihii!). Tämä todistaa vain sen, että pelkoni on aiheellinen! Ja ainekset katastrofiin ovat aina olemassa, ne pitää vain löytää!

Kallista paskaa

Lupasin naapurin tädille hevonkakkaa, joten menin reippaana kottareiden kanssa Jaskan tarhaan paskendaalia keräämään. Jaska oli syömässä päiväheiniään, kun lähestyin kottikärryineni tarhaa. Tavoistaan poiketen Jaska tuli heti portille ihmettelemään, että mitäs mitäs. Ja kun pääsin lupaavan kikkarekumpareen luokse, piti pollen uteliaana tutkia kaikki välineet ja olla kovin mukana touhussa ja vahtia, että milläs asialla sitä nyt täällä oikein ollaan. On se jumatvita kärpele, kun menet hakemaan hevoistasi töihin, se seistä pönöttää nurkassa tympeän näköisenä ja pitkin hampain antaa kiinni, mutta kun menet muina naisina tarhaan touhuamaan, ollaan heti siinä tärkeänä touhuamassa ja huseeraamassa! Hauskinta oli, kun yritin lähteä täyden lastin kanssa pois, niin Jaska patsasteli maailmanomistajana edessä ja kun pyysin väistämään, niin alkoi senpäiväinen poukkoilu ja niskojen nakkelu! Että luuletko noin vain vieväsi minun tuotoksiani täältä pois? 

Tämä on tärkeämpää kuin syöminen.
Eli suomenhevosen mittapuulla ykkösluokan prioriteetti!

Jaska on muuten saanut uuden karsinanaapurin, tamman! Tilanne on jo rauhoittunut, mutta aluksi Jaska piti viedä aamulla ekana ulos, koska hänen suuri hevoisuutensa alkoi muuten kiljumaan. Tässä eräänä kertana vein ratsastuksen jälkeen Jaskan tarhaan (tamman tarha on siinä lähistöllä) ja Jaska hörhötteli tammuskan suuntaan ja käveli irvistäen koko matkan tarhaan! On siinä mulla ruuna. Oikea miesten mies!

Tosissas meinaat viedä mun tuotoksia?

Virallinen tarkastaja.

Moi! Mä oon Jaska, kuka sä oot?

Kisahuumaa!

Tallin koulukisat eli LIHIS

Takana on siis meidän ihka ensimmäiset koulukisat! Tapahtuma oli erittäin hienosti järjestetty, kiitos siitä tallin kisa-aktiiville! Oli oikea koulutuomari ja yleisöä! Sen verran venytettiin sääntöjä, ettei kuolainrajoituksia ollut, joten mentiin hackamorella. Ja tuomari rakasti blingblingiä, joten lähes kaikki koristelivat hevosensa parhaimpansa mukaan! Jaska tuntui (taas) nauttivan yleisöstä, herra oli niin ylväs ja tärkeä, mutta kuitenkin rauhallinen. Ja mikä tärkeintä, heppa toimi kuin ajatus ja saatiin melko ehjä rata suoritettua kaikkine askellajeineen! Voitimme oman luokkamme (helppo c 2:2000), prosentit 65,682 ja 144,5 pistettä ja sekös sai Rauhan suupielet venymään korviin! Tuomari kehui hyvää ja positiivista tunnelmaa tapahtumassa, mikä ei vissiin ole itsestään selvyys niinkin tärkeässä lajissa kuin kouluratsastus. Meidän tallilla on kyllä hyvä henki ja loistava porukka! Sen takia tämä harrastus tuntuu vielä paremmalta!
Ja arvatkaa, kuka odottaa innolla seuraavia kisoja? No kaikki!

Jaskan kisalook, blingiä piisaa!

Olenko minä nyt söpö?

Pitäähän sitä tätiratsastajan mätsätä pollen kanssa! 

Peräpäätä unohtamatta!

Tästä se lähtee, huomatkaa tätiratsastajan tiukka ilme!

Vauhtia riitti! Puolivälissä rataa tuli mieleen, että ainiin, ne kulmat!

Tuomarin kommentit: tahdikas, energinen suoritus :D

Ja "tarkkaa ratsastusta".

Aah, nyt se on ohi! Tätiratsastaja voi hengittää!

Palkintojen jako.

Kunniakierrokselle.

Luokan pääpalkinto :D

Matti(sika) sai erityismaininnan hienosta silinteristä!

Ruusuke.

Ja vielä koko suoritus. Eihän se ihan gp-tasoa ole, mutta kyllä me Jaskan kanssa ollaan tyytyväisiä, kun muistettiin rata, eikä mitään kardinaalimunauksia tullut!

Valoa kohti!

Vinokas



Alkoi tässä kevään mittaan pikkuhiljaa mennä yksi asia toisensa jälkeen vihkoon. Jaska puski kuin jäänmurtaja aina vaan oikealle ja olikin sitten ihan vatun kivaa ratsastaa ja yrittää tehdä mukamas hienoja koulukiemuroita, kun evo (etvaanosaa). Sitten alkoi jäkitys. Eli Jaska ruuvasi jalkansa syvälle maneesin hiekkaan eikä hievahtanutkaan, vaikka kuinka annoin ensin heikompia ja sitten vahvempia signaaleja, että hop hop eteenpäin! Ei. Ei minkäänlaista vastakaikua. Kuin olisi mennyt yhteys poikki. Wlan ei käytössä. Syntax error (commodore64-sukupolvi tietää kyllä hihi!). Asiaahan piti alkaa selvittelemään ja kun hevonen ei kuitenkaan vaikuttanut kipeältä, niin aloin jälleen katsella tuota uskollista satulaani vähän tarkemmin. Itse asiassa vinossa istumisen tunne oli palannut ja huomasin sen ihan omin pikku simmuin, kun kaverini kävi ratsastamassa, että sä muuten istut ihan vinossa. Satulaseppä paikalle ja eihän siinä avaruusfyysikko tarvinnut olla, kun saattoi todeta selvän vinouden penkissä. Kiva. Uutta penkkiä sitten vaan etsintään (hyvästi äidin perintörahat!). Onneksi Jaska on sen mallinen, että sille on helppo löytää satula ja parin viikon kuluttua olikin uusi saddle koeajossa. 

Jos suljen silmäni....

Uusi istuin

Ai että, miten erikoista olikin istua suorassa! Ja huomata että konikin puksuttaa (ainakin välillä) suoraan, eikä puske koko ajan sinne v*tun oikealle! Mutta jumitus jatkui edelleen. Siis totaalistoppi. Ja yritäpä nostaa laukkaa!  Moinen toiminta meni Hänen Herkkyydellään tunteisiin ja piti ihan protestiksi pukittaa. AAAAARGGGH! Valmennuskin tulossa ja kaikkee! Kehtaa mennä tommosella maahanliimatulla luuskalla mihinkään! Äkkiä piti keksiä jotain ja tidii! löytyihän se ratkaisu: kannukset ja raippa! Oli kuulkaatten ihan eri puusta veistetty hevoinen, kun oli kannustimet mukana! Raipalla riitti höyhenenkevyt kosketus kertomaan, että liiku (perkele)! Kannuksilla taas muistutus vain tarvittaessa, kyllä muuten löytyi liikettä eikä mulla mennyt hermo. Hyvillä mielin siis kohti opetussessiota!

Sessio meni hyvin, harjoiteltiin semmoista perusratsastukseen kuuluvaa käsitettä kuin puolipidäte (josta olen kyllä kuullut, mutta kuka sitä nyt käyttää?!). Ihan uusi maailma aukesi taas kerran, kun sain säädeltyä Jaskan kuuluisia menohaluja ja ratsastettua niitä takajalkoja paremmin käyttöön. Eihän se toki vielä kaunista ollut (vaikka näinkin itseni ihan kyyrana, kun samalla piti istua ryhdikkäästi koko tunnin ajan, siis omg oli rankkaa!). No, tuli sieltä muutama aika ryhdikäs askel, kun oli vuorossa laukannostot ja Jaska otti vähän kierroksia, oli oikeaoppisesti perse alhaalla ja etupää menossa ylämäkeen. Tuli semmoinen tunne, että tässähän istutaan ruutitynnyrin päällä ja tää räjähtää ihan kohta! Pari nostoa olikin astetta pinkeämpiä ja tulihan sieltä se pukkikin, kun saatoin koskettaa konin mielestä turhankin ponnekkaasti sillä kannustimella, kun pelkkä lantiolla "kuiskaus" olisi nähtävästi riittänyt. Mutta eihän sitä kaikkea pysty muistamaan, kun piti muistaa se ryhti ja kädet ja lavat ja jalat ja varpaat ja suunta ja maa ja valuutta ja ilmota nimes ja minä vuonna solmittiin Pähkinäsaaren oravien rauha! Vähemmästäkin menee tätiratsastajan pasmat sekaisin. Lopputulos oli kuitenkin hyvä ja tästä lähin mä teenkin sitten koko ajan niitä puolipidätteitä ja te kaikki pyörrytte, kun näette, miten tätiratsastaja on rantakunnossa kesällä! Nih! Olen suorastaan hylje kesällä!

Kivaa, kun menee hyvin!

Kas näin lähtee karva ja karva lähtee näin

Jos sama tahti karvanlähdön suhteen jatkuu, on hevoseni kalju tossa toukokuun tienoilla! Tammikuussahan karvakato alkoi antaa merkkejä itsestään ja siitä lähtien on karvaa pöllynnyt kiihtyvällä tahdilla. Alkukeväästä Jaskalla oli joku ihme hormonimyrsky, mutta nyt se on ollut aika raukeaa pollea. Eräänä päivänä mentiin kentällä, kun aurinko porotti ja koni oli läkähtyä, vaikka ei tehnyt juurikaan mitään. Maastoon ei olla vieläkään saatu aikaiseksi mennä. Kyllä täytyy nyt ryhdistäytyä asian tiimoilta, kunhan tuo pahin peilijää antautuisi! Kato, jos tulee niin paha tilanne, että pitää jalkautua, niin eihän tuolla pysy kukaan kaksijalkainen pystyssä ilman nastoja! Olishan se tietysti näky, kun tultais kohti tallia vauhdilla minä Jaskan tukassa roikkuen ja lumipölly vaan tulisi kengistä! Hiihtoratsastusta ilman ratsastusta ja suksia! 

Kriisistä kriisiin kuljen kevein askelin

Kevät onkin ehtinyt jo pitkälle. Tätiratsastaja on ollut jokseenkin kiireinen työn sekä vapaa-ajan aiheuttamien velvoitteiden takia, ettei raapustus meinannut nähdä ikinä päivänvaloa. Tai sitten olen vaan laiska. No enivei, mikään ei juurikaan ole muuttunut: polle on ohentunut sekä karvan että vatsan suhteen, maastossa ei olla vieläkään käyty, vaikka tiet ovat jo sulaneet ja ratsastus on sitä sun tätä riippuen:

a) Jaskan mielialasta 
b) tätiratsastajan mielialasta 
c) säästä 
d) planeettojen asennosta 
e) hyllyvän massan eli tätiratsastajan asennosta 
f) niinkuin koff 
g) kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä

Nyt menee niin putkeen....

Eli on ollut hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Ja pelkkiä päiviä. Uusi satula (Bates Innova + Sprenger bow balance jalustimet, jotka sisältyivät diiliin!) on ollut tosi hyvä! Meikätädin laardiahterikin mahtuu asettumaan siihen paremmin kuin edelliseen ja alkutotuttelun jälkeen osaan jopa välillä istua kuin ratsastaja konsanaan! Valmennuksiin ollaan menty aina "eimeosataenäämitääneiedeslaukata"- mentaliteetilla, kun Jaska on edeltävinä päivinä kieltäytynyt kaikesta yhteistyöstä eikä ole ymmärtänyt mitään apuja tai pyyntöjä ja Rauha-tädin ohut hermo on ollut katkeamispisteessä. No kas kummaa, kun joku komentaa kentän reunalla, alkaa tapahtua ( eli täti alkaa ratsastaa!). Laukka nousee kuiskaamalla. Jaska taipuu kuin spagetti ja ravaa itseään kantaen notta täti voi kuvitella jälleen olevansa vähintäänkin kyyra eikä pomppiva perunasäkki. Mutta voi sitä pilvilinnojen romahdusta, kun valpan jälkeen mennään omatoimisesti tekemään muka niitä samoja juttuja, mitkä eilen meni niin täydellisesti. Kattia kanssa, sanoi mummo, kun kissalla persettään pyyhki. Mikään ei onnistu, ei lähde käyntiin ravi tai laukka, ei taivu hevonen, ei pysy täti asennossa vaan jalustimet karkaavat kuin sonnilauma aidan kaaduttua. Ei ole helppo laji, ei. Ja kaikkihan johtuu vain ja ainoastaan siitä, että minä, Rauha(ohuthermo)-täti en osaa. En osaa istua. En osaa pitää käsiä. En osaa pitää jalkoja. En osaa hillitä hermoja. En osaa puolipidätteitä tai myödätä. En ole tarpeeksi nopea. Jaskahan tekee juuri niin kuin sitä pyydetään ja olen tullut siihen tulokseen, että silläkin on aika ohut hermo, koska jos pyyntö ei ole täsmällinen, se menee ns. tiloihin eikä osaa enää mitään, koska sen aivokapasiteetti on kovin rajallinen ja jos tulee kaksi samanaikaista ja ristiriitaista pyyntöä (joita tämä epätasainen täti viljelee jatkuvasti kuin siemenenheittokone), sille tulee oikosulku ja syntax error ja systeemi ylikuumenee. Psssht. Ja sit menee (se ohut) hermo. Molemmilta.

Krooh.Pyyh,

Ja sit se kuolainjuttu. Pääasiassa ollaan menty hackamorella (eli suussa ei ole rautaa). No, kokeiltiin taas normikuolainta (koska eräässä valmennuksessa Jaskalle ei mennyt läpi mitkään pidätteet ja sotanorsu vaan rynni menemään) ja sehän meni erittäin vaihtelevasti: yhdessä valmennuksessa Jaska keekoili pää pystyssä ja suuta aukoen (lopussa sentään rentoutui ja meni jees), toisessa taas kuin normaali hevonen. Yksi Ratsuttajakin kävi ( on käynyt ennenkin Jaskaa ratsuttamassa alkutaipaleella). Olin jo etukäteen ihan masentunut, että mitä jos Jaska meneekin superhienosti peräänantonyökyssä koko session (mikä tarkoittaa sitä, että mä en osaa mitään) jolloin se tarkoittaa sitä, että mä vaan kiusaan sitä ja lopetan koko lajin. Mutta ei hätää, Jaska ei pettänyt mua! Samanlaisena jännittyneenä, suuta aukovana pahvikirahvina pinkoi menemään puoliammattilaisen alla kuin tämmöisellä tätiharrastajaratsastajallakin!  Vaikka Ratsuttajalla on satavarmasti vakaa käsi ja ei vedä suusta kuten minä! Viimeisellä viisiminuuttisella Hänen Hermostuneisuutensa suvaitsi rentoutua hetkeksi, kun Ratsuttaja oli hokannut jonkun vasen käsi-oikea jalka-tyyppisen jutun, jolloin he saavuttivat nirvanan. Okei. Mun kvanttifysiikan ja hienomekaniikan taju ei ihan riitä muuttamaan omaa ratsastusta pienen vivahteen verran, jotta hevosella olisi tuki ja paino siellä tai täällä ja sitten on hyvä. Noup. Tulin siihen tulokseen, että jos se kuolain aiheuttaa noin paljon ahdistusta, voimme jatkossakin mennä ilman. Ja arvatkaapa, oliko Paskelotti hyvä seuraavana päivänä, kun mentiin hakkiksella? No oli! Niin rento ja tyytyväinen polle, että oksat pois! Mitä mä sitä kiusaan, jos kuolain aiheuttaa epämukavuutta ja kireyttä, kun ei olla mihinkään koulukisoihin (siis virallisiin) tähtäämässä! Mä haluan vain, että Jaskalla on hyvä olla ja se voi luottaa, etten tuota sille tarpeetonta kipua. Piste. Kokeillaan joskus jotain kuolainta, mutta jos ei toimi, niin ei toimi.

Jotain positiivistakin

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Jaska on palannut takaisin estehyppelyn ihmeelliseen maailmaan! Edellisen mahalaskun suorittanut Uhri uskaltautui kokeilemaan, miten käy, jos laitetaan puomi tolppien väliin. Siis maahan. No hyvinhän siinä kävi! Jaska hyppäsi varmuuden vuoksi reilusti, ettei vaan tolpat käy Hänen Saaliseläimyytensä kimppuun, mutta heppa suoritti pienet hyppelyt korvat hörössä ja mieluusti! Pidettiin homma helppona ja mukavana, jotta kaikille jäisi hyvä mieli ja siitä olisi sitten hyvä jatkaa harjoituksia. Saapa nähdä, milloin Ohuthermo-Rauha uskaltaa edes harkita esteiden yli hyppelyä hevosellaan. Ehkä saa aika paljon viiniä virrata hanasta, ennenkuin se hetki koittaa...

Kohti kisoja

Meidän tallilla on huomenna koulukisat! Ja me osallistutaan! Jee! Treenit aloitettiin aikalailla vajaa kuukausi sitten eli hyvissä ajoin, hihi. Minähän en ole koskaan ikinä tätä ennen ratsastanut minkäänsortin koulurataa lävitse, koska en ole ymmärtänyt niistä kirjaimista ymsyms yhtikäs mitään. Jaskasta nyt puhumattakaan. Onneksi Uhri auttoi meitä ja huuteli reitit ja ohjeet ja päästiin tositreenin makuun. Kisat piti olla ulkokentällä, mutta kevät päätti toisin, joten olemme maneesissa. Eihän siinä muuta, mutta joudumme kääntämään kentän ns. toisinpäin, jotta tuomari mahtuu sisälle (koska tila on rajallinen). No, tänään treenattiin sitten "uuteen suuntaan" ja mä unohdin heti, mihin piti mennä ja mitä piti tehdä, vaikka tehtävät olivat sinällään samat, vain toisesta suunnasta katsottuna. Laukkalävistäjätkin olivat menneet tähän asti kohtalaisesti, mutta nythän me tultiin eri suunnasta, joten ei päästy ihan uralle asti, kun polle rikkoi raville (koska täti selässä jollain toiminnallaan sen aiheutti). Mutta jospa se siitä. Valmistaudumme tosimielellä kisoihin, joten kävin ostamassa hienoja blingruusukekuminauhoja Jaskan tukkaan ja hienot bling-hanskat itselle. Tarkoitus on näyttää mahdollisimman hienolta, suoritus on sitten sivuseikka. Kisat ovat lähinnä treeniä koulutuomariksi harjoittelevalle sekä oikeisiin kisoihin treenaaville ratsukoille, joten koristelu on sallittua ja kuolainrajoituksiakaan ei ole. (Oikeissa kisoissa ei tod. loistettaisi kuin joulukuusi tai mentäisi hackamorella.) Mutta eihän me ollakaan menossa oikeisiin kisoihin! Mulla on kainona toiveena vain se, että saan Jaskan siirtymään oikeisiin askellajeihin edes lähellä sitä kohtaa, missä piti. Ja että mentäis edes oikeaan suuntaan (mikä voi olla haasteellista, koska rata on kääntynyt ympäri). Mutta tänään viimeistelytreeneissä Jaska oli oikein reipas (kannukset!!!) toisin kuin eilen, kun en saanut konia edes ravaamaan (ei kannuksia!). Jaska oli viettänyt siestaa sillä välin, kun Rauha-täti puursi hiki päässä hoitotyötä. Saapa nähdä, missä asennossa planeetat ovat huomenna. Sillä on suuri merkitys meidän suoritukseen!

Tuijotukisa :D

Rati riti ralla

Tuli talvihalla...

Tätiratsastaja on laittanut kannustimet!
Ja hei, onhan mulla ratsastussaappaatkin!
Nyt on meinaan niin pro-meininkiä, että! 

Pakkasella ratsastus pitäisi kieltää laissa ihmisrääkkäykseen perustuen.

Menen tallille vahvasti kerrospukeutuneena. Ylensyöneet sorsatkin liikkuvat sulavammin. Puunailen pakkasen pörhistämää pollea hanskat kädessä. Ensimmäinen käsien jäätyminen koittaa, kun letitän harjaa paljain käsin, toinen varusteita laittaessa, kolmas kavioita putsatessa. Haaveilen saunasta. Riisun toppahousut ja takin, vaihdan sukat, koska jalassa olevat ovat jo ihan märät. Ohuempi takki päälle ja ratsastuskengät kuomien tilalle. 

Jaskakin oli pukeutunut sään mukaan. 

Könyän uljaan ratsuni kyytiin, vaatekerrokset kinnaavat hieman vastaan, mutta onneksi ruhoni sopeutuu pian tönkköyteen. Aloitan hanskat kädessä. Virhe. Nimettömät ovat turtuneet enkä tunne enää ohjia käsissä. Vaihdan tilalle rukkaset, sulaminen alkaa pikkuhiljaa, mutta ohjat luistavat koko ajan liukkaan rukkasen pinnasta. Reisissä tuntuu pientä nipistelyä. Kyllä ne siitä lämpenevät, kun otetaan vähän ravia. Juu, kyllä tässä jo alkaa lämmin tulla. Mutta. Silmät alkavat vuotamaan heti, kun vauhtia on enemmän kuin halvaantuneella etanalla. Yritän räpytellä puolisokeana vettä silmistäni, koska ei huvita irrottaa otetta turhaan ohjista, kun ne just sattuu pysymään hetken käsissä. Silmävesi valuu vissiin nokkaan, koska sekin alkaa juosta. Siis räkää. Pakko niistää sillein miehekkäällä tavalla. Komeassa kaaressa lentääkin räät! Sijoittuisin varmaan korkealle räänniistopituuskisassa! Osa limasta saattaa jäätyä naamalle, mutta onneksi posket ovat niin jäässä, etten huomaa. Ei niitä hiihtäjiäkään hävetä, vaikka kunnon puikot roikkuu haistimesta!

Hetkinen, hevonen. Et kai sä vaan naura mulle?

Hetken aikaa onkin ihan hyväkivajees ratsastaa, kunnes varpaani lakkaavat olemasta. Yritän heilutella niitä henkiin huonolla menestyksellä. Alistun kohtalooni ja haaveilen saunasta. Niisto. Pyyhin loput hihaan. Korjaan ohjat sadannen kerran. Räpyräpy, silmät vuotavat edelleen, onkohan kyynel jäätynyt poskelleni? 

Kyllä nauran. Hahaha.

Alastulo on aika jännää, kun ei tunne jalkateriään. Yritän valua sulavasti alas satulasta, ettei kovin tärskäytä. Se nimittäin tuntuu erittäin ikävältä, voin kertoa. Taluttelen Jaskaa vaappuen kuin ankka, koska varpaat. Komeat räkäjarrut on Jaskan turvassa. Otan niistä kuvan. Omistani en viitsi.

Räkäjarrutko? Sinuna en ehkä puhuis mitään.

Polle talliin ja loimi niskaan. Vaihdan kengät. Sukkia en enää viitsi vaihtaa, koska molemmat parit ovat märät. Plus mulla ei edelleenkään ole mitään tuntoa nilkkojen alapuolella. Haaveilen saunasta. Pistän vähän lisää nuttua  ja paksumman takin. Jälleen liikehtiminen muistuttaa enemmän humalaista pingviiniä kuin ihmisen kävelyä. Vihdoin saan kelkottua pounin ulos. Naapurin tamma esittää komeat kevätjuhlaliikkeet Jaskan saapumisen kunniaksi ja melkein saa Jaskan mukaan iloitteluun. Onneksi jalat pysyivät maassa tällä kertaa. Jäykin sormin saan riimunnarun lukon auki.

Vääntäydyn autoon ja ajelen syväjäädytettynä kotiin. Kotona laitan kädet kuuman veden alle sulamaan, varpaat alkavat pikkuhiljaa ilmoittamaan elonmerkkejä. Kivuliaalla tavalla. 

Haaveilen kesästä.

Jaska ihan kuutamolla.